Siinakin laukkaa nyt pilven päällä maailman täydellisimpänä pienenä enkelihevosena, ilman kipuja, yhdessä liian varhain varsansa jättäneen Chrisse-emän, varaäiti-Sandyn ja Koon kanssa. Hevonen, josta olisi voinut tulla ihan mitä vain, mutta sen ei koskaan tarvinnut edes kasvaa aikuiseksi.
Hevonen, jonka kohdalla voi vain todeta, että aina ei todellakaan mene nallekarkit tasan. Olen äärimmäisen kiitollinen Siinalle kaikesta, mitä se opetti, ja Minkalle, kun sain sen kanssa toimia ja opetella yhdessä. Olen myös hyvin surullinen siitä, että hevonen, jonka jokainen ruoka-annos laskettiin tarkkaan aivan alusta saakka, joka eli aina vaihtelevapohjaisessa pihatossa, ja jonka saldoksi jäi parikymmentä kevyttä liikutuskertaa, jouduttiin 4,5-vuotiaana lopettamaan jalkojensa takia. Tiedossa oli yhden jalan, oikean takakintereen, rikkoisuus, mutta avauksen jälkeen löytyikin rikkoa joka jalasta; etupolvista sekä molemmista kintereistä. Nivelnesteitä ei löytynyt juurikaan yhdestäkään nivelestä. Synnynnäinen valuvika siis.
Lopullinen diagnoosi veti sanattomaksi, eikä voinut kuin miettiä, miten kiltti ja nöyrä hevonen Siina sen toisinaan rasavillin ulkokuoren alla oli. Ja miten pienet oireet noinkin kipeällä hevosella oli -en halua edes miettiä, miten isot muutokset sellaisen hevosen nivelissä on, joka tekee muutakin kuin toisinaan jumittaa paikoilleen tai haluaa kulkea tien piennarta.
Mielettömän hauska hevonen, jonka kanssa oli aina kivaa, aika ei käynyt koskaan pitkäksi ja joka opetti hurjasti. Kiitos Siina.
Hevoseton olin kokonaisen vuorokauden, kunnes vanha tuttu puolentoista vuoden takaa lähestyi ja muistutti poninsa olemassaolosta. Viime aikoina vähäiseen vapaa-aikaan on mahtunut sen verran sisältöä, että poni on aika pitkälti jatkanut oloneuvoselämäänsä, mutta eiköhän siihen tule muutos piakkoin.
Kolme raippaa kuukaudessa pitää ponit kurissa. Yhtään näistä ei tosin ole käytetty kertaakaan. Juoksutuspiiska(josta veloitettiin liikaa enkä jaksanut mennä valittamaan koska huomasin sen vasta kotona) on pinkki, sen ostin Siinan juoksutuksia varten mutta oston jälkeen on ollut sen verran märkää, ettei pelloille ole enää ollut asiaa. Koulupiiska on musta blingeillä, se tuli edustuskäyttöön koulukisoihin. Eli olemattomaan käyttöön. Yleisraippaa minulla ei ole ollut vuosiin, mutta nytpä on, hopeinen sellainen! Sen ostin estekisoihin ja -tunneille, eli olemattomaan käyttöön.
18.03.'17 Siina lataamassa akkuja
Raippaostosten välissä kävin paikallisessa hevostarvikeliikkeessä, Ridaajassa, hakemassa poneille kivennäistä. Superalennuslöytölaarista löytyi kärpäshuppu, jossa on tarpeeksi tiheä verkko polttiaisten poissapitämiseen. Se on pony-kokoa, enkä tiedä mahtuuko Koolle, mutta ajattelin leikata siitä korvat pois ja laittaa Snuggyn päälle.
18.03.'17 Koo jätettiin yksin tarhailemaan, sitä ei tammojen paluu ilahduttanut
Käväisin myös Helsinki Horse Fairissa perjantaina. Exposta lähti mukaan ihanan ohut ja notkea turvaliivi, ei mitään muistikuvaa mistä kojusta, enkä ole löytänyt siitä kokomerkintää mutta se oli hyllystä roikkuneista pienempi eli kaiketi lasten kokoinen. En tiedä minkä kokoisille lapsille tuo on tarkoitettu, kun minulle liivi on sopiva ilman ainoatakaan neljästä isonnuspalasta. Seuraavana päivänä kävimme lähes koko talliporukalla maastossa, (Koo jäi pihattoon ja Minka oli töissä) itse istuuduin Siinan selkään. Ja laskeuduin sieltä selälleen, kyljelleen ja lopuksi tarkoituksellisesti myös jaloilleni. Turvaliivin alta ei jomottanut tai mustunut liha, sen sijaan esimerkiksi lonkkani sai uuden värin pintaansa. Voisin väittää tuon turvaliivin siis toimivan!
18.03.'17 Siina lenkin jälkeen ja Koo ennen lenkkiä
Yleisraipan ostopäivänä kävimme Horzella ja Puuilossa, joista ensimmäisestä ostin (yllättäen -50% alennuksesta) romaanin, joka jakaa painoa, ajatuksena käyttää sitä ilman satulaa ratsastellessa. Olen kuitenkin tunkenut senkin Koon satulan alle mielenrauhaa taatakseni. Kassan takana näkyi myös Racingin luonnollinen E-vitamiini, jossa oli päivämäärää pidemmälle kuin edellisellä kerralla näitä nähdessäni, joten ostin senkin, Koo tulee siis saamaan kesän yli D- ja E-vitamiineja.
19.03.'17 Siina on jatkanut kärryhevosen töitä puolentoista vuoden jälkeen, on se vaan fiksu hevonen. Aina välillä.
Puuilosta taas ostin painoputsit, koska ajattelin 230 gramman lisäpainon saavan Koon nostelemana koipiaan. Vähän ostamisen jälkeen totesin, että tuskinpa niistä mitään hyötyä on, koska Cavallo Sport-tossut painaa 340 grammaa kappale, ja Koo on hiissannut niidenkin kärjet jo melko hyvään kuntoon muutaman käyttökerran jälkeen. Yllättävää, että sen maastoreissun Koo nosteli takasiaan aivan yhtä huonosti kuin nämä kaikki 11 vuotta muutenkin. Jos joku kaipaa siis kerran käytettyjä ravurin painoputseja mediumkoossa, niin täältä irtoaa edullisesti!
31.03.'17 kavioliitossa 11 vuotta! Puspusponi
Nyt voisin jo väittää, että ostin turhia tavaroita. Etenkin nuo putsit, mutta en kyllä olisi noita raippojakaan välttämättä tarvinnut.
Viime viikon sunnuntaina, 26. päivä helmikuuta, aloitimme aamun trailerinhakureissulla. ABCltä kurvaus jälleen kerran Mäntsäläntien kautta (vaikka noin minuutti ennen risteystä kerroimme jälleen kuskille, että EI Mäntsälään vaan Hinthaaraan) tallille, jossa lähdin hakemaan Siinaa heiniltään. Muutaman askeleen käveltyään tamma totesi että en lähde, joten Minka tuli Koon riimun kanssa ja kauempana olleen ruunan otettua ensimmäisen askeleensa kohti porttia Siina käveli nätisti edeltä ulkopuolelle. Harjailin yllättävän puhtaita poneja vähän edustavemmiksi, joskin aina lumet toiselta puolen ponia harjattuani oli toinen puoli taas valkoinen. Tavaroiden ollessa kasassa ja kopin ollessa valmiina lähtöön aloitimme ponien lastaamisen, Siina taas ensin. Tamma tapojensa vastaisesti ei mennyt ihan suorilta kyytiin, mutta pienellä pyörimisellä ja lahjomisella Siina oli kopissa. Kookin oli päättänyt olla hankala, sen kanssa pyörimme myös tovin kunnes lopulta ruunakin oli kopissa. Luukut kiinni ja matkaan, lastaukseen meni vartti vaan olimme silti juuri aikataulussa auton startatessa yhdeksältä pihasta.
Mie meen nyt t. Siina
Alkumatkasta kopista kuului toisinaan hyvin tarmokasta kolinaa jomman kumman tai molempien kuopiessa, jossain kohti Mäntsäläntietä koppi alkoi heilua ja huojua niin, että autokaan ei enää kulkenut suoraan. Sopivalla pysähdyspaikalla pysäytimme yhdistelmän, renkaiden vielä pyöriessä olimme Minkan kanssa ulkona autosta ja kurkkaamassa, ettei kumpikaan ole keikkumassa etupuomin varassa. Ovesta kurkkasi kaksi hieman huolestunutta, mutta neljällä jalalla puomien ja seinien oikealla puolella seisovaa kaviokasta, joten ovi kiinni ja matka jatkui. Siinä samassa jatkui keinuminenkin, melkein perille Jatilan tallille saakka.
Perillä meillä olikin todellinen haaste edessä -Siina ei suostunut poistumaan trailerista. Poissuljimme kaikki mahdolliset häiriötekijät, joiden vuoksi tamma ei peruuttaisi -takapuomi maahan, kuolaimien viikset eivät olleet verkossa kiinni, hevonen ei osunut mihinkään, silta ei ollut liukas... Tamma ei vaan halunnut peruuttaa, pyytäessäni sitä taaksepäin se syöksähti eteen niin, että pelkäsin todella saavani 155 senttiä hevosta syliini jos etupuomi pettäisi. Siispä tallilaisten avustuksella poistimme ensiksi Koon kyydistä, avasimme väliseinän ja yritimme kääntää tamman. Eihän se siellä kunnolla mahtunut kääntymään, mutta tällä tyylillä tamma suostui liikkumaan ja lähti kyydistä. Tilannetta ihmetellen taluttelimme poneja, Koo oli tapansa mukaan hyvin cool köpötellessään pää alhaalla ja Siina sinkoili toisinaan hyvinkin päättömästi, kunnes kello alkoi lähennellä yhtätoista sellaisella vauhdilla, että sekä tamma että minä saimme ratsastusvarusteet ja suuntasimme maneesiin. Arpomisen ja pohtimisen jälkeen totesimme, ettei kuskin tarvi jäädä pitämään Koolle seuraa, vaan lähdemme koko porukalla maneesiin -jos ruuna ei mahdu sisälle, se jääkööt oven ulkopuolelle.
Maneesissa oli kuitenkin etualalla katsomon ja valkoisten aitojen välissä vain tuomarikoppiauto verryttelyalueen ollessa toisessa päässä maneesia, joten Koo hengaili kiltisti maneesin nurkassa henkisenä tukena. Taluttelin Siinaa ympäri rata-aluetta, jälleen tamma otti muutamat lähdöt ja kerran potkaisi maneesin seinää. Samaan aikaan maneesissa poukkoili muistaakseni viisi muuta ratsukkoa sekä jonkin verran toimihenkilöitä, eli härdelliä riitti -sen lisäksi maneesi oli pressukaarihalli, jonka katolta tippui tuon tuosta lunta säikytellen niin Siinaa kuin paria muutakin ponia. (Koo saattoi kääntää korvaansa.)
Tovin käveltyämme nousin selkään ja lähdimme ravailemaan. Ohjaus oli hyvin karkeaa, ratsu oli melkoisen räjähdysherkässä tilassa, mutta pysyi silti kiltisti lapasessa. Ohituksiin pysäytin tamman suosiolla, niistä se ei välittänyt mitään. Luultavasti tovin aikataulusta myöhässä muut ratsukot siirtyivät maneesin toiseen päähän, saimme lähtömerkin ja aloimme puksuttaa raviohjelmaa läpi. Siina huiteli sen verran missä sattuu, ei todellakaan pohkeiden ja käsien välissä, että muutaman yrityksen jälkeen kävelimme tervehtimiseen, joskin sekin oli lähempänä pohkeenväistöä kuin suoraan kävelemistä. Pysähdyksen jälkeen siirryimme kuitenkin jo raville, muistaakseni keventelin valtaosan ja harjoitusravissa suoritimme vain ne osuudet, joissa Siina ei tuntunut sinkoavan alta. Täyskaarto oli ehkä radan onnistunein kuvio, Siina kääntyi kiltisti eikä lähtenyt poikittamaan. Suoraan täyskaarrosta alkava voltti sen sijaan ei sujunut oikein ollenkaan, tällöin tamma ei kääntynyt eikä ravannutkaan.
Kävelimme käyntiosuuden alkuunkin saakka, pysähdys oli tamman tapaisesti varsin mallikas vaan peruutus ei sujunut senkään vertaa mitä edellisenä päivänä. (harjoitellessamme harjoitusravia ja peruutuksia tarkoituksellisesti ensimmäistä kertaa vähänkään pidempijaksoisesti) Sen jälkeen tulikin radan onnistunein osuus, harjoitusravia lyhyen sivun ajan -ja se oli tosissaan harjoitusravia, ei ollut tarvetta keventää. Kokorataleikkaalle poni ei lähtenyt, se vain poikitti, mutta muutaman mutkan jälkeen pääsimme kevennellen vastakkaiseen kulmaan. Tuomaripäädyssä voltti, joka oli hyvin pieni mutta harvinaisen kulmaton, muutama käännös vasempaan, jotka tamma suoritti viimeiseen saakka kiltisti, kunnes lähti poikittamaan, vaan pysähtyi taas kiltisti. Vinoon, mutta kiltisti. Saimme vielä luvan suorittaa jonkin pätkän, jotta pääsemme lopettamaan onnistumiseen. Pienen hyvän pätkän jälkeen kiitin tammaa ja tulin selästä, jonka jälkeen siirryimme ensiksi maneesin etuosaan ja lopulta ulkopuolelle odottelemaan papereita.
Kumpikaan ei näytä kamalan selviltä, vaan mitään ei oltu otettu...
Ulos päästyään tamma oli jo sen verran väsähtänyt, että jopa seisoi välillä kiltisti paikoillaan tai käveli rauhallisesti perässäni, ei enää päättömiä sinkoiluja. Arvostelun saatuamme lähdimme takaisin trailerille, jossa tamman varusteet vaihdettiin kuljetusvermeisiin ja aloitimme lastausurakan. Kumpikaan ei mennyt kyytiin tavalla eikä toisella, joten tallilaisten toimesta ponit avustettiin liinoilla koppiin. Koo ensin, sille liinaus on valitettavasti hyvinkin tuttu tapa, muutaman jumittamisen jälkeen se kävelikin kiltisti sisälle. Siinaa ei koskaan ollut vedetty liinoilla kyytiin, mutta se on sen verran tottunut kaikenlaiseen paineeseen kaikkialla ettei senkään osalta vaaratilanteita odotettu. Pieni paine taakse ja tamma harppoi kyytiin. Omasta mielestäni on tietenkin parasta, jos hevonen menee kyytiin suorilta lähettämällä tai taluttaen, mutta liinoilla avustaminen on huomattavasti parempi vaihtoehto kuin tuntikausia jatkuva kaikkia osapuolia stressaava soutaminen ja huopaaminen. Kyytiin päästyään hevoset huokaisivat ja alkoivat nyhtää heinää. Siina heijasi muutaman kerran, joten löytyi syy huojuvalle kopillekin -tamma oppi kutomisen eräällä tallipaikalla stressaannuttuaan, ja on sitä tehnyt stressaavissa tilanteissa. Paluumatkalla yhdistelmä pysyi huomattavasti paremmin urillaan.
Kotitallille päästyämme oli taas purettava ponit samalla tavalla, sillä Siina ei taaskaan peruuttanut, muttei myöskään rynninyt eteenpäin. Kuski osoitti erinomaisia ponipojan elkeitä taluttaessaan ruunan trailerilta tallin seinustalle ja sitoessaan sen siihen kiinni -olihan hän toki saanut olla tolppana Mäntsälässäkin samaiselle ponille. Ponit tarhaan, koppi ja auto tyhjäksi, traileri takaisin huoltoasemalle ja kotiiiiiin! Huh, olipa seikkailu. Meillä on suuri epäilys, että joku auto olisi roikkunut menomatkalla aivan trailerin perässä kiinni tai takana on tapahtunut jotain muuta, jota Siina alkoi pelkäämään -sillä kun oli aivan selvästi paniikki trailerin takaosasta. Koo puolestaan ei selvästikään nauttinut huojuvasta menomatkasta, eikä täten halunnut lähteä takaisin tallillekaan -ei voi ponia ihmetellä, sen verran epämiellyttävää se oli autoonkin... Nyt pitää saada jostain traileri lainaan vaikka joksikin viikonlopuksi, tai mieluusti ostettua vaikka oma, ja alkaa kopittaa poneja urakalla. 12. päivä olisi meidän seuran järjestämät estekisat, joita varten tarvitsisi saada lastautuminen helpoksi ja käytyä maneesilla katsomassa puomeja -jos saamme nämä kuntoon, ajattelin kysyä josko Siina saisi osallistua ulkopuolisena ja vaikka ravailla maapuomien yli. Minkaa olen yllyttänyt osallistumaan Koon kanssa, se nyt suorittaa 60 sentin radan ongelmitta jos vaan pääsee hyppimään esteitä edes kertaalleen ennen sitä. Seuraavana sunnuntaina olisi myös samalla tallilla eri seuran järjestämänä estekilpailut, joiden matalin luokka on myös tuon 60cm.
Oli jäänyt kuvia vaille valmis postaus roikkumaan luonnoksiin -onhan tässä jo kohta kuudesosa vuodesta takana, mutta silti vielä kymmenen kuukautta aikaa toteuttaa tavoitteet. Ja kuvat puolestaan löytyivät sattumalta eilen -oli jäänyt 5.5.2016 otetut kuvat kokonaan käymättä läpi. Edellisen kerran kirjailin tavoitteita vuodelle 2015, nyt kun ihan konkreettisiakin tavoitteita on kuluvalle vuodelle mietittynä, voinee olla hyvä idea kirjailla niitä vähän ylöskin.
Ihan ensimmäisenä ja tärkeimpänä tavoitteena on pitää Koo hengissä. Osio, mihin itse voin vaikuttaa, on kesäihottuma. Se jos lähtee taas lapasista, on ponin matka siinä, mutta yritän kyllä kaikkeni pitääkseni ponin kutinan kurissa. Ikinä ei tiedä mitä tapahtuu, ruuna voi katkoa jalkansa tai kehittää ähkyn tai mitä tahansa muuta, mutta niille nyt ei kamalasti mitään voi kun ponin elinolosuhteet ja hoito ovat niin moitteettomat kuin Suomessa on mahdollista. Jos ruunan naama pysy karvallisena, haluaisin ehdottomasti käydä sen kanssa mätsäreissä. Sen lisäksi tavoitteena on liikuttaa ponia aktiivisesti ja monipuolisesti, saada taas kasvanutta pömppistä pienenemään ja toivottavasti vielä lihastakin luiden päälle. Vähän olen suunnitellut suuntaavani ratsastustunneille ruunan kanssa, ja mahdollisesti käydä katselemassa vieraita kenttiä esteiden ylittelyn merkeissä -ehkä Minka kuskinaan?
Siinalle puolestaan tavoitteeksi on asetettu vaatimattomasti kisat. Kisakalenteria on kasailtu sen verran, että tietokone tarjoaa k-kirjaimella krrsu'n sijaan kipaa. Valitettavasti alkuvuoden kilpailutarjonta on selvästi kokeneemmille ratsukoille, tai ainakin ratsuille, suunnattu, eikä puomi- tai raviluokkia juurikaan ole näkynyt. Kuljemme kuitenkin kaiken maailman kissanristiäiset läpi aina, kun mahdollista. Kisaamisen mahdollistaa se, että käymme a) ylittämässä puomeja b) katsomassa maneesia tai maneeseja c) liikenteessä trailerilla. (ja näistä b'n ja c'n voikin jo yliviivata -viime viikonloppunahan Siina kävi trailerilla maneesissa!) Siinankin kanssa olisi tarkoituksena saada ohjausta, sekä valmentajan että mahdollisesti läpiratsastajankin toimesta. Tavoitteet voisi kuitenkin alleviivata sillä, että tehdään sitä, mikä tuntuu hyvältä ja sillä tahdilla, mikä junnulle on sopiva -jos Siina ei ole valmis edes puomiluokkiin keväällä, ei sinne mennä.
Itselleni tavoitteiksi kirjaan sen, että liityn yhdeksän vuoden tauon jälkeen ratsastusseuraan (tämänkin voin jo vetää yli!!) ja käyn ehdottomasti vähintään viidellä ratsastustunnilla -lajilla ei ole väliä, toistaiseksi en ole löytänyt tunnin ajomatkan sisältä sopivalta vaikuttavia englantilaisen ratsastuksen tunteja tarjoavia talleja, lännentalleja sen sijaan olisi parikin tiedossa. Etsinnät jatkukoot siis, ja jos ei muuta, käyn koulu- ja mahdollisesti estetunneilla Oulun päässä. Tärkeimpänä tavoitteena on kuitenkin saada koulusta paperit kouraan toukokuussa ja siirtyä täyspäiväiseksi työläiseksi. Lisätavoitteeksi kirjaan vielä, että molemmat ponit liikkuvat läpi vuoden aktiivisesti -myös niinä marraskuisina märkinä, pimeinä, kylminä ja liukkainakin viikkoina.
Sunnuntaiaamun tarkistuskierrokseni jäljiltä en ollut täysin vakuuttunut siitä, että voisimme lähteä trailerin kanssa matkaan -vetoauto oli tosiaan ostettu alle kaksi viikkoa sitten eikä ollut mitään hajua sen vetokyvystä hyvilläkään olosuhteilla, saati sitten peilijäällä. Yksinään loistoHirvi kyllä liikkui ja pysähtyi välkyttämättä ainoatakaan apua kamala keli ei pysty-valoaan. Asfalttitiet olivat sulat, ensimmäinen hiekkatiepätkä ihan jees, mutta viimeinen pätkä arvelutti -kaikista pahiten matkan viimeinen kurvi juuri ennen maneesia. Siinä ei pystyisi poneja purkamaankaan, eivät ne pysyisi paljain jaloin siinä yksinkään pystyssä. Aamupäivän tuumailtuamme totesimme, että kokeillaan ainakin -jos ei muuta, niin tuleepahan poneille kuljetuskokemusta. Molempien edellinen kerta trailerissahan oli tosiaan puolitoista vuotta sitten ponien muuttaessa Porvoon päästä toiseen, tekee ihan hyvää tuotakin yleissivistävää harjoitusta silloin tällöin toteuttaa. Siispä töistä päästyään Minka noukki matkalta muuan hevosia juuri ja juuri auton ikkunan takaa nähneen täysperäyhdistelmäkuljettajan.
The Pätkä, päässä myös The Mutka
Matkaan pääsimme muutaman mutkan kautta, ensin suunniteltu koukkaus läheiselle huoltoasemalle kopin haun merkeissä, jälkimmäinen lenkki Mäntsäläntiellä oli hyvinkin turha -päätimme juuri siinä liikenneympyrässä, josta käännytään Mäntsälään tai sen jälkeen Hinthaaraan, mainitsemaan, että ensi viikonloppuna voisi olla pieni keikka Mäntsälässä. Eipä siinä, tyhjänä yhdistelmän kääntää vähän risteyksessä venkslatenkin, onneksemme ponit hengailivat tuolloin vielä iloisina ja täysin tietämättöminä pihattotarhassaan. Loppumatka tallille sujui rattoisasti pienillä kuittailuilla, pihaan päästyämme oli portilla kuhinaa ja jokaisen hevosen silmät suurina. Toki osansa saattoi tehdä sekin, että ponien reissun alku ajoittui juuri iltapäiväheinien aikaan...
Ponit jo kyydissä, takaluukku kiinni ja matkaan!
Noukin matkaan lähtevät toverit tarhastaan Minkan laittaessa koppia matkustuskuntoon ja kantaessa tavaroita kyytiin. Jo valmiiksi hyvin epäedustavan karvaiset, paksut ja mahdollisesti huonosti käyttäytyvät pihattoturilaat ilahduttivat meitä harvinaisen kamalalla karvapeitteellä -eilisen lenkin hikien kuivumisrannut, saman päivän sateiden lähmäämä turkki ja kaikki kruunattu hyvällä hamppu- ja turvekuivikekerroksella. Aivan toivotonta yrittääkään saada poneista edustuskuntoisia hienostomaneesitallivierailua varten, parhaani mukaan hinkutin kuitenkin hamppupäistärettä karvan juuresta irti. Lopuksi vielä molemmille valmiiksi vähän suojaa jalkaan ja Siinalle edustavempaa riimua naamaan, kruunasin puunauksen vielä sadetakeilla, ajatuksena kuivattaa sateen kastelemia karvoja matkan aikana. Ja piilottaa turilaat sliipattujen ja klipattujen hevosten edessä...
Siina ensimmäistä kertaa ikinä maneesissa
Siina arvottiin ensimmäiseksi lastattavaksi, alkuun tamma meinasi että en muuten lähde mihinkään, kunnes tartuttiin isompiin aseisiin -leipäkulho kouraan ja naru toiseen. Klip klop ja poni oli kyydissä. Koo on vähän... no, ei hankala, mutta mutkikas lastattava. Sillähän on historia hyvinkin lastausongelmaisena tyyppinä, poni alkoi oikeastaan lastautua hyvin vasta vuonna 2015 -siis yhdeksän vuoden yhdessäelomme jälkeen. Sitä ennen ruunaa saatettiin lastata tunteja ja tunteja, lukemattomien ihmisten avustuksella ja toimesta, ja nekin taistelut päättyivät hyvin usein kotimatkaan ratsain. Ja siis syksyn 2015 jälkeen Koon trailerikyydit ovat olleet tasan muuttomatkoja, joten kamalan suurta luottoa ei minulla ollut. Muutaman kerran ruuna hiissasi edes takaisin, kunnes kielsin Minkaa lahjomasta ponia yhdelläkään leipäpalalla ennen kuin sen jokainen jalka on visusti lastaussillan toisella puolen, ruuna kun ampaisi aina leivän saatuaan takaisin pihalle. Muutamalla narunpyörityksellä takapuolen takaa, Koota kun on turha yrittääkään lastata taluttaen vaan herran on päästävä kyytiin lähettämällä, poni oli kyydissä ja puomi paikoillaan. Silta ylös ja matkaan!
Alkumatka oli jokseenkin kamala; tiet olivat surkeassa kunnossa, jonka vuoksi vauhti oli hyvinkin maltillinen (kakkosvaihteella ei tarvinnut pahemmin ajella) joka puolestaan aiheutti sen, että Koo kuopi. Paljon. Teimme suosiolla heti alkumatkasta parin kilometrin lisälenkin jäistä tietä mäkiä vältelläksemme. Asfaltille päästyämme vauhti alkoi olla järkevämpi, eikä Kookaan jaksanut enää kuopsutella omaa tietään Australiaan. Siinan kuljetuskäyttäytymisessä ei ollut moittimista, syytin jokaisesta kolauksesta ja heilahtamisesta suosiolla ruunaa. Kerrankin näin päin!
Asfalttipätkä, jota vajaasta kahdestakymmenestä kilometristä oli onneksemme viitisentoista kilometriä, meni varsin mallikkaasti ja sujuvasti. Seuraava jännitysmomentti olikin maneesitallin pään hiekkatiet, jotka tosin totesimme huomattavasti parempikuntoisiksi kuin kotitallin tiet. Ja koska olimme selviytyneet niistä, päätimme selvitä näistäkin. Viimeinen kurvi oli kyllä kopin kanssa hyvin jännä, vähän siinä taisi perä heittää vaan pysyimme hyvin kaukana molempien puolien ojista. Tallin pihaan kiipesimme lähes olemattomalla vauhdilla, mutta tapansa mukaan BMW sanoi vrum ja kiskoi ponit ylös.
Yhdistelmän parkkeerattuamme siirryimme purkuhommiin, taas Siina ensin pois kyydistä, Koolta samalla takapuomi pois ja ruunakin maan kamaralle. Koo vilkaisi maisemat, totesi että jaa tällaista tänään, laski päänsä ja laahusteli kiltisti maneesiin. Siina otti vähän kierrosta tarhoistaan kurkkivista hevosista, mutta harppoi varsin nätisti edeltä maneesin sisälle. Ovi perästä kiinni, ajattelimme, että parasta kun antaa ponien tutkia maneesin keskenään, ja päästimme ponit irti. Hyvin maltillista hölkkää kaverukset kiersivät tilukset, Siina ihmetteli peilejä ja järkkymätön kallio sen vierellä totesi ne aivan vaarattomiksi. Pahimmat pöllöt kirmailtuaan pyydystin villiponit Minkan kuskatessa varustevuorta maneesiin, vaihdoimme loimet ja riimut ratsastusvermeisiin ja kapusimme ratsujemme kyytiin.
Siina käyttäytyi kuin kyseinen maneesi olisi paikka, jossa se suorittaa jokaisen liikutuksensa. Siis paremmin kuin pellolla... Vähän oli taas havaittavissa mittarimatoilua, mutta suunta oli oikea ja useammin jalat kipittivät suoraan kuin ristiin. Siina ravasi hyvin reippaasti, ympyrät olivat harvinaisen tasapainoisia ja tamma vähän väläytteli oikeaoppista taipumistakin.
Seuraavaa viikonloppua silmälläpitäen istahdin toisinaan toviksi harjoitusraviin, mutta eipä sekään ollut tammalle mikään erikoisuus. Olipa muuten varmaan ensimmäinen ratsastuskerta, jolloin ei tarvinnut keskittyä pitämään käsiä järjettömän korkealla -Siina ei tuntunut ihan alun ravien jälkeen hetkeäkään siltä, että se sinkoaa paikalta tai linkoaa minut korkeuksiin. Siina tosin tuntui menevän aivan järjetöntä vauhtia kun seinät tulivat joka välissä vastaan. Tammalla on kyllä hyvin matkaavoittavat askeleet, vaan suurin vika saattoi olla ihan vain siinä, ettei kuskikaan ole hetkeen ollut aitojen, saati sitten seinien sisällä.
Tamma tuntui niin kivalta ja käyttäytyi niin uskomattoman hyvin, että mietin useampaan kertaan että uskaltaako laukata -pilaako se kaiken, vai sujuuko sekin loistavasti. Päätin kuitenkin yrittää ja muutaman Vermon takasuora -episodin jälkeen tamma muisti että mikä se laukannosto olikaan. Laukka nousi nätisti kertaalleen oikeaan, sen jälkeen kertaalleen vasempaan, ja olin jo hyppäämässä tamman selästä alas kunnes saimme Minkan kanssa ylipuhuttua toisemme vielä yhteen nostoon, jos sen saisi vaikka videolle. Ja siinä se oli, vallan näppärä nosto hirmu kivalla laukalla.
Poni parkkiin keskelle kenttää, kuski pois kyydistä suurien kehujen saattelemana, perässä satulakin toiselle ratsulle ja tamma pääsi kävelemään narusta Koon ratsastuksen ajaksi. Koo oli vähän tahmea tyyppi, mutta sitä se on oikeastaan aina joutuessaan tyhjälle kentälle tai maneesiin. Varsin pätevännäköistä pätkää tuli kuitenkin ruunaltakin.
Koo pyöri ympyröitä, taipuili suuntaan ja toiseen, laukkaili kiltisti kaikennäköiset kuviot ja oli vaan se oma luottoponi-itsensä. Sen maneesikäynnistä ei siis kamalasti kerrottavaa jälkipolville jäänyt.
Loppuverryttelyt ponit suorittivat vapaana, Siina loikki taas sen verran korkealle että kiittelin jokaista yli-ihmistä, ettei se niitä esitellyt selässä ollessani. Koolla hirtti välillä turbo kiinni, toisinaan sitä ei olisi voinut vähempää juoksentelut kiinnostaa.
Minkan kasatessa tavarat takaisin autoon kävelin ponien kanssa pitääkseni ne liikkeessä, (tarpeeksi rauhallisessa vauhdissa) Siina ei vielä hahmota tuota loppukäynnit irti -konseptia vaan haahuili vähän kauempana. Kääntyi kuitenkin meidän mukana kävelemään takaisin toiseen päähän.
Tavaroiden kadottua takakonttiin saivat ponit narut riimuihinsa ja loimet niskaan. Siina taas ensimmäisenä kyytiin. Koon naru lyötiin tamman lastauksen ajaksi kuskin käteen, "sen ei pitäis tehä mitään mutta jos tekee niin sano perkele ja se asettuu", Siina kun olisi kovasti halunnut mennä tekemään tuttavuutta tarhailevien hevosten kanssa. Pienellä tuuppauksella ja leipäkupilla Siina asteli kiltisti kyytiin.
Koo jäi ensiksi jumittamaan maneesin katoksen alle katsellessaan noita samoja hevosia, mutta muutamalla narunpyörityksellä sekin oli taas kyydissä. Luukut kiinni, ponit eivät jaksaneet enää välittää pätkääkään pressusta joka vedettiin alas, eikä Kookaan kuopinut lähellekään samaa määrää kuin menomatkalle lähtiessämme. Paluumatka sujui varsin rattoisasti ja matka tuntui huomattavasti lyhyemmältä.
Purimme ponit naapurin risteyksessä, ettei Bemarin tarvinnut ensiksi liukastella alamäkeä, heti sen jälkeen kääntyä tiukkaa ja liukasta kurvia ja lopuksi vielä kiskoa ponit liukkaan ylämäen päälle. Kotiristeykseen päästyämme päästimme kuskin edelle. Siina sai kotiin päästyään ruuat eteensä, Koon kuppi oli mukana reissussa joten sen puuro saatiin turpoamaan vasta kotiinjääneiden ruokkimisen jälkeen, siispä ruuna pääsi suoraan tarhaan ja sai ruokansa vasta myöhemmin.
Ponit olivat tehneet kopista sen verran saunan, että heinäsilppu tarttui seiniin...
Minka laitteli kopin palautuskuntoon, itse roudasin tavarat paikoilleen ja pian pääsimmekin kotimatkalle. Oli kyllä viimeisen päälle kannattava reissu! Ja kyllä ymmärrän taas paremmin ihmisiä, jotka välttämättä haluavat hevosensa maneesitallille...
Tälle sunnuntaille oli tosiaan suunnitelmissa lähteä Siinan kanssa Mäntsälään putputtamaan raviohjelma läpi koulurataharjoituksissa, tai vaihtoehtoisesti mennä uudestaan molempien kanssa maneesille ja näyttää poneille vähän puomeja tai jopa esteitäkin. Saa nähdä antaako tili myöten kumpaankaan, vai pysytelläänkö ihan vaan kotosalla viikonloppu...
