Kengät vai ilman?

Psst, muistakaahan osallistua arvontaan!

Koo on taas kengällinen -vajaa 2,5 vuotta paljasjalkailua päättyi tänään. Tykkään kengättömyydestä, ihan tosissani tykkään, ja suhtaudunkin (paljaisiin) kavioihin suhteellisen intohimoisesti. Kengistä, etenkään hokeista en tykkää sitten alkuunkaan. 

... ja silti ponin kaviot näyttävät nyt tältä.

Miksi sitten päädyin tähän? Nykytalvet, etenkin kuluva, ovat olleet aivan surkeita. Vettä ja pakkasta vuoron perään, välissä ehkä muutama hiutale luntakin, ja taas jäätyy peilijäälle. Jos käy hassusti ja kaikki vesi on kadonnut tai niitä ei ole vielä ehtinyt tullakaan, jäätyy maa koppuralle. Lisää yhtälöön oikeastaan ulkona asuva poni, eikä mieluista vastausta ole olemassa. Ei ole bootseja, joita pystyisi pitämään vuorokauden ympäri pahimmillaan pari viikkoa putkeen ilman, että hiertävät (ruununrajan yli tulevat töppöset, esim. Cavallo Simple/Sport) tai tippuvat matkasta. (ruununrajan alle jäävät, esim. Easyboot Glove/Epic) Eikä ole bootseja, joita aamu- ja iltatallin tekijät laittaisivat tai ottaisivat pois, pesisivät ja kuivaisivat. Liimakenkiäkin koitin metsästellä, mutta niiden hinnat ovat taivaissa, "Tarkoitettu vain lyhytkestoiseen käyttöön (1vko) kerrallaan", asennuksesta on tehty rakettitiedettä tai ei ole tarpeeksi pieniä Koon sorkkiin, tai kenkiin ei saa hokkeja. Mikä siis on kenkien hyvä puoli? Hokeista saa pitoa, sekä säteen/anturan (mitä hevonen arkookaan, Koo arkoi säteitä nidien osuessa teräväksi jäätyneeseen maakimpaleeseen) ja maan väli kasvaa. Niin, ja niitä ei tarvi irroitella kuin kuukauden-parin välein.

Koo kohta 19v, kengätty viimeksi kolmisen vuotta sitten -päivän paras asiakas.

Entä kenkien huonot puolet? Hokkihaavat. Irtokengät. Tiedän useamman murtuman, joka on saanut syntynsä maahan jumittaneeseen hokkiin. Kaviomekanismin heikentyminen. (--> verenkierto heikkenee, liikkuessa tärähdys tulee niveliin ja jänteisiin kovemmin ym.) Valkoviivan ja seinämien haurastuminen. Ja yhä edelleen, ne hokkihaavat, joko itseensä poljettuina tai laumakavereihin potkittuna, ja ne irtokengät. Sekä tällaiselle tee-se-itse -miehelle tuo kengityksen hintakin on... noh, melkoinen. Kengätön kavio ei aiheuta läheskään yhtä suurta vahinkoa laumakavereihin, (tai ihmisen varpaille ja jalkapöydälle!) kavio pääsee levenemään ja pumppaamaan verta, seinämät, anturat ja säde vahvistuvat, yleensä muotokin alkaa lähes itsestään korjaantumaan. Kengätön kavio ei myöskään kerää pahemmin lunta, Koolle laitettiinkin kenkien päälle tilsakumit tätä ehkäisemään. Itse en näe mitään järkeä kengällisessä mutta kumettomassa kaviossa.

Lähitulevaisuuden viimeistä päivää kengättä, nyyh.

Entä jatkossa? Koo tulee olemaan kengässä maalis-toukokuulle, toivottavasti saan ne revittyä irti mahdollisimman pian ja poni saa hetken oleilla kengättä lumienkin vielä ollessa maassa. Tällöin lasku lumen alta paljastuviin kiviin ja kovien teiden tallustajaksi on huomattavasti pehmeämpi. Toivon, että ponin kaviot eivät tämän vuoksi heikkene, ja että se pärjäisi taas ensi kesän bootsitta. Jos Maila olisi omani, se olisi ehdottomasti kengätön ja käyttäisi nastabootseja lenkkeillessä. Sandralle taas bootsit eivät valitettavasti olisi edes vaihtoehto ponin omistaessa niin pienet kaviot, jotka etenkin takana ovat erittäin soikeat. Sandra on edelleen kengätön, joka taas valitettavasti näkyy ponin keskivartalossa -tätäkään ponia kun ei pysty näillä pohjilla liikuttamaan, eivätkä tammat enää liiku tarhassa läheskään yhtä aktiivisesti kuin hyvien pohjien aikaan. Sandrakaan ei kyllä aro tai muuten tarvitsisi suojaa jalkoihinsa, ainoastaan tämä liukkaus on kirjavan hidaste.

Tiivistettynä siis, että kengät vain tarpeen tullen (pakon edessä) ja aina jokainen hevonen ilman jos vain mahdollista. Itse asiassa tämä koskee osaltani kaikkea. Loimitusta; vain silloin kun hevonen tarvii, (Koolla tarve on kesällä ötököiden vuoksi ja koleilla syyssateilla, muuten nakuilee. Sandra loimitetaan myös vain sateellle.) kuolaimia ja mitä vielä. Suojittamista en itse ennen ymmärtänyt, mutta tämän katsottuani (tässä täyspitkä [47min.] versio, kumpikaan ei välttämättä sovi herkimmille katsojille) on Koo liikkunut aina suojitettuna käyntilenkkejä lukuunottamatta.

Kengät -mikä loistava tekosyy hankkia kerrankin oikean väriset suojat!

Bloggaamisen plussat ja miinukset

Taas yksi niistä aiheista jota olen pyöritellyt päässäni piiiitkään, ja nyt kun ajattelin yhdeltä istumalta oksentaa kaikki aivoistani sormiin ja sormista pikseleiksi, tulen vaikka huomenna tätä lukiessani huomaamaan, että unohdin noin kaksi kolmasosaa siitä, mitä tähän piti laittaa. No mutta, yrittänyttä ei laiteta ja silleen.

Ihan ensiksi haluan kuitenkin kiittää blogini lukijoita. Teitä kaikkia siellä; olit sitten rekisteröitynyt lukija, anonyymi tai satunnaisvierailija. Blogissani käy parhaimmillaan päivässä yli sata vierailijaa, jos siis jaetaan kuukauden kävijämäärä kolmellakymmenellä. Postauksen julkistamisen jälkeen tilastoihin plärähtää vuorokaudessa parisataa kävijää. Enkä ole tähän päivään mennessä saanut yhtään ainutta vähänkään negatiivista kommenttia. En yhtään. Olen poistanut blogistani, jossa kaiken kaikkiaan kommentteja on vajaa 600, noin kolme kommenttia -niistä jokainen on ollut minun kirjoittamani, ja esimerkiksi kirjoitusvirhe on häirinnyt elämääni sen verran pahasti että olen joutunut vastaamaan lukijan kommenttiin uudestaan. Hyväksyntää odottamassa on yksi kommentti, ja sitä ei ole julkistettu tasan siitä syystä, että Anutus lähetti junasta kommentin, ei tiennyt lähtikö se, ja lähetti toisenkin, enkä halua tuota poistaakaan. Voin kuitenkin sanoa, että olen joka päivä valmistautunut paskamyrskyyn tai edes yhteen "ilkeään" kommenttiin, ja jos nyt kihertelet siellä ja odotat pääseväsi hyökkäämään minua vastaan verbaalisesti, ole hyvä ja tee se. Tiedän miten asiat ovat, tiedän ettei Koolla tai yhdellä ainoallakaan muulla käsittelemälläni hevosella ole mitään hätää, ja tiedän, että tiedän tilanteestani, ja siitä mistä kirjoittelen, huomattavasti enemmän kuin sinä. Tiedän myös sen, että Sinä et olisi kykeneväinen tekemään esimerkiksi Koon kanssa yhtään mitään enempää kuin korkeintaan taluttamaan sitä tallin pihassa ellen minä olisi mukana. Jos edes saisit sen tarhasta kiinni. ;)

Tuosta syystä olenkin nyt keräillyt tätä postausta kuvittamaan muutamia ihanimpia, mukavimpia ja kannustavimpia kommentteja. Bloggasin muuten kaksi vuotta ilman ainoatakaan anonyymikommenttia mikäli kysymypostausta ei lasketa, joka lienee saavutus sekin, ja silloinkin rekisteröityneitä lukijoita oli viitisenkymmentä, etten ihan pelkille kavereille kirjoitellut silloinkaan. Nykyään jos huomaan lukijalistassani muutosta, aina vähän säikähdän että jokokohan tännekin eksyi ihminen joka ei minua ja tapojani ymmärrä, mutta tähän mennessä sitäkään ei ole tapahtunut, josta olen myös hyvin iloinen. 

Tilanne ei kuitenkaan ole sama kaikilla. Viimeksi tällä viikolla eräs hevosbloggaava kaverini piilotti bloginsa ja mahdollisesti lopetti bloggaamisen kokonaan. Vain ja ainoastaan omien lukijoidensa vuoksi. Ei ole ensimmäinen ihminen, ei ole ensimmäinen kerta. Eikä tällä menolla viimeinenkään. Olen lisäksi seurannut, kun pitkäaikainen hyvä ystäväni selvästi pahoittaa mielensä ihan muutamasta kommentista -taitohan se on toki sekin, että saa muutamalla sanalla pilattua jonkun ihmisen koko viikon. Kuinka hyödyllinen taito sekin on, no, se onkin sitten ihan eri asia. Minä kestän haukkumisia ja arvostelua ihan mielettömän hyvin, mutta kaikki eivät. Joillekin raja tulee aiemmin vastaan. Joillakin on blogin ulkopuolisessa elämässä jo tarpeeksi rasitteita, ja tämä ihminen haluaisi istahtaa hetkeksi tietokoneensa ääreen, kirjoittaa ihanasta ja rakkaasta hevosestaan ja unohtaa muut murheet. Palatessaan Bloggeriin näkyy uuteen kirjoitukseen tulleen muutama uusi kommentti; joku kiva, ja joku sellainen, missä joko kaivetaan vinossa olevasta karvasta järkyttävä show, muuten vain lynkataan ihminen tai hänen hevosen pito- tai käsittelytapansa, arvostellaan hevosta selvästi negatiivisessa ja ei-rakentavassa mielessä. Selvästi tarkoituksena vain aiheuttaa paha mieli ihmiselle. Te ette voi koskaan tietää mitä kirjoittajalle kuuluu blogijuttujen ulkopuolelta. Ette koskaan. Sama ihminen, joka nyt kirjoitti kuinka kävi maastossa hevosensa kanssa ja kirjoitti, kuinka hevonen oli niin kiltti ja rauhassa käveli maisemia katsellen, oikeasti itki juuri kuolleen isovanhempansa perään ja meni tallille nollaamaan tilannetta, ja jätti kirjoituksestaan tuon itkuosuuden pois. Sama ihminen, joka kirjoitti hyvin menneestä kilpailusuorituksestaan, taisteleekin sisällään asuvaa demoniaan vastaan ja on vakavasti sairas. Sama ihminen, joka lisäsi ihanan videon hevosestaan, kärsii alkoholistivanhemmistaan. Et voi ikinä tietää, ellet ihan oikeasti tunne kyseistä ihmistä. Ja jos tunnet, älä herranjumala mene toisen blogiin levittämään noita asioita, vaan jos et kestä kyseistä ihmistä, katko välit.

Vaikka kirjoitankin suhteellisen syvällistä blogia ja kerron päivistämme tarkemmin kuin "Tänään oli valmennus, poni meni hyvin, mutta tiputti lopuksi yhden puomin väsähdettyään alkutreenien harjoituksista. Tässä kuvia tältä päivältä."-tyylisesti, (jossa ei btw ole mitään vikaa, minä vain tykkään kirjoitella ja lukea) on tämäkin vain pienen pieni pintaraapaisu meidän, ja etenkin minun elämästäni. Mietin jokaisen sanani enemmän tai vähemmän tarkasti, riippuen kellonajasta, selitän kaiken että miksi ja miten ja perustelen lähes kaiken, ja pyrin oikolukemaan ja -luetuttamaan kirjoitukseni ainakin pariin otteeseen ennen sen julkaisua. Kaikki sen takia, ettei joku pystyisi vääntämään ja kääntämään sanojani, ja ihan vain ehkäistääkseni väärinymmärryksiä.

Ilkeiden kommenttien lisäksi itse tunnistan miinukseksi sen, että jostain syystä stressaan postaamista. Pakko saada jotain täytettä blogiin, pakko postata edes kerran kuukaudessa, pakko pakko. Mutta kun ei ole, mutta kun en tajua sitä. Tätä ongelmaa tuskin on kaikilla, mutta ihan oikeasti joskus tulee vain sellainen olo, että sama poistaa koko blogi kun en jaksa päivitellä tarpeeksi usein pitääkseni lukijoita mielenkiinnossa meitä kohtaan. Hetken hakattuani päätä seinään totean, että kirjoitan tätä kyllä ihan vaan edelleen itselleni, jotta voin helposti palata ajassa taaksepäin ja muistella joitain kohokohtia muutenkin kuin pelkkien kovalevyille tallennettujen kuvien avulla.

Bloggaamisen hyödyistä taas ihan heti ensimmäisenä tulee mieleen se, että löytää samanhenkisiä ihmisiä. Täysin blogin ansiosta olen löytänyt Annikan sekä Adelen, blogien ja Toisinhevostelijoiden kautta Bessien ja Anutuksen, ja blogien ja Petsien avulla Jessin, Raipen, Minkan, Sandran, sekä muita, mahdollisesti jo blogiharrastuksen lopettaneita ihmisiä. Lähes kaikkien kanssa olen viettänyt mahdollisesti useitakin tunteja jutellen, tai vähintäänkin vaihtanut muutamia kommentteja. Nämä ihmiset yhdessä muutaman muun kanssa ovat auttaneet jaksamaan, kun toisinaan tuntuu, että olen ihan yksin tässä maailmassa kummallisine hevostelutapoineni. 

Näiden lisäksi olen saanut tietoon joitain asioita Koon menneisyydestä, olen löytänyt hevosia joita minä tai siskoni olemme hoitaneet vuosia sitten, olen viettänyt tunteja ja taas tunteja koneen ääressä kun olisin voinut olla tekemässä jotain typerämpääkin (tai järkevämpää...) ja saanut niin järjettömän ihanaa palautetta että saan tälläkin hetkellä kylmiä väreitä kun muistelen niitä. Vaikka lukijakuntani on suhteellisen pieni, olen onnistunut eksyttämään tavattoman ihania ihmisiä tänne, jotka osaavat sanoa juuri oikeat sanat jos mieleni tekee nakata hanskat tiskiin, nostaa kädet ilmaan ja lopettaa hevostelu. Tätä postausta varten luin kaikki kommentit, ja voi että niistä tuleekin hyvälle mielelle! Oli siellä kyllä ihan jäätävääkin settiä, terkkuja vaan Veeralle, Sohville ja Ronjalle...

Joten mieti. Omilla sanoillasi, muutamalla kirjainyhdistelmällä, voit joko pilata toiselta mahdollisesti koko harrastusinnostuksen, tai voit pelastaa jonkun päivän. Sanat ovat voimakkaita, ja sinä itse päätät miten niitä käytät.

Mietteitäni hevosen pidosta, osa 2; Käsittely

Mukavaa palautetta saanut Elinolosuhteet-kirjoitus saa nyt jatkoa. Voisin selittää pienen ikuisuuden siitä, miten paljon hevosen käsittelyllä on vaikutusta sen käyttäytymiseen, tapoihin, ja ennenkaikkea stressitasoon, kertoa omakohtaisia kokemuksiani miten paljon eri käsittelijä tai käsittelytapojen muutos on vaikuttanut hevoseen ja niin edelleen, mutta sen sijaan kerronkin omat tapani ja hevosteluni ikäänkuin kulmakivet.

Pyysin tämän kirjoittamiseen apua Veeralta, jolta kysyin, onko tavoissani jotain, jota hän olisi ihmetellyt. Kummallisin tapani on kuulemma karsinan siivous; en voi jättää pienintäkään lantapalleron palasta karsinaan, vaan kaikki muruset on lapioitava kyytiin. Kuin myös karsinan pohjalle valunut purupöly lakaistaan joka kerta pois. En myöskään jätä toisten hevosten karsinoita sellaiseen kuntoon, etten omaani voisi siinä yötä asuttaa; tämän takia melko usein joudunkin tyhjentämään karsinan kokonaan, jos hevosen omistaja on omaan makuuni liian huolimaton ja joutuisin viettämään loppuvuoden karsinaa hänen jäljiltään siivoamassa. Tämän listan lisäksi mm. talutan hevosia aina pitkällä narulla, mutten koe näiden tapojen vaikuttavan hevoseen niin vahvasti, että niistä olisi aiheellista kirjoittaa pidemmin.

Tähän väliin haluan kiittää tämän postauksen kuvituksen mahdollistaneita ystäviäni; Sofiaa ja Veeraa, sekä Puppe-kuvasta isääni. On niin ihanaa välillä palata ajassa taaksepäin ja muistella kuvakansion avulla jotain päivää, jotain hetkeä, jotain kokemusta. Näistä kuvista jokainen on otettu jostain syystä tärkeänä päivänä -ja yleensä se tärkeys on vangittu myös siihen samaiseen kuvaan. Ja jokaiseen kuvaan liittyy tarina, jokaisesta voisin kertoa jotain, ja jokainen näistä tarinoista saa hymyn huulilleni. Ja joka ikinen hevonen, joka näissä kuvissa esiintyy, on tavalla tai toisella muokannut minua ihmisenä, ja jokainen on jollain omalla erityisellä tavallaan erittäin tärkeä. Kuvat ovat aivan totaalisen satunnaisessa järjestyksessä, lukuunottamatta kahta viimeistä, joiden poneille olen elämäni velkaa. Haluan myös kiittää näiden lainahevostan omistajia siitä, että olen saanut tutustua heidän kaviokkaisiinsa; Sofiaa, Pöykiöitä, Emmi H.'ta, Elliä sekä Kivareita.

En turvaudu koviin otteisiin

Väkivalta ei ihan oikeasti ratkaise mitään, ja harvemmin raivoaminenkaan -etenkään, jos toinen osapuoli on eläin. Voin myöntää luistaneeni tästä Koon kanssa, koska joskus ihan oikeasti menee hermot kun poni ei ymmärrä mitä siltä haluan, tai se ei yksinkertaisesti vain halua toteuttaa pyyntöäni. Onneksi poni on herkkänokkaista mallia, ja alkaa mököttämään, ja saa minulle erittäin huonon omatunnon loppupäiväksi. Ja voin myöntää, että menneinä vuosina olen ihan oikeasti kohdellut ponia suorastaan ala-arvoisesti, koska se ei totellut minua -eikä mikään ihme, en minäkään olisi totellut silloista minääni.

    Vieraiden hevosten kanssa taas alleviivaan tätä sääntöäni turhankin hyvin, olen esimerkiksi jättäytynyt hevosen ylirynnimäksi ja puremaksi koska en halunnut lyödä hevosta, tai muuten käskeä sitä kovemmilla otteilla jättämään minua rauhaan. Ja ei, tarkoituksenani ei ollut jäädä hevosen jalkoihin enkä tahalteen sinne jättäytynyt, vaan menin erittäin epäluuloisen hevosen tarhaan hakemaan sitä talliin tehdessäni iltatallia vaikka minua oltiin varoitettu hevosen omistushaluisesta käyttäytymisestä tammaansa sekä tarhaansa kohtaan. Kävelin pari askelta portilta, pysähdyin huutelemaan hevosia jotka olivat ehkä viiden metrin päässä minusta, kyseinen hevonen lyö korvansa niskaan ja seuraavaksi olenkin maassa makaamassa. En kyllä edes tiedä olisinko ehtinyt reagoida tähän jos olisin halunnut, mutta en usko että olisin edes tehnyt riimunnarun heilautusta kummempaa elettä. Loppujen lopuksi sain kuin sainkin tämänkin tarhan asukit talliin, vähän meinasi polvet tutista kun kyseisen hevosen olin saanut karsinoitettua.

En hoida hevosta karsinassa

Koen, että karsina on hevosen turvapaikka; sen oma huone, jossa ollessaan se saa rauhoittua ja olla ihan yksin, vailla ihmisten häirintää muutakuin tehdessä pakolliset toimet; ruokien viennit ja kuppien hakemiset, loimitukset aamulla ja loimenpoistot illalla, ja itse hevosen hakeminen ja vieminen. On tietenkin joskus tilanteita, kun ulkona sataa pikku-ukkoja tai hevonen kärsii vetopaniikista eikä osaa seisoa irti paikallaan ja täten ulkona hoitaminen on mahdotonta, kaikki käytäväpaikat on varattu ja on äärimmäinen kiire, ja tällöin voin hoitaa hevosta karsinassa. Kuinka suuri todennäköisyys? Erittäin pieni. Meidän tallilla on kaksi hoitopaikkaa ja ei-niin-säyseänkin hevosen saa kiinnitettyä kahteen eri kohtaan käytävillä, ja olen esimerkiksi seisottanut Koota, Syppeä ja Papia yhtä aikaa isommalla hoitopaikalla. Lisäksi hevosia saa sidottua ties mihin kiinni, mutta tällöin hevonen on lähempänä toisia.

Pyrin välttämään hevosen kiinnisitomista

Etenkin se, että hevosen laittaa molemmilta puolilta ketjuihin, rajoittaa hevosen mielipiteiden ilmaisemista ja vapautta. En sen koommin tykkää pitää hevosta yhdelläkään narulla kiinni. "Haastavimmat" hevoset, eli ne, jotka eivät osaa seistä irti määrätyssä paikassa, (hoitopaikka tai tietty alue käytävältä) saavat pitää päitset ja riimunnarun yllään, ja tarvittaessa kiinnitän ketjut hevosen eteen estääkseni sitä juoksemasta pitkin tallia. "Helpoimmat", eli Koo, saa olla ilman kaulanarua ja edestä kiinni kytkettyjä ketjuja jos olemme kahdestaan tallissa tai siellä on vain ihmisiä jotka eivät katso touhuilujamme pahalla. Jos tallissa on enemmän liikennettä, tai hevosille on tehty ruokia valmiiksi käytävälle ja haen tavaroita toisesta päästä tallia, laitan ketjut eteen kiinni luodakseni illuusion kiinniolevasta hevosesta. Todellisuudessahan nuo ketjut ovat etenkin Koolle turhan pitkät, ja se pääsee halutessaan kävelemään vastakkaiselle karsinalle saakka, mutta hys, ei kerrota kellekään!

En hae hevosta

Siis kyllä, kävelen hevosta vastaan jos se kävelee hitaasti tai ei kävele ollenkan, mutta se ottaa vähintäänkin sen viimeisen askeleen kohti minua. En myöskään koskaan pyydystä hevosta, vaan se tulee aina enemmän tai vähemmän vapaaehtoiseesti luokseni. En myöskään houkuttele hevosta ruualla luokseni. Enkä tykkää pitää hevosella päitsiä tarhassa, koska ensinnäkin ainakin Koolta hiertyy kaikki karvat ja pahimmillaan ihokin, ja hevosella on päitsien/kaulanarun laittotilanteessa viimeinen mahdollisuus paeta halutessaan.

Käytän raippaa

Ja paljon käytänkin. En kuitenkaan koske sillä hevoseen oikeastaan koskaan. Raippa muilla hevosilla toimii yleensä lähinnä vahvistamassa omaa tilaani, sillä käden mitta on useimmille hevosille liian lyhyt. Koo taas toimii tiettyjä asioita pyydettäessä vain raipalla, ja esimerkiksi cordeolla ratsastettaessa raippa toimii vahvistavana kääntöapuna mikäli poni ei pelkällä istunnalla käänny. Silloin teen raipasta "seinän", jota se väistää. Selästäkäsin pystyynnousut, jalkojen ojentelut, minun ympärilläni peruuttaminen ja muutama muu peruutustyyli, sekä irtojuoksutus ympyrällä ovat aika pitkälti raippapainotteisesti toimivia.

Olen jokaiselle hevoselle luotettava työskentelykaveri

Jokainen hevonen, oli se sitten oma tai toisen, vanha puskaponi tai nuori kisatykki, on minulle aivan saman arvoinen. Ja joka ikinen niistä ansaitsee, että ihminen joka hevosen kanssa työskentelee, on sellainen, johon voi turvautua ja jolta voi hakea suojaa. En väitä, että yksikään hevosista luottaisi minuun täydellisesti. Koo ehdottomasti eniten, mutta ei sekään joka tilanteessa. On edelleen tilanteita, joissa se ottaa mieluummin ohjat käsiinsä -esimerkiksi maastossa saatan pyytää sitä menemään johonkin, poni kieltäytyy, ja tarkasteltuani tilannetta totean ponin stopin varsin aiheelliseksi; kyseessä saattaa olla huono pohja, tai mikä vain. Tavoitteenani on kuitenkin, että siinä pienessä koulutustilanteessa jossa hevosen kanssa olen kahden, se voi luottaa minuun edes vähän. Olen toisinaan viettänyt tajuttoman pitkiäkin aikoja todistamassa hevoselle, jota omistaja väitti virtaisaksi mutta joka oli minun ja muutaman muunkin silmissä täydellisessä paniikissa oleva, etten aio satuttaa sitä. Ja lopulta kärsivällisyys palkittiin, eikä hevosella pyörinyt enää silmät päässä.

Hevosessa ei ole vikaa

Lähtökohtani kaikkeen. Eräänä päivänä olin menossa ratkomaan muuan hevosen ja omistajansa ongelmia, ja minulta kysyttiin, mitä aion hevoselle tehdä, että se olisi turvallinen käsiteltävä. Totesin, että hevosessahan ei ole yhtään mitään vikaa, omistaja se ohjausta vaatii. Opastin omistajaa toimimaan hevosensa kanssa, ja tadaa, hevonen muuttui silmissä. Jatkettuaan antamieni ohjeiden mukaan ei tällä parivaljakolla ole sittemmin ongelmia enää ollutkaan.

   Se, että hevonen on kipeä, ei ole hevosen syy. Se, että hevosella on huonoja kokemuksia ihmisistä ja sen takia se käyttäytyy uhkaavasti muitakin ihmisiä kohtaan, ei ole hevosen syy. Se, että hevonen ei ole voinut koskaan luoda kunnollista ja luottavaista suhdetta ihmiseen, ei ole hevosen syy. Se, että hevoselle ei ole kerrottu, miten ihmisen kanssa käyttäydytään, ei ole hevosen syy. Se, että hevonen on päässyt niin sanotusti niskan päälle, ei ole hevosen syy. Syy löytyy riimunnarun toisesta päästä, ja jos ei sen hetkisestä riimunnarun pitäjästä, niin jostain aiemmasta.

Mietteitäni hevosen pidosta, osa 1; Elinolosuhteet

Heti ensialkuun varoitan, että tästä voi tulla (ja mitä luultavimmin tulee) ihan järjettömän pitkä. Ja sekava. Ja täynnä minun mielipiteitäni, joista keskustelu on täysin sallittua, mutta nokkiinsa ottaminen ei. Tai mikäs minä olen sitä kieltämään, jos joku välttämättä haluaa. Tungin sekaan myös pitkälti omia kokemuksiani, mitä nyt näiden vajaan kahdeksan vuoden hevosen omistamisen aikana olen kokenut -joskin mukaan lyöttäytynee muutama hoitohevosesimerkkikin. Joudun jakamaan tämään x osaan, en vielä osaa sanoa osien määrää.

Törmäsin tänään Facebookissa erään koiramme kasvattajan jakamaan kuvaan, josta sain nyt iltayöllä ihan järjettömän innostuspuuskan kirjoittamaan tätä postausta, jota olin jo kauemman aikaa suunnitellut ja vatvonut ja pohtinut päässäni. Kyseinen kuva on siis tuossa alla, ja selitän sen omalta osaltani myöhemmin.

Kuva kopioitu Facebookin A Peaceful Warrior-sivulta.

Kuten ehkä osa, mahdollisesti useampikin, blogin lukijoista on huomannut, en välttämättä ole se tyypillisin hevosihminen, saatika hevosen omistaja. Hevoseni on aika pitkälti raudaton, se ei syö mitään täysrehuja, se viettää harvoin aikaansa suljettuna talliin, sitä käsitellään pitkälti erilailla entä useimpia hevosia, ynnä muuta.

Aloittakaamme ihan ensimmäisenä osa-alueesta nimeltään elinolosuhteet, joka on nätisti kuvitettu puhelimeni kätköistä löytyneillä räpsyillä. Kyseessä ei ole mielestäni se tärkein asia, mutta kyseinen asia on ollut mielessäni viime päivien aikana enemmän kuin mikään muu osa-alueista. Ihanteellisin tilanne olisi, kun hevonen saisi elää ympäri vuorokauden ja ympäri vuoden samassa, toimivassa pihattolaumassa, ja vieläpä vuodesta toiseen. Poistaessani ruusunpunaiset lasit silmiltäni, totean, että tuohan on lähes mahdoton toteuttaa, ellei omistajalla ole äärimmäisen hyvä ja onnellinen tilanne saadessaan pitää hevosia omalla pihallaan.
    Olemme Koon kanssa olleet vuokralaisina kolmella tallilla vajaan kahdeksan vuoden aikana, joista jokaisella on ollut melkoisen suuri hevosten vaihtuvuus. Esimerkiksi nykyisellä tallilla olemme olleet 28.11.2010 lähtien, eli vajaan kolme vuotta, ja jo silloin tallilla olleista hevosista ainoastaan Papi asustaa edelleen saman katon alla. Jos jakaisin tallilla asuneet hevoset tasan jokaiseen jäljelle jääneeseen kuuteen karsinaan, (yksi karsina Koolle, yksi Papille) olisi jokaista karsinaa asuttanut noin neljä hevosta näiden kolmen vuoden aikana. Ja lähestulkoon sama tulos olisi ollut edellisellä viiden hevosen tallilla, ja sitä edeltäneellä nelikymmenkarsinaisella tallilla.

Koo ja kaverit matkalla kentälle perjantaina

   Viimeiseen kolmeen vuoteen Koo ei turhan paljoa ole karsinoitansa asuttanut, joten vieruskavereiden vaihtuminen ei juurikaan sitä ole häirinnyt. (sivuhuomautuksena, että myös ponin karsinapaikka on vaihtunut kolmen vuoden aikana neljästi) Valitettavasti ponin lauma on kuitenkin vaihtunut vähintään viidesti näiden vuosien aikana, vaikka kuinka olen koittanut pitää ponin tarhatoverit muuttumattomina. Vasta viime vuodenvaihteesta lähtien kolmipäinen laumamme on pysynyt täysin samana, jos Likan muutaman päivän vierailua loppukesältä ei lasketa mukaan. Ensimmäisellä tallilla ollessamme ponin tarhakaverit vaihtuivat noin kerran kuukauteen, eikä toisellakaan tallille juurikaan sen pidempään samalla lailla hevosia tarhattu.
   Lauman toimiminen on aivan äärimmäisen tärkeää. Ketään ei saa simputtaa, hevosten on tultava toimeen kaikissa tilanteissa ja kyettävä syömään tarvittaessa samalta kasalta. Laumassa on aina korkeimmalla arvoasteikolla varustettu hevonen, (Koon laumassa Papi) ja myös alimmaisen osuuden täyttävä. (joka on Koo) Tätä asettelua taas ei normaalissa arjessa huomaa mitenkään muuten, kuin että Koo väistää kaikkia, ja Papi turvaa punaruunikoiden selustan vaaran uhatessa. Hevoset väistävät ja väistätyttävät toisiaan vuorotellen, ja Kootakin väistetään, kun se tarpeeksi raivostuu. Tämä kolmikko on ensimmäinen lauma, (ja uskokaa tai älkää, erilaisia kokoonpanoja näiden kahdeksan vuoden ja kolmen tallin ajalle mahtuu PALJON. Aivan liikaa.) joka ihan oikeasti toimii. Jotain kertoo se, että voin hypätä arvoasteikossa ylimmän, alimman tai keskimmäisen selkään, ottaa jäljelle jääneet riimut päässään käsihevosiksi, ja lähteä kiertelemään pitkin kyliä pelkäämättä sitä, että hevoset riistäytyisivät hallinnasta (muusta syystä kuin säikähtäminen) tai alkaisivat potkimaan toisiaan. Voin myös laittaa kaikki kolme samalla pesupaikalle seisomaan, harjata ne vuorotellen ja kulkea kätevästi hevosten välistä, takaa ja alta ilman vaaratilanteita. (muusta syystä kuin säikähtäminen) Tietenkin myös hevosten luonteet, käsiteltävyys ja koulutus vaikuttavat, mutta parhaitenkaan koulutetut hevoset eivät ole käsiteltävissä jatkuvasti yhdessä, mikäli niiden keskeiset välit eivät ole kunnossa.

Koo vahtivuorossa kevään kurakeleillä

   Pihatto taas... Noh, en vain tiedä mitään sen parempaa paikkaa hevoselle elää, kuin asiallinen pihatto. Tässä täytyy kuitenkin ottaa huomioon lauman toimiminen; huonossa laumassa ei varsinkaan sen pahnan pohjimmaisen ole hyvä elää, etenkään vuorokauden ympäri vailla omaa paikkaa, mihin mennä hengähtämään ja muilta piiloon. Ja ei, ei ole yhtään sen parempi pitää hevosta 2-20 tuntia huonossa laumassa, ja loput yksin karsinassa. Hevosilla tulee etenkin huonommin toimivassa laumassa olla niin paljon tilaa, että jokainen voi vetäytyä omiin oloihinsa halutessaan. Pihattoon kuuluu myös olennaisesti valettu lattia, toimiva kuivitus joko patjalla tai ilman, riittävä ilmanvaihto, sekä luonnollisestikin veden- ja tuulenpitävyys, sekä ötökkäsuojana toimiminen. Mikään pariseinäinen lato ei siis ole missään nimeessä asiallinen pihatto.
   Tarhassa, oli se pihattotarha tai vain päiväkäytössä oleva, tulee olla lääniä. En ole ikinä ymmärtänyt, enkä tule ymmärtämäänkään niin kutsuttuja sokerikuutiotarhoja, noin 10m x 10m aitauksia. Kaksi kertaa tuon kokoinenkaan ei ole minkään kokoinen oikeastaan millekään hevoselle, sillä mielestäni hevosen tulee halutessaan pystyä laukkaamaan tarhassa pitkää, rentoa laukkaa suoralla uralla. Vaaleanpunaisten hattaraunelmieni tarhassa olisi myös kuiva, napakka ja monipuolinen pohja -poistaessani lasit näen syyssateiden runteleman peltopohjan, joka päivä päivältä tallautuu yhä enemmän mutamössöksi.
   Minä en itse ymmärrä millään tavalla hevosten lyhyitä tarhausaikoja. Minulle on aivan turha väittää, että hevonen ei voi olla yli neljää tuntia pihalla, koska se haluaa sisälle. Minäkin haluan kello kahden jälkeen koulusta kotiin, koska olen tottunut siihen. Jokainen Kivarin hevosista haluaa pihalle syötyään aamuväkirehunsa, koska ovat tottuneita siihen, ja tietävät saavansa heinää tai laidunruohoa pihalle päästyään. Koo haluaa iltaisin sisälle, koska on tottunut syömään iltaruokansa tallin käytävällä, ja syötyään kuppinsa tyhjäksi ilmaisee jo haluavansa takaisin pihalle, se on nähkääs tottunut siihen! Saan kuitenkin korkeintaan kahdessa päivässä muutettua Koon rutiinit niin, että iltaruuat syödäänkin pihalla, eikä se käy tallissa ollenkaan -eikä sinne haluakaan. Kivariin on tullut hevosia ties mistä "kaksi tuntia tarhausta päivässä"-kaupunkilaistalleista, ja niistä ihan jokainen on korkeintaan viikossa tottunut siihen, että pihalle mennään aamukuuden ja -kahdeksan välissä, ja sisälle tullaan iltaseitsemän ja -yhdeksän välissä. Viimeisimpänä tulokkaana Veeran uusi ylläpitohevonen, joka aluksi huuteli neljältä, että eikö jo voisi päästä talliin, ja korkeintaan kahden viikon päästä hain sen, täysin rauhallisen ja hiljaisen tamman, talliin vähän ennen yhdeksää.

Hepat edelleen päivätorkuilla, Koo vahtii edelleen, ettei kukaan tule syömään heiniä.

Entä oman hevoseni elinolosuhteet? Poni elää katoksettomassa tarhassa, (kesäisin tarhassa, josta vapaa kulku laitumelle) vuorokauden ja vuoden ympäri, lähestulkoon säällä kuin säällä. Huonojen säiden jatkuessa se viettää joko öitä tai päiväseltään joitain tunteja karsinassa "lepäämässä", joskin se vain pyörii ja pörrää siellä tunnista toiseen, rauhoittuen ehkä hetkeksi syömään. Miksikö poni ei asu sitten suoraan pihatossa, kerta sen terveydentila pihalla elämistä vaatii? Kun täällä ei sellaisia pahemmin ole.
    Se elää vielä huomisen päivän toimivassa laumassa, kyllä. Sen jälkeen eroitan hevoseni laumastaan, ja siirrän sen elämään yksin pienempään, joskin parempipohjaiseen tarhaan. Kolikossa on aina toinenkin puoli, ja jouduin punnitsemaan vaihtoehtoja. Pidänkö hevoseni, joka on elänyt useita vuosia yksin, ei ole mitenkään päin läheisriippuvainen, ja joka nauttii omista oloistaan, edelleen tuossa laumassa. Laumassa ollessaan en pysty ruokkimaan sitä aamuisin ja päivisin itse, joten on järjettömän suuri riski, että hiekkaa keränneen ja jo kipeämahaisen ponini aamu- ja päiväheinät nakattaisiin suoraan mutaiseen maahan. Yksin eläessään voin verkottaa ja häkittää ponin kaikki heinät, täten pitää ne pois maakosketuksesta, joka taas vähentää maa-aineen kulkeutumista suolistoon, ja se puolestaan helpottaa ponin oloa ja vähentää kipuja.
   Ja voin sanoa, että tämän päätöksen tekeminen ei todellakaan ollut helppo. Joudun juoksemaan tallilla useaan kertaan päivässä, ja hevoseni on vain aitojen läpi kosketuksessa kavereihinsa. En vain enää jaksa katsoa sitruunan nielleen ponin ilmettä jos herran mahaan kosketaan, enkä jatkuvaa haukottelua. Tosin, se eli myös viime syksyn yksin, ja kokeiltuani silloin ponille kaveriksi aiemminkin samassa tarhassa elänyttä ponia, ilmaisi Koo selvästi kaipaavansa omaa rauhaa.

Aikalailla koko elämä on täynnä valintoja, ja saadakseen jonkin hyödykkeen on jostain luovuttava. Näin on myös hevosen omistamisen kohdalla; jos haluat hevosellesi mahdollisimman hyvän elämän, joudut joko itse tai hevonen joutuu luopumaan tai joustamaan jostain.

Millaisissa oloissa sinun hevosesi elää? Miten muuttaisit oloja? Mitkä ovat sinun mielestäsi ihanneolosuhteet hevoselle? Haastan kaikki hevosten omistajat (miksei vaikka vuokraajat tai hoitajatkin!) kertomaan joko lyhyesti tai pitkästi, joko kommentteihin tai omaan blogiinsa postaten!

"Kisaattekste?"

Varoitan, tuleva teksti on vain jotain tylsää, typerää ja turhaa pohdiskelua ja öäh jotain... Jotkut kuulemma nukkuvat tähän aikaan. Minä en. [Kirjoitettu kahden-kolmen aikaan yöllä, jaksoin lisätä kuvat vasta nyt. Pahoittelen kovin suuresti tätä kuvapläjäystä. Kaikki kuvat ovat tosiaan vuodelta 2010, jonka itse näen suurimman muutoksen kautena. Toukokuussa 2010  suitsin ponin viimeisen kerran kuolaimellisiin.]

Kesäkuu 2010, ensimmäinen kaulanaruratsastus koskaan kentän ulkopuolella

"Ai, sulla on hevonen?", "Onks se ravuri vai ratsu?", "Kisaattekste?"

Kuulen nuo kysymykset aina silloin tällöin. Vastattuani, että ei, se ei oikeastaan ole ratsu eikä ravuri, emmekä kisaa, saan usein hämmentyneitä katseita. "Täh, mitä sä sit sillä teet?" Mitä sinä teet parhaalla kaverillasi? Tai ehkä ennemmin, mitä sinä teet parhaan kaverisi kanssa? En pidä mitenkään myönteisenä sanoa, että mulla on poni. Näen tuon ponin aivan eri asiana, eri tasolla kuin esimerkiksi marsuni. Voin sanoa, että joo on mulla marsuja. Tai gerbiilejä. Tai meillä koiria. Voisin oikeasti verrata sitä ainoastaan ystävääni. Toisaalta, minun ei tarvi verrata sitä yhtään mihinkään. Loppujen lopuksi se kuitenkin on minulle vain ystävä.
  Tuhannen hyvä sellainen. Se ei ole kisakaveri saatika -väline, en näe hevosteluani minään urheiluna, eikä minulla ole ponia vain koska on siistiä sanoa omistavansa noinkin suuri eläin. Tiedostan, että sen hyvinvointi on minun vastuullani, ja minun tulee tehdä tiettyjä asioita sen eteen, koska olen sen omistaja ja mulla on poni. Tai olen ehkä ennemmin haltija tai huoltaja, papereissa kun tuo ei edelleenkään ole minun. Käytän kuitenkin jatkossakin tässä tekstissä termiä omistaja, koska olen ehkä kuitenkin loppupeleissä tottunut kutsumaan sitä omakseni. Isän mielestä se taas on meidän, eli perheen, kuten koiratkin -niistä osa on tosiaan äidin, osa äidin & isän ja yksi äidin & siskon nimissä. Äidin mielestä poni on hänen, mutta minun vastuullani. (toki loppupeleissä vanhempieni) Sen voin kuitenkin sanoa, että esimerkiksi veljeni olisivat luultavimmin tuhannesti iloisempia, jos tuota meidän ponia ei olisi.

Toukokuu 2010

Miksi minulle alunperin tuli poni? Ei, se ei tullut ystäväkseni, tuekseni, turvakseni ja terapeutiksini. Se ostettiin minulle ja siskolleni ratsuksi, minusta piti tulla esteratsastaja. Ei tullut. Minusta tuli hörhö heppahippeilijä, joka nykyisin ratsastaa enemmän lainahevosilla kuin omallaan, ja hyppää esteitä korkeintaan viidesti vuoteen. Siskolla taas hevostelu vähän jäi, nykyään hän käy ehkä... viidesti vuodessa? Mutta jotain siitä ei voitu ostaa. Ihmisen ja eläimen välistä kanssakäymistä, molemminpuolista luottamusta, ystävyyttä, toistensa kunnioittamista. Ne pitää ansaita. En voi väittää ansainneeni tuota ponia täysin, enkä todellakaan ansaitse ainakaan toistaiseksi. On paljon, paljon asioita, jotka menevät ponin silmissä paljon korkeammalle kuin minä. Näkyvimpinä ehkä oma lauma ja ruoka, eli turva, hengissä säilyminen. (tuota ponia kun katsoo, niin... no, ei se ainakaan ihan heti nälkään kuole)
  Siitä huolimatta tuo poni antaa minulle paljon, huomattavasti enemmän kuin olen koskaan ajatellutkaan. Ihanan kliseisesti syyn herätä aamulla, mutta totta se on. Tuon takia herään mm. tänä viikonloppuna aikaisin. Ilman ponia varmaan oikeasti kaikki lomat ja viikonloput lagaisin koneella läpi yön johonkin seitsemään aamulla, kunnes päätyisin nukkumaan neljäksitoista tunniksi ja aloittaisin taas dataamisen. Syyn jatkaa huomiseen -vaikka koko muu maailma tuntuisi kaatuvan niskaan, niin minulla on tuo maailman hienoin karvakasa, jonka haluan nähdä vielä seuraavanakin iltana. Saan tavoitteita, pienempiä ja suurempia. Minulla ei ihan oikeasti ole mitään muita tavoitteita elämässäni, kuin tuohon poniin liittyvät. Ja hauiksen kasvattaminen siihen malliin, että saan siihen hihatatuoinnin. Joka tulee painottumaan melko suuresti tuohon poniin. Hups. Suurimpana, elämäntavoitteenani, on saada tuo poni toimimaan ihan joka tilanteessa kaulanarulla. Pelkällä yhdellä säältä ryntäille ja takaisin kulkevalla narulla, ei yhtään narua kiinni siinä, eikä minulla ole käsissäni mitään. Enkä halua koskea siihen cordeoon. Tiedän kuitenkin sen, etten tule koskaan saamaan asioita siihen kuntoon, että voisin haaveillakkaan kaulanarustakin kokonaan luopumisesta. Sen lisäksi minulla on toki niitä pienempiä; saada poni oppimaan espanjalainen käynti ja makuulle meno, ja jotain sen suuntaisia.

Elokuu 2010

Yhdessä isommassa tavoitteessani olen kuitenkin jo tähän mennessä onnistunut. Olen onnistunut saamaan tuon ponin kuorestaan. Tai ainakin haluan ajatella niin. Ennen arahkosta, ehkä ennemmin pidättyväisestä ja ujosta ponista on kuoriutunut lähes yltiösosiaalinen, täysin vieraitakin ihmisiä vapaaehtoisesti tervehtimään menevä poni. Edelleenkään se ei pidä tietyn tyyppisistä henkilöistä, eikä pahemmin nauti tai pyri esimerkiksi tiettyjen tallilaisten seuraan. Eikä sen tarvi, minäkin välttelen itsestäni epämiellyttäviä ihmisiä viimeiseen saakka. Tämän lisäksi poni tuntuu oikein huokuvan elämäniloa. Se selvästi tykkää tästä tämänhetkisestä vapaudestaan; on joitain asioita, joihin sillä ei ole nokan koputtamista. Sen tulee seistä paikoillaan kun sanon, eikä se saa poistua hoitopaikalta vaikka kuinka tekisi mieli. Se ei tietenkään saa juosta ihmisten päältä. Mutta se saa osoittaa mieltymyksensä. Se saa osoittaa, jos jokin ei ole mukavaa. Se saa uhkailla potkivansa ja purevansa minua, jos teen jotain ponista epämiellyttävää; se esimerkiksi on erittäin hyvä jumittamaan vatsalihaksensa, eikä täten tykkää kun mahan alustaan kosketaan ja silloin jalat viuhuvat, korvat luimivat ja hampaat vilahtelevat hyvin lähellä reittäni tai kättäni. Muutamaan otteeseen se on oikeasti napannutkin toppatakistani kun en ole lopettanut epämiellyttävää asiaa, ja se on ok. Joudun kuitenkin ajamaan pois kaikki ihmiset, joiden tiedän rankaisevan hevosta tuosta.

Toukokuu 2010

Poni saa myös esimerkiksi ehdottaa uusia, tai muuten vain mieluisia reittejä lenkkeillessämme kahdestaan, olin sitten selästä- tai maastakäsin. Lyhyet riehumistuokiot pyörätiellä lopetetaan, kun poni alkaa katselemaan tallillepäin eikä ole enää niin innolla mukana. Ja ihan oikeasti, näillä muutoksilla on saanut mielettömästi tuloksia aikaan tuon ponin kanssa! Ennen "do it or die"-metodilla käsitelty ("väärästä" rankaistu, "oikeasta" vain jatkettu tekemistä) "kaikki käy"-lapashevonen onkin alkanut avautumaan, sanomaan mielipiteitään asioihin ja protestoimaan vastaan. Ja minä tykkään! Aikaa se vei, mutta todellakin kaiken tämän vaivan arvoista. On niin paljon mukavempaa tehdä töitä, kun tietää, että ponillakin on mukavaa tai se häipyy horisonttiin.

Heinäkuu 2010

Asiassa on vain yksi huono puoli. En halua kenenkään muun käsittelevän tuota, koska tiedän, että se saa muilta tallivuoroja tekeviltä piiskasta jos alkaa nostelemaan takasiaan -tai kavioita puhdistaessa vetääkin sen ensiksi mahan alle ja sen jälkeen vasta taaksepäin. "Se pelleilee!" Yeah, right, näinhän se olikin... Tämän takia poni viettää nykyään myös yöt päivätarhassa, koska en halua, että aamutallintekijä raivoaa ponille taluttaessaan sitä tarhasta toiseen. Ei, tuo ei ole mitenkään hankala taluttaa, on ehdottomasti tallin helpoin tällaisissa tilanteissa koska se tosiaan pysähtyy samalla sekunnilla ihmisen kanssa, ei rynni, kulkee nätisti vähän perässä, odottaa rauhassa paikallaan jne. Samaa ei valitettavasti voi sanoa yhdestäkään tallin muusta hevosesta. Tuota ei myöskään voi muut kuin minä ja Sofia ratsastaa, se ei vain toimi. Ei se toimi kyllä erityisen hyvin minullakaan muuta kuin puskamopona, mutta silti. Poni ei siedä käsiratsastajia, eikä esimerkiksi esteillä hyppää jos sitä ei tuo oikeaan paikkaan. Ja taas se pelleilee ja pitää saada maistaa raippaa ja raivoa jee-e...
  Täten voin unohtaa myös kaikki pidemmät lomareissut. Ei vain yksinkertaisesti ole hevoselle hoitajaa, joka osaa käsitellä tuota sen vaatimalla tavalla, omistaisi hyvät hermot tuon liikuttamiseen, saatika jaksaisi värkätä tuon vaatimien "erikoisasioiden" kanssa; kavioiden pesu + öljyäminen, (vie aikaa puolisen tuntia, kun pitää antaa vaikuttaa) talvisin vesien keittäminen pihalle joka vie noin 1,5-2 tuntia, ja kesäisin ihottuman hoito = loimitus, rasvaus ja tarvittaessa pesu. Alkukesästä, laidunkauden jo alettua, tuon voi jättää muutamaksi päiväksi tallilaisten hoitoon. Siis niin, että he huolehtivat vain, että ponilla (laumalla) on vettä kupissa. Ja katsovat, että se on hengissä. Loppukesästä tuo vaatii jo päivittäistä ihonhuoltoa, eli ponin ottamista pois laitumelta ja rasvaussysteemit. Mitä enemmän näen näiden potentiaalisten ponin varahoitajien hevosenkäsittelyä, sitä varmemmin perun kaikki suunnitelmani. No, enpä ainakaan näe turhaa maailmaa, ja säästyy rahaa kun ei tarvi edes miettiä matkustelua!

Elokuu 2010

Enkä vaihtaisi ponielämää mihinkään. Vaikka tämä aiheuttaakin ennenaikaisen hiusten harmaantumisen, katkenneita verisuonia, menetettyjä yöunia... Niin tämä on sitä, mitä minä haluan ja mistä pidän kiinni viimeiseen saakka.

Heinäkuu 2010

Maailman surkein hevosen hoitaja/haltija/omistaja täällä moi!

Olen raivona. Lievästi sanottuna. Kiehun. Vituttaa, kympillä. En tajua, miten yksi ihminen voi saada sanomisillaan näin surkean olon. Ensiksi kyseinen ihminen on voivotellut suoraan minulle, kuinka hevoseni on laihtunut. Dude, se on ollut tavoitteenani kolme vuotta -JES, vihdoin onnistuin! Ja kuulemma pitäisi antaa lisää heinää, kun se yöt pihalla viettäessään kuluttaa paljon energiaa. Ok, lisäheinitystä ei kuulemma tarvi kuin -15 vai oliko se -20 jälkeen. Jotain siihen suuntaan kuitenkin, täällä on ollut pahimmillaan -8. Sen hän jälkeen valittaa Veeralle hänen haettua ponin valmiiksi harjattavaksi sisälle, että kuinka Koo on niiiiin luuta ja nahkaa. Aha, just.
 Nyt kuitenkin kyseinen henkilö teki viimeisen temppunsa. Haukkui minut julkisesti, tallin vihkoon, johon siis kirjataan kaikki erityistoimenpiteet esim. loimituksen suhteen, ja miten aamu- ja iltatallit ovat sujuneet. Noh, nyt teksti alkaa "KARSU OLI KARANNUT". Kissan kokoisilla kirjaimilla, että kaikki varmasti huomaavat. Tämän jälkeen, yhä suurilla tikkukirjaimilla raapustaen siitä, kuinka ponini saa hirrrveän vähän heinää, eikä se nyt jumalauta saa niistä häkeistä mitään, ja tämän takia karkaa!!1

Argumenttini:
1) poni saa heinät maahan kolmesti päivässä. 4-5 siivua kerrallaan. Yhdessä paalissa on 8-10 siivua. Yksi paali painaa 10-12 kiloa. Tämä tekee keskimäärin 1,5 paalia, eli noin 14-18 kiloa päivässä. Tai jotain, tipuin laskukaavoista aikoja sitten. Kuitenkin, PALJON. Ponin strategiset mitat ovat n. 350kg ja n. 146cm.

2) ponilla on heinää 24/7 noissa häkeissä. Lataan ne 2-3 kertaa päivässä. Häkki vetää sisäänsä 3-5 siivua, muttei aina, koska joskus siellä on entisiä heiniä -apua, se ei saa niitä sieltä!!1 part II.

3) KUKAAN täysijärkinen ei voi sanoa allaolevaa kaakkia langan laihaksi, luunahkakasaksi, sairaalloisen laihaksi eikä nälässä pidetyksi. Kukaan. (tästä tulemme johtopäätökseen, että kyseinen henkilö ei välttämättä käy ihan täysillä)

Voi pientä nälässä pidettyä karvanaamaani. :(

Survon jossain välissä eilisen & tämän päivän kuvapläjäyksen, tullut taas suljinta hakattua kivasti.

Kuulumiset osat 2/3

Sain vihdoin joku aika sitten eräät kuvat herra Sylbertistä, joten voin nyt survoa koko postauksen täyteen kuvia tuosta ihanasta punaisesta ruunahevoisesta. Tsyp on siis parannuttanut koipensa ja aloittanut treenauksen uudelleen, ja aloittelee ilmeisesti ensi vuoden puolella taas kilpailemisen. Ponin paranteluvaiheissa kävimme ihanilla maastakäsinkävelyillä, ai jeesus että tykkään tuosta kirahvista edelleen! Valitettavasti ponin vuokraus ilmeisesti loppui, mutta... näänpähän edes sitä kun edelleen samassa tallissa asuu. Veeralle suurkiitos osasta kuvista! Syystä että kyseistä ponia tuskin tullaan pahemmin enää blogissa käsittelemään, pidän oikeutettuna oksentaa tänne kasoittain kuvia.

♥

Lassin kuulumispostaus tulee kunhan ehdin sen kirjoittaa, tälle ponille sentään on tapahtunut asioita, ja kuviakin on köh kiitettävästi... Koosta sen verran, että alkaa ilmeisesti pallerolla ikä ja käyttö vähitellen näkyä kropassa. Se on mysteeriontuillut oikeaa etusta muutamaan otteeseen tälle kesälle/syksylle, aina päivän-pari kerrallaan. Nyt viime viikolla? se kuitenkin liikkui epäpuhtaasti pari päivää ravissa, oli sen jälkeen hieman haluton liikkumaan jonkin aikaa, ja nyt sillä kyllä virtaa riittäisi, mutta jalan liikerata ei vieläkään ole vasemman veroinen. Osteopaattia metsästelemme, veikkaan selkä/rintarangan lukkiutumaa mutta mistään ei tosiaan ole vielä mitään varmuutta. Poni on nyt hieman kevennetyllä liikunnalla ainakin tämän talven, tarkoittaen lähinnä siis esteiden poisjättöä, vaikka tuo osteopatia auttaisikin ja vika olisi muualla kuin jaloissa. Kuinka niin hysteerinen? Ponille tulee myös ensi viikolla omat hackamoret, niin pääsee mukavemmin hiihtoratsastelemaan. Tuo kun tuppaa hieman kuumahtamaan, kun perässä on joku suksilla, (oppinut, että silloin muuten laukataan -ja LUJAA!) eikä täten ole kaikilla kuskeilla aina ihan hanskassa naruriimulla tai sidepulleilla, ja minäkin haluan kuitenkin välillä olla myös suksilla. Onneksi löysin hyvinkin edulliset, laadukkaat lyhytvartiset & topatut hackamoret aivan lähistöltä. Niin tosiaan, kotiutuvat siskolle kaupunkiin ensi viikolla, saa nähdä milloin tänne saakka kulkeutuvat -vaan eipä niillä kiirettä ole, kun lumet tulevat hyvällä tuurilla joulukuuksi...

Ja sen verran pakko paljastaa, että voi olla mahdollista, että blogi kokee hyvin onnellisen ja odotetun perheenlisäyksen, tai itse asiassa kaksi. Ja koska näiden kanssa tulisin viettämään aikaa, ja oikeasti tekemään asioita enemmänkin, voi olla, että myös postaustahti hyppäisi tähtitieteellisiin lukemiin.

Ai niin joo, piti vielä yhdestä asiasta kirjoittaa. Olin... viime-toissa viikolla? eräällä koulutuksella, joku eläimet hyvinvointina etc tyyppinen. Siis terapiaeläimet, sekä fyysiseen että henkiseen terapiaan. Siellä sitten luentoa piti mm. eräs EASEL-kouluttaja, ja aaaaa rakastuin tuohon ajatusmaailmaan! Luento antoi oikeasti ajateltavaa, ja tunsin ihan järkyttävän piston omatunnossani siinä penkillä istuessani. Siitä lähtien Koon elämisen kanssa on tehty tähän mennessä jo muutamia muutoksia:

•  Jos poni ei itse tule luokseni, en lähde jahtaamaan sitä, enkä houkuttele herkuilla. Siinä vaiheessa kaivaudun syvemmälle itseeni, ja mietin, mikä asenteessani ja olemuksessani on väärin, ettei poni halua olla kanssani.
•  Jos poni ei "toimi" ratsastettaessa, hyppäämme kolme askelta taaksepäin ja aloitamme koko treenin alusta.
•  Ponia ei tulla kiihdyttämään "punaiselle alueelle", vaan se pysyy sinisellä, ("lepo", kaikki ponille/ihmiselle/mille vain hyvinkin tuttu ja turvallinen asia) voi käydä keltaisella ("työskentely", hevonen vaatii lähinnä itse itseltään lisää ihmisen kehotettua/pyydettyä [ei pakotettua] asiaa, muttei kiihdy, stressaannu tai halua pois paikalta) ja ehdottomasti korkeintaan kokeilemassa keltaisen ja punaisen rajan sijaintia.
•  En enää oio teitä nopeammalla tavalla, esimerkiksi makupaloilla houkuttelemalla/"kirittämällä", (esim. ponin saaminen seuraamaan reippaammin/lähempänä minua) vaan pyrin saamaan ponille itselleen motivaatiota harjoitella, ja saada mielentilan molemmille sellaiseksi, ettei kumpikaan pyri poistumaan paikalta.
•  Lopetamme harjoituksen tasan siihen hetkeen, kun harjoiteltu asia on sujunut hyvin. En enää kokeile "jos vielä kerran..", koska se tulee kostautumaan -ja siitä taas ei kukaan hyödy eikä opi mitään.
• Ja se kamalin... En hermostu. Ehdottomasti ärsyttävin piirre minussa. Mieluummin jätän ponin seisomaan siihen paikkaan, käyn juoksemassa kierroksen, ja jatkan sen jälkeen harjoitusta, ennen kuin alan syyttelemään ponia. Ehkä kamalinta koskaan. Olen nähnyt miten poni toimii esim. Sohvin alla, kuvittelen, että totta helvetissä mäkin nyt sen saan noin liikkumaan! ja... joopa joo. Yritän, en osaa, syytän ponia, hermostun, ja sen jälkeen mikään ei onnistu.

Näiden kirjoittaminen julkisesti on oikeasti ehkä tärkeintä koskaan, koska nyt kaikki (:DD) ovat nähneet nämä, enkä voi täten lipsua!

Tjooh, näihin kuviin ja tunnelmiin tällä kertaa, olen taas tämän viikonlopun vastuussa Koon lisäksi Lassistakin, joten pitänee lähteä valjastamaan viimeisenä mainittu ja körryytellä pitkin metsiä.