Kuluneen viikon kuulumiset + kinttukuvia

Kiirettä on piisannut, en muistakaan milloin viimeksi olisi näinkin pitkä postaustauko ollut. Mistähän sitä edes aloittaisi... Maanantaina Janitan kanssa tallille mennessäni sain matkalla puhelun Joosepin omistajalta. "Mooi, sitä mää vaan että miten tän sun poninpalleron saa pesarille?" "Pakittamalla..." "Ois yks tällanen pieni huuhtelujuttu, ei näytä pahalta mut noi kurat pitäis saada kyllä pois..." Onneksi olimme jo Hiittikujan päässä ja minuutissa tallin pihassa, ikkunasta näkyi käytävälle jumittaneen Koon pää ja kipitin pikapikaa talliin. Joosepin omistaja oli ollut tekemässä puroja kentälle kun oli nähnyt jotain kummallista tarhassa. Lähemmäs käveltyään oli nähnyt että jompi kumpi ruunikoista sätkii maassa ketarat taivasta kohti. Vielä lähempi tarkastelu osoitti sätkijän Kooksi, ja syykin selvisi pian; poni oli piehtaroinut hiekkakasan päällä, kierähtänyt sieltä alas ja jäänyt jumiin aitaan. Otus oli kuitenkin jaloillaan ennen kuin hän oli ehtinyt tarhaan, jääden seisomaan surkean näköisenä toista takastaan lepuuttaen ja kuopien, että auta mua, jalkaan sattuu! 

(Kuka muistaa kun harjoja esitellessäni ylistin katuharjan maasta taivaaseen ja takaisin? Saimme uuden! Tallin omistajan lähdettyä Tampereen hevosmessuille laitoin vitsillä, että jos löytyy tämän kuvan näköinen harja, niin tuo meille, maksoi mitä maksoi. Lauantaina tuli viestiä että harja löytyi, Fysio Healing Oy jälleenmyy Borstiqin harjoja ja sieltä tuo meidänkin uutukainen lähti mukaan. Meinasin kuolla kun näin, miltä Islantilainen Bassine-harja näyttää oikeasti -vähän on tuo meidän kappale elämää nähnyt..)

Kurat huuhdottuamme alta paljastui muutama ihokerroksen poistuma; oikeasta takasesta laajemmin, vasemman puolen molemmista kintuista pienemmät palaset. Oikea takanen on muuten juuri se kinttu, josta on ennenkin lähtenyt nahkat, ja joka on oireillut siihen malliin että veikkaan sen nivelissä olevan muitakin jalkoja enemmän häikkää. Janita harjasi Koon ja minä Maikin, ja päätimme lähteä kävelylle asfaltoituja teitä pitkin, ettei ihan mahdotonta mutakerrosta paljaisiin haavoihin kertyisi. Varsin rauhallisena viime aikoina lenkkeillyt Maikki olikin taas ihan tajuton tohottaja eikä olisi malttanut kävellä lainkaan -saatika ootella Koota! Onneksi Koollakin riitti innostusta kävelyyn vaikka kyseessä olikin neljäs "liikutus"päivä putkeen, ja ruuna nöpöhölkkäsi melkein koko matkan. 

Kuvan ottanut Janita

Kolmisen kilometriä auto- ja pyöräteitä valloiteltuamme palasimme tallille, Kookin joutui kinttujen huuhtelun ja violetin tökötin levittelyn jälkeen karsinaansa yötä odottelemaan sillä ajattelin olkien olevan parempi vaihtoehto auenneille jaloille, verrattuna lätäköissä rälläämiseen.

Kuvat ottanut Janita

Iltatallin jälkeen suuntasimmekin naapuritallin maneesiin irtohypyttämään kaksivuotiasta Tarmoa, jolla on huomenna suuri koitos Kyvyt Esiin-tapahtuman merkeissä. Vähän meinaa olla ongelmia, kun tuo talon korkuinen varsa ei hyppää 110cm korkeita esteitä -ruuna vain laukkaa yli. Hups.

Keskiviikkona terapioiden jälkeen olikin jännä koitos edessä. Tai ei se minua ainakaan jännittänyt, paitsi ehkä siltä osin että minun piti saada onnistunutta materiaalia. Joosepilla nimittäin ratsastettiin ensimmäistä kertaa ilman talutusta. Alkuun ruuna kipitteli liinassa tuttuun tapaansa, jotta saimme selville millaisella mielentilalla lähdetään. Kimo oli varsin OK, joten kuski kyytiin (toista kertaa maasta eikä terassilta, ensimmäistä kertaa niin, että minä sekä pidin ruunaa kiinni että punttasin kuskin -aiemmin molempiin on ollut omat apulaiset) ja muutaman askeleen jälkeen irroitin liinan. Jooseppi ei millään meinannut tajuta, että nyt pitääkin kulkea kauempana minusta -on sillä ratsastettu liinassa ympyrällä, mutta nyt ei sekään idea meinannut mennä paksun kallon läpi. Loppujen lopuksi Jooseppi ravasi nätisti muutaman pätkän, mutta nekin vain minun toimiessa magneettina. Yhtään koikkaloikkaa tai kilaria ei näkynyt, ennemminkin ruuna pysähtyi tai peruutti jos ei jotain pyyntöä ymmärtänyt tai halunnut toteuttaa. Joka välissä kimo tuijotteli epäluuloisesti minua, että mitä sä siellä teet, auta mua, pitääkö mun ihan oikeasti mennä tän kanssa kahestaan, tuu mukaan! Lopussa ruuna meni niin mallikkaasti, että kuski napattiin kyydistä, Jooseppi sai ihan mahdottomat rapsutukset ja tallissa monen monta sokeripalaa. Joosepin ylireaktiivisuus ja -herkkyys on kyllä tehnyt selväksi jokaiselle, ettei tästä turhan helpolla esteratsua tule. Kasvattaja-omistaja onkin laskenut ruunan elämäntehtävän rimaa, tällä hetkellä haaveena on mukava tätikuljetin, aiemmin kun tästä piti tulla estetykki. Tätikuljettimeenkin on pitkä matka, kesti nimittäin puolisentoista vuotta että ruuna esimerkiksi hyväksyi satulan selkäänsä. Vaan onhan tuota mahdottoman kiva katsella, jos ei muuta! 

Päätin eilen, ettei tänne tule enää takatalvea ja tänään kävin nappaamassa Koolta takakengät pois. Edestä lähtenevät viimeistään parin viikon päästä, ellei maa sula kokonaan kaikkialta sitä ennen. Kahdeksan viikkoa ja yksi päivä oli edellisestä kenkäyksestä, takakaviot eivät olleet juuri kasvaneet mutta edestäkin pitäisi kyllä saada mahdollisimman pian seinämät lyhyemmäksi ettei tarvi koko kesää tapella leviävien kavioiden kanssa.

Muuten arki on mennyt varsin mukavasti; Sandralla on niin paljon virtaa että sitä on kyllä pakko käyttää ajelulla viikonlopun aikana, viisipäinen tammalauma on ihan törkeässä kiimassa ja eilen mm. Sandran toveri lasautti nätin puolen kavion mustelman ja kohon sääreeni, Maikki nyt on ollut vähän vihaisena kun en ole ehtinyt päivittäin käydä sen kanssa pussailemassa mutta kyllä se siitä leppyy.

PeltoSipuli

Reissun jälkimmäisen puolikkaan vietän Porvoossa Siinan ja Minkan luona. Perjantain myöhäisen saapumisajankohdan vuoksi varsaa pääsimme moikkaamaan vasta tänään, tekemisetkin oli jo jotakuinkin suunniteltu useampi kuukausi sitten. Harjailujen ja varustamisen jälkeen kävimme kierroksen tiellä, mutta totesimme, että vieraasta käsittelijästä on enemmän hyötyä jos suuntaammekin pellolle. Simpe on nimittäin siellä päässyt vetämään kierroksia ja aiheuttamaan turhia sydämentykytyksiä Minkalle, jonka jälkeen varsa ei ole juurikaan pellolla käynyt.

Varsan tehtävänä oli kävellä, plussana vielä sama tahti kanssani, sopiva sijainti minuun nähden ja suun kiinnipito samaan aikaan. Ilman niitä loikkia tai laukkapyrähdyksiä. Alkuun sain melko usein muistuttaa Siinaa ettei taakse jäädä valumaan vaan pysytään näköpiirissäni, muttei myöskään lähdetä edelle tai ravaamaan, saatika käytetä jalkojani tai käsiäni puruleluina.

Melko pian Siina kuitenkin tyytyi kohtaloonsa, vaikkei se moisista natsileikeistä tykännytkään. Pyöräytin Siinaa pidemmällä köydellä myös muutaman kierroksen varsan vapaavalintaisessa askellajissa ympyrällä että pääsisi vähän purkamaan turhia virtoja käyntipainotteisen talutustuokion jälkeen. Vasempaan kierrokseen varsa kirmaili jo ihan nätisti, mitä nyt välillä koitti puskea turhan lähelle minua, oikeaan kierrokseen lopulta riitti Minkan vierellä kävellen puolitoista ympyrää.

Tallin pihassa luminen varsa sai viltin yllensä ja kävimme vielä tiellä kierroksen kävelemässä. Takaisin pihalle saavuttuamme lyhentelin vielä vähän Siinan kavioita, joka sujui varsin nätisti kun Minka palkkasi varsaa paikallaan seisomisesta. Överipyöristin etenkin kärjet että Minka uskaltaa jatkossa raspailla rohkeammin.

Ainakaan tänään Silli ei kyllä ollut kaikkien varoittelujen kaltainen, mutta saa nähdä millaista äksöniä varsa on meidän päiden menoksi huomiseksi kehitellyt...

Janita kävi keskiviikkona purkamassa Koolta energioita, joka oli kuulemma ollut kentälläkin loistavalla motivaatiolla varustettu. Huomenna samainen pari käy viihdyttämässä toisiaan jos saavat aikataulut käymään yksiin, sen jälkeen palaa ruunakin työhönsä allekirjoittaneen arkea täyttämään.

Kengät vai ilman?

Psst, muistakaahan osallistua arvontaan!

Koo on taas kengällinen -vajaa 2,5 vuotta paljasjalkailua päättyi tänään. Tykkään kengättömyydestä, ihan tosissani tykkään, ja suhtaudunkin (paljaisiin) kavioihin suhteellisen intohimoisesti. Kengistä, etenkään hokeista en tykkää sitten alkuunkaan. 

... ja silti ponin kaviot näyttävät nyt tältä.

Miksi sitten päädyin tähän? Nykytalvet, etenkin kuluva, ovat olleet aivan surkeita. Vettä ja pakkasta vuoron perään, välissä ehkä muutama hiutale luntakin, ja taas jäätyy peilijäälle. Jos käy hassusti ja kaikki vesi on kadonnut tai niitä ei ole vielä ehtinyt tullakaan, jäätyy maa koppuralle. Lisää yhtälöön oikeastaan ulkona asuva poni, eikä mieluista vastausta ole olemassa. Ei ole bootseja, joita pystyisi pitämään vuorokauden ympäri pahimmillaan pari viikkoa putkeen ilman, että hiertävät (ruununrajan yli tulevat töppöset, esim. Cavallo Simple/Sport) tai tippuvat matkasta. (ruununrajan alle jäävät, esim. Easyboot Glove/Epic) Eikä ole bootseja, joita aamu- ja iltatallin tekijät laittaisivat tai ottaisivat pois, pesisivät ja kuivaisivat. Liimakenkiäkin koitin metsästellä, mutta niiden hinnat ovat taivaissa, "Tarkoitettu vain lyhytkestoiseen käyttöön (1vko) kerrallaan", asennuksesta on tehty rakettitiedettä tai ei ole tarpeeksi pieniä Koon sorkkiin, tai kenkiin ei saa hokkeja. Mikä siis on kenkien hyvä puoli? Hokeista saa pitoa, sekä säteen/anturan (mitä hevonen arkookaan, Koo arkoi säteitä nidien osuessa teräväksi jäätyneeseen maakimpaleeseen) ja maan väli kasvaa. Niin, ja niitä ei tarvi irroitella kuin kuukauden-parin välein.

Koo kohta 19v, kengätty viimeksi kolmisen vuotta sitten -päivän paras asiakas.

Entä kenkien huonot puolet? Hokkihaavat. Irtokengät. Tiedän useamman murtuman, joka on saanut syntynsä maahan jumittaneeseen hokkiin. Kaviomekanismin heikentyminen. (--> verenkierto heikkenee, liikkuessa tärähdys tulee niveliin ja jänteisiin kovemmin ym.) Valkoviivan ja seinämien haurastuminen. Ja yhä edelleen, ne hokkihaavat, joko itseensä poljettuina tai laumakavereihin potkittuna, ja ne irtokengät. Sekä tällaiselle tee-se-itse -miehelle tuo kengityksen hintakin on... noh, melkoinen. Kengätön kavio ei aiheuta läheskään yhtä suurta vahinkoa laumakavereihin, (tai ihmisen varpaille ja jalkapöydälle!) kavio pääsee levenemään ja pumppaamaan verta, seinämät, anturat ja säde vahvistuvat, yleensä muotokin alkaa lähes itsestään korjaantumaan. Kengätön kavio ei myöskään kerää pahemmin lunta, Koolle laitettiinkin kenkien päälle tilsakumit tätä ehkäisemään. Itse en näe mitään järkeä kengällisessä mutta kumettomassa kaviossa.

Lähitulevaisuuden viimeistä päivää kengättä, nyyh.

Entä jatkossa? Koo tulee olemaan kengässä maalis-toukokuulle, toivottavasti saan ne revittyä irti mahdollisimman pian ja poni saa hetken oleilla kengättä lumienkin vielä ollessa maassa. Tällöin lasku lumen alta paljastuviin kiviin ja kovien teiden tallustajaksi on huomattavasti pehmeämpi. Toivon, että ponin kaviot eivät tämän vuoksi heikkene, ja että se pärjäisi taas ensi kesän bootsitta. Jos Maila olisi omani, se olisi ehdottomasti kengätön ja käyttäisi nastabootseja lenkkeillessä. Sandralle taas bootsit eivät valitettavasti olisi edes vaihtoehto ponin omistaessa niin pienet kaviot, jotka etenkin takana ovat erittäin soikeat. Sandra on edelleen kengätön, joka taas valitettavasti näkyy ponin keskivartalossa -tätäkään ponia kun ei pysty näillä pohjilla liikuttamaan, eivätkä tammat enää liiku tarhassa läheskään yhtä aktiivisesti kuin hyvien pohjien aikaan. Sandrakaan ei kyllä aro tai muuten tarvitsisi suojaa jalkoihinsa, ainoastaan tämä liukkaus on kirjavan hidaste.

Tiivistettynä siis, että kengät vain tarpeen tullen (pakon edessä) ja aina jokainen hevonen ilman jos vain mahdollista. Itse asiassa tämä koskee osaltani kaikkea. Loimitusta; vain silloin kun hevonen tarvii, (Koolla tarve on kesällä ötököiden vuoksi ja koleilla syyssateilla, muuten nakuilee. Sandra loimitetaan myös vain sateellle.) kuolaimia ja mitä vielä. Suojittamista en itse ennen ymmärtänyt, mutta tämän katsottuani (tässä täyspitkä [47min.] versio, kumpikaan ei välttämättä sovi herkimmille katsojille) on Koo liikkunut aina suojitettuna käyntilenkkejä lukuunottamatta.

Kengät -mikä loistava tekosyy hankkia kerrankin oikean väriset suojat!

Kaviokuvia ja hupun mallailua

Päivän poneilut tosin alkoivat perinteiseen tapaani laittamalla iltapuurot turpoamaan, Mailan harjauksella ja tamman aktivoinnilla. Tänään suuntasimme maastakäsin toteutetulle kävelylle, jonka alkuvaiheissa tajusin, että olen taas vajonnut suorittamismoodiin. Yhdessä tekeminen ei ole enää yhdessä tekemistä, vaan suorittamista; pitää kävellä pitkiä reissuja, mieluusti reipasta tahtia, syödä saa jos napsii ne vauhdista jne. Takaraivossa kolkuttaa jatkuvasti ponien, etenkin Mailan, lihavuuskunto, joka on putella erittäin paha, eikä ponillakaan turhan hyvällä mallilla. Mailan työskentelyinnolle on hyvät ja huonot puolensa, kuten kaikelle, mutta tällä kertaa olin taas varsin iloinen ponista itsestään lähtevästä motivaatiosta. Vaikka olen ollut suhteellisen hyvin läsnä, huomioinut tammaa (on mahdotonta olla huomioimatta, tai putte alkaa tökkiä turvallaan, että entä minä, mikset juttele minulle?) ja olemme toisinaan pysähtyneet vain olemaan, hengailemaan ja rapsuttelemaan, en ole huomioinut tamman mielipiteitä. Se on tullut perässäni, kiltisti ja korvat höröllä, mutta itse olen aina ajatellut vain "kierretään vielä täältä, niin saadaan kymmenen minuuttia lisää aikaan" tai vastaavaa. Tästä lähtien, vaikka pyrin edelleen liikuttamaan tammaa päivittäin ja koen äärimmäisen huonoa omaatuntoa jos en joku päivä ehdi tai jaksa, huomioin Maikkia ja Maikin mielipiteitä niin paljon enemmän. Tänään kävimmekin seikkailemassa kinttupolulla, jossa kävimme viimeksi huhtikuussa, ja jatkoimme siitä matkaa aina uudelle kinttupolulle, vähitellen pelkälle painaumalle mäntykankaalla, ja lopulta rämmimme umpimetsässä. Vaihdoimme rooleja; tamma käveli edellä, määräsi vauhdin, reitin ja ruokatauot, maisteli kaarnaa ja mutusteli jäkälää, minä harpoin perässä riimunnarun päästä kiinni pitäen. Olen pelännyt tamman poistamista lanatuilta hevosreiteiltä tai pyöräteiltä kintun hajoamisen takia, mutta totesin tänään, että voimme aivan hyvin seikkailla noita kinttupolkuja, jotka eivät ole kuluneet puhki hiekalle saakka. Pehmeitä hiekkapolkuja välttelemme edelleen, mutta tämänpäiväinen kävelylenkki oli kyllä ehdottomasti paras aikoihin. En voinut kuin hymyillä ja nauraa, ja tamma repi vielä jostain normaaliakin enemmän intoa, tarmoa ja eläväisyyttä. Mailan propellikorvat pyörivät joka suuntaan, se haisteli ja pöristeli, nuuhki sammalta ja katsoi mihin kinttunsa sijoitti -viimeisin etenkin on varsin harvinaista tämän ponin kanssa. Ja lenkki jäi vain 50-minuuttiseksi pimeyden peittäessä taivaan, eikä haitannut yhtään.

Tallille päästyämme käärin Maikin jalat, jaoin heinät ja kupitin ruuat, sekä hain loput pihalla olevat hevoset sisälle. Viimeisistä eristä jätin Sandran hoitovälikköön ja Koon pesupaikalle, joihin ruokin ponit. En muista, erehdyinkö jo blogissa joskus sanomaan, että vuolen vain Koon kaltaisia iäkkäämpiä, ei-niin-arvokkaita ja suorajalkaisia poneja. Joka tapauksessa, joitain viikkoja sitten tallin omistaja kysäisi, josko ottaisin pikkuponitammojenkin kaviot käsittelyyni, enkä voinut kieltäytyä. Olisin tosin kieltäytynyt, jos nämä olisivat isommalla käytöllä, jos jalat eivät olisi näin suorat, tai jos ponit jostain muusta syystä vaatisivat vuolua, johon en kokisi pystyväni. Nytkin tosin vuolen vain sen verran, mitä uskallan -"sormi suussa"-tilanteen kohdatessa pyydämme ammattilaisen taas paikalle. Myöhäisen ajankohdan vuoksi vuolin vain etukaviot, yllä lähtötilanne.

Tässä vaiheessa olin raspaillut vain oikean etusen, kuvissa eroa ei välttämättä niin hyvin näe, mutta etenkin anturasta katsottuna ero oli huomattava. Kaviot ovat edelleen erittäin soikeat, mutta toivottavasti saan ne talven aikana pyöristeltyä. Edellinen vuoluväli oli muuten muistaakseni ehkä kuukauden, sitä edellinen liian pitkä ja etenkin etuset pääsivät hieman lohkeilemaan.

Viimeisimmässä kollaasissa molemmat etuset vuoltuna. Millaisia ajatuksia herättävät? Minun on hankala katsoa noita, sillä olen tottunut Koon ylipyöristettyihin kavioihin -onkin ihan luksusta, kun näitä ei pahemmin tarvi pyöristellä! Syyt vaihtaa pikkuponeihin vain lisääntyivät; pikkuponin kaikkien kavioiden vuoluun menee korkeintaan puoli tuntia, (nämä raspailin vartissa) ja sain katsottua ponin liikkeet ravissakin tallin käytävällä. Kuvissa valitettavasti jalat vinksottavat vähän miten sattuu, nuorukainen ei oikein malttanut seisoskella yksinään kun konttasin pitkin lattiaa kamera kourassa, ja jätin anturakuvien ottamisen yrittämisenkin välistä, kun putkena oli vain 50-millinen jolla tuskin saisin yksinään mitään järkevää aikaan.

Tänään oli ilmestynyt postiluukkuun lauantaina suoraan Snuggy Hoodsilta tilaamani ihottumahuppu, jonka veinkin suoraan tallille sovitettavaksi. Harjailujen jälkeen Koo pääsi taas loistamaan mallina olemisessa. Päädyin M-kokoon, ("Section C, Exmoor, Riding Pony, Small Arab. Pony-Cob bridle. Wearing 5'6" to 5'9" rugs.") enkä tuon sopivammin olisi voinut arvioida. Koollahan on harvinaisen suuret poski/leukaluut, kummat lienevätkään oikeasti, ja leveä otsa. Muuten pää on varsin siro, ja etenkin turpa on kapea. Valitsin vetoketjuttoman version, ja päähän pukeminen olikin pienen repimisen takana -poni kuitenkin kesti tämän kuin mies, kunhan silmät eivät enää olleet peitettyinä. Päähän hupun saatuani se kuitenkin istui täydellisesti -ja onhan tuo ihan törkeän söpön värinenkin verrattuna normihuppuihin!

Turvassa olevan kiristystarran laitoin tiukimmilleen ja mietin, että onkohan ponin mahdollista saada syötyä ollenkaan, mutta antamani omena katosi kyllä ongelmitta.

Löysin viime viikolla myös kokoa pienemmän (5'9") Horseware Rambo Sweet Itch Hoodyn, joka kotiutui joskus aiemmin viikolla. Seurailtuani muutaman kuukauden ajan Sweet Itchin suoriutumista ensin Joosepin, sen jälkeen Joosepin ja Ruutin, ja lopulta noiden kahden sekä Tarmon retuuttelusta, en muuta loimea uskaltanut enää ostaa. Tuossa isommassa loimessa kun ei ole reiän reikää, ei edes alkua, ja Jooseppi etenkin riuhtoo ja repii loimia vuorokauden ympäri. Jos ensikesäkin samassa seurassa vietetään, en halunnut Sweet Itchiäkin kaksi kertaa arvokkaampaa Snuggya revittäväksi. Tämä oikean kokoinen loimi tuntuu istuvan ponille hyvin, mitä nyt jykevistä leuka/poskiluistaan johtuen tuo ylin tarra ei mene kiinni -vaan eipä siinä, Jooseppi repi tuosta aiemmastakin loimesta juuri tuon tarran irti, ja hyvin pysyi silti kaulaosakin ylhäällä.

Hupun poistettuani näkymä oli tällainen. Että tervetuloa vaan ensi kesänäkin harjan letittelyt, ja tuohon turpaosaan pitää kehitellä jotain jos kiristyksen löysääminen ei auta -tämä sovittelusessio kuvailuineen kesti tosiaan ehkä kymmenisen minuuttia jos sitäkään, ja jo ehti rutata turpakarvat.

Huppu maksoi postikuluineen Briteistä 27,85€ (syysalennus) ja loimi postikuluineen Suomesta köyhdytti 47,90€ edestä. (käytettynä) Tämäkään ei siis ole sponsoroitu postaus. On muuten ensimmäinen kerta vuosiin, jos koskaan, että rievut ovat jo syksyllä käyttökunnossa kesää varten! Vielä toki olisi kuistilla läjä Horzen ja Hööksin varatakkeina toimivia ihottumaloimia vailla parsimista, vink vink äiti... Niin, ja jos joku kaipailee kolmisen kuukautta käytettyä ja ulkokankaaltaan täysin ehjää 6'0"-kokoista (selkämitta n. 140-145cm) HW Sweet Itch Hoodya, sellainen löytyisi ylimääräisenä!

Yks, kaks ja kolmetoista hevosta

Niin ne vaan juhannushoidokit lisääntyvät. Osa hetkeksi, osa koko viikonlopuksi. Aluksi piti olla vain Koo, sitten suunnittelin käyväni Maikkia moikkaamassa, tämän jälkeen minua pyydettiin tekemään tallivuoroja Maikkilasta, aiemmin viikolla minut palkattiin tekemään Kivarissakin huominen aamutalli, ja aamulla oli tullut Elliltä viesti, että voisinko tänään illasta ruokkia + loimittaa Sypen ja Papin ja aamulla riisua loimet. Eipä tunnu tässä hevostelumäärässä enää missään tuollainen. Enkä voi valittaa, ei ainakaan tarvinnut keksiä huonoja tekosyitä juhlimattomuuteen. Eikä tässä seurassa ole mitään vikaa, päin vastoin, mitä loistavimpia otuksia kaikki!

Lähdin Kivariin kahden jälkeen ja käsittelyyn pääsivät Koon kaviot. Tai no takaset, koska olen aaaaina unohtanut puukon tallille ja se on tässä puolessa vuodessa tylsynyt jo ihan kiitettävästi, eikä pure enää hirveän hyvin Koon betonisorkkiin. (Unohdin sen muuten nytkin. Huoh. Huomenna pakko muistaa!) Konsultoituani kollegoitani Koon vasemmassa takasessa olevasta halkeamasta, uskalsin ensimmäistä kertaa tehdä itse alusta asti seinämään isomman kolon. Viime talven lumettomuus näkyy nyt aivan liian hyvin ponin kavioissa, koskaan ne eivät ole olleet näin huonona. Pitää toivoa ensi talvesta pitkälumista, että saadaan taas sienet kuriin ennen sulan maan aikaa. Kavioiden yltiömäinen kasvaminen on taas alkanut, ja viiden päivän vuoluväli on aivan liikaa. Toisinaan tekisi mieli heittää kesäksi kenkään ettei tarvitsisi noista itse huolehtia, mutta olen kyllä nykyään ihan liian hysteerinen ponin kavioistakin, enkä varmaan kelpuuttaisi yhdenkään kengittäjän vuolua. Mutta joo, tiedostan kavio(ide)n ongelmat, kuten liian syvällä olevan valkoviivan, surkean säteen, flare-efektin ja muut, niistä en tarvitse huomautuksia. Mietin kauan, että laitanko näitäkään kuvia tänne, mutta toivon, että osaatte käyttäytyä tälläkin kertaa. Osaa lukijakunnastani kaviojutut kiinnostavat kovastikin, ja haluan heillekin pitkästä aikaa jotain tarjota.

Kinttujen vuolun jälkeen harjasin, letitin, Pioneerasin ja rasvasin ponin, laitoin huput ja takit ja ponin tarhaan. Hain kolmikon ruuat ja hevosten yötakit, sain huudeltua nuo kolme tarhan puolelle ja laitoin kulkuaukolle portiksi lankun, sillä myös Baron oli vielä pihalla. Lyyli on sekoittanut vanhojen ruunanrupukoiden päät ja huuteli tällöinkin poikia luokseen. Koo sujahti lankun ali laitumelle (syömään, se on luovuttanut Lyylin suhteen koska hullu nainen iik miksi se ääntelee noin apua älä örise!) ja Syppe juoksi tarhan laitumenpuoleisessa päässä, ainoastaan Papi tajusi ruokakupit ja tuli ilta-aterialleen, tarkistettavaksi ja loimitettavaksi. Tovin kirmailtuaan Syppekin halusi osingoille ja saikin oman kuppinsa sekä loimensa ja tarkastuksensa. Koon ruokin laitumelle, Baron olisi halunnut myös tutkailla kupin sisältöä mutta kahdesta poistumiskehoituksesta luovutti ja palasi liehittelemään tammaa.

Vaikka tosiaan minua pyydettiin nytkin vain antamaan kupit hevosille ja nakkaamaan loimet niskaan, (ja aamulla pois) tarkastan aina hevosen tai hevoset jotka "vastuulleni" on annettu. Liikkuminen vähintään käynnissä ja ravissa, (isot ruunat olivat tänään kilttejä ja esittivät ne oma-aloitteisesti; Papi käveli ja ravasi kupille tullessaan, Syppe kirmaili kaikissa askellajeissa) haavattomuus ja jalkojen tilanne, sekä yleinen olemus. Onnekseni hevoset, joita vähänkään hoidan, ovat kaikki jo pidemmältä ajalta tuttuja ja olen viettänyt tunteja niitä katsellessa, ja niiden normaalit ilmeet ja eleet ovat jo tuttuja. Olen neuroottinen, mutta toivon, että kun pyydän jotain katsomaan Koon perään, hänkin tekee kuten minä. Yleensä vielä laitan hevosen omistajalle viestiä, vaikka kaikki olisikin täysin kunnossa, sillä itsekin haluan tietää että palleroni on hyvin pumpuliin käärittynä ei kun...

Kivarista lähtiessäni poikkesin kotona hakemassa kengät ja tallille välipaloja aamuvuoroja varten. Pyörän kyytiin hyppäsin vähän ennen kuutta, ja kamalasta vastatuulesta johtuen matkaan meni parisenkymmentä minuuttia. Laitoin ruuat turpoamaan ja otin Mailan käytävälle harjattavaksi. Ja voi että tamma taas tykkäsikin! Käytävä täyttyi taas punaisista karvatupoista, ja aluksi vähän hapan putte muuttui taas sitä hörökorvaisemmaksi mitä enemmän sitä rapsuttelin ja kyhnyttelin.

Ensiksi laitoin tammalle puuvillanarun, koska ajattelin, että aiemmat talutussulkeiset olisivat porautuneet pidempiaikaiseen muistiin. Pääsimme tallista ulos ja muutaman metrin, kunnes tamma alkoi taas kirmailla kuin nelivuotias oripoika keväällä. Ei todellakaan siten, miten 14-vuotiaan puolieläkeläisen terapiakäytössä olevan puttetamman kuuluisi. Pyörähdimme kentälläkin hetken, ja totesin, että kaikille helpompaa kun haemme sen ketjulla varustetun narun mukaan. Enkä katunut päätöstä! Tamma oli varsin virtaisa, ja sai ensimmäiset slaagit autosta. Raukka, koskaan varmaan ole elämänsä aikana normaalia henkilöautoa nähnyt... Toisen tallin pihalla kävelevä ihminen oli jännä, vinttikoirien moottorivieheen ääni oli jännä, mutta ravihevoset! Siinä kilahti puten nuppi, eikä tuosta käpylehmästä heti uskoisi, että moisiakin liikkeitä voisi esitellä. Vaan näköjään pystyy... Enkä voi edes sanoa että "olisipa ollut kamera", kun se kyllä oli, mutta kädet oli kirjaimellisesti täynnä pientä puttea. Ravihevosista selvittiin, raviradan kiertämisestä selvittiin, ja sen jälkeen tamma malttoi maistella vihreääkin. Ja minä totesin, että tarvitaan pidempi naru tai lyhyempi objektiivi. Tällaiset asiat aina unohtaa, kun oman palleron voi huoletta päästää irti poseeraamaan. Saatika sitten syömään...

Loppumatka sujui taas varsin nätisti, olkoonkin, että olin ohjata meidät ojaan kun koitin kuvata tohottavaa tammaa kävellessäni. Lenkin lopulla putte sai syödä horsmaa ja muita herkkuja, kunnes palasimme talliin. Huppari oli taas liioittelua, tuon tamman kanssa kävellessä tulee aina lämmin! Tallissa Maikki pesupaikalle, hieno letkuviritelmä, ja ajan tehokäyttöä; pesaisin kaikki tallin yhteiskäytössä olevat harjat. Hertan syöttelyä, iltatalli loppuun, hepoille hyvät yöt ja muutama paskahalvaus. Aluksi en ollut löytää kaurasäkkiä josta ämpäri täytetään, ja sen jälkeen unohdin tallin turvajärjestelmän koodin. Hohhoi. No, hengissä selvittiin, hälytysjärjestelmä saatiin päälle ja pääsin kotiin. Taas tuli vietettyä yli seitsemän tuntia poneilemassa, ja huomenna tätäkin pidempi päivä. Nyt nukkumaan, että jaksan herätä ennen kuutta pirteänä kahteen aamutalliin. Normaalisti olen hyvällä tuurilla menossa nukkumaan tuohon aikaan, vaan kait se on minullakin aika palata taas ihmisten vuorokausirytmiin.

Hyvää Juhannusta meiltäkin, ja muistakaa pitää (eläin)kaverista huolta juhlimisenkin keskellä!

Kiimingissä seikkailuvideot

En tiedä onko muilla tätä ongelmaa, mutta minä en vaan saa aikaiseksi avata konetta. Tänään piti etsiä parit kuvat ja sitä varten käynnistää vanhus, mutta edellisen kerran olen tässä sängyn laidalla istunut edellistä postausta kirjoitellessani. No mutta, tässä kuitenkin ne lupaamani videot. Koneeni ei vieläkään pyöritä videoita kunnolla, joten tungin vain kaikki peräkkäin -pahoitteluni, jos siellä on paljonkin turhaa ja tylsää katsottavaa.

Tieto lisää tuskaa, sanotaan, ja voin taas vaihteeksi allekirjoittaa sen. Olen viime aikoina taas paneutunut netissä oleskelevaan kaviomateriaaliin ja totesin, etten ainakaan tässä vaiheessa laita sitä vuoluvideotani julkiseksi -enkä edes kasaa sitä. Hain koko talven normaaliakin enemmän hevosteluinnostusta, totta puhuakseni jouduin repimään itseni joka ilta tallille ja se tuntui aina kamalalta pakkopullalta. Siihen yhdistettynä huonoluminen talvi, ja, noh, Koon kaviot eivät näytä siltä miltä ne voisivat näyttää. Kivarin maaperä on tosiaan ilmeisesti liian hapan ja siellä viihtyy bakteerit ja sienet, joka taas on tarttunut mm. Koon kavioihin, ja jota on täysin turha yrittääkään sulan maan aikaan hoitaa pois. Hyvänä talvena kaviot saa kivaan kuntoon, mutta viime talvi ei valitettavasti kuulu kyseiseen määritelmään.

Eläinkokeita, osa yksi

Varoitus! Tämä postaus sisältää ihan liian paljon salamaräpsyjä. Kittiputki ja talliolosuhteet eivät ole loistava yhdistelmä, joten itkekäämme yhdessä.

Varsinaista postausta ennen haluan kuitenkin kiittää Mariaa hyvinkovinpaljon ainakin omasta mielestäni aivan upeasta ulkoasusta! Heittelin häntä kovin sekavalla toivelistalla ja miljoonalla kahdellasadalla kuvalla vailla mitään ideaa, ja tällainen lopputulos. Minä ainakin tykkään -entä te?

1. Valitse, pyydystä ja kesytä sopivat koekoniinit.

Itse valitsin koekoniineikseni Haukiputaan, ellei koko maailman, komeimmat, villeimmät, nuorimmat ja terveimmät hevoseläimet.
   Lyhyt esittely molemmista; hobitti tottelee ainakin joskus nimeä Koo, kohta 18-vuotias lihava otus, joka on oireillut kinttujaan jonkin aikaa aina välillä. Hujoppi on Papi, 20-vuotiaaksi kääntyvä pitkän kisauran tehnyt ei-enää-mitenkään-kovin-terve puolieläkeläinen. Molemmilla takana ihan kivasti lepopäiviä.

2. Totea, että jep, kintuissa on nestettä, ja ihan kivasti onkin. (kyseessä oli muuten kuivin jalka toim. huom.)

3. Harjaa papparaiset, ja kääri niiden kintut fleecekääreisiin kera Eskadronin pintelipatjojen. (omistan itse vain kolme ehjää pinteliä, jonka vuoksi Koon etukintut jäävät pyörittämättä)

4. Varusta sotaratsu ja käsiase loppuun, kuorruta heijastavilla osilla, valitse ratsuksesi villimpi ja käsiponiksi laiskimus, kiipeä kyytiin ja lähde metsään.

Tässä se on, maailman hienoin kuva! En ihan oikeasti edes muista milloin viimeksi olen pukenut noin paljon varusteita yhden päivän aikana. Ja tiedän, Koo näyttää ihan kapiselta ketulta, no can do.

5. Heitä hauska maastolenkki, jonka aikana ehdit toivoa noin miljoona kertaa herkempää käsiponia, hitaampaa ratsua ja parempaa satulahuopaa. (Equilinen Crystal-huopa on muuten ihan jumalattoman liukas sisäpuolelta, luisteltiin Papin päällä aikalailla koko ajan) Kyllästy Papin vauhkoamiseen, etsi sopiva pelto ja törkkää Koo sinne syömään (yritin sitoa sen puuhun kiinni, mutta meinasin tippua, joten päätin, että nyt se saa luvan pysyä irti totaalisen vieraassa paikassa ihan järjettömän pimeässä. Pysyi!) päästäksesi laukkaamaan Papilta ihan kaikista kamalimmat virrat pois. Totea temppu toimivaksi, ota ponin naru käteen ja jatka matkaa. Kiertele Inkkaripolun, vedenpuhdistamon ja pikkumetsän läpi päätyen Virpiniemen pyörätielle, jossa poni laahaa takajalkojaan niin, ettei meinaa liikkua eteenpäin ollenkaan. Päätä, että Sofian on päästävä ensi viikonloppuna tuon selkään ja piste, tai sen takajalat tippuvat matkasta kokonaan. Totea, että Papi on aivan mahtava maastomopo, ja Koo kaipaa edelleen aivan järjettömästi lisämotivaatiota.

Saavu tallille, ja päästä ovella hevoset vapaaksi. Toinen kävelee suorilta karsinaansa, toinen pyytää lupaa päästä sisälle ja nyökätessäsi oven suuntaan se kipittää pesupaikalle. Voisivat olla huonommallekin oppineita, ei yhtään paha! Pura ensiksi isompi eläin varusteista ja tunge sen kinttuihin pakastimesta kaivamasi kylmäsuojat.

6. Toista sama pienemmälle eläimelle, tosin tunge suojat vain takajalkoihin, tehden samalla kaikkea mahdollista; lämmitä vettä, vie, tuo ja kuskaa tavaroita, rullaa pinteleitä, tee ruokia ja lämpimiä pellavavesiä. Tunge isommalle eläimelle Back On Track niskaan.

Minä mitään jalkoja oo raahannu?! - Koo

Olen gerbiili. - Papi

7. 20 minuutin kuluttua kylmäsuojien laitosta poista ne. Katso kopotien kintut ja totea, että isommalta on laskenut turvotus aikalailla kaikista muista jaloista, kuin tuosta kuvaamastasi, ja tilalle on tullut nestepatteja. Kraah.

8. Totea eläinkoe turhaksi, itsesi epäonnistuneeksi, hukuta itsesi kyyneliin ja mene verkottamaan ponille seuraavan vuorokauden heinät. Loimita poni, vie se ulos, sulje talli ja kävele kotiin.

Bongaa Koo. Ja Likan nätisti tuhoama aita. Jyräsuokit. <3 Kyllä, se tuli tuosta läpi, useampana päivänä, ja repi koko portin alasaranoiltaan + rikkoi tuon yläosan. Tuo yksi sileä lankku ei kuulu tähän porttiin virallisesti, vaan se + alalankku joka ei näy kuvassa on Koon virallinen portti, ja tuo toinen on vain koristeena + lappua varten.

Lomaponny

Viimeiset kaksi päivää ovat olleet varsin hyviä. Ponin jalat ovat olleet suoremmassa, eikä se ole nostellut niitä muuta kuin kavioita letkuttaessani. Myös ylhäälläpitoaika on ollut pidempi kuin esimerkiksi vuolupäivänä. Poni on ollut pirteämmän näköinen katseeltaankin, kävellyt reippaammin, eikä ole vältellyt tiukkia käännöksiä esimerkiksi tallin käytävältä poistuessa. (90 asteen kulma hoitopaikalta käytävälle, ja samantien toinen käännös käytävältä ulko-ovelle vievälle käytävälle ja siitä pihalle) Mikä parasta, viimeiset kaksi päivää ovat olleet huomattavasti aiempia lämpimempiä -myös alkukesä oli varsin lämmin. Nyt kylmällä jaksolla jalat ovat alkaneet temppuilemaan, ja kylmä on tosiaan pahaksi nivelrikolle.... Jes... Tänään nappasin voikukan käteeni, ja nostin käden ylös -tarhassa vapaana poni loikkasi suoraan takajaloilleen, kuten kuuluukin. Ei se ilmeisesti hirmu kipeä ole, edes tuo ahne pallero ei niin possu ole, että ruuan eteen satuttaisi itseään. Ja yleensä tuota on pitänyt vähän kannustaa keulimaan, mutta ei nyt.

Tähän postaukseen sain nyt nuo kuvat koneelle saakka! Kävimme tosiaan 11. päivä Ellin ja Sypen kanssa kolmen-neljän tunnin seikkailumaastossa Takkurannalla, ja oli niiiiin kivaa! Välillä törmäsimme tähän keskellä ei-mitään (metsää) olevaan niittyyn, jossa päästin ponin hengähtämään todellakin ansaitulle lepo- ja tankkaustauolle. Oli kyllä mukavaa käydä piitkästä aikaa jossain muuallakin kuin Virpiniemessä, Hevosenkengällä tai läheisessä pikkumetsässä. Koo näyttää muuten ihan hirmu takakorkealta tuossa kuvassa, tosi edustavahan tuo on muutenkin... Mutta se on söpö, ja niin mielissään päästyään syömään!

Niinjoo, edellisen postauksen kuvien kavioiden vuoluväli oli viisi vuorokautta...