Unelmieni hevonen

Blogitallin edellinen haaste oli ostoilmoitus, jonka tyyliin ajattelin unelmahevosestani kertoa. Itse en ole koskaan kirjoittanut ostoilmoitusta, enkä edes selaillut myynti-ilmoituksia oikeasti ostoaikeissa -olin kyllä mukana kokeilemassa hevosehdokkaita, jotka äiti oli löytänyt ja omistajiin yhteyden ottanut. Koon ostamisesta ei minulle puhuttu ennen kuin se oli jo meidän. Facebookissa kiersi taannoin Viisi elämän hevosta-haaste johon minutkin haastettiin tallin omistajan toimesta. Viiteen (neljään) elämäni hevosiin lukeutuvat Viveca, Puppe, Koo ja Maila. Muitakin mahdottoman tärkeitä hevosia on matkan varrelle mahtunut, mutta niistä on hankala nostaa yhtä muita korkeammalle jalustalle.

Klikkaamalla suuremmaksi mikäli kiinnostaa lueskella pätkiä.

Näiden neljän pohjalta etsisin itselleni unelmieni hevosen. Itse asiassa unelmieni hevosia on kaksi. Tai no poneja ovat molemmat.

Ostetaan suikunsukuinen suomenpienhevostamma. Oltava terve ja suorat jalat.

Ehkä vähän riskialtista etsiä paranneltua Sällin Mailaa, mutta en voi sille mitään. Yksikään hevonen ei ole kolahtanut samalla tavalla. Yksikään hevonen ei ole sopinut niin hyvin minun käsiini. Jos Maikin jalat olisivat yhtään paremmat, olisin jo ostanut sen itselleni. Vuosia sitten, tai viimeistään nyt.

Toinen poni olisikin vähän monimutkaisempi operaatio.

Etsitään liisattavaksi shetlanninponitammaa siitoskäyttöön. Terve ja hyvällä rakenteella varustettu, ei kesäihottumataustaa.

Vielä joku päivä minulla on shetlanninponivarsa. Ellei ihmettä tapahdu, varsa tulee syntymään maailmaan juurikin ylläkuvaillulla tavalla. Haluan varsan, joka on saanut olla varsa. En halua varsaa, jonka selässä on käyty, joka on klipattu tai kengitetty, joka on asunut yksin, vieroitettu liian aikaisin tai päästy pilaamaan vääränlaisella käsittelyllä. Haluan ponin, jolla on luonnetta. Pilkettä silmäkulmassa, mielenkiintoa työntekemiseen. Haluan pienen ponin käyttöön, ehkä näyttelyissäkin pyörähtämään. Teettämällä varsan ei todellakaan sen perusluonteesta ole mitään varmuutta, ehkä maailmaan tupsahtaa pieni nysvä lapasponi, mutta ainakin se saa sellaisen alun elämälleen kuin minä koen parhaaksi.

Sandra 3kk

Haastekasan purkamista

Olen saanut kivan läjän erilaisia haasteita erinäisiltä ihmisiltä, ja voisinkin nyt heitellä ne tähän, kun muutakaan kirjoiteltavaa ei ole! Ponny majailee edelleen Kivarin laitumella, tulevaisuus on ihan yhtä auki kuin edellisessäkin postauksessa, mielipiteeni vaihtelevat joka päivä, enkä todellakaan tiedä mitä tehdä, ja mikä on oikein. Ehkä tämä tästä joku päivä ratkeaa.

Hevoshistoriaani-haaste, jonka sain Jutalta, kiitoksia!

Ensimmäinen hevonen, jolta putosin?
- Risteytysponitamma Cherry, "Kirsikka/Kikka". Pirullinen pieni musta ponitamma, jonka selästä tämänkin jälkeen lentelin tuon tuosta. Ensimmäinen kerta tosiaan tapahtui alkeiskurssin ensimmäisenä tuntina, kun opettajamme Arto-Pekka Heino varsin fiksusti päätti lähteä ryhmämme kanssa kävelemään loppukäynnit maastoon. Ryhmän, joka oli juuri päässyt tenavatalutuksesta, ja ratsastivat ensimmäistä kertaa ilman taluttajia... No, Faatu-poni jäi yllättäen tyhjentämään rakkoaan keskelle polkua, joten jonon häntä (lähes kaikki poniratsukot, Kikka ja minä mukaanlukien) jäi alusta jälkeen. Artsi huikkasi Faatun kuskille, että ravatkaa meidät kiinni, noin kymmenen metrin välimatka. Ponithan siitä innostuivat, heittivät laukalle ja lähtivät pukitellen kirmaamaan pitkin Virpiniemeä. Minä lensin varsin nätisti suoraan kiveen, ja kypäräni joutui samantien vaihtoon. Kun ponit saatiin kerättyä kiinni, kävimme vielä maneesissa ratsujemme selässä, ja tunti loppui siihen.
  Kirsikka lopetettiin tänä kesänä jalkavaivojen vuoksi, ja tämä pieni musta ponitamma jätti ainakin minun hevosteluuni merkitykselliset jäljet.

Kikka, Jörö & Iiro aikojen alussa

Ensimmäinen hevonen, jolla ylitin esteen?
- En ole tästä täysin varma, mutta veikkaisin Kirsikkaa tähänkin. Mikäli näin on, kyseessä oli eräs tunti, kun minun tuntiani ei pidetty, ja menin isosiskoni kanssa samalle, edistyneempien tunnille. Hyppäsin Kikalla ristikoita muiden ylittäessä isompia pystyjä. Se tosin ei sujunut kamalan hyvin, lentelin tuon tuosta selästä ponin kieltäessä esteille, ja erään kerran ylitin ristikon nätillä voltilla ponin jäädessä taakseni. Mutta joo, ylitin myös muutaman ponin selästäkäsinkin!

Suurin hevonen, jolla olen ratsastanut?
- Olen käynyt Emperor "Eetu"-nimisen 183-säkäisen shireorin kyydissä, mutta ihan oikeasti suurin ratsastamani kaviokas on... ehkä joko Syppe, tai eräs Arttu Ylirannalta, ollessani siellä vuonna 2005 kesäleirillä. Syppe on 173-säkäinen, ja Arttu silloin "ihan kamalan iso".

Pienin hevonen, jolla olen ratsastanut?
- Järjettömän hankala kysymys, koska olen aina rakastanut shettiksiä, ja myös ratsastanut niillä meeelkoisen paljon. Enkä tiedä niiden säkäkorkeuksia... Tästä tittelistä kilpailee Elsa, Poni M, Jörö, Puppe sekä Lassi.

Jörö vuonna 2005

Hirvein hevonen, jolla olen ratsastanut?
- Lenni. Ihan mukava ruuna, mutta niin järkyttävät askeleet, että itkien menin tuon selkään. Ja sama Faatun kanssa, vihasin sitä ponia, kun se oli niin junttura, ja puksutti menemään kylki edellä minne sattuu. En saanut siihen koskaan mitään kontrollia, ja se oli aina kiusaamassa muita poneja!

Lenni & Sintti

Hevonen, jonka kanssa olen kehittynyt eniten?
- Koo, Maila, Syppe, Puppe ja Vive. Vesteri opetti omalta osaltaan minulle myös ihan hurjasti kärsivällisyyttä! Ja Emma, jonka ansiosta hurahduin shettisten lisäksi myös russeihin, ymmärrystä.

Minä, Emma ja pikkuveli joulukuussa 2004

Hevonen, jolla olen hypännyt korkeimman esteeni?
- Koo. Kaulanarulla 100cm ratana, 120cm yksittäisenä. Varusteiden kanssa Papulla reilua metriä yksittäisenä, ja ratana Koolla 80cm.

Hevonen, jolta olen tippunut pahiten, ja seuraukset?
- En tiedä. Ei tule mieleen. Peukalo on niksahtanut paikoiltaan, solisluu murtunut, ties mitä tärähdyksiä sun muuta, mutta en koe noita pahoina. Fyysistä loukkaantumista huomattavasti pahempaa on henkinen kipu ja kärsimys, sitä taas hevosteluni on ja on aina ollut täynnä.

Hevonen, jonka haluaisit omaksi?
- Tällä hetkellä en ketään. Katsotaan uusiksi, kunhan pääsen vuokralaisuudesta pois. Sypen, Mailan ja Lassin ottaisin samantien majailemaan pihaani.

Elämäni tärkein hevonen/poni?
- Vive, Puppe, Maila, Koo, Syppe. Tapaamisjärjestyksessä.


"11"-haaste

Jokaisen pitää kertoa 11 asiaa itsestään, vastata haastajan 11 kysymykseen, tehdä 11 uutta kysymystä haastetuille, haastaa 11 bloggaajaa, kertoa heille ja olla haastamatta takaisin. Tämän sain Lauralta, kiitokset sinullekin!

1. Saan alkaa ajamaan ajokorttia 15 kuukauden päästä, ja se aiheuttaa lievästi sanottuna paniikkia. Olen vanha!
2. Olen ihmisenä hyyyyyvin kaukana siitä mitä haluaisin olla -sekä luonteelta, että ulkonäöltä.
3. Omistan tällä hetkellä 13 lävistystä; yksi suussa, yksi huulessa, ja 11 korvissa. (äiti, älä lue tätä: lisää on tulossa)

4. Rakastan lävistysten lisäksi tatuointeja, ja ajatuksenani onkin kerätä ikäänkuin elämänkertani tatuointien muodossa kehooni. Olen jo suunnitellut muutaman valmiiksi, ensimmäinen tulee olemaan Koo-aiheinen.
5. Olen tähän mennessä nähnyt vuoden 2007 jälkeen 60 bändiä ja 72 keikkaa, joiden lipuista olen maksanut. Tämän lisäksi koulun tapahtumat jne.
6. Opiskelen tällä hetkellä automaalariksi Oulun Seudun Ammattiopiston Haukiputaan yksikössä. Ala ei ole mikään unelma, mutta ryhmä + ohjaaja ovat parempia, kuin minulla on koskaan ollut!
7. Haaveilen muuttamisesta. Haaveeksi se jääkin, kun mukaan pitäisi ottaa varsin mukava eläinlauma, joka tällä hetkellä koostuu kolmesta marsusta, gerbiilistä, koirasta, sekä ponista.

... ja pitäisi luopua Sypen tapaamisestakin.

8. Minulla on aina koneella ollessani auki ainakin Facebook, Petsie, Blogger, Youtube, sekä vuorotellen Toisinhevostelijat, Konitorin keskustelupalsta, Howrse, Hevostalli.net, sekä Demi.fi. Hehjep... Ja siis nimenomaan tuossa järjestyksessä, en kestä jos välilehdet ovat väärin!
9. Haaveilen koko ajan uusista eläinlajeista, mutten ole tähän päivään mennessä löytänyt sopivan tervettä lajia. En usko, että koskaan voin omaa koiraa laittaa niiden sairauksien vuoksi, (joten varastan täältä temppu-Yodan lähtiessäni) hevosiinkin ja niiden vaivoihin on mennyt maku, pikkujyrsijät ovat aina vain sairaampia... Huoh.

Y vuonna 2011

10. Minusta haluttaisiin suvun puolesta eläinlääkäriä ja/tai kengittäjää, mutten ole turhan innostunut kummastakaan. Haluaisin oikeasti pestä vain käteni eläinjutuista kokonaan.
11. Olen ehkä maailman ailahtelevin persoona; huomenna voin esimerkiksi sanoa hakeneeni kengittäjäkoulutukseen...

1. Mikä tekee sinut onnelliseksi?
- En tiedä. En tosiaan tiedä. Musiikki yleensä, ja keikkailu. Ja reissut mukavassa seurassa! Ja onnistumiset.

30 Seconds To Mars @ Rock The Beach 2013

2. Mitä haluaisit tehdä juuri nyt?
- Syödä jotain hyvää ruokaa. Nom.
3. Mikä olisi unelmien lomakohde?
- Olen hylännyt kaikki haaveeni lomailusta, sillä korvani eivät kestä ilmanpaineen vaihteluita, joten en voi lentää. Haluaisin kuitenkin käydä Islannissa, Huippuvuorilla, Los Angelesissa ja uudestaan Saksassa.
4. Haluaisitko asua suuren kaupungin keskustassa vai maalla?
- Maalla. Ei puhettakaan.
5. Mitä lajia et koskaan haluaisi kokeilla?
- Jotain... ällöjen asioiden syömiskilpailua ehkä. Niin, ja perinteistä rodeoratsastusta, yh. Tai joku valaaanpyynti, tai muu etiikkaani sopimaton. Kuinka perinteisiä suomalaisia lajeja (käsittääkseni tässä kuitenkin kysyttiin harrastuksia...) nuo sitten ovatkaan...

6. Oletko aina halunnut harrastaa jotain lajia, mutta et ole saanut mahdollisuutta?
- OLEN! Motocross, mikroautot, benjihypyt, liitovarjoilut ja sellaiset. Kaksi ensimmäistä epäonnistunut rahatilanteen (ponin) vuoksi, kaksi jälkimmäistä näiden saakelin korvien takia. Tekisin mitä vain, että voisin edes joskus hypätä korkealta vuorelta jättisiipien kanssa, tai kuminauhan varassa tai äää!
7. Millainen ois unelmien koti?
- Joko ihana, vanha maatila, tai oikein moderni, vaalea talo.
8. Mikä fiilis just nyt?
- Ihan hyvä kait juuu.
9. Ilta- vai aamuihminen?
- Ilta! Huhhuh, aamut ei vaan ole minua varten.
10. Kolme sinua kuvaavaa adjektiivia?
- Ailahteleva, semihiljainen, semiäänekäs.
11. Karmein biisi jonka olet kuullut?
- Paardit ovat parhaat, säälin sitä tyttöä...

En nyt jaksa keksiä kysymyksiä, enkä haastaa ketään, sillä olen tämän jo ainakin muutamaan otteeseen tehnyt. Minun puolestani kuitenkin kaikki halukkaat saavat tämän tehdä, ja vastata Lauran kysymyksiin!

Kolmannen haasteen teen eriin postaukseen, ettei tästä tule ihan järkyttävän pitkää...

12. † Viveca

Olen yrittänyt tehdä tätä postausta monia ja taas monia päiviä. En vain ole kyennyt siihen, mutta... nyt teen sen. Lupasinkin jossain postauksessa (Pupun?) kertovani mm. näistä poneista lisää.

Tämän postauksen päähenkilönä on siis valkoinen satuponi, Queen Star Of UK, eli Viveca. Viveca ja varsansa Cara, olivat hoito/liikutus/entiedämitä-ponejani suurinpiirtein vuodesta 2003 tai 4 loppukevääseen 2006. Kaikki lähti siitä, kun äitini selaili Hevostalli.netin Markkinoilta hoitajia vailla olevia poneja. Hänen silmiinsä hyppäsi ilmoitus parikymppisestä ponitammasta ja sen parivuotiaasta varsasta, joille etsittiin liikuttajia -ensisijaisesti tälle vanhemmalle tammalle. Äiti mitään minulta kysymättä vastasi ilmoitukseen, ja näin menimme katsomaan poneja Virpitalleille. Tunnistin tuon valkoisen ponin samantien! Olin ihaillut sitä ABCn katsomosta, kun sen edellinen liikuttaja ratsasti sillä. "Koeratsastuksen" aikana minä, siskoni, siskoni kaveri, sekä veljeni kävivät ponitamman selässä. Tamma oli haastava, mutta minä ja siskoni kaveri päätimme alkavamme hoitamaan ponia. Ponin omistaja asui (ja asuu kait edelleen?) Hollannissa, joten ponit olivat täysin meidän vastuulla. Meille ei tullut ongelmia päivien jakamisessa, sillä Annella oli paljon enemmän menoja ja kiireitä, kuin minulla. Parhaimmillaan kävin katsomassa poneja seitsemänä päivänä viikossa, jonka lisäksi kävin kerran tai kahdesti viereisellä ABC-tallilla tunneilla.

Vasemmalla Caramella 4v ja oikealla Queen Star Of UK 19v

Se poni... Niin hieno, niin... täydellinen. Saatoin viettää tunteja ja taas tunteja istumassa ponien karsinan edessä, katsomassa niin täydellisiä pieniä turpia ja karvakorvia. Saatoin harjata poneja tunteja, tunteja ja taas lisää tunteja, laskea niiden rehuannokset pelletti kerrallaan, kantaa litran kauhalla satalitraisen saavin täyteen kolmenkymmenen metrin päässä sijaitsevalta hanalta. En tiennyt mitään parempaa, en tuntenut sanaa "kiire". Aivan kuten Pupenkin kanssa, myös Vivellä ratsastin lähes poikkeuksetta ilman satulaa. Sen sijaan maastossa en käynyt kuin muutaman kerran vuosien saatossa, vaikka aivan ihanat metsäreitit lähtivätkin suoraan tallin pihasta -tuo poni nimittäin oli täysin kaheli. Ei mitään kontaktia, eikä varsinkaan maastossa. Yleensä jouduin pysäyttämään ponin maneesin seiniin, varsinkin jos ponilla oli ollut yksikin lepopäivä. Osallistuin ponilla kerran kisoihinkin, puomiluokkaan. Olimme omistajan kanssa sopineet, että menen radan ravilla. Joopajoo sanoi Vive, joka heitti ensimmäisen puomin jälkeen laukalle ja pysähtyi vasta radan mentyämme. Tarrasin harjasta kiinni ja ohjasin uudelle puomille ohjat kaulaa vasten hölskyen. Lopulta sijoituimme toisiksi. Äitiä pelotti...

© äiti 5/2006, jostain syystä meistä ei löytynyt muuta kuin käyntikuvia...

Viveca oli tosiaan ensimmäinen virallinen hoitoponini; olin kyllä ominut siskoni hoitohevosen, mutta omistajatkaan eivät siitä tienneet. Vive inhosi aivan kaikkia hevosia, jokaista muuta paitsi Caraa. Pieni ponitamma veti aina minua perässään pitkin tallin pihaa, käyden uhittelemassa kolme kertaa suuremmille hevosille aidan takaa. Suupielet korvasta korvaan taluttelin täysin 6-0 kusettavaa ponia, mikään ei haitannut, koska poni vain oli niiiiiiiin ihana. Vivellä oli myös erittäin paha puhkuri, joka oli ainut, mikä sai ponin hidastamaan. Yskäkohtauksen tullessa poni kyllä pysähtyi, mutta se ei ollut kivaa kuunneltavaa. Tamma oli jatkuvalla Ventipulmin-kuurilla, ja olikin välillä todella hyvässä kunnossa. Myös karvanlähtöaika oli varsin... Mielenkiintoista. Tai pelottavaakin, etenkin ensimmäisenä keväänä. Poni nimittäin pudotti karvat laikuittan; ensiksi kaulasta, sen jälkeen lautasilta, leviten vähitellen kylkiin ja tadaa -koko poni oli kesäkarvassa. Ensiksi epäilimme ponille kaikkia mahdollisia sairauksia, mutta poni oli ihan yhtä pirtsakka itsensä, ja kesäpukukin päällä muutaman viikon kuluttua.

© äiti 5/2006, eikä mikään ole muuttunut; en vieläkään osaa pitää poneja kiinni...

Vivecan ansiosta pääsin myös hoitamaan Puppea; eräs Pupen hoitajista, joka kävi myös Virpitalleilla, pyysi minua hoitamaan hänen vuorollaa Pupua, "kun pärjäät tuollekin pirulle". Mutta nuo ponit... niin hienoja, niin ihania. Ne tunnistivat meidän silloisen auton äänen, ja rupesivat aina kiljumaan ja juoksemaan ympäri tarhaa. Kävellessämme tarhalle ponit juoksivat hirnuen portille, vaativat rapsutuksia ja herkkuja. Yleensä otin Vivecan, ja äiti kroonisesta kaviokuumeesta kärsivän Caran. Ponit pääsivät harjattaviksi, jonka jälkeen äiti lähti Caran kanssa metsäkävelylle taluttaen, ja minä menin Viven kanssa maneesiin rodeoratsastukselle. Jossain vaiheessa äiti jätti Caran "päiväkotiin", eli muutaman shettiksen ja erään russin kanssa samaan tarhaan, ja tuli kauhistelemaan maneesiin sitä hullua valkoista ponia.

© äiti 5/2006

Tuli alkukesä 2006. Olimme omistaneet Koon muutaman kuukauden, olin lopettanut Pupun hoitamisen vähän aikaa sitten. Ponit lähtivät tapansa mukaan muualle kesälaitumelle, mutta tiesin, etteivät ne enää tulisi koskaan takaisin. En pääsisi taas syksyllä katsomaan poneja, en enää koskaan voisi vain haluta kyytiä tallille ja lähtä taluttamaan poneja. Ei koskaan. Ponit vaihtoivat osoitettaan neljänsadan kilometrin päähän, Polleparkkiin Laukaalle. Kävimme kerran poneja katsomassa, kesäkuussa 2007. Ponit olivat täysin.. erilaisia. Eivät omia itsejään, seisoivat ja söivät, eivätkä välittäneet mistään. Cara hankasi muutaman kerran päätään minuun, mutta siinä kaikki. Tarkoituksenamme oli käydä nyt tulevana kesänä Jyväskylän-reissulla katsomassa poneja, mutta...

© isä 6/2007, viimeinen tapaamisemme

Maanantaina, istuessani tuttuun tapaan tietokoneella, äiti huuteli olohuoneesta, että olenko kuullut Viven kuolleen. Vastasin itku kurkussa ja alahuuli väpättäen, että en. Seikkailin Sukupostiin, ja kyllä. "Syntynyt 6.9. 1986 (kuollut 29.9.2011)" Ja minä romahdin. Istuin kylmälle lattialle, kaivoin käsiini kehystetyn kuvan näistä kahdesta pienestä ponista. Olin koko ajan tehnyt lähtöä tallille, jonne meno oli taas entistä vaikeampaa. Tiesin ajautuvani taas muistelemaan Puppea, mutta ei, vielä pahempaa. Ajauduin ajattelemaan puolentoista vuoden päähän, päivään, jolloin minulla ei enää ole ketään. Ei Kootakaan. Koo lähtee luotani, kunhan suoritan peruskoulun loppuun. Siinä siis kiitos "ahkerasta" opiskelusta..? Tiedän, että niin on parempi kaikille. En minä pysty opiskelijana ylläpitämään ponia, kun hädin tuskin saan itselleni ruokaa. Vanhemmat eivät tuon ponin kuluja maksa, kun tästä talosta poistun -mutta Oulun seudulla kun ei ole minulle mitään. Poni lähtee siis tädilleni Ruotsiin, vajaan 900 kilometrin päähän nykyisestä olinpaikastani. Ja kun joka tapauksessa joudun etelämpään lähtemään, myös välimatka pitenee. Tiedän, että poni pääsee siellä pihattoon, kahden ruunan luo. Ensi kesänä menen katsomaan, ehkä ponin kanssa, sen tulevaa kotia.

Vivecan kuolinsyytä en tiedä, omistajansa kirjoitti Facebookissa tamman kunnon romahtaneen täysin yllättäen. Olen yrittänyt kirjoittaa hänelle sähköpostia, mutten ole vielä pystynyt siihen.

Lepää rauhassa, pieni valkoinen poniini. <3

© isä 6/2007