Nyt kun täällä Itä-Uudellamaallakin kävi hiutaleen paksuinen lumikerros puolen päivän verran, voinee todeta että syksy oli siinä ja törkeän tuulinen, pimeä, märkä ja ällöttävä talvi on täällä? Täten tartuin härkää sarvista ja hyökkäsin Elokuvatyökalun kimppuun -olin joitain kertoja ajatellut kasaavani videon, vaan olen kokenut henkisiä patoutumia tuota ohjelmaa kohtaan ja jättänyt leikin aina sikseen. Vähän parempi tutustuminen kertoo kuitenkin, ettei tuo ikivanhaa Movie Makeria huonompi ole, turhaa olen siis jättänyt kaiken materiaalin pölyttymään. Ehkäpä näinä pimeinä päivinä sukeltelen toistekin kovalevyn syvyyksiin ja kasailen muitakin videoita! Pidemmittä puheitta, siinä liikkuvampana kuvana joitain Koon syksyn aktiviteetteja sekä arkielämää, puhelimen saloihin sukellellaan joku toinen päivä. Linkki videoon.
Pakko vielä sanoa, että mulla on muuten ihan maailman paras ystävä. Tuo poni on jotain niin mielettömän hienoa. Enkä ole vieläkään hetkeäkään katunut päätöstä vaihtaa sen tallipaikkaa, (no, ehkä silloin kun ainoa kyyti on bussi, joita etenkin viikonloppuisin kulkee surkeasti ja matkaa pysäkiltä tallille on kolmisen kilometriä) en voi olla vertaamatta 0:29-kohdan ja vaikkapa 2:43 poneja. Ihan eri meiningillä elämässä mukana.
Huhhuh, voisin taas vaihteeksi vain ylistää pientä Kooponia, mutta ehkä säästän teidät siltä. Tänään kävin taas pikaisen 70 minuutin tallivisiitin, jonka kohokohta oli seikkailu pitkin ohjin pitkin teitä. Alkumatkasta kuorma-auto ohitti meidät, ja jo aiemmin melkein liiankin lentoon lähdössä oleva poni otti sitten lähdöt. En muista yhtään milloin viimeksi poni olisi mitään kulkuneuvoa säikkynyt, mutta jotenkin vaan iski sellainen tunne että nyt olisi ehkä hyvä ohjata ruuna sivutielle -onneksi tein niin, siinä oli ihan turvallista laukata häntä pystyssä. Loppumatka meni tosiaan löysin ohjin kirmaillen, askel oli kevyt eikä turhia tarvinnut eteenpäin kannustaa. Muutaman harharetken jälkeen totesin, ettei päästäkään kivasti heittämään lenkkiä tuosta kohti, joten käännyimme takaisin tallille ja nostin laukan. Koo ei ole aikoihin päässyt laukkaamaan maastossa kun mukana on aina ollut porukkaa joille moinen ei sovi, ja ai että miten innoissaan poni olikin! Normaalisti ponin jarrutusmatka on noin viisi metriä, nyt meni viitisentoista kunnes ruunalla oli taas kaikki jalat maassa. Ravissakin poni kiiti menemään kunnes tajusi että ollaan lähellä kotia ja kaviot tuntuivat juurtuneen maahan. En todellakaan muista onko näin käynyt koskaan ennen, veikkaan ettei. Tallilla vielä porkkanat molemmilta puolin, hirmusti rapsutuksia ja halauksia, kunnes oli taas aika viedä poni tarhaan ja poistua paikalta.
Edellisen kerran kävin pikaista hankaustsekkausta lukuunottamatta sunnuntaina, jolloin Minka testaili tallin omistajan ruunaa. Ratsukon pyöriessä kentällä kuorrutin itseni ja ponin heijastimiin, kunnes lähdimme höntsäilemään teitä pitkin. Alkuun Koo meni edellä, ravipätkää varten päästimme toiset edelle ja sillä järjestyksellä kävelimme takaisin tallille saakka. Kävin laittamassa valot pihalle ja kentälle mennäksemme pyörimään hiekkalaatikolle hetkeksi. Pientä pyörittelyä ja taivuttelua ja parit surkeat laukannostot, kunnes Koo väläytti sellaiset moovit ettei koskaan. Tunne selkään oli ihan sanoinkuvailematon, aivan kuin olisin ratsastanut ihan oikealla hienolla ratsulla. Neljän loistoaskeleen jälkeen heitin ohjat ponin korviin ja hyppäsin alas selästä taluttaakseni loppukäynnit. Oli taas naama Naantalin aurinkona hyvän tovin, tuo poni vaan todellakin on painonsa arvosta kultaa!
Huomisen vapaapäivän (no, oli tänäänkin vaan käytin sen koiran yksinolokouluun sekä näiden 27 neliön siivoamiseen) ansiosta ajattelin mennä tallille heti aamusta ja viettää aikaa ponin kanssa oikein pitkän kaavan mukaan, sisältäen kunnon maastolenkin eikä mitään puolen tunnin höpöttelyä. Ai että miten odotankaan sitä päivää kun saan ajaa autoni tänne...
