Viimeinen pesu. Poni pääsi viimeisen kerran rasvoista ja öljyistä, jotka olivat lähmänneet jouhet. Viimeinen kerta, kun jouduimme tappelemaan veden äärellä. Loppuillan lepyttelin ruunaa ruohostuttamalla, otimme Siinan kaveriksi ja parivaljakko lenkkeili koiriakin kiltimmin.
080617
Kaksi viikkoa. Neljätoista päivää. Tuntuu, että meillä on kaikki maailman aika, ja silti juhannus on ihan kohta tässä nyt. Ihan kohta lastaan ponin traileriin, ajan sata kilometriä pohjoiseen ja lähden tyhjän kopin kanssa takaisin kotimatkalle. Ihan kohta puolikasta elämästäni ei ole. Minttu kävi tänään kuvaamassa, ponia ei jaksanut kiinnostaa. Ponista oli tyhmää, että ympärillä oli niin paljon syötävää, mutta siihen ei saanut koskea. Otimme yhteiskuvia Siinan kanssa, tamma sanoi kerran rumasti ruunalle eikä se enää uskaltautunut lähelle. Nössö. Kiipesin kyytiin viikkojen tauon jälkeen, ei ole tehnyt mieli ratsastaa. En halua ponin hikoavan, en halua joutua pesemään sitä. Suitset olen purkanut osiin, enkä muutenkaan olisi niitä laittanut. Kaulanaru korvien yli, kypärä päähän ja kyytiin. Meinasin liukua samalla vauhdilla toiselle puolelle, taisin suihkia liikaa Showsheenia. Poni yritti luikahtaa ladolle syömään, muuten sen päämäärä ja vauhti oli sama, kuin omissa ajatuksissanikin. Traktorista piti ottaa kimmoketta, josko sen takia voisi pyrähtää paremmalle tupolle. Pari baanausta edestakaisin riittivät, Minttu sai onnistuneet kuvat.
Kuljetaan tämä loppuun,
ja eletään niin kuin muita ei olisi olemassakaan
ja eletään niin kuin muita ei olisi olemassakaan
Irina - Kuljetaan tämä loppuun
090617
Vieraita. Kurvasin töiden jälkeen syöttelemään ja rasvaamaan ponin, Siina änkesi mukaan. Poni ei meinannut palata takaisin pihaan ollenkaan. Janita saapui illalla, kävimme vielä yhdeksän aikaan pikaisesti moikkaamassa ruunaa, jota ei kiinnostanut mikään muu kuin iltaheinät. Näytti kuulemma vanhentuneen sitten 2015 alkusyksyn, kun Janita ponin viimeksi oli nähnyt.
100617
Laitumelle. Lauma pääsi ensimmäistä kertaa laitumelle, josta minulle lähetettiin video -ruuna kirmasi heti Siinan jälkeen toiseksi eniten. Ei paljoa ollut sekään... Kävimme myöhäisillan kävelyllä, Janita ponin kyydissä ja minä jalan kameramiehenä. Poni osoitti selvästi, että olisi mieluusti jäänyt kavereiden kanssa tarhailemaan. Vakiolaukkapaikoilla ruunan askel jo vähän keveni, eikä eteenpäin tarvinnut enää niin paljoa pyytää. Kiersimme lyhyen Isonniityn lenkin, matka taittui melko verkkaisesti. Poni tuhosi tuliaisiksi saadun omenapussin luvatta, ja lenkiltä palattuamme sai se muhennosta syödäkin.
You got to see the person I have become
Spread your wings and I know
That when God took you back, he said
"Hallelujah, you're home."
"Hallelujah, you're home."
Ed Sheeran - Supermarket Flowers
Janitan heipat. Ruuna sai harjauksen kolmelta ihmiseltä, mutta se ei ponia ilostuttanut -kaverit olivat jääneet laitumelle. Puunauksen jälkeen kävimme kävelyllä, jonne poni sai vetoavuksi ja motivaattoriksi loput omenapussista. Kiersimme peltotieltä Tervikselle, poni laahusti lähes koko matkan. Matka taittui kaksijalkaisilla kuitenkin iloisesti jutellen, eikä poni pistänyt pahakseen matkaeväitään. Tallilla ruuna sai vielä temppuilla, palkkana matkalta jääneet omenat ja varmaan liiaksikin haleja sekä rapsutuksia. Poni pääsi toviksi laiduntelemaan takitta, kävin laittamassa sen päälle kuvailtuani laiduntavaa laumaa.
120617
130617
Traileri varattu. Vielä eilen ajankohta tuntui niin kaukaiselta, tänään se onkin jo ensi viikolla. Olemme kirjaimellisesti päivä päivältä lähempänä loppua. Kävin moikkaamassa sateessa seisonutta ponia, rasvaamassa naamaa ja häntää.
When you feel so tired
But you can't sleep
Stuck in reverse
When the tears come streaming
Down your face
When you lose something
You can't replace
Coldplay - Fix You
130617
Viimeinen loimenvaihto. Näillä näkymin kaikki ihottumaloimet on myyty, joten oli aika hakea käytössä ollut setti pesuun ja odottamaan, että viimeinenkin huppu-loimikombo voidaan toimittaa uusiin koteihin. Hain ponin laitumelta, ja ponin ilmaistessa, että siellä olisi kivempi, päästin ponin takaisin haareminsa luo. Illan töissä ollessani, Porvoosta Paimioon ja takaisin kurvaillessani, ehdin taas mietiskellä ja paljon. Viestitellä äitille, se on takuuvarma kyynelkanavien avaaja.
"Monta vuotta oon käyny tätä prosessia, jotenki tuntuu vaan tosi uskomattomalle että kohta sitä ei enää oo. Ja tuntuu niin pahalle kattoa elämäniloista ystävää ja miettiä, että mä päätin että sä et saa kohta enää elää. Vaikka se on oikein ja ainoo vaihtoehto ja ponin parhaaksi, silti."
Hei, sä laitat hymyn vielä kiertoon
Uppoudut viimeiseen tangoon
Mä tänään ehkä kosketan sua
Viimeistä kertaa
Viimeistä kertaa
Niin, kuiskasit sanoja
Aikasi loppuu ennen talvea
Niin, uskon sinua
Aina ei kannata odottaa aamua
Olet tehnyt lähtöä
Olet saanut nähtyä
Pääset sateelta suojaan
Näin, muistan sinua
Lähtövalmiina
Haloo Helsinki - Lähtövalmiina
140617
Viimeiset vieraat. Aamupäivästä töistä päästyäni kurvailin ensimmäisen kerran tallille, mukanani eräs työkollega, jolle lapsineen olin aikoja sitten lupaillut poneilua -lasten paikallepääsy valitettavasti kuitenkin estyi. Poni nautti saamansa omenat ja välillä seisoi kiltisti rapsuteltavana, mutta ajan mittaan kyllästyi ja alkoi katsella haikeasti huokaillen laitumelle päin -Drama Queen, kuten ruunan työkaverillekin esittelin. Iltapäivästä Kaisa kurvaili kuvailemaan, Koo oli vielä aamupäiväistäkin vähemmän kiinnostunut mistään. Suljin lauloi kuitenkin siihen tahtiin, että uskoisin Kaisan ikuistaneen onnistuneenkin näköisiä pätkiä. Tässä olivatkin todennäköisesti viimeiset ponin moikkaajat, viimeisen viikon, joka starttaa huomenna, vietämme siis kahden. Poni alkaa näyttääkin jo niin kapiselta, että parempi näin...
150617
Viimeinen viikko. Työpäivän vilkuilin jatkuvasti kelloa; alustava aikataulu viikon päähän on tehty. Kahdeltatoista katsoin kelloa ja mietin, että seitsemän vuorokauden päästä olen hakemassa traileria, ellen pääse sitä keskiviikkoiltana noutamaan. Kahdelta katsoin kelloa ja mietin, että meidän pitäisi alkaa olla lähtemässä. Neljältä katsoin kelloa, se on tavoiteaika perillepääsyyn. Kuudelta katsoin kelloa, tasan seitsemän vuorokauden päästä ponia ei ole. Seitsemän jälkeen olin tallilla, poni alkaa olla kyllästynyt minuun. Ihmekö tuo, kun joka välissä ravaan tallilla ja vietän siellä usein tunneittain aikaa. Niin, ja riisun ja puen loimia, sekä rasvaan ponin turvasta häntään ja kavioista niskaan. Mikään näistä ei kuulu ponin suosikkitehtäviin. Koitin lepytellä ruunaa viemällä sen ruohostamaan, laitumen portti kun on auki vain päiväseltä joitain tunteja. Poni ei kuitenkaan turhan hyvin viihtynyt syöpöttelemässä, se on tämän ja viime kesän häiriintynyt ötököistä. Aiempina kesinä se on antanut ötököiden ruokailla itsessään, paarmat vain potkinut pois, mutta nyt häntä viuhuu ja jalat polkevat yhtenään, ellei ruuna hengaile pimeässä pihatossaan.
And if you were with me tonight
I'd sing to you just one more time
A song for a heart so big
God wouldn't let it live
May angels lead you in
Hear you me my friends
On sleepless roads the sleepless go
May angels lead you in
Jimmy Eat World - Hear You Me
160617
Kesän tuoksu. Hevoset olivat tarhan puolella tallille saavuttuani, joten ruuna lähti mieluusti mukaani. Hain matkalla evääksi ponille sen lempiherkkuja; Ässä Mix-mehujään sekä kilon omenoita. Näistä ensimmäisen ruuna sai palkaksi loimen poistosta, jälkimmäisiä taas pukemistilanteessa. Oli lämmin päivä, lauma oli ilmeisesti jotain hillunut sillä ruunan kainalot olivat hikiset. Pyyhkäisin ne vedellä, rasvasin kutisseet kohdat ja päästin ponin tarhaan. Tammat olivat siirtyneet laitumen puolelle, jonne kävelimme ruunan kanssa samaa tahtia kuulumisia vaihdellen. Poni jäi ruokailemaan portin läheisyyteen muiden ollessa väliaidan toisella puolella, hetken ruunan sooloilua katseltuani ohjasin sen tammojen luo -aivan silkasta kuvaamisen tärkeydestä, siellä kun oli paremmat taustat ja valokin tuli oikeasta suunnasta. Kamera lauloi, ikuistin laumaa lajityypillisimmässä olemuksessaan. Siina ja ruuna pysyttelivät lähellä toisiaan, toisen liikkuessa lähti varjo perässä. Tuoksui aivan kesälle; lämmin, vähän hionneen hevosen tuoksu, katkeileva ruoho ja lähestyvä sade. Kuuntelin sateen ropinaa, peltojen keskellä istuskellessa näki pitkälle -ensiksi sadealue oli parin kukkulan takana, kohta läheisimmällä metsäalueella ja yhtäkkiä meidän päällämme. Koo villiintyi selkään tippuneista pisaroista, heitti pariinkin otteeseen laukalle ja siirteli tielle jääneet tammat edestään. Siina juoksenteli ruunan mukana, kerran saivat muutkin yllytettyä pienelle pyrähdykselle. Sadekuuron jatkuessa ja tuulen yltyessä lauma ryhmittyi muodostelmaan hännät tuulta päin.
170617
Leppoisaa laiduntamista. Kävimme Minkan kanssa istumassa laitumella hyvän tovin, seuraamassa lauman elämää ja rapsuttelemassa poneja. Nauttimassa hellelämmöstä, puhumassa ponista.
180617
Viimeinen vuolu. Ajattelin, ettei tarvitsisi enää kavioihin koskea, mutta ne olivat levinneet sellaiseen kuntoon, että päätin kuitenkin vielä napsia lyhyemmiksi. Nimenomaan napsia, ensimmäistä kertaa ikinä lyhensin tämän ponin kavioita hohtimilla, ellei kenkien poistojen jälkeisiä vuoluja lasketa. Ja sainkin ehkä siisteimmän rinkulan ikinä! Poni oli taas niin uskomattoman kiltti. Se on oikeasti painonsa arvosta kultaa. Lopetushenkilö kyseli, olemmeko edelleen samoissa suunnitelmissa. Vastasin myöntävästi, sovimme alustavaa aikataulua.
190617
Poniton päivä. Töissä 7-22 ja seuraavana päivänä työpäivä alkaa 3:30, joten missään välissä en ponin luo ehtinyt. Harmitti uskomattoman paljon. Olin satamassa purkamassa laivaa, kolmatta kertaa elämässäni, ja silti tuollakin lähes kaikki tietävät ponillisuudestani. Eräs nainen huikkasi ovensuusta, että vieläkö sulla Reetta on se heppa? Kurkkua kuristi, vielä vähän aikaa.
200617
Entä jos. Koko viisitoistatuntisen työpäivän päässäni pyöri vain entä jos. Entä jos testaisimme vielä tätä ainetta, entä jos testaisimme vielä tätä talveksi, entä jos keksisin aikakoneen. Kauaskantoisia ei ollut jossitteluistani yksikään, ponista kun ei saa enää vuosia pois tai nuoruuden epämääräistä elämää muutettua. Poniton päivä osoittautuikin kuitenkin osuneen loistavaan kohtaan. Poni, joka ei viime aikoina jaksanut enää suuremmin ilahtua näkemisestäni kyllästyttyään tallilla ja kaulassa roikkuvaan takiaiseen, katseli kohti jo kauempaa kävellessäni sen luo, köpötteli vastaan ja vietti koko ajan aikaa ihan vieressäni. Tunnen oloni petturiksi. Luojan kiitos poni et tiedä mitä ylihuomenna tapahtuu.
210617
Maailman paras. Nyt kaikki tietävät. Mitäs juhannuksena? Ja sit huomenna ekstraan? Tilanteen kerrottuani taas nojoo et kyllä tuu leipää ajamaan tai mä ihmettelinki että miten SÄ kieltäydyt töistä. Työkavereihini kuuluu niin ihmisiä, joiden kanssa olemme jutelleet koirista lukuisia kertoja, kuin viimeisen päälle rahtareitakin, ja jokainen näistä on tajunnut, ettei tuo ole mikä tahansa hevonen. Tai vain hevonen. Vaan lapsuudesta aikuisuuteen rinnalla kulkenut perheenjäsen, kuten eräs heistä osuvasti sanoi. Päivään sisältyi tilannekartoituksen lisäksi tallilla käymistä kahteenkin otteeseen -ensimmäisellä visiitillä istuskelin pari tuntia laitumella, seuraten lauman eloa ja piirtäen Koota verkkokalvoilleni niin tarkkana muotokuvana kuin pystyin. Hiljalleen valuin kohti Porvoon keskustaa, tiputin toisen tossupareista huoltoasemalla uudelle omistajalle, kävin tankkaamassa (Olihan Hirvi lipittänytkin jo 12 litraa edellisestä tankkauksesta... Mutta eipä jäädä välille!) ja hain trailerin perään, josta kurvailinkin takaisin tallille. Kopin pohjalle turvetta, poni tarhasta harjattavaksi ja lässytettäväksi, kuppiin iso kasa herkkuja ja trailerille leikkimään. Aluksi poni meinasi, että hyi en mene, haisee vieras hevonen. Lakupalojen lisääminen kuppiin auttoi, poni marssi kiltisti kyytiin uudestaan ja uudestaan. Maailman paras poni. Olo on tosi... tyhjä. Neutraali. Hymiöllä kuvaillen :| olisi lähellä. Erittäin surullinen, haikea ja paska fiilis, mutta ei mitään ylitsepursuavaa. Eihän tätä koko tilannetta voi edes käsittää, mutta luulen, että iso syy on siinäkin, että on pysyttävä skarppina ja luotettavana loppuun saakka. En haluaisi olla samassa autossa itseni kanssa kotimatkalla, koska sitten saa ja voi räjähtää. Ja tulee räjähtämään.
220617
Viimeinen päivä. Heräsin aikaisin aamulla, mutta en saanut itseäni tallille ennen yhtätoista. En halunnut lähteä viimeistä kertaa katsomaan ponia, se tekisi kaikesta niin todellista. Tallille päästyäni poistin ponilta loimen viimeistä kertaa, kiltisti paikallaan seissyt poni sai tietenkin palkaksi kokonaisen omenan. Istahdin viimeistä kertaa katsomaan ruunaa sille alueelle, jossa olin kymmeniä tunteja tälla kesää istunut, katsellen poneja. Siina hengasi aivan ruunan kyljessä kiinni, kuten aiempinakin päivinä. Ketään muuta poni ei jaksanut katsella ihollaan, mutta Siina sai siinä olla, ja aina loimetta ollessa ponit rapsuttelivat toisiaan. Lahjalle poni oli myös tärkeä, etenkin nyt kesällä oli se jatkuvasti hörisemässä, mutta se suhde oli huomattavan yksipuolinen ja poni kipitti karkuun aina kun tuo tamma tuli lähettyville. En voinut olla ajattelematta, että miten Siina selviää kun poni ykskaks yllättäen katoaa palaamatta, ja miten se tulee muuttumaan. Tässä tulee muuttumaan myös Siinan liikutukset -sille ei ole enää tukea ja turvaa maastolenkeille eikä trailerireissuille. Tai oikeastaan mihinkään tilanteeseen. Poistuin jossain välissä käväisemään kotona, josta noukin Minkan mukaani. Kello oli jo lähelle kolmea, kun olimme tallilla, joten laitoimme suoraan kopin auton perään, namit kuppiin ja Siinalta verkkoloimi kastuneen ponin päälle. Ponin hengaillessa irti tallin pihassa käveli se lähettämättä traileriin hakemaan namia, poistuenkin toki oma-aloitteisesti kun ketään ei ollut takana laittamassa puomia kiinni. Kuten siskoni kansssa juttelimme, että monesta ponin kanssa tehdystä asiasta saan olla ylpeä, mutta lastaus on niistä varmaan suurin -ei ole montaa vuotta siitä, kun lastasimme koko perheen voimin ponia viidettä tuntia, joutuen luovuttamaan ja ratsastamaan ponin takaisin tallille. Parina viime vuonna viisi minuuttia on ollut ehdoton maksimiaika ponin lastaamiseen.
Poni uusiksi kyytiin niin, että ihmisetkin olivat valmiina paikoillaan, luukut kiinni ja matkaan. Tässä vaiheessa kyynelten valuminen alkoi, eikä se loppunut ennen kuin piti taas skarpata ponin seurana olemiseen. Matka kesti oikeasti kauan, ensimmäiset parikymmentä kilometriä meni varsin mukavasti, mutta juuri Monninkylän jälkeisen ohituskaistoituksen jälkeen jumahdimme Gatorin taakse. Siinäpä sitten köröttelimme alle 40 kilometriä tunnissa seuraavat kaksikymmentä kilometriä, hevosen kanssa kun ei todellakaan kiihdytetä, jarruteta eikä ajeta tärinäviivojen yli. Äärimmäisen typerä kuski ei halunnut antaa tietä, vaikka jono hänen takanaan oli parhaimmillaan pitkälle toista kilometriä ellei ylikin, ja ohi päässeet (sekä minä hänen perässään tulevana) tööttäilivät ja räpsyttelivät valoja. Juuri ennen Mäntsälää, siis ehkä kaksi kilometriä ennen moottoritieliittymää kohti Lahtea, pääsimme hänen ohi. Moottoritiekin oli mukavasti tukossa, siinä mietin useammassa rampissa että onko aivan pakko jatkaa matkaa, entä jos jäisimme tähän, tai kääntyisimme vain ympäri. Viimeiset viitisenkymmentä kilometriä menivät aivan liian nopeasti, olimme paljon ennen viittä tapaamispaikalla, jossa avasin sivuoven ja katselin ponia, joka tuijotti korvat hörössä pihalle, "ai tällainen paikka tällä kertaa". Siitä jatkoimme vielä matkaa metsän keskelle, jossa purimme ponin kyydistä, siellä poni jo hieman ihmetteli että ei me kyllä ennen olla metsäreissuja trailerilla tehty, mutta totesi asian kuitenkin ihan ookooksi ja alkoi laiduntamaan. Minka tyhjensi kopin, juttelimme ponista, sanoimme heipat pitkään ja hartaasti, haimme herkkuvadin, toivotin hyvää matkaa ja pyysin viedä terveisiä kaikille ystäville, jotka olivat maanpäällisen elämän jo aiemmin jättäneet -etenkin Mailalle ja Tufferille. Naru toisen käteen, autoon istumaan ja vähän starttaamisen jälkeen kuului laukaus, hetken päästä puhelimeen tuli viesti, joka kertoi ponin olevan pois. Vaihdoimme Minkan kuskiksi, soitin äitille räkä poskilla, ja siskolle, joka auttoi jo vähän naurahtamaankin kertoessaan ponista juttuja. Kotimatka oli hyvinkin itkuinen, odotellessamme trailerin vuokrauspaikan sulkeutumista (ettei tarvitse nähdä ihmisiä vaan kopin pystyi vain tiputtamaan pihaan) pysähdyimme matkalla ranskalaisille, jotka eivät varsinaisesti maistuneet.
Perjantaina herätessäni melko myöhään mielessä kävi heti ajatus tallille lähtemisestä. Ai niin... Iltapäivällä lähdimme minun autollani veneilemään, takakontissa edelleen loput ponin omenoista ja lakuista sekä mukana olleet Siinan loimi ja varanaru, jotka saivat palan kurkkuun ja silmät kostumaan. Vuorokauden ajan olin niin kiireinen ja niin keskellä aivan tuntemattomia ihmisiä, ettei ponia tarvinnut pahemmin ajatella, mutta eilen illalla taas mietin lähteväni ponia katsomaan. Ai niin... Ja sateen alkaessa mietin, että hitto nyt ponilla on taas selkä jumissa. Ai niin... Ja nyt tätä kirjoittaessani on vaan aivan järjetön ikävä. Ei ole ystävää, jonka luokse mennä kun on yksinäinen tai surullinen tai muuten vain huono olla. Tai kun on aivan tosi hyvä fiilis ja haluaa jakaa sen ystävän kanssa. Ei voi enää mennä tallille, heittää narua kaulalle, kiivetä kyytiin ja mennä kuuntelemaan tasaista kavioiden kopsetta ja linnun laulua. Ei ole sitä tyyppiä, joka on vienyt aivan kaikesta yli, jonka seurassa on aina ollut turvallista, jonka kanssa ei ole tarvinnut miettiä, että miten päin olla.
Kesän tuoksu. Hevoset olivat tarhan puolella tallille saavuttuani, joten ruuna lähti mieluusti mukaani. Hain matkalla evääksi ponille sen lempiherkkuja; Ässä Mix-mehujään sekä kilon omenoita. Näistä ensimmäisen ruuna sai palkaksi loimen poistosta, jälkimmäisiä taas pukemistilanteessa. Oli lämmin päivä, lauma oli ilmeisesti jotain hillunut sillä ruunan kainalot olivat hikiset. Pyyhkäisin ne vedellä, rasvasin kutisseet kohdat ja päästin ponin tarhaan. Tammat olivat siirtyneet laitumen puolelle, jonne kävelimme ruunan kanssa samaa tahtia kuulumisia vaihdellen. Poni jäi ruokailemaan portin läheisyyteen muiden ollessa väliaidan toisella puolella, hetken ruunan sooloilua katseltuani ohjasin sen tammojen luo -aivan silkasta kuvaamisen tärkeydestä, siellä kun oli paremmat taustat ja valokin tuli oikeasta suunnasta. Kamera lauloi, ikuistin laumaa lajityypillisimmässä olemuksessaan. Siina ja ruuna pysyttelivät lähellä toisiaan, toisen liikkuessa lähti varjo perässä. Tuoksui aivan kesälle; lämmin, vähän hionneen hevosen tuoksu, katkeileva ruoho ja lähestyvä sade. Kuuntelin sateen ropinaa, peltojen keskellä istuskellessa näki pitkälle -ensiksi sadealue oli parin kukkulan takana, kohta läheisimmällä metsäalueella ja yhtäkkiä meidän päällämme. Koo villiintyi selkään tippuneista pisaroista, heitti pariinkin otteeseen laukalle ja siirteli tielle jääneet tammat edestään. Siina juoksenteli ruunan mukana, kerran saivat muutkin yllytettyä pienelle pyrähdykselle. Sadekuuron jatkuessa ja tuulen yltyessä lauma ryhmittyi muodostelmaan hännät tuulta päin.
Leppoisaa laiduntamista. Kävimme Minkan kanssa istumassa laitumella hyvän tovin, seuraamassa lauman elämää ja rapsuttelemassa poneja. Nauttimassa hellelämmöstä, puhumassa ponista.
So take the photographs, and still frames in your mind
Hang it on a shelf in good health and good time
Tattoos of memories and dead skin on trial
For what it's worth it was worth all the while
It's something unpredictable, but in the end is right
I hope you had the time of your life
Green Day - Good Riddance
Viimeinen vuolu. Ajattelin, ettei tarvitsisi enää kavioihin koskea, mutta ne olivat levinneet sellaiseen kuntoon, että päätin kuitenkin vielä napsia lyhyemmiksi. Nimenomaan napsia, ensimmäistä kertaa ikinä lyhensin tämän ponin kavioita hohtimilla, ellei kenkien poistojen jälkeisiä vuoluja lasketa. Ja sainkin ehkä siisteimmän rinkulan ikinä! Poni oli taas niin uskomattoman kiltti. Se on oikeasti painonsa arvosta kultaa. Lopetushenkilö kyseli, olemmeko edelleen samoissa suunnitelmissa. Vastasin myöntävästi, sovimme alustavaa aikataulua.
190617
Poniton päivä. Töissä 7-22 ja seuraavana päivänä työpäivä alkaa 3:30, joten missään välissä en ponin luo ehtinyt. Harmitti uskomattoman paljon. Olin satamassa purkamassa laivaa, kolmatta kertaa elämässäni, ja silti tuollakin lähes kaikki tietävät ponillisuudestani. Eräs nainen huikkasi ovensuusta, että vieläkö sulla Reetta on se heppa? Kurkkua kuristi, vielä vähän aikaa.
Kuva otettu 14. päivä
200617
Entä jos. Koko viisitoistatuntisen työpäivän päässäni pyöri vain entä jos. Entä jos testaisimme vielä tätä ainetta, entä jos testaisimme vielä tätä talveksi, entä jos keksisin aikakoneen. Kauaskantoisia ei ollut jossitteluistani yksikään, ponista kun ei saa enää vuosia pois tai nuoruuden epämääräistä elämää muutettua. Poniton päivä osoittautuikin kuitenkin osuneen loistavaan kohtaan. Poni, joka ei viime aikoina jaksanut enää suuremmin ilahtua näkemisestäni kyllästyttyään tallilla ja kaulassa roikkuvaan takiaiseen, katseli kohti jo kauempaa kävellessäni sen luo, köpötteli vastaan ja vietti koko ajan aikaa ihan vieressäni. Tunnen oloni petturiksi. Luojan kiitos poni et tiedä mitä ylihuomenna tapahtuu.
210617
Maailman paras. Nyt kaikki tietävät. Mitäs juhannuksena? Ja sit huomenna ekstraan? Tilanteen kerrottuani taas nojoo et kyllä tuu leipää ajamaan tai mä ihmettelinki että miten SÄ kieltäydyt töistä. Työkavereihini kuuluu niin ihmisiä, joiden kanssa olemme jutelleet koirista lukuisia kertoja, kuin viimeisen päälle rahtareitakin, ja jokainen näistä on tajunnut, ettei tuo ole mikä tahansa hevonen. Tai vain hevonen. Vaan lapsuudesta aikuisuuteen rinnalla kulkenut perheenjäsen, kuten eräs heistä osuvasti sanoi. Päivään sisältyi tilannekartoituksen lisäksi tallilla käymistä kahteenkin otteeseen -ensimmäisellä visiitillä istuskelin pari tuntia laitumella, seuraten lauman eloa ja piirtäen Koota verkkokalvoilleni niin tarkkana muotokuvana kuin pystyin. Hiljalleen valuin kohti Porvoon keskustaa, tiputin toisen tossupareista huoltoasemalla uudelle omistajalle, kävin tankkaamassa (Olihan Hirvi lipittänytkin jo 12 litraa edellisestä tankkauksesta... Mutta eipä jäädä välille!) ja hain trailerin perään, josta kurvailinkin takaisin tallille. Kopin pohjalle turvetta, poni tarhasta harjattavaksi ja lässytettäväksi, kuppiin iso kasa herkkuja ja trailerille leikkimään. Aluksi poni meinasi, että hyi en mene, haisee vieras hevonen. Lakupalojen lisääminen kuppiin auttoi, poni marssi kiltisti kyytiin uudestaan ja uudestaan. Maailman paras poni. Olo on tosi... tyhjä. Neutraali. Hymiöllä kuvaillen :| olisi lähellä. Erittäin surullinen, haikea ja paska fiilis, mutta ei mitään ylitsepursuavaa. Eihän tätä koko tilannetta voi edes käsittää, mutta luulen, että iso syy on siinäkin, että on pysyttävä skarppina ja luotettavana loppuun saakka. En haluaisi olla samassa autossa itseni kanssa kotimatkalla, koska sitten saa ja voi räjähtää. Ja tulee räjähtämään.
220617
Viimeinen päivä. Heräsin aikaisin aamulla, mutta en saanut itseäni tallille ennen yhtätoista. En halunnut lähteä viimeistä kertaa katsomaan ponia, se tekisi kaikesta niin todellista. Tallille päästyäni poistin ponilta loimen viimeistä kertaa, kiltisti paikallaan seissyt poni sai tietenkin palkaksi kokonaisen omenan. Istahdin viimeistä kertaa katsomaan ruunaa sille alueelle, jossa olin kymmeniä tunteja tälla kesää istunut, katsellen poneja. Siina hengasi aivan ruunan kyljessä kiinni, kuten aiempinakin päivinä. Ketään muuta poni ei jaksanut katsella ihollaan, mutta Siina sai siinä olla, ja aina loimetta ollessa ponit rapsuttelivat toisiaan. Lahjalle poni oli myös tärkeä, etenkin nyt kesällä oli se jatkuvasti hörisemässä, mutta se suhde oli huomattavan yksipuolinen ja poni kipitti karkuun aina kun tuo tamma tuli lähettyville. En voinut olla ajattelematta, että miten Siina selviää kun poni ykskaks yllättäen katoaa palaamatta, ja miten se tulee muuttumaan. Tässä tulee muuttumaan myös Siinan liikutukset -sille ei ole enää tukea ja turvaa maastolenkeille eikä trailerireissuille. Tai oikeastaan mihinkään tilanteeseen. Poistuin jossain välissä käväisemään kotona, josta noukin Minkan mukaani. Kello oli jo lähelle kolmea, kun olimme tallilla, joten laitoimme suoraan kopin auton perään, namit kuppiin ja Siinalta verkkoloimi kastuneen ponin päälle. Ponin hengaillessa irti tallin pihassa käveli se lähettämättä traileriin hakemaan namia, poistuenkin toki oma-aloitteisesti kun ketään ei ollut takana laittamassa puomia kiinni. Kuten siskoni kansssa juttelimme, että monesta ponin kanssa tehdystä asiasta saan olla ylpeä, mutta lastaus on niistä varmaan suurin -ei ole montaa vuotta siitä, kun lastasimme koko perheen voimin ponia viidettä tuntia, joutuen luovuttamaan ja ratsastamaan ponin takaisin tallille. Parina viime vuonna viisi minuuttia on ollut ehdoton maksimiaika ponin lastaamiseen.
Poni uusiksi kyytiin niin, että ihmisetkin olivat valmiina paikoillaan, luukut kiinni ja matkaan. Tässä vaiheessa kyynelten valuminen alkoi, eikä se loppunut ennen kuin piti taas skarpata ponin seurana olemiseen. Matka kesti oikeasti kauan, ensimmäiset parikymmentä kilometriä meni varsin mukavasti, mutta juuri Monninkylän jälkeisen ohituskaistoituksen jälkeen jumahdimme Gatorin taakse. Siinäpä sitten köröttelimme alle 40 kilometriä tunnissa seuraavat kaksikymmentä kilometriä, hevosen kanssa kun ei todellakaan kiihdytetä, jarruteta eikä ajeta tärinäviivojen yli. Äärimmäisen typerä kuski ei halunnut antaa tietä, vaikka jono hänen takanaan oli parhaimmillaan pitkälle toista kilometriä ellei ylikin, ja ohi päässeet (sekä minä hänen perässään tulevana) tööttäilivät ja räpsyttelivät valoja. Juuri ennen Mäntsälää, siis ehkä kaksi kilometriä ennen moottoritieliittymää kohti Lahtea, pääsimme hänen ohi. Moottoritiekin oli mukavasti tukossa, siinä mietin useammassa rampissa että onko aivan pakko jatkaa matkaa, entä jos jäisimme tähän, tai kääntyisimme vain ympäri. Viimeiset viitisenkymmentä kilometriä menivät aivan liian nopeasti, olimme paljon ennen viittä tapaamispaikalla, jossa avasin sivuoven ja katselin ponia, joka tuijotti korvat hörössä pihalle, "ai tällainen paikka tällä kertaa". Siitä jatkoimme vielä matkaa metsän keskelle, jossa purimme ponin kyydistä, siellä poni jo hieman ihmetteli että ei me kyllä ennen olla metsäreissuja trailerilla tehty, mutta totesi asian kuitenkin ihan ookooksi ja alkoi laiduntamaan. Minka tyhjensi kopin, juttelimme ponista, sanoimme heipat pitkään ja hartaasti, haimme herkkuvadin, toivotin hyvää matkaa ja pyysin viedä terveisiä kaikille ystäville, jotka olivat maanpäällisen elämän jo aiemmin jättäneet -etenkin Mailalle ja Tufferille. Naru toisen käteen, autoon istumaan ja vähän starttaamisen jälkeen kuului laukaus, hetken päästä puhelimeen tuli viesti, joka kertoi ponin olevan pois. Vaihdoimme Minkan kuskiksi, soitin äitille räkä poskilla, ja siskolle, joka auttoi jo vähän naurahtamaankin kertoessaan ponista juttuja. Kotimatka oli hyvinkin itkuinen, odotellessamme trailerin vuokrauspaikan sulkeutumista (ettei tarvitse nähdä ihmisiä vaan kopin pystyi vain tiputtamaan pihaan) pysähdyimme matkalla ranskalaisille, jotka eivät varsinaisesti maistuneet.
Perjantaina herätessäni melko myöhään mielessä kävi heti ajatus tallille lähtemisestä. Ai niin... Iltapäivällä lähdimme minun autollani veneilemään, takakontissa edelleen loput ponin omenoista ja lakuista sekä mukana olleet Siinan loimi ja varanaru, jotka saivat palan kurkkuun ja silmät kostumaan. Vuorokauden ajan olin niin kiireinen ja niin keskellä aivan tuntemattomia ihmisiä, ettei ponia tarvinnut pahemmin ajatella, mutta eilen illalla taas mietin lähteväni ponia katsomaan. Ai niin... Ja sateen alkaessa mietin, että hitto nyt ponilla on taas selkä jumissa. Ai niin... Ja nyt tätä kirjoittaessani on vaan aivan järjetön ikävä. Ei ole ystävää, jonka luokse mennä kun on yksinäinen tai surullinen tai muuten vain huono olla. Tai kun on aivan tosi hyvä fiilis ja haluaa jakaa sen ystävän kanssa. Ei voi enää mennä tallille, heittää narua kaulalle, kiivetä kyytiin ja mennä kuuntelemaan tasaista kavioiden kopsetta ja linnun laulua. Ei ole sitä tyyppiä, joka on vienyt aivan kaikesta yli, jonka seurassa on aina ollut turvallista, jonka kanssa ei ole tarvinnut miettiä, että miten päin olla.
Retki on rankka, retki on kaunis
Koitan pysähtyy ja hetkistä nauttii
Nyt on tähdet kohdallaan, ehkä viimeistä kertaa
Nyt on tähdet kohdallaan, miten pitäisin ne paikoillaan, paikoillaan?
Kaikki tulee muuttumaan, muuttuko se parempaan?
Turha puristaa mailaa, nostan kädet ilmaan, kädet ilmaan
Kaikki tulee muuttumaan, muuttuko se parempaan?
Turha puristaa mailaa, nostan kädet ilmaan, kädet ilmaan
Roope Salminen & Koirat - Tähdet kohdallaan
Kyseisen kappaleen kuulin ensimmäistä kertaa 8.4.2016 ollessani siskoni kanssa kyseisen yhtyeen keikalla. Keikan alkamista odotellessa juttelimme ponista, tulevaisuudesta ilman ponia. Keikan alettua ja kyseisen kertosäkeen kuultuani en voinut pidätellä kyyneleitä.
