Luukku 8

Nyt joulukuussa tulee kahdeksan vuotta ja kolme kuukautta minun ja Kopotikooponin ensitapaamisesta. Maaliskuussa tulee kahdeksan vuotta paperillista kavioliittoa. Siitä vuosi eteenpäin, ja tuo eläin on ollut puolet elämästäni hyvin tärkeä ja merkittävä osa elämääni. Ja siitä vielä vuosi, ja poni on ollut meillä puolet elämästään. Jännää, pelottavaa ja ennenkaikkea ihan mielettömän hienoa! Tässä luukussa pääsettekin täten katsomaan mitä näiden kahdeksan vuoden sisälle on mahtunut. Kyseinen postaus on vienyt eniten aikaa koskaan, (lähinnä koska kuvia piti etsiä kolmelta kovalevyltä ja osaa noin viidentoista kansion takaa) ja on myös pisin ikinä milloinkaan -pahoittelen syvästi, toivottavasti joku edes tämän jaksaa lukea kokonaan. Tai edes katsoa kuvat ja nauraa pikku-minulle ja kuolata vauva-Koon harjaa. Ensialkuun haluan kuitenkin kiittää Koota näistä vuosista, vanhempiani tämän mahdollistamisesta, Anskua maailman parhaasta ystävästä minkä vajaa yhdeksänvuotias pikkutyttö voi saada ja vajaa 17-vuotias isompi tyttö pitää yhä vierellään, sekä Ituja ja ystäviäni kaikesta tuesta. Sekä perhettäni että entisiä ja nykyisiä kavereita kaikista kuvista vuosien varrelta. Kiitos!

Olipa kerran vuosi 2005, käsittääkseni syyskuu, ja ABC-tallin ratsastuskoulupuolen ponikäytävän tyhjänä olleen karsinan oven liitutauluun oli kirjoitettu uusi nimi.

"r. Ein Caramell

2 + 1 (1) + 2

"Karkki"

(Tähän väliin huomio, että meillä ollessaan poni on enimmillään syönyt kaksi litraa kauraa + kivennäiset -MITÄ IHMETTÄ on tuo ruokintamäärä?! En tiedä mitä tuo päiväruokinnan sulkuykkönen on, mutta joku pellettimössö uskoakseni. En kestä. 5 litraa kauraa?)
Siskollani oli päivystysvuoro, joten hän vastasi iltatallista ja tunnille menevien hevosten kuntoonlaittamisesta ja sen sellaisesta. Hän pyysi minua hakemaan tuon uuden tulokkaan karsinaan odottamaan päivän ensimmäistä kuskiaan. "Onks se kiltti", kysyin siskoltani joka vain kohautti olkiaan "en tiiä". Lähdin kuitenkin pelokkaana hakemaan ponia puttelauman keskeltä, todeten sen ehkä maailman kilteimmäksi eläimeksi. Se oli kummallinen, käveli ihmisen takana, eikä suostunut tulemaan vierelleni. Sain ponin karsinaan, taputin sitä ja irrotin riimun.
  Entinen vakiotuntiratsuni Emma-russ lopetettiin muistaakseni tässä main, ja siirryin ratsastelemaan Koolla. Joka viikko, joka ikinen ratsastustunti meni tuon eläimen kyydissä. Tykkäsin ponista kovasti, se oli niin kiltti ja helppo verrattuna Puppeen ja Vivecaan, joilla ratsastin aina tuntien ulkopuolella, ja verrattaessa myös superlaiskaan ja turtaan Emmaan.

2006. Jatkoin edelleen Koolla ratsastamista koko alkuvuoden, ja helmikuussa vietimme ponin kymmenvuotissyntymäpäiviä. Joskus maaliskuussa eräs samalla tunnilla olleista pojista pyysi ponin vaihtoa sille tunnille, kun äiti totesi, että Koo on Reetan. Oli pikkutytöllä hymy herkässä, enkä tiedä tuliko siitä tunnista yhtään mitään. Jonkin ajan päästä menimme Koon entisten omistajien kotiin kirjoittamaan paperit, jonka jälkeen kiikutimme ne Äimärautiolle vahvistettaviksi. Artsi, eli ABCn silloinen omistaja ja ratsastuksenopettaja ehdotti, että poni olisi tuntikäytössä muistaakseni kaksi vai kolme päivää viikosta ja täten tienaisi itselleen ilmaisen tallipaikan. Suostuimme tähän, ja muut päivät minä ja sisko hoidimme ja liikutimme ponia. Minä kävin ponin kanssa maastossa aina kun pääsin, (eli kun äiti tai isä lähti mukaan) ja olin vähintäänkin maailman onnellisin tyttö. Loppukeväästä tajusin, että voisin käydä toki tunneilla muillakin poneilla, ja kävin läpi kaikki tallin hevoset jotka vielä ehdin ennen tallin lopettamista toukokuussa. ABC-ratsastuskoulun hautajaisissa ABCn senioriporukka järjestivät Artsille "leirikasteen", jonka ratsastusosioon Koota pyydettiin lainaan. Suostuimme toki tähänkin, ja sennut toivoivat, että Koo osaisi pistää vähän Artsille takaisin. Ja ponihan teki työtä käskettyä -kesken laukkaspurtin se köyristi selkänsä, pukitti pienen loikan, ja Artsi lensi maahan. Yleisöllä oli ainakin hauskaa, tallin ehdottomasti nössöimmässä maineessa oleva eläin heitti Artsin selästä!
   Kesä vietettiin edelleen ABCllä, kävin Takkulan Tanjan tunneilla ja, noh, maastoilin edelleen. Kävimme myös yhdet kisat ABCllä. Syksyllä, muistaakseni elokuussa, muutimme Pohjois-Kelloon silloin neljän hevosen kotipihatallille, jossa ponin otti vastaan iso, Koota kolmisen vuotta nuorempi puoliveriruuna, Koota muutaman vuoden vanhempi lämminveritamma, sekä 23-vuotias risteytysponi Tuffer. Puoliverinen yritti pitää lämppärin ja ponin erossa muukalaisesta, mutta Tuffe piti pintansa ja halusi hetinyt mennä tutustumaan Koohon. Tufferista ja Koosta tulikin lähes heti mielettömän hyvät ystävykset. Ja minusta piti tulla esteratsastaja.

2007 majailimme edelleen tuolla tallilla. Peltoratsastelut olivat aivan parasta! Pidimme Janitan ja Tufferin kanssa montékisoja pitkin peltoja, ja pidimme kaikinpuolin hauskaa. Ponin kulkemisella ei ollut mitään väliä, kunhan se kulki, ja meillä oli hauskaa. Kisasin ponin kanssa kerran, ja kävimme ensimmäisissä ja mitä luultavimmin myös viimeisissä mätsäreissä. Kesän poni vietti Tuffen ja muiden kanssa laitumella, vaikka kävimme toki myös ponia liikuttamassa ja hoitamassa.
   Niin, ja ponilla oli harja. Itken edelleen verta nähdessäni nuo kuvat, tekisin mitä vain saadakseni tuon liehuletin takaisin!

Ongelmat alkoivat vuonna 2008. Poni ilmeisesti tajusi, että olen pelkkä pieni heiveröinen tyttö, enkä ole kykeneväinen pitämään tuota käsissäni jos se haluaa lähtä. Alkuvuosi meni ihan hyvin, samoilla meiningeillä kuin edellinenkin, mutta kesällä laidunkauden alettua poni näytti keskisormea ja pikku-Reetta itki. Koko kesä meni ongelmien ratkomista yrittäessä, loppukesästä sain jo itse ponin kiinni ja talutettua sen ketjun ja raipan kanssa talliin. Turhan iloisia muistoja ei siis tältä vuodelta ole, mutta olihan se melko käänteentekevä, nimittäin...

... vuonna 2009 löysin Emilin kautta luonnollisen hevosmiestaidon, valaistuin, ja totesin, että on muitakin tapoja ratkoa ongelmat kuin lisätä varusteita -vähentää niitä. Vähitellen aivan normaalien johtajuusharjoitusten harjoittamisen ja käsittelytapojen muuttamisen jälkeen poni alkoikin kuunnella minua, eikä kuskannut minua pitkin Kelloa. Sisko kävi tässä vaiheessa enää kerran-kahdesti viikossa tallilla, joten poni oli melkein kokonaan hoidollani. Toukokuussa kävin mitä luultavimmin elämäni viimeiset kisat, joista tuliaisena kaksi ruusuketta, sekä elämäni ensimmäinen (ja mitä luultavimmin myöskin viimeinen) koulurata. Heinäkuussa ratsastin ponilla ensimmäistä kertaa ilman varusteita -tai no, sillä oli naruriimu, josta vetämällä sain sen pään ylös, tai ponin pysähtymään, tai mitä vaan. Poni ei oikeasti ollut hallinnassa, mutta ei se mihinkään lähtenytkään tai minua selästään nakannut. Samaisena päivänä pidin myös ponia ensimmäisen kerran irti muualla, kuin tallin pihalla välittömästi kytkettävissä olevana.

2010 toukokuussa suitsin ponin viimeisen kerran kuolaimellisiin suitsiin -ylemmän kollaasin alaoikeassa nurkassa oleva kuva on viimeinen laatuaan. Joskus alkuvuonna käytin satunnaisesti kuolaimellisia vielä kentälläkin, kunnes totesin ne turhiksi. Heinäkuussa ratsastin ensimmäisen kerran kaulanarulla, josta muistona alemman kollaasin ylänurkan kuva. Jatkoin maastakäsittelyä, tein sitä aikalailla päivittäin. Sisko kävi entistäkin harvemmin tallilla, ja minä yhä vain useammin -parhaimmillaan kahdesti päivässä, kunnes 28. päivä marraskuuta poni muutti Kivariin, ja aloin kulkemaan tallilla kahdesti, ellen kolmestikin päivässä.
  Kuljimme kahlailemassa hiekkakuopilla ja merellä, juoksimme pitkin peltoja ja loppuvuodesta Kivariin muutettuamme aloitimme pyörätielenkkeilyn. Niin, ja Puppe juoksi kuvioihimme ja lähti mukaan lenkeille aiheuttamaan yleistä hämmennystä kyläläisille.

Alkuvuosi 2011 meni varsin tiiviillä minä-Koo-Puppe-kolmikolla, kunnes kesäkuussa kirjava poistui keskuudestamme. Sisko lensi pesästä alkuvuonna, ja poni ja minä jäimme aivan kahden. Kengätkin muuten lensivät matkasta huhti- ja toukokuussa, ensin edestä ja lopulta myös takasista. Vuosi kului kaulanaruillessa, olkoonkin, että päävermeitä näkyi huomattavasti nykyistä enemmän. Aidattu, iso kenttä oli aivan luksusta ja sitä tuli myös hyödynnettyä. Toukokuussa onnistuin tavoitteessani, ja sain ponin juoksemaan ympärilläni useamman ympyrän ilman naruja tai aitoja -tästä todiste ensimmäisen kollaasin vasemmassa ylänurkassa. Kyllä, se laukkasi, pukitteli ja riehui, mutta pysyi varsin nätillä ja sopivan kokoisella ympyrällä! Jatkoimme maastakäsitellen, ratsastus tippui tässä vaiheessa ihan mitättömiin lukemiin -ja jos ratsastin, menin kaulanarulla ja joko pelkästään purin ponin energiaa laukaten täyttä vauhtia pitkin kenttää, tai rälläilimme maastossa.

2012 oli merellisin vuosi ikinä -kävimme lähes joka päivä merellä koko kesän läpi. Poni kävi myös parit kisat lainakuskin kera, ja selätimme lastausongelman hetkellisesti. Maastoilimme kovasti myös kyseisenä vuonna, ja tapansa mukaan eläin vietti kesän laitumella kavereiden kanssa. Keväällä poni tippui saveen, kesällä mysteeriontuili hyvin hetkellisesti ja kevään sekä syksyn valitteli mahakipuja.

Kuluneena vuonna, 2013, olemme vain olleet. Eikä mitään vain, koska rakastan sitä. Rakastan istua ponin heinäkasassa ja katsoa sen syövän, rakastan kun poni tunkee päänsä syliini, rakastan juosta pitkin tarhaa tai peltoja ponin seuratessa perässä. Rakastan tuota ponia. Ratsastuskertoja on kertynyt vähemmän kuin normaaliparilla kuukaudessa, eikä se haittaa. Osa vuodesta on joo mennyt (sairas)lomailuun, mutta suurin osa on kuitenkin ihan minusta kiinni. En ole halunnut, olen mieluummin avannut laitumen portin ja päästänyt ponin vapaaksi, ja olemme lähteneet kävelylle. Yhdessä.

'Cause every time that I'm near you

Is the only time I feel alright

If there were any way

I could think to turn back time

I'd stay here with you

Sometimes I sit and wonder

Sometimes I feel like letting go

All I know is no one should have to be alone