Yksi liikaa?

Materiaalia olisi taas useamman päivän ajalta, videoiden sekä kuvien muodossa. Täällä ollaan kuitenkin viime viikot valuttu melkoisessa matalapaineessa. Olen varma, että tämä muutto oli surkein asia, mitä Koolle olisi voinut tapahtua. Olin varma, että entinen kiertolaisponi ottaisi tämän ympäristön vaihdoksen yhtä lunkisti kuin viime kesänä Bonazaan polttiaisia karkuun siirryttyämme. Tai sitä ennen Kivariin mentyämme, kun poni heittäytyi saman tien piehtaroimaan. Eikä sitä edeltävässäkään muutossa ollut Koon osalta ongelmia, lauman pomoruuna vain ei päästänyt muita hevosia ponin luo pariin viikkoon. Siirsimme Koon pois ratsastuskoululta, josta sen ostimme, 2006 syksyllä, neljän hevosen kotipihatalliin. Marraskuussa 2010 Koo muutti Kivariin, ja heinäkuussa 2014 Bonazaan, alunperin ajatuksena oli viettää siellä korkeintaan marraskuulle kunnes polttiaiset olisivat kuolleet, mutta jäinkin tallille töihin ja Koo jäi samalla terapiaponiksi. Reilu kaksi viikkoa sitten pakkasin omaisuutemme autoon ja hurautimme toiselle puolen maata, ponin kuori mukanani, vaan psyykkinen puoli taisi jäädä Joosepin, Tarmon, Ruutin, Sypen sekä Sandran luo. 

Kutina ei lopu. Ei mitenkään. Ponin naamassa alkaa olla enemmän reikää kuin nahkaa, korviin oli yhden yön aikana ilmestynyt vuotavat haavat. Histeciä menee kuin heinää, pimeään pihattoon vapaa pääsy ja loimi sekä huppu yötä päivää. Derfenit, joiden kulumista ei alkukesästä huomannutkaan, ovat loppumassa. 

Koo ei ole koskaan ollut näin kamala. Ei koskaan. Ei osaa olla yksin tarhassa, huutelee ja juoksee, kutiaa kun niin ahdistaa. Alkuun poni ei osannut seistä paikoillaan tarhan ulkopuolella, nykyään siltä osin poni on jo palautunut ennalleen, joskin järjetön säpsyily ei ainakaan toistaiseksi ole kadonnut. Ruoka-aikaan tai herkkuja antaessa Koo latoo Siinaa päin armotta. Ruunalle annetaan ruuat ensin, sitten Siinalle, ja poni lähtee varsan kupille. Varsa ei väistä, eikä todellakaan tarvitsekaan omilta ruuilta poistua typerän ruunan takia, ja poni maistattelee takakavioitaan. Poni, jonka en ole ennen nähnyt potkivan ketään, eikä kukaan muukaan ole moista todistanut.

Keskiviikkona lähdin mukaan klinikalle Siinan jalkoja kuvaamaan. Mitäs muutakaan sieltä löytyi kuin murtuma puikkoluusta, erittäin todennäköisesti potkusta aiheutunut, ja tuore. Pihatossa ei ole muita asukkeja. 

Vähän meinaa masentaa. Koolla on kiepsahtanut kuppi niin nurin, etten todellakaan usko että se palautuu omaksi itsekseen vaikka antaisi kuinka aikaa. Etenkään, kun Siina täysin ymmärrettävästi poistuu pihatosta ja Koolle olisi mahdollisesti tulossa uusi toveri tarhaan -lisää stressinaiheuttajaa sekä ponille että minulle. Mielenterveyden rippeet tipahtelevat kelkasta pois, VMP sanon minä. Tällaisia kuulumisia tällä kertaa, jatkan vaihtoehtojen punnitsemista ja palailen blogin ääreen kun olen viisaampi. Onneksi tiistaina saan kämppiksen kun haen PSEYltä kissan, saapahan ajatuksia pois eikä tarvi yksinään kyyhöttää iltoja ponia miettien.

Ratsuruuna ja viisas varsa

Lauantaina Minka meni aamupäivästä tallille ja oli yrittänyt touhuta varsansa kanssa, vaan Koon kuppi meni tästä nurin ja Minka joutui laittamaan Siinan takaisin tarhaan ettei ruuna rysäytä aidoista läpi. Menimme illemmalla yhtä aikaa poneilemaan, ponien moikkauksen ja Koolta loimen poisoton jälkeen otimme Siinan käsittelyyn.

Siinan illan ohjelmana oli ohjasajo, Minka usutti minut kävelemään varsan perään. Talutin Siinan tietä pitkin kentälle, (hiekalle pääsee myös pihattotarhan läpi, josta tosin ei muita hevosia kuljeteta) kävelimme riimunnarun kanssa vähän molempiin suuntiin, kunnes kiinnitimme ohjat. Minka käveli vierellä narusta pidellen ehkä kierroksen, käskin päästää irti ja jatkoimme kahdestaan. Tavoitteena oli vain saada varsa kulkemaan ei-niin-mittarimatona, mutta alusta lähtien Siina kulki ihmeen suorassa!

Ohjasajotuokio oli lyhyehkö, jonkun kymmenen minuuttia pyöriskelimme ja kiemurtelimme. Yksi kulma oli melko hurja, ja Koo harvinaisen idiootti huudellessaan ja juostessaan. Lopuksi Siina pääsi vielä juoksemaan kentällä irti.

Seuraavaksi vuoronvaihto; Siina tarhaan, Koo hoidettavaksi, Minka leikkimään ponin kanssa ja minä kameran taakse. Ruunalle arvottiin ratsastuspäivä.

Koo oli aivan pöljä. Hirnua huuteli vaan menemään, ei meinannut millään alkaa keskittyä ratsuhommiin, oli niin hirveän kamalaa kun Sippe oli pihatossa syömässä. Vähitellen poni alkoi rentoutua, joskin virtaa oli kyllä paljon.

Liikkeiden puolesta ei yhtään näyttänyt siltä, että 19-vuotias poni olisi edellisen yön viettänyt karsinassa pitkästä aikaa, ja sitä edeltävän päivän seissyt trailerissa. Niin oli askel kevyt!

Vähän oli ilmeisesti raskas kädelle, mutta ei kaiketi mikään hirveän kamala kun kuski ei kieltäytynyt ratsastamasta toistamiseen.

Loppukäynnit kävimme kävelemässä metsässä, poni oli urhea eikä kyttäillyt mitään. Laamaili vaan ohjien perässä. Tuolla on kyllä kivat mäkiset autottomat maastoreitit, jotka lähtevät aivan tallin pihasta!

Sunnuntaina ajelimme tallille heti aamusta. Samalla ruksasin listalta pois ensimmäisen autolla ajon Porvoossa -aivan erilaisella ja huomattavasti isommalla autolla kuin olen tottunut ajelemaan. Hengissä selvittiin, eikä edes yhtään vaaratilannetta aiheutunut!

Koo on tykästynyt naapuritarhan russtammaan ja suokkiruunaan, mutta saa aina Simpeltä lähdöt jos menee aidalle tekemään tuttavuutta. Ruuna onkin ihan tossun alla, veikkaan (ja toivon) sen kuitenkin laittavan kakaran ruotuun kunhan kotiutuu kunnolla.

Hetken pihalla pyörittyämme etsimme käsiimme henkilön josta oli kerrottu, että hän voisi auttaa Siinan ajohommissa, ja sovimme lähtevämme heti pikimmiten ajelemaan. Otimme Siinan varusteet esille, hain varsan tarhasta ja säädimme valjaat sekä suitset oikean kokoisiksi, jolloin tukihevonen omistajineen joutui odottelemaan meitä -olisihan nuo tietenkin voinut säädellä jo edellisenä päivänä, mutta eipä käynyt mielen vieressäkään. Matkaan lähdimme niin, että Minka hyppäsi nelivuotiaan Toon kärryille ja minä sekä Toon omistaja Siinan taakse. Koko reissu meni mitä loistavimmin! Too oli varsin rento ja rauhallinen turvahevonen, joten Simpellä ei ollut mitään hätää eikä ongelmaa. Tallilla purimme varsan Toon lähtiessä pidemmälle reissulle sekä juotimme melassivedet. Lopuksi vielä pesulla käynti, jonka jälkeen Siina tarhaan ja Koo ulos.

Tällekin kertaa arpoutui ratsastuspäivä, lauantaista erotuksena se, että Minka jäikin kameran taa minun kiivetessä kyytiin. Koo jaksoi taas huudella ja olla typerä, joten luovutin kunnon ratsastelun kanssa ja nakkasin suitset pois. Jostain syystä kaulanaru/ilman varusteita -ratsastellen poni rentoutuu aina lähes heti ja on paremmalla työmotivaatiolla varustettu, niin kävi tälläkin kertaa. 

Tovin höntsäiltyämme ruuna riisuttiin vermeistään ja päästettiin juoksentelemaan. Tarhassa niin sievää leijuntaravia esitellyt poni olisi nyt huomattavasti mieluummin mutustellut aitojen alla kasvavaa ruohoa entä kirmaillut, mutta olipahan ainakin kuulolla ja vaihtoi askellajeja jotakuinkin niillä äänillä, millä ponin saa hinauksessa ollessa vaihtamaan vaihdetta suurempaan tai pienempään.

Lopuksi yritin vielä lahnaantunutta ponia yrittää saada temppuilemaan, vaan varsin laiskaa menoa oli.

Tallilta Tokmannin kautta Minkalle kurvailtuamme lähdimme lähes suorilta Loviisaan kauden päätösraveihin, joissa vierähti hyvä tovi ja suljin lauloi melkoiseen malliin. Jos tätä sattuu joku Loviisassa juosseen hevosen omistaja tai tukijoukkolainen lukemaan, niin kuvia voi kysellä tuntomerkein varustettuna ollila.reetta@gmail.com 

Sh-t Ahon Taika, lähtö 1

Lähtö 9

Perillä ollaan

Torstai meni lähinnä pakatessa ja pestessä, aamupäivällä kävimme vielä viimeisen lenkin Koon, Sandran ja Lauran kanssa. Tulipahan todettua, että tuolla hevosella on muuten ihan törkeästi tavaraa, allaoleva oli illan saldo ja seuraavana päivänä yöksi kuivumaan jätetyt päälle...

Olimme kahdeksalta tallilla, loimen poiston ja riimun vaihdon sekä suojituksen jälkeen Koo pääsi pihalle laiduntelemaan.

Kävimme vielä yhdessä sanomassa heipat Joosepille ja Sandralle, kunnes oli aika kivuta trailerin kyytiin Sypen perässä.

Edellisen kerran poni oli tosiaan matkustanut vuosi sitten keväällä, joten ajattelin, ettei se nyt lähettämällä kyytiin mene, ja yritin kolmesti taluttaa ponia traileriin. Ehdin jo kirota mielessäni muutamaan otteeseen, kunnes jäin itse sillalle ja heitin narun ponin selän päälle. Tadaa, sinne se käveli ja matka alkoi ennen aamuyhdeksää.

Ensimmäinen pysähdys oli 260 kilometrin päässä Viitasaarella, jossa ponit mussuttivat omenan puoliksi, Koo hörppi vettä ja katseli maisemia puoliunessa. Vähän piti jäätelöitäkin maistatuttaa, että nesteytys ja viilennys pysyivät kunnossa.

120 kilometrin päässä Lahdesta pysähdyimme toiseen otteeseen tankkaamaan silloisen vetoauton, josta muutaman mutkan kautta Lahteen Takkulan ratsastuskoululle. Ponit pois kyydistä ja Koo sai taas laidunnella noin vartin. Trailerin vaihto meidän auton perään, Koo takaisin kyytiin (tällä kertaa suoraan lähettämällä, vähän mietti että niinköhän sitä viitsii tuohon koppiin mennä -tähän mennessä matkustustunteja oli takana seitsemän) ja matka jatkui uuden tallin omistajalle soitellen. Reilua tuntia myöhemmin saavuimme Porvooseen, jossa taas ensimmäisenä poni kyydistä mutustelemaan ruohoa ja ihailemaan shetlanninponeja. Melko pian tuikkasimme ruunan Siinan luo pihattotarhaan. Ponit haistelivat toisiaan pikaisesti, Koo kävi kiertämässä tilukset ympäri, kunnes löytyivät heinäpaalilta sulassa sovussa syöpöttelemästä. Siinan poistuttua makuuhallista Koo seurasi varsan perässä, ja kaviokkaat kulkivat majakkana ja perävaununa. Tavaroiden rahtaamisen jälkeen Koo poistettiin tarhasta ja vietiin suureen karsinaan viettämään yötä, että saa varmasti nukkua rauhassa pitkän matkan jälkeen. Koo hirnahteli Siinan perään, mutta jäi vieraaseen karsinaan rauhassa. Minka jäi vielä tallille minun lähtiessä selvittelemään asuntoasioita, eikä ponilla kuulostanut olevan mitään hätää.

(Tämä oli kai Minkan puhelimesta?)

En kyllä voi kuin hämmästellä ponin käytöstä, on se vaan tuhottoman fiksu otus! Viimeiseen kymmeneen vuoteen pisin Koon kulkema matka on ollut Ruukkiin ja takaisin, 80 kilometriä suuntaansa, vaan siinä poni taittoi 620 kilometrin matkan ilman ongelmia. Viitasaaren ABCn vesi oli ihan juotavaa, siinä missä konkari-Syppe ei suostunut dippaamaankaan turpaansa ämpärissä, ja tosiaan traileriin lastausaika mitattiin minuutissa, eikä tunneissa kuten joitain vuosia sitten. Ihana Koo.

Minulla ei muuten ole asunnossani sähköjä, joten saapa nähdä tuleeko tämä postaustahti sittenkään reipastumaan entisestä ainakaan hetkeen, tämän yön kun vietän 55 kilometrin päässä Porvoosta.

Maakuntamatkailua

Kiirettä pitää jonka vuoksi hiljaiseloa elellään kaiken mahdollisen osalta, mutta viikonlopun jälkeen pitäisi helpottaa. Kuulumisia olisi taas vaihteeksi enemmän kuin mistä on aikaa kirjoittaa, ehkä nekin materiaalit saan joskus sylkäistyä ulos. Eilen suuntasin taskurakettini keulan kohti pohjoista hakemaan laastaria sielua taas viime aikoina raastaneelle Maikki-ikävälle, sekä toteuttamaan muutenkin suunnitelmissa olleen reissun Jessin (lauman) luo. 

Autosta päästyäni olikin jo muuan rautias parivaljakko näköpiirissä, enkä voinut kuin todeta Violan kasvaneen ihan törkeästi sitten viime näkemän. Aitalankojen välistä tammojen puolelle pujoteltuani ei kyllä yksinään tarvinnut olla! Vuoronperään nuoltiin käsiä, nuuhkittiin naamaa, kerjättiin omppuja tai tyyrättiin takamusta rapsutettavaksi. Muutamat omenat puttetammoille syötettyäni ja epätoivoisesti hirnuvaa Maisaa moikattuani haimme Nestan ja Vilman laitumelta, jotta Viena ja Viola vuorostaan pääsisivät laiduntamaan. Tai kuka laiduntaa ja kuka on, noh, Villitti...

Yritimme saada Violasta ravikuvia kirmailemalla itsekin sinne tänne, vaan Violalla oli kaksi vaihetta; Ihmetti (kummalliset ihmiset) ja Pukitti (laukaten). Mustikoiden päälle varsa ei ymmärtänyt, onneksi kaksijalkaisten ja isomman punaisen mahoissa oli vielä tilaa ja kykenivät uhrautumaan marjojen mutusteluun.

Pienten tovereiden löydettyä meidät alkoi Vienalla vähitellen kuppi kupsahtaa nurin, eikä ininä mieluista musiikkia meidänkään korviin ollut, ja suuntasimme takaisin pihalle. Villitistä oli kirmailujen ansiosta kuoriutunut Väsytti, joka suoriutui poseeraustuokiosta edellistä yritystä huomattavasti paremmin. Lommoisen peltilehmäni läsnäolo oli kuitenkin melkoisen kauhistuttavaa, epäluuloisesti tuijotellen ja korvia heilutellen kävimme Vompattia moikkaamassa, kunnes Viola totesi että parempi poistua ennenkuin hyökkää kimppuun.

Seuraavina käsittelyyn pääsi nuoriso. Epätoivoisten harjausyritysten jälkeen suitsimme matalat ratsumme ja yritimme suunnata pellolle Maisa edellä, Vilma perässä. Maisa meinasi, ettei pihasta ole poistumista ja jumitti pää maassa laiduntamaan. Juupas-eipäs -väittelyn voitin minä ja pikkumusta kipitti kiltisti loppumatkan pellolle. Siihen loppuikin kilteys, jalkojen alla vilisevä ruohikko oli aivan liian houkuttelevaa ja Vilma aivan liian tylsää seuraa. 

Reissusta selvittiin kuitenkin loppujen lopuksi vain yhdellä kaulaliukumäenlaskulla ja parillakin onnistuneella ravipätkällä! Kiltti Vilmis johdossa saavuimme takaisin pihaan, jossa räpsin todistusaineistoa ratsu-Vilmasta ja Maisuli sai laiduntaa pitkin tonttia. Sekä kauhistuttaa Violaa olemalla kummallinen mörökölli.

Loppuilta menikin näppärästi Violaa pussaillessa ja Vienaa rapsutellessa. Konkreettisena muistutuksena Villitin kasvusta toimi yllänäkyvä prinsessariimu, jonka viimeksi vieraillessani varsalle vein, ja joka meni silloin niskasta viimeiseen reikään. Nyt riimu oli jo ensimmäisessä reiässä, eikä välissä ole kuin puolisentoista kuukautta. Hui!

"Voisin ajella tiistaina mutkan siellä" osoittautuikin kevyeksi yhdeksän tunnin reissuksi hevosenkarvoja topissa ja hilsettä kynsien alla. Ja ai että miten paljon nuo kaksi pientä punaista puttea muistuttavatkaan edesmennyttä sukulaistaan -juuri sopivasti samanlaisia, mutta silti tarpeeksi erilaisia.