Karvakasat kilpahevosten keskellä (kilometripostaus)

Sunnuntaiaamun tarkistuskierrokseni jäljiltä en ollut täysin vakuuttunut siitä, että voisimme lähteä trailerin kanssa matkaan -vetoauto oli tosiaan ostettu alle kaksi viikkoa sitten eikä ollut mitään hajua sen vetokyvystä hyvilläkään olosuhteilla, saati sitten peilijäällä. Yksinään loistoHirvi kyllä liikkui ja pysähtyi välkyttämättä ainoatakaan apua kamala keli ei pysty-valoaan. Asfalttitiet olivat sulat, ensimmäinen hiekkatiepätkä ihan jees, mutta viimeinen pätkä arvelutti -kaikista pahiten matkan viimeinen kurvi juuri ennen maneesia. Siinä ei pystyisi poneja purkamaankaan, eivät ne pysyisi paljain jaloin siinä yksinkään pystyssä. Aamupäivän tuumailtuamme totesimme, että kokeillaan ainakin -jos ei muuta, niin tuleepahan poneille kuljetuskokemusta. Molempien edellinen kerta trailerissahan oli tosiaan puolitoista vuotta sitten ponien muuttaessa Porvoon päästä toiseen, tekee ihan hyvää tuotakin yleissivistävää harjoitusta silloin tällöin toteuttaa. Siispä töistä päästyään Minka noukki matkalta muuan hevosia juuri ja juuri auton ikkunan takaa nähneen täysperäyhdistelmäkuljettajan.

The Pätkä, päässä myös The Mutka

Matkaan pääsimme muutaman mutkan kautta, ensin suunniteltu koukkaus läheiselle huoltoasemalle kopin haun merkeissä, jälkimmäinen lenkki Mäntsäläntiellä oli hyvinkin turha -päätimme juuri siinä liikenneympyrässä, josta käännytään Mäntsälään tai sen jälkeen Hinthaaraan, mainitsemaan, että ensi viikonloppuna voisi olla pieni keikka Mäntsälässä. Eipä siinä, tyhjänä yhdistelmän kääntää vähän risteyksessä venkslatenkin, onneksemme ponit hengailivat tuolloin vielä iloisina ja täysin tietämättöminä pihattotarhassaan. Loppumatka tallille sujui rattoisasti pienillä kuittailuilla, pihaan päästyämme oli portilla kuhinaa ja jokaisen hevosen silmät suurina. Toki osansa saattoi tehdä sekin, että ponien reissun alku ajoittui juuri iltapäiväheinien aikaan...

Ponit jo kyydissä, takaluukku kiinni ja matkaan!

Noukin matkaan lähtevät toverit tarhastaan Minkan laittaessa koppia matkustuskuntoon ja kantaessa tavaroita kyytiin. Jo valmiiksi hyvin epäedustavan karvaiset, paksut ja mahdollisesti huonosti käyttäytyvät pihattoturilaat ilahduttivat meitä harvinaisen kamalalla karvapeitteellä -eilisen lenkin hikien kuivumisrannut, saman päivän sateiden lähmäämä turkki ja kaikki kruunattu hyvällä hamppu- ja turvekuivikekerroksella. Aivan toivotonta yrittääkään saada poneista edustuskuntoisia hienostomaneesitallivierailua varten, parhaani mukaan hinkutin kuitenkin hamppupäistärettä karvan juuresta irti. Lopuksi vielä molemmille valmiiksi vähän suojaa jalkaan ja Siinalle edustavempaa riimua naamaan, kruunasin puunauksen vielä sadetakeilla, ajatuksena kuivattaa sateen kastelemia karvoja matkan aikana. Ja piilottaa turilaat sliipattujen ja klipattujen hevosten edessä...

Siina ensimmäistä kertaa ikinä maneesissa

Siina arvottiin ensimmäiseksi lastattavaksi, alkuun tamma meinasi että en muuten lähde mihinkään, kunnes tartuttiin isompiin aseisiin -leipäkulho kouraan ja naru toiseen. Klip klop ja poni oli kyydissä. Koo on vähän... no, ei hankala, mutta mutkikas lastattava. Sillähän on historia hyvinkin lastausongelmaisena tyyppinä, poni alkoi oikeastaan lastautua hyvin vasta vuonna 2015 -siis yhdeksän vuoden yhdessäelomme jälkeen. Sitä ennen ruunaa saatettiin lastata tunteja ja tunteja, lukemattomien ihmisten avustuksella ja toimesta, ja nekin taistelut päättyivät hyvin usein kotimatkaan ratsain. Ja siis syksyn 2015 jälkeen Koon trailerikyydit ovat olleet tasan muuttomatkoja, joten kamalan suurta luottoa ei minulla ollut. Muutaman kerran ruuna hiissasi edes takaisin, kunnes kielsin Minkaa lahjomasta ponia yhdelläkään leipäpalalla ennen kuin sen jokainen jalka on visusti lastaussillan toisella puolen, ruuna kun ampaisi aina leivän saatuaan takaisin pihalle. Muutamalla narunpyörityksellä takapuolen takaa, Koota kun on turha yrittääkään lastata taluttaen vaan herran on päästävä kyytiin lähettämällä, poni oli kyydissä ja puomi paikoillaan. Silta ylös ja matkaan!

Alkumatka oli jokseenkin kamala; tiet olivat surkeassa kunnossa, jonka vuoksi vauhti oli hyvinkin maltillinen (kakkosvaihteella ei tarvinnut pahemmin ajella) joka puolestaan aiheutti sen, että Koo kuopi. Paljon. Teimme suosiolla heti alkumatkasta parin kilometrin lisälenkin jäistä tietä mäkiä vältelläksemme. Asfaltille päästyämme vauhti alkoi olla järkevämpi, eikä Kookaan jaksanut enää kuopsutella omaa tietään Australiaan. Siinan kuljetuskäyttäytymisessä ei ollut moittimista, syytin jokaisesta kolauksesta ja heilahtamisesta suosiolla ruunaa. Kerrankin näin päin!

Asfalttipätkä, jota vajaasta kahdestakymmenestä kilometristä oli onneksemme viitisentoista kilometriä, meni varsin mallikkaasti ja sujuvasti. Seuraava jännitysmomentti olikin maneesitallin pään hiekkatiet, jotka tosin totesimme huomattavasti parempikuntoisiksi kuin kotitallin tiet. Ja koska olimme selviytyneet niistä, päätimme selvitä näistäkin. Viimeinen kurvi oli kyllä kopin kanssa hyvin jännä, vähän siinä taisi perä heittää vaan pysyimme hyvin kaukana molempien puolien ojista. Tallin pihaan kiipesimme lähes olemattomalla vauhdilla, mutta tapansa mukaan BMW sanoi vrum ja kiskoi ponit ylös.

Yhdistelmän parkkeerattuamme siirryimme purkuhommiin, taas Siina ensin pois kyydistä, Koolta samalla takapuomi pois ja ruunakin maan kamaralle. Koo vilkaisi maisemat, totesi että jaa tällaista tänään, laski päänsä ja laahusteli kiltisti maneesiin. Siina otti vähän kierrosta tarhoistaan kurkkivista hevosista, mutta harppoi varsin nätisti edeltä maneesin sisälle. Ovi perästä kiinni, ajattelimme, että parasta kun antaa ponien tutkia maneesin keskenään, ja päästimme ponit irti. Hyvin maltillista hölkkää kaverukset kiersivät tilukset, Siina ihmetteli peilejä ja järkkymätön kallio sen vierellä totesi ne aivan vaarattomiksi. Pahimmat pöllöt kirmailtuaan pyydystin villiponit Minkan kuskatessa varustevuorta maneesiin, vaihdoimme loimet ja riimut ratsastusvermeisiin ja kapusimme ratsujemme kyytiin.

Siina käyttäytyi kuin kyseinen maneesi olisi paikka, jossa se suorittaa jokaisen liikutuksensa. Siis paremmin kuin pellolla... Vähän oli taas havaittavissa mittarimatoilua, mutta suunta oli oikea ja useammin jalat kipittivät suoraan kuin ristiin. Siina ravasi hyvin reippaasti, ympyrät olivat harvinaisen tasapainoisia ja tamma vähän väläytteli oikeaoppista taipumistakin.

Seuraavaa viikonloppua silmälläpitäen istahdin toisinaan toviksi harjoitusraviin, mutta eipä sekään ollut tammalle mikään erikoisuus. Olipa muuten varmaan ensimmäinen ratsastuskerta, jolloin ei tarvinnut keskittyä pitämään käsiä järjettömän korkealla -Siina ei tuntunut ihan alun ravien jälkeen hetkeäkään siltä, että se sinkoaa paikalta tai linkoaa minut korkeuksiin. Siina tosin tuntui menevän aivan järjetöntä vauhtia kun seinät tulivat joka välissä vastaan. Tammalla on kyllä hyvin matkaavoittavat askeleet, vaan suurin vika saattoi olla ihan vain siinä, ettei kuskikaan ole hetkeen ollut aitojen, saati sitten seinien sisällä.

Tamma tuntui niin kivalta ja käyttäytyi niin uskomattoman hyvin, että mietin useampaan kertaan että uskaltaako laukata -pilaako se kaiken, vai sujuuko sekin loistavasti. Päätin kuitenkin yrittää ja muutaman Vermon takasuora -episodin jälkeen tamma muisti että mikä se laukannosto olikaan. Laukka nousi nätisti kertaalleen oikeaan, sen jälkeen kertaalleen vasempaan, ja olin jo hyppäämässä tamman selästä alas kunnes saimme Minkan kanssa ylipuhuttua toisemme vielä yhteen nostoon, jos sen saisi vaikka videolle. Ja siinä se oli, vallan näppärä nosto hirmu kivalla laukalla.

Poni parkkiin keskelle kenttää, kuski pois kyydistä suurien kehujen saattelemana, perässä satulakin toiselle ratsulle ja tamma pääsi kävelemään narusta Koon ratsastuksen ajaksi. Koo oli vähän tahmea tyyppi, mutta sitä se on oikeastaan aina joutuessaan tyhjälle kentälle tai maneesiin. Varsin pätevännäköistä pätkää tuli kuitenkin ruunaltakin.

Koo pyöri ympyröitä, taipuili suuntaan ja toiseen, laukkaili kiltisti kaikennäköiset kuviot ja oli vaan se oma luottoponi-itsensä. Sen maneesikäynnistä ei siis kamalasti kerrottavaa jälkipolville jäänyt.

Loppuverryttelyt ponit suorittivat vapaana, Siina loikki taas sen verran korkealle että kiittelin jokaista yli-ihmistä, ettei se niitä esitellyt selässä ollessani. Koolla hirtti välillä turbo kiinni, toisinaan sitä ei olisi voinut vähempää juoksentelut kiinnostaa.

Minkan kasatessa tavarat takaisin autoon kävelin ponien kanssa pitääkseni ne liikkeessä, (tarpeeksi rauhallisessa vauhdissa) Siina ei vielä hahmota tuota loppukäynnit irti -konseptia vaan haahuili vähän kauempana. Kääntyi kuitenkin meidän mukana kävelemään takaisin toiseen päähän.

Tavaroiden kadottua takakonttiin saivat ponit narut riimuihinsa ja loimet niskaan. Siina taas ensimmäisenä kyytiin. Koon naru lyötiin tamman lastauksen ajaksi kuskin käteen, "sen ei pitäis tehä mitään mutta jos tekee niin sano perkele ja se asettuu", Siina kun olisi kovasti halunnut mennä tekemään tuttavuutta tarhailevien hevosten kanssa. Pienellä tuuppauksella ja leipäkupilla Siina asteli kiltisti kyytiin.

Koo jäi ensiksi jumittamaan maneesin katoksen alle katsellessaan noita samoja hevosia, mutta muutamalla narunpyörityksellä sekin oli taas kyydissä. Luukut kiinni, ponit eivät jaksaneet enää välittää pätkääkään pressusta joka vedettiin alas, eikä Kookaan kuopinut lähellekään samaa määrää kuin menomatkalle lähtiessämme. Paluumatka sujui varsin rattoisasti ja matka tuntui huomattavasti lyhyemmältä.

Purimme ponit naapurin risteyksessä, ettei Bemarin tarvinnut ensiksi liukastella alamäkeä, heti sen jälkeen kääntyä tiukkaa ja liukasta kurvia ja lopuksi vielä kiskoa ponit liukkaan ylämäen päälle. Kotiristeykseen päästyämme päästimme kuskin edelle. Siina sai kotiin päästyään ruuat eteensä, Koon kuppi oli mukana reissussa joten sen puuro saatiin turpoamaan vasta kotiinjääneiden ruokkimisen jälkeen, siispä ruuna pääsi suoraan tarhaan ja sai ruokansa vasta myöhemmin.

Ponit olivat tehneet kopista sen verran saunan, että heinäsilppu tarttui seiniin...

Minka laitteli kopin palautuskuntoon, itse roudasin tavarat paikoilleen ja pian pääsimmekin kotimatkalle. Oli kyllä viimeisen päälle kannattava reissu! Ja kyllä ymmärrän taas paremmin ihmisiä, jotka välttämättä haluavat hevosensa maneesitallille...

Tälle sunnuntaille oli tosiaan suunnitelmissa lähteä Siinan kanssa Mäntsälään putputtamaan raviohjelma läpi koulurataharjoituksissa, tai vaihtoehtoisesti mennä uudestaan molempien kanssa maneesille ja näyttää poneille vähän puomeja tai jopa esteitäkin. Saa nähdä antaako tili myöten kumpaankaan, vai pysytelläänkö ihan vaan kotosalla viikonloppu...