Ensimmäiset ajokuvat -kuvapostaus

Kaikki postauksen kuvat on ottanut Kaisa Määttänen, suurkiitos!

Kaisa kurvasi maanantaina kameroineen Porvooseen, jonka jäljiltä sain kymmeniä ja kymmeniä kuvamuistoja meidän kolmannelta ajokerralta ilman taluttajaa. Aika huikeaa, ajella vain muina naisina pitkin peltoja ja teitä, ja vaikka sahasimme peltopätkää edestakaisin tai pyysin ponia seisomaan paikallaan odotellessamme kameramiehen asettautumista paikalleen, Malin käyttäytyi erinomaisesti. 

Edellinen ajokerta oli tosiaan keskiviikkona, viiden päivän lomilta on tietenkin järkevintä palata testaten uusia kuolaimettomia. Vaan eipä siitä ongelmaa koitunut, vaikka ponilla oli enemmän menohaluja kuin koskaan -otimme ensimmäiset laukatkin, täysin ponin tahdosta kylläkin, ja kuski jarrutti ne aina muutaman askeleen sisällä takaisin raville.

Vaunuilta katsellessani olen miettinyt, että millainenkohan työ tätä on lähteä työstämään oikein päin kulkemiseen. Alla olevia kuvia katsoessani olen todennut, että ei mikään mission impossible -erittäin takakorkea poni näyttää näissä kuvissa ihan... tasakorkealta. Hyvin on siis takapuoli otettu alle ja selkää nostettu, nyt jo!

Maanantainen ajolenkki oli pisin tähänastisista, menimme paitsi peltotiellä, myös joitain satoja metrejä soratiellä. Treenasimme myös aamuisten sateiden johdosta veteen menoa. Pientä hidastusta ja kiemurtelua, mutta ponin sai pelkillä maiskutuksilla lätäköiden läpi. Hirveästi sen kummempaa kerrottavaa ei ole, mikä ei näistä kuvista selviäisi.

Keskiviikkona kävimme hölkkäämässä peltotien päästä päähän sekä soratiellä pikkulenkin. Siinä missä Malin maanantaina väläytteli välillä melkoista Vermoravia (yo. kuvasarjan toinen kuva) ja yritti laukallekin, oli nyt aisojen välissä vallan leppoisa sunnuntaiajeluponi. Lenkin jälkeen ponia purkaessani huomasin oikealta puolelta mahavyön muovisen leiffin hanganneen ponia kainalosta ja kyynärpäästä niin ikävästi, että meidän ajohommat ovat nyt jäissä kunnes hankauma on paranneltu ja syy hoideltu. Päärynävartaloisen ponin omistamisen hienoutta, että kaikki vyöt valuvat eteen -johan tätä yritettiin Koonkin kanssa ratkoa...

Niin, ja sunnuntaille kaavailemani Match Show peruuntunee ellei seuraavan kerran tallille mennessäni ole tapahtunut ihmeitä. Päätin jo katsoa sormien läpi haavat, karvattomat kolot ja lihaksettoman kropan, niiden kanssa voimme elää ja mennä ihmisten ilmoillekin. Mutta turvonnut silmä on kieltämättä sellainen, ettei sitä viitsi lähteä esittelemään arvostelutilaisuuteen, olkoot miten epävirallinen tahansa. Ostinko minäkin sellaisen ponin, joka onnistuu aina telomaan itsensä juuri ennen jotain kaavailtua tapahtumaa..?

No, vaikka tämä mätsäri, ja kaikki muutkin tulevaisuuden kilpailut jäisivät välistä, ostin silti ihan mielettömän hienon otuksen. Ihana, ihana poni, jota on aina ilo mennä moikkaamaan, joka on aina positiivinen ja valmis kaikkeen. Ja jota voi vähän halia ja pussaillakin, eikä pieni poni pistä sitä pahakseen.

Melkein kuin ihan oikea valjakkoponi!

5.8.2019

Meidän ajo-opetus on nyt kahdessa päivässä ottanut aimoharppaukset eteenpäin. Maanantaina roudasimme vihdoin ja viimein vaunut samalle tontille ponin kanssa, ja tokihan piti ottaa heti testiajo. Malin ei ollut suunnitelmastani ihan samaa mieltä, vaan väisti joka kerta tyylikkäästi vaunuja kun laskin aisoja alas. Mukaan houkuttelemani ponipoika kuiskutteli ponin korvaan, että jos liikut, et saa porkkanaa, ja jos olisit hetken paikalla, saisit vaunut perään ja sen jälkeen tietäisit, että vaunut ovat todella kiva juttu ja pääset lenkille. Kuiskuttelut toimivat, nimittäin sillä hetkellä kun olin jo luovuttamassa ja etsimässä ponille opetuspaikkaa, Malin liimasikin jalkansa maahan ja seisoi siinä erittäin kiltisti minun kiinnittäessäni vaunuja perään. Laitoin remmit kiinni, hyppäsin penkille ja näin, että potkuremmi olikin vasemmalta puolelta auki. O-oou, kyydistä alas, remmi kiinni, takaisin ylös ja Malin ei välittänyt edestakas hyppimisestäni pätkääkään.

Näin hienosti vaunut kulkivat huolto- ja säilytyspaikalta tallille.

Kas näin pääsimme matkaan. Ensimmäiset pari-kolme kierrosta traileriparkkialuetta kierrellessämme poni oli hyvin innokas, korvat höröllä, muttei välittänyt vaunuista tai jalkoihin osuvista vetoliinoista pätkääkään. Sen jälkeen poni pärski, laski päänsä ja totesi, että tyylsääää, tää on niin nähty. Kiertelimme vielä muodon vuoksi molempiin suuntiin ympyröitä ja kahdeksikkoja, poni teki hyvinkin tiukkoja kurveja eikä mikään saanut ponista kummempaa reaktiota esiin. Pysähdykset ja liikkeellelähdöt toimivat hyvin, tosin poni taisi enemmän kuunnella samoja ääniapuja kuuntelevaa taluttajaa kuin minua. Tovin kierreltyämme totesin, että riittää tältä päivää, parkkeerasimme yhdistelmän, tulin alas ja purin vaunut. Poni seisoi muuten pää alhaalla, aivan liikkumatta kiltisti paikallaan, mutta kuulemma aisat nostettuani poni nosti päänsä ylös ja vähän jännittyi. Ei kuitenkaan liikuttanut kroppaansa sen enempää. Reipas ajoponi sai runsaat rapsutukset ennen talliin purettavaksi menoa.

6.8.2019

Tiistaina ponipojalla oli muita menoja, joten houkuttelin siskonsa mukaani. Hänellä on ratsastustaustaa, mutta neljän vuoden tauko hevostelusta. Valjastimme ponin, peruutin Malinin aisojen väliin, laskin aisat ja kiinnitin remmit. Ihan tuttua hommaa jo ponin mielestä, ei uskoisi että edellisenä päivänä jumppasin ponia lukuisia kertoja aisojen väliin. Avustaja talutti Malinin tarhojen ja viimeisenkin laitumen ohi, jonka jälkeen alkoi jättäytyä taaemmas ja taaemmas antaen ponille pidemmän ja pidemmän liinan. Olin käynyt sunnuntaina ohjasajamassa Malinia tällä peltotiellä, ajatuksenani, että jossain välissä pääsisimme sinne ajelulle ja kaikki möröt on katsottu läpi niin, että poni kulkee ensimmäisenä. Alkuun Malin hieman ihmetteli, kun taluttaja jättäytyikin kauemmas, mutta pienellä maiskuttelulla löytyi hyvä käyntivaihde päälle. Avustaja kävi lyhyen matkan penkin takana olevalla groomijakkaralla seisomassa, pysäytettiin poni ja palkattiin siitä porkkanalla, jonka jälkeen avustajakin pääsi penkille istumaan. Ja siinä istui, loppuun saakka, kun poni kulki koko matkan korvat hörössä, askel kevyenä. Mutkan jälkeen uskaltauduimme ravillekin, josta Malin innostui niin, ettei enää olisi kävellyt ollenkaan jos typerä kuski ei olisi käskenyt! Käynti-ravi -siirtymiset olivat kahden ihmettelysiirtymisen jälkeen hyvin nopeita, ravi-käynti ei sujunut ihan niin helposti ja jouduin hieman avustamaan ohjilla ääniapujani. Käynti-seis toimi kuitenkin edelleen hyvin, eikä tuo ravi-käynti hidastamismatkakaan mikään mahdoton todellakaan ollut. Ja kivahan se on, että poni oli innoissaan!

Kävimme peltotien päässä kääntymässä, kotiinpäin ravailtiin vähän enemmän, mutka ravattiin ja sen jälkeenkin vielä lyhyt pätkä. Ohjaus toimi hyvin, sain väisteltyä kuopat eikä mutkissakaan nuoltu sisäkurvia. Tallin pihassa oli hyvin tyytyväisen näköinen poni, joka jälleen seisoi hievahtamatta vaunujen purkamisen ajan. Tallissa poni sai paljon porkkanapaloja, valjaiden riisumisen jälkeen käytiin mutka pesupaikalla huuhtomassa hellesäässä saadut hikijäljet ja poni pääsi takaisin kavereidensa luo. Ihana, ihana poni, en voi sanoin kuvailla miten siistiä oli käydä ajamassa ihan oikea lenkki omalla ponilla! Tässähän pitää alkaa jo kohta kysellä valjakkovalmentajaa käymään... Ensin pitää vielä hetki ajella ponille parempaa kuntoa, mutta jos talvella pääsisimme valmentautumisen makuun!

Ponit pitkin ohjin

Perjantaina Leena Rimpiläinen kurvasi taas meidän tallin pihaan vetämään valjakko- ja ohjasajotreenejä. Olimme Sandran kanssa taas kärryillä parinamme naapurin arabiruuna, tällä kertaa ajokit laitettiin ensimmäiseksi ryhmäksi kuskien selkiä säästääksemme. Aloitimme taas tekemällä pääty-ympyröitä, temmonvaihteluita ja keskityimme käsien käyttöön. Nämä kuntoon saatuamme Leena haki keilat ja niiden kanssa jatkoimme kääntelytehtävillä sekä loppuun taas tarkkuusradalle -alkuun hitaammalla ravilla, sen jälkeen temmonmuutoksilla ja viimeisellä kerralla laukkapätkien kera. Kuulemma huomattavaa edistystä viime kertaan, etenkin teistä ja käsistä sain kehut. 

Päästimme seuraavan parin kentälle ja lähdimme kävelyttämään Sandraa, jonka jälkeen purin ponin valjaista ja päästin syömään, ruvetakseni varustamaan seuraavaa potilasta. Sandran ponitoveri Serafiina osallistui aiempaankin valmennukseen ohjasajaen omistajansa kanssa, mutta hänen tulonsa estyttyä kysyttiin minulta josko kävisin ponin kanssa harjoittelemassa. Mikäs siinä! Edellisellä kerralla kävelin yli puolet valmennuksesta ponin vierellä, narun kanssa tai ilman, ja olin varautunut vastaavaan stoppailuun tälläkin kertaa. Tamman harjattuani ja varustettuani talutin sen kentälle, pyörimme hetken muiden hevosten seassa, kunnes sain kahdeksanmetriset ohjat ja lähdin ohjasajamaan. Alkuun edessäni oli melkoinen mittarimato, joka liikkui jokaiseen ilmansuuntaan yhtä aikaa eikä hetkeäkään suorassa. Tovin käveltyämme ja juttua muisteltuamme Serafiina yllättikin sekä minut että Leenan, jälkimmäinen totesi ettei uskoisi samaksi poniksi, ja omistajalle illalla kertomusta kirjoitellessani ei hänkään ollut uskoa lukemaansa ja myöhemmin videoista ja kuvista näkemäänsä. Siinä missä edelliskerta meni siihen, että yritimme saada ponin tajuamaan liikkumaan eteenpäin, (sekä tajuamaan takaa tulevat ohjas- ja ääniavut) tämänkertainen sessio sisälsi temmonvaihteluita, muodon korjaamista ja kaikenlaisia kiemuroita. Tamma ei kytännyt keilojakaan yhtään, reippaasti käveli niiden välistä ja vierestä. Ponin takana kävellessä oli vain todettava, ettei tämä ihan oikeasti ole enää mikään pikkuponi... Pysähdykset eivät alkuun maittaneet, mutta lopputunnista tamma pysähtyi ja lähti liikkeelle napakasti lähes pelkin ääniavuin.

Tämän postauksen kuva- ja videomateriaalista kiitos äidille, joka urheasti istui terassilla itikoiden syötävänä! Myöhemmin perjantai-iltana tuore SM-pronssimitaliratsukko saapui Ypäjän reissulta, ja kokkailin ponille, jolla olen maastoillutkin nyt reilun kuukauden aikalailla viikottain, allaolevan kakun -ratsastaja sai loput kukista ja kortin. Oli kuulemma ihana yllätys pitkän ajomatkan jälkeen!

Ponikuvia

Kuvan ottanut Janita

Kuvan ottanut Janita

Sandran kärryloma on nyt ohi. Valjastin eilen varsin virkeän ponin aisojen väliin ja suuntasimme kohti kenttää, harjoitellaksemme viime valmennuksen juttuja. Ihan alkuun piti rällätä muutamat kierrokset ravissa ja laukassa kenttää ympäri että ponin sai jota kuinkin pysymään halutussa askellajissa. Ensiksi Janita oli kärryillä mukana, kunnes usutin rakentamaan meille tehtäviä. Kohta yhdeltä sivulta löytyikin monenlaiseen kiemurteluun ja siksakkiin soveltuva palikkamuodostelma, jota suoritimme aina nousevalla temmolla, väliin kävellen tai turhia virtoja pois laukaten. Sandra ei ollut kykeneväinen keskittymään haluamallani tavalla, joten poistuimme kentältä kohti hiittilenkkiä.

 

Kaksi ensimmäistä kuvaa ottanut Janita

Kiersimme lähes koko hiittilenkin, eli noin 3,5 kilometriä, alkupätkän laukaten ja lopun ravaillen. Tallin pihassa purimme kärryt pois, pesupaikalla loput varusteet ja hikisen ponin huuhteluun. Päästin Sandran karsinaansa syömään, jonka aikana haimme Koon harjattavaksi ja kutinatarkistukseen. Poni ei ole hangannut nyt kahteen päivään ollenkaan, kiitos suuren määrän Histeciä! Laiskuuden iskettyä nappasimme ponit mukaan ilman Koon liikutteluja ja suuntasimme kentän vierellä sijaitsevalle ruohopläntille. Ylemmälle lohkolle päästyämme laskimme ponit vapauteen, Sandra sai pitää riimun päässään oltuaan taas kerran yliaktiivinen ja vähän sillä tuulella, että saattaisi lähteä kirmailemaan.

Ja mitä vielä... Sinne jumahtivat, Sandra vähän käveleskeli, Koo vain sen mitä oli pakko ruohomättäältä toiselle tallustaa.

Koo keskeytti ruokailun tuijottaakseen traktoria, jonka aikana Sandra vielä tallasi kepin (toinen kuva) ja kyllä pientä nysvää jänskätti! Sekunnin päästä näistä kuvista poni tosin laski naamansa takaisin maahan eikä sitä enää nostanut.

Ponien laidunnettua taas hyvän tovin keräsimme ponit, riimut ja Koon loimen mukaan, ponit tarhoihin ja tytöt pyörien päälle reippailemaan kotia kohti.