Muumien matkassa

Tänään terapioiden loputtua ja välipalaa ahmittuani hain Sandran ja kärrynsä talliin. Olin koko päivän ajatellut, että joko ottaisin härkää sarvista ja kävisin pyörittelemässä Sutturaa kentällä kärryjen kera, kun kenttäkin oli nyt niin hyvä -tarpeeksi märkä etteivät kärryt uppoa kuivaan hiekkaan, ja samalla tarpeeksi kuiva että kärryt kulkevat haluttuun suuntaan sivuliirron sijaan eikä tarvinnut kurassa kahlata. Olen kyllä jo päättänyt, että valjastan läheisen pikkusoralla olevan parkkipaikan kesän viralliseksi kouluharjoittelukentäksi, kun meidän kenttä tosiaan kuivuttuaan on turhan raskas kärryttelyyn. Annika oli paikalla kameransa kanssa ja kuvasi meitä pyytämättäkin, jolle siis suuren suuret kiitokset tämän postauksen kuvista!

Kärryt perään ja kentälle! Alkuun Sandraa meinasi masentaa, kun tämä kärryttely ei ollutkaan rälläystä niin lujaa kuin tappijaloilla pääsee, vaan piti vähän taipuilla ja kääntyillä ja kulkea halutussa askellajissa. Tai no kuski yritti pitää tasaisen tuntuman (kuten ylläoleva kuva kertoo, epäonnistuen siinä täydellisesti!) ja antoi ponin kipitellä mitä vauhtia halusi.

Säädöt toimiviksi todettuani teimme siirtymisiä niin askellajien kuin niiden pituuksienkin välillä, ja pakko oli taas testata laukannostot. Toimivat edelleen, ilman kiriponi-Kootakin! 

Kavalettipalikoiden kiemurtelut eivät tuottaneet ongelmia, mitä nyt allekirjoittaneella oli alussa ongelmia kärryjen kääntymisen hahmoittamisen kanssa vaan kolareilta vältyttiin. Tarhanneet hevoset saivat ties mitä päätönkana-kohtauksia kun kirjava kääpiö kärrytteli eivätkä kaikki tähän ole tottuneet -kentällä samaan aikaan ollut Syppe ei korvaansa lotkauttanut. Ehkä parisenkymmenen minuutin kentällä pyörimisen jälkeen kävimme kävelemässä tietä pitkin loppukäynnit, täysin turvallisesti kavereille viestein ponia hehkuttaen. Onneksi VOVP osaa käydä itse heittämässä hyvän lenkin löysin ohjin! Kärryjen purkaminen sujui pihalla irti -pari kertaa tarvitsi sanoa että ei kun seiso vielä hetki paikallaan, kunnes ponin jalat liimaantuivat niille sijoilleen. Talliin poni kipitti irti ja suoraan kuivaushuoneen ovelle, josta hain leipäpalaset ja purin valjaat siinä. Ja taas irti omaan karsinaansa. Voi vitsit mikä poni!

Eilen Sylvi, Tarmon ja Joosepin emä, kävi pitkästä aikaa kirmailemassa. Tämä tamma on tosiaan tapaus, jota luulimme kantavaksi ja tämän vuoksi mahaakin on *köh* kertynyt. Muumimamma ultrattiin tyhjäksi, ja kimo ilmoitettiin täten Läskileirin kolmanneksi jäseneksi. (Maila on neljäs, mutta sen kanssa en yritäkään olla tosissaan) Eilisen liinajuoksun verryttelyksi suunniteltiin tälle päivälle talutuslenkkiä, mutta koska satun olemaan erittäin hyvin laiska ihminen ja mieluummin liikutan niin monta hevosta yhtä aikaa kuin turvallista on, päätin tarrata tamman käsihevoseksi Koolle. "Voithan sää kokeilla, siinäpähän opettelee!" oli tamman omistajan vastaus, ja sillä mentiin -Koo kun tosiaan on niin superluottoponi ja tunnen sen paremmin kuin omat taskuni, (joista löytyy toisinaan yllätyksiä liiaksikin) että sille voi ottaa lenkkiseuraksi ihan kenet vaan. Jos tulee hätätilanne, hyppään selästä alas ja sanon ponille että paikka ja siinä se seisoo.

Hevoset saivat totutella toisiinsa tarhastahaun merkeissä, ja sehän alkoikin loistavasti -Koo ei suostunut liikkumaan edellä ja Sylvin taakse jäätyään tökki tammaa takapuoleen, joka taas aiheutti kiljumisia ja pukitteluita. Jes jes. Pahimmat kurat ponien päältä pois harjailtuani nakkasin Koolle suitset päähän ja Sylville ketjunarun kaikelta varalta ja lähdimme kentälle. Terassilta kyytiin, tielle (jossa Koo stoppaili koska hui apua koirakentältä kuului ääniä!) ja sitä pitkin mäelle. Sylvi on elänyt sataprosenttista siitoslaaman elämää eikä ole omin jaloin poistunut tallin pihasta vuosiin, eikä tammaa tosiaan oltu aiemmin käsihevosena pidetty. Vähän piti pöristä ja turvautua pikku-ruunaan, mutta mäelle päästyämme katosi jännitys meiltä kaikilta ja meno oli varsin letkeää. Prr ja ponit hidastivat, maiskautus ja matka jatkui. Tässä se on, maailman toimivin ponipari!

Käynnin mentyä niiiin hyvin en voinut olla kokeilematta ravia. En olisi voinut koskaan uskoa että näiden kanssa hölkyttely olisi noin helppoa, mutta olihan se! Ei niin mitään ongelmaa, taas maiskautuksesta raville ja päristyksestä käyntiin. Sylvin naruun ei todellakaan tarvinnut edes koskea, kun tamma hölkytteli hyvällä kohdalla koko ajan. Puolisen tuntia tähän seikkailuun upposi aikaa, jonka jälkeen loistavien otusten kuluttamat kalorit syötiin takaisin sokeripalojen muodossa. Sylvi on kyllä jatkossakin niin tervetullut meidän mukaan höntsäilemään!

(Sylvillä on herkät silmät jotka reagoivat aurinkoon, tuuleen ja pölyyn, joten sillä pidetään ulkona huppua. En tiedä voiko sitä pitää liikutuksen ajan ilman, joten jätin päähän, siitä siis seepra-look.)

Läskileirin lähtötilanne

Nyt loppuivat tekosyyt. Ponien on laihduttava ja piste. Otimme sunnuntaina Janitan kanssa lenkin jälkeen lähtökuvat:

Koo on vain leveä taikka pyöreä, mutta Sandralla on sellainen ihrapanssari koko kropassa että oksettaa. Luut tuntuvat vain päässä ja jaloissa. Koon tavoitekuva on alla:

Yhtään ei haittaa vaikka lihaksia olisi enemmänkin... Mutta ihan kamalaa miten paljon ponin selkä on painunut kahdessa ja puolessa vuodessa! Tässä on likimain sama kaulan asento joten siltä osin vertailukelpoisempi kuva, mutta hurja kaarevuus on tuossakin. Hui. Ponihan alkaa näyttää ihan vanhalta. Sandralle ei tavoitekuvaa ole koska sopiva-Sandra -kuvaa ei ole olemassakaan, Suttu ei nimittäin ole varmaan koskaan ollut edes kohtuullisen hoikka otus. On klipattu, on hyvät pohjat, on varusteet ja apukäsiäkin -nyt ei ihan oikeasti ole enää niitä tekosyitä! Etenkään, kun poneilla on menohaluja liiaksikin.

Tämänpäiväinen lenkki rällättiin tällä varsin hyväksi todetulla kokoonpanolla; minä Sandralla kärrytellen ja Janita Koon kyydissä nauraen. Hyvän tovin poneja kuurailtuamme varustimme otukset ja itsemme poistuaksemme tallista. Heti ulko-ovella Sandra päätti että nyt muuten mennään, eikä millään olisi malttanut odottaa Janitan kyytiin kapuamista -minun oli pakko tarrata ponia kuolainrenkaasta ettei se lähtenyt tikittämään lenkkiä yksinään. 

Koo oli samaa mieltä; nyt ei aikailla turhia, kiipeä akka kyytiin ja mennään jo! Ponit eivät ottaneet vapaaehtoisesti ainuttakaan käyntiaskelta, Kookin tarjosi laukkaa. Asfaltilla. Voi luoja. Tuskanhiestä märkänä saimme kuitenkin ponit pysymään lapasissa hevosreitin alkuun saakka, jonka jälkeen löysäsimme ohjia ja ponit lähtivät kuin ravurit ketjuista konsanaan. 

Suoran päässä ponit suostuivat jarruttelemaan ettemme ylittäneet pyörätietä ravilla, jolloin loikkasin kärryiltä Sandran pääpuoleen ja Janita kiristi satulavyötä. Kyytiin takaisin ja taas jatkui matka!

Raviradan alkuun kävelimme, ja mutkasta testailin josko Sandra muistaisi laukannostoista jotain -näitähän tosiaan harjoiteltiin viimeksi loppukesästä. Mitä vielä, yksi "imutus" ja jo poni laukkasi. Lopulta vauhti kiihtyi niin hurjaksi että Kookin laukkasi ihan tosissaan ja koin parhaaksi siirtää ponin takaisin raville. Ei olisi enää ravi kirjavalle maittanut, mutta suhteellisen vähillä laukallerikkomisilla selvisimme toisen suoran alkuun. Alkupätkän menimme taas laukalla, mutta ravialueen alkaessa siirsimme nätisti raville ettemme aiheuttaisi turhia kuoppia reitille.

Poneilla oli sen verran virtaa, että päätimme lähteä toiselle kierrokselle. Janitaa ja ponien intoa säästelläksemme menimme kuitenkin enää vain alkupätkän eli noin kilometrin lisää, kunnes palasimme tallille.

Tallilla varusteet purettuamme alta paljastui pari hionnutta ponia, jotka eivät kuitenkaan vieläkään olleet turhan väsyneitä -kävimme vielä kuvailemassa mäellä (joista luultavasti lisää myöhemmin) ja juoksentelin siellä laukkaavan Sandran vierellä...

Kuluneen viikon kuulumiset + kinttukuvia

Kiirettä on piisannut, en muistakaan milloin viimeksi olisi näinkin pitkä postaustauko ollut. Mistähän sitä edes aloittaisi... Maanantaina Janitan kanssa tallille mennessäni sain matkalla puhelun Joosepin omistajalta. "Mooi, sitä mää vaan että miten tän sun poninpalleron saa pesarille?" "Pakittamalla..." "Ois yks tällanen pieni huuhtelujuttu, ei näytä pahalta mut noi kurat pitäis saada kyllä pois..." Onneksi olimme jo Hiittikujan päässä ja minuutissa tallin pihassa, ikkunasta näkyi käytävälle jumittaneen Koon pää ja kipitin pikapikaa talliin. Joosepin omistaja oli ollut tekemässä puroja kentälle kun oli nähnyt jotain kummallista tarhassa. Lähemmäs käveltyään oli nähnyt että jompi kumpi ruunikoista sätkii maassa ketarat taivasta kohti. Vielä lähempi tarkastelu osoitti sätkijän Kooksi, ja syykin selvisi pian; poni oli piehtaroinut hiekkakasan päällä, kierähtänyt sieltä alas ja jäänyt jumiin aitaan. Otus oli kuitenkin jaloillaan ennen kuin hän oli ehtinyt tarhaan, jääden seisomaan surkean näköisenä toista takastaan lepuuttaen ja kuopien, että auta mua, jalkaan sattuu! 

(Kuka muistaa kun harjoja esitellessäni ylistin katuharjan maasta taivaaseen ja takaisin? Saimme uuden! Tallin omistajan lähdettyä Tampereen hevosmessuille laitoin vitsillä, että jos löytyy tämän kuvan näköinen harja, niin tuo meille, maksoi mitä maksoi. Lauantaina tuli viestiä että harja löytyi, Fysio Healing Oy jälleenmyy Borstiqin harjoja ja sieltä tuo meidänkin uutukainen lähti mukaan. Meinasin kuolla kun näin, miltä Islantilainen Bassine-harja näyttää oikeasti -vähän on tuo meidän kappale elämää nähnyt..)

Kurat huuhdottuamme alta paljastui muutama ihokerroksen poistuma; oikeasta takasesta laajemmin, vasemman puolen molemmista kintuista pienemmät palaset. Oikea takanen on muuten juuri se kinttu, josta on ennenkin lähtenyt nahkat, ja joka on oireillut siihen malliin että veikkaan sen nivelissä olevan muitakin jalkoja enemmän häikkää. Janita harjasi Koon ja minä Maikin, ja päätimme lähteä kävelylle asfaltoituja teitä pitkin, ettei ihan mahdotonta mutakerrosta paljaisiin haavoihin kertyisi. Varsin rauhallisena viime aikoina lenkkeillyt Maikki olikin taas ihan tajuton tohottaja eikä olisi malttanut kävellä lainkaan -saatika ootella Koota! Onneksi Koollakin riitti innostusta kävelyyn vaikka kyseessä olikin neljäs "liikutus"päivä putkeen, ja ruuna nöpöhölkkäsi melkein koko matkan. 

Kuvan ottanut Janita

Kolmisen kilometriä auto- ja pyöräteitä valloiteltuamme palasimme tallille, Kookin joutui kinttujen huuhtelun ja violetin tökötin levittelyn jälkeen karsinaansa yötä odottelemaan sillä ajattelin olkien olevan parempi vaihtoehto auenneille jaloille, verrattuna lätäköissä rälläämiseen.

Kuvat ottanut Janita

Iltatallin jälkeen suuntasimmekin naapuritallin maneesiin irtohypyttämään kaksivuotiasta Tarmoa, jolla on huomenna suuri koitos Kyvyt Esiin-tapahtuman merkeissä. Vähän meinaa olla ongelmia, kun tuo talon korkuinen varsa ei hyppää 110cm korkeita esteitä -ruuna vain laukkaa yli. Hups.

Keskiviikkona terapioiden jälkeen olikin jännä koitos edessä. Tai ei se minua ainakaan jännittänyt, paitsi ehkä siltä osin että minun piti saada onnistunutta materiaalia. Joosepilla nimittäin ratsastettiin ensimmäistä kertaa ilman talutusta. Alkuun ruuna kipitteli liinassa tuttuun tapaansa, jotta saimme selville millaisella mielentilalla lähdetään. Kimo oli varsin OK, joten kuski kyytiin (toista kertaa maasta eikä terassilta, ensimmäistä kertaa niin, että minä sekä pidin ruunaa kiinni että punttasin kuskin -aiemmin molempiin on ollut omat apulaiset) ja muutaman askeleen jälkeen irroitin liinan. Jooseppi ei millään meinannut tajuta, että nyt pitääkin kulkea kauempana minusta -on sillä ratsastettu liinassa ympyrällä, mutta nyt ei sekään idea meinannut mennä paksun kallon läpi. Loppujen lopuksi Jooseppi ravasi nätisti muutaman pätkän, mutta nekin vain minun toimiessa magneettina. Yhtään koikkaloikkaa tai kilaria ei näkynyt, ennemminkin ruuna pysähtyi tai peruutti jos ei jotain pyyntöä ymmärtänyt tai halunnut toteuttaa. Joka välissä kimo tuijotteli epäluuloisesti minua, että mitä sä siellä teet, auta mua, pitääkö mun ihan oikeasti mennä tän kanssa kahestaan, tuu mukaan! Lopussa ruuna meni niin mallikkaasti, että kuski napattiin kyydistä, Jooseppi sai ihan mahdottomat rapsutukset ja tallissa monen monta sokeripalaa. Joosepin ylireaktiivisuus ja -herkkyys on kyllä tehnyt selväksi jokaiselle, ettei tästä turhan helpolla esteratsua tule. Kasvattaja-omistaja onkin laskenut ruunan elämäntehtävän rimaa, tällä hetkellä haaveena on mukava tätikuljetin, aiemmin kun tästä piti tulla estetykki. Tätikuljettimeenkin on pitkä matka, kesti nimittäin puolisentoista vuotta että ruuna esimerkiksi hyväksyi satulan selkäänsä. Vaan onhan tuota mahdottoman kiva katsella, jos ei muuta! 

Päätin eilen, ettei tänne tule enää takatalvea ja tänään kävin nappaamassa Koolta takakengät pois. Edestä lähtenevät viimeistään parin viikon päästä, ellei maa sula kokonaan kaikkialta sitä ennen. Kahdeksan viikkoa ja yksi päivä oli edellisestä kenkäyksestä, takakaviot eivät olleet juuri kasvaneet mutta edestäkin pitäisi kyllä saada mahdollisimman pian seinämät lyhyemmäksi ettei tarvi koko kesää tapella leviävien kavioiden kanssa.

Muuten arki on mennyt varsin mukavasti; Sandralla on niin paljon virtaa että sitä on kyllä pakko käyttää ajelulla viikonlopun aikana, viisipäinen tammalauma on ihan törkeässä kiimassa ja eilen mm. Sandran toveri lasautti nätin puolen kavion mustelman ja kohon sääreeni, Maikki nyt on ollut vähän vihaisena kun en ole ehtinyt päivittäin käydä sen kanssa pussailemassa mutta kyllä se siitä leppyy.

Sandrat ja ruunat lenkillä

Eilen Koon hoitajalle maastoreittejä esitellessäni, Sandran riekkuessa narun toisessa päässä, törmäsimme naapurin Sandra-poniin omistajineen. Siinä tuli juteltua niitä näitä ja heitettyä ilmoille, josko lähtisimme joku kerta yhdessä lenkille. Aamusta tulikin viestiä, että onko meidän Sandra menossa tänään ajelulle ja saako siitä lenkkiseuraa. Sovimme tapaamisen puoli yhdeksi, tein aamutallin loppuun ja odottelin Janitaa keittiön puolella. Vähän ennen kahtatoista Janita kurvasi pyöränsä tallin pihaan ja hetken lämpötilaa taivasteltuamme haimme ponit talliin.

Ponien kuntoonlaitossa olikin oletettua enemmän urakkaa; Koo oli hieronut itseään antaumuksella niin heinäpaaliin kuin mutavelliinkin, ja unohdin että olin purkanut Sandran valjaat osiin. Pahimmat liat kuurattuamme ja ponit varustettuamme pääsimme matkaan, viisi minuuttia sovitusta aikataulusta myöhässä. Pihasta tielle päästyämme Pippuri ja Sandra näkyivätkin jo, joka oli Koon mielestä aivan hurjaa ja kamalaa. Sandra puolestaan ei kävellyt varmaan askeltakaan, ja pysäyttäessäni loikki jokaiseen ilmansuuntaan. Loistava lähtötilanne.

Lähdimme kiertämään harjoituslenkkiä sopivaa järjestystä etsiskellen. Koo pyrki jonon etummaiseksi mutta ponin vedettyä liinat kiinni ja pienempien ponien kärryjen kolistua toisiinsa sai ratsuponi menopassin viimeiseksi. Matka jatkui Suttu-Sandran johtaessa porukkaa, pikku-Sandran tullessa perässä ja ruunien vaihdellessa paikkoja. Suttu tepsutti menemään kevyen oloisesti varsin reipasta ravia, varsin vähillä eteenpäinpyytävillä avuilla. Enemmänkin sain olla koko ajan jarruttelemassa etteivät muut jää jälkeen... Poni ravasi lähes koko lenkin ympäri ensimmäisenä, välillä vaikutti vähän nuupahtavan mutta saatuaan kävellä muutaman askeleen oli virtaa taas liiaksikin. Kookin alkoi jo liikkua stoppailematta eteenpäin ja ruuna johtikin letkaa loppumatkan Sutun vetoapuna.

Sandra ei ole koskaan aiemmin jaksanut ravata tuota neljää kilometriä, ja ajokertojahan tälle vuodelle oli ehtinyt kertyä jopa yksi. Loppukäyntejä kävellessämme Sandra ei edes puuskuttanut vaikka muut kärryponit hengittelivät raskaasti, (ja K oli vasta lämmennyt) tallissa terrorisoi tuttuun tapaansa ja tarhaan kirmasi laukaten. Mistä lie tuon kunnon vetäissyt, mutta olen kyllä positiivisesti yllättynyt -ei yhtään huono lähtötilanne alkaa kaventamaan vyötäröä ja harjoittelemaan uusia juttuja.

Takaisin tarhoihin päästyään ponit menivät luonnollisestikin tankkaamaan kulutetut kalorit takaisin. Päiväheinät jaettuamme Maikkikin pääsi harjausurakan jälkeen käymään pienellä kävelyllä, joskin valtaosa ajasta kului kuusenoksia napsien.

Unelmieni hevonen

Blogitallin edellinen haaste oli ostoilmoitus, jonka tyyliin ajattelin unelmahevosestani kertoa. Itse en ole koskaan kirjoittanut ostoilmoitusta, enkä edes selaillut myynti-ilmoituksia oikeasti ostoaikeissa -olin kyllä mukana kokeilemassa hevosehdokkaita, jotka äiti oli löytänyt ja omistajiin yhteyden ottanut. Koon ostamisesta ei minulle puhuttu ennen kuin se oli jo meidän. Facebookissa kiersi taannoin Viisi elämän hevosta-haaste johon minutkin haastettiin tallin omistajan toimesta. Viiteen (neljään) elämäni hevosiin lukeutuvat Viveca, Puppe, Koo ja Maila. Muitakin mahdottoman tärkeitä hevosia on matkan varrelle mahtunut, mutta niistä on hankala nostaa yhtä muita korkeammalle jalustalle.

Klikkaamalla suuremmaksi mikäli kiinnostaa lueskella pätkiä.

Näiden neljän pohjalta etsisin itselleni unelmieni hevosen. Itse asiassa unelmieni hevosia on kaksi. Tai no poneja ovat molemmat.

Ostetaan suikunsukuinen suomenpienhevostamma. Oltava terve ja suorat jalat.

Ehkä vähän riskialtista etsiä paranneltua Sällin Mailaa, mutta en voi sille mitään. Yksikään hevonen ei ole kolahtanut samalla tavalla. Yksikään hevonen ei ole sopinut niin hyvin minun käsiini. Jos Maikin jalat olisivat yhtään paremmat, olisin jo ostanut sen itselleni. Vuosia sitten, tai viimeistään nyt.

Toinen poni olisikin vähän monimutkaisempi operaatio.

Etsitään liisattavaksi shetlanninponitammaa siitoskäyttöön. Terve ja hyvällä rakenteella varustettu, ei kesäihottumataustaa.

Vielä joku päivä minulla on shetlanninponivarsa. Ellei ihmettä tapahdu, varsa tulee syntymään maailmaan juurikin ylläkuvaillulla tavalla. Haluan varsan, joka on saanut olla varsa. En halua varsaa, jonka selässä on käyty, joka on klipattu tai kengitetty, joka on asunut yksin, vieroitettu liian aikaisin tai päästy pilaamaan vääränlaisella käsittelyllä. Haluan ponin, jolla on luonnetta. Pilkettä silmäkulmassa, mielenkiintoa työntekemiseen. Haluan pienen ponin käyttöön, ehkä näyttelyissäkin pyörähtämään. Teettämällä varsan ei todellakaan sen perusluonteesta ole mitään varmuutta, ehkä maailmaan tupsahtaa pieni nysvä lapasponi, mutta ainakin se saa sellaisen alun elämälleen kuin minä koen parhaaksi.

Sandra 3kk

Aurinkoinen sunnuntai Janitan silmin

Hei! Täällä kirjoittelee Janita, Reetan lapsuudenystävä ja hänen poninsa uskollinen porkkana-automaatti. Olen aiemmin vieraillut muutamassa postauksessa, mutta tällä kertaa Reetta pyysi minua itse kertomaan oman näkökulmani päivän tapahtumista. 

Olimme jo aiemmin sopineet, että jonakin viikonloppuna kasaamme esteet ja koitamme jopa päästä niiden yli. Tai siis Koo koittaa päästä yli ja kuski koittaa pysyä kyydissä. Sunnuntaina ajelin aurinkoiseen Virpiniemeen ja ajoitin saapumisen sopivasti, sillä Reetta oli ehtinyt tehdä kaikki tallityöt ja itse selvisin helpolla. Poni sen sijaan oli likakerroksen peitossa ja irtokarvoja sinkoili ympäriinsä. Aikamme kuurattua kaiken sotkun alta paljastui komea ruuna ja oli aika heittää satula selkään. En ole ratsastanut Karkilla viiteen vuoteen satulan kanssa, joten aika hakemistahan se oli. Pian kuitenkin löytyi yhteinen sävel eikä satulassa istuminen tuntunut enää niin absurdilta. Ponista on siis tullut astetta uskottavampi puskaratsu uuden satulan myötä! Jos Karkilta kysytään, niin hänen mielestään hän on aina ollutkin Oulun kovin jätkä ja muutenkin uskottava kaviokas olipa satulaa tai ei.

Alkuverryttelyiden jälkeen ponilla alkoi kierrokset nousta ja kuski sai kaikessa rauhassa huudella selästä toiveita temmon hiljentämisestä ilman mitään vastareaktiota. Koolla on ilmeisesti ikääntymisen myötä kuulo heikentynyt valikoivasti… Paksu turkki ja keskitaivaalta paistava aurinko sai pian ponille hien pintaan. Jumppasimme puomeilla ja kavaletilla, jonka herra sinnikkäästi hyppäsi joka kerta sen sijaan että olisi vain astunut sen yli. Intoa hyppäämiseen siis riitti! Siirryimme hyppäämään aivan oikeasti ja siitäkös ponilla riemu ratkesi. Välillä tuli laukka-askelia ravin sekaan tai ponnistus esteelle lähti kentän toiselta laidalta. Oli pienoinen järkytys hypätä ponilla, jonka askeleet ja hypyt ovat kuin hevosella. Edesmennyt oma ponini oli varsinainen taskuraketti, joka hyppäsi Karkkiin verrattuna kaninloikkia pikkuponin askeleilla. Kyydissä pysyttiin suurinpiirtein ja poni oli mielettömän hyvä! Aikamme hypättyä niin ratsastajalla kuin ratsullakin alkoi puhti loppua, ja Koo pääsi ansaitusti nauttimaan aurinkoisesta iltapäivästä pyöröpaalin äärelle ystävien kanssa. 

Seuraavaksi puunasimme Maikin siistimpään kuntoon ja suuntasimme kävelylle. Oli minun vuoroni toimia kameramiehenä ja mäkien juoksentelu kävi todellakin kuntoilusta. Maikki oli varsinainen päivänsäde ja sen kanssa onkin aina todella hauska touhuta. Eikä sillekään ole tainnut jäädä kaunaa, vaikka kerran ohjasinkin meidät kärryjen kanssa ojaan. 

Kaiken kaikkiaan päivään mahtui paljon naurua, poninkarvoja ja uusia suunnitelmia. Täytyy sanoa, että Reetta on todella onnekas saadessaan viettää päivänsä näin upeiden otusten kanssa!

Puolikalju poni

Tänään töihin käveltyäni muistin kysyä, josko tallin omistaja ehtisi jossain vaiheessa klipata Koolle vauhtiraidat kylkiin. Aurinkoisina päivinä poni oli kuolla, seistä möllötti paikoillaan puuskuttaen ja pienikin liike sai hien pintaan. Edes terapiakävelyistä ei meinanut tulla mitään, ja karva oli aina kokeillessa aivan liian lämmin. Kyllästyin katselemaan allaolevan näköistä ponia, seisomassa sieraimet levällään. "Joo ehin mää" oli ensimmäinen vastaus, jota jatkettiin piakkoin "vaikka tänään, tossa tyttöjen tunnin jälkeen", ja sillä mentiin.

Helpotus oli valtavan suuri, kun tajusin tämän johtuvan karvasta, eikä keuhkoista. Karvaisuus on helposti korjattavissa, pahentuneelle pölyallergialle ei juuri mitään olisi enää tehtävissä.

19-vuotias ratsuponini klipattiin tänään luultavasti ensimmäisen kerran elämässään. Alkuun jännitti ja steppailutti, lopulta poni tyytyi katselemaan epäluuloisena minun syöttäessä porkkananykärettä toisen perään ja kehuessa vuolaasti. En olisi koskaan uskonut, että tämä nysvä, kaikkea tuon tyylistä (suihkepullot, peseminen...) kammoava otus olisikin noin lunki karvoja ajellessa. Ei tosin lähelläkään Sandraa, joka seistä tapitti turpa venyneenä klipperillä rappaamista varten. Vauhtiraidat laajenivatkin hieman, "en tosiaan jätä puolta kaulaa klippaamatta, ihan kauheen näkönen! Leikkaan tosta ja tosta ja sit tähän raja" ja karvat tipahtelivat käytävälle surinan säestämänä.

Ensin kengät, sitten satula, nyt klippaus... Mahtaa poni haikailla Kivari-aikojen perään, kun sai vaan rymytä mudassa ilman kenkiä, erittäin vähäisellä ratsastuksella ja luonnonlookissaan. Mutta uskon kyllä, että tämä valinta oli poninkin mielestä oikea. Ja nytpä lähtee maha tältäkin kopotilta, kyllä jaksaa taas baanattaa! Koosta on siis tullut virallisesti iäkäs, se ei pudota karvaansa kuten nuorempana. Karva lähtee edelleen, lämpötilan ollessa lähes vuorokauden ympäri plussan puolella ja hämärää on vain muutaman tunnin ajan, yksittäisinä hiluina eikä tupoittain kuten tässä vaiheessa kuuluisi. Huoh, minne se aika juoksi...

Sandra-lampaan lähes kokoklippaus 120 litran kottareissa versus Koo-kamelin vauhtiraita lasten kärryissä