Kesäkuu 2010, ensimmäinen kaulanaruratsastus koskaan kentän ulkopuolella
"Ai, sulla on hevonen?", "Onks se ravuri vai ratsu?", "Kisaattekste?"
Kuulen nuo kysymykset aina silloin tällöin. Vastattuani, että ei, se ei oikeastaan ole ratsu eikä ravuri, emmekä kisaa, saan usein hämmentyneitä katseita. "Täh, mitä sä sit sillä teet?" Mitä sinä teet parhaalla kaverillasi? Tai ehkä ennemmin, mitä sinä teet parhaan kaverisi kanssa? En pidä mitenkään myönteisenä sanoa, että mulla on poni. Näen tuon ponin aivan eri asiana, eri tasolla kuin esimerkiksi marsuni. Voin sanoa, että joo on mulla marsuja. Tai gerbiilejä. Tai meillä koiria. Voisin oikeasti verrata sitä ainoastaan ystävääni. Toisaalta, minun ei tarvi verrata sitä yhtään mihinkään. Loppujen lopuksi se kuitenkin on minulle vain ystävä.
Tuhannen hyvä sellainen. Se ei ole kisakaveri saatika -väline, en näe hevosteluani minään urheiluna, eikä minulla ole ponia vain koska on siistiä sanoa omistavansa noinkin suuri eläin. Tiedostan, että sen hyvinvointi on minun vastuullani, ja minun tulee tehdä tiettyjä asioita sen eteen, koska olen sen omistaja ja mulla on poni. Tai olen ehkä ennemmin haltija tai huoltaja, papereissa kun tuo ei edelleenkään ole minun. Käytän kuitenkin jatkossakin tässä tekstissä termiä omistaja, koska olen ehkä kuitenkin loppupeleissä tottunut kutsumaan sitä omakseni. Isän mielestä se taas on meidän, eli perheen, kuten koiratkin -niistä osa on tosiaan äidin, osa äidin & isän ja yksi äidin & siskon nimissä. Äidin mielestä poni on hänen, mutta minun vastuullani. (toki loppupeleissä vanhempieni) Sen voin kuitenkin sanoa, että esimerkiksi veljeni olisivat luultavimmin tuhannesti iloisempia, jos tuota meidän ponia ei olisi.
Toukokuu 2010
Miksi minulle alunperin tuli poni? Ei, se ei tullut ystäväkseni, tuekseni, turvakseni ja terapeutiksini. Se ostettiin minulle ja siskolleni ratsuksi, minusta piti tulla esteratsastaja. Ei tullut. Minusta tuli hörhö heppahippeilijä, joka nykyisin ratsastaa enemmän lainahevosilla kuin omallaan, ja hyppää esteitä korkeintaan viidesti vuoteen. Siskolla taas hevostelu vähän jäi, nykyään hän käy ehkä... viidesti vuodessa? Mutta jotain siitä ei voitu ostaa. Ihmisen ja eläimen välistä kanssakäymistä, molemminpuolista luottamusta, ystävyyttä, toistensa kunnioittamista. Ne pitää ansaita. En voi väittää ansainneeni tuota ponia täysin, enkä todellakaan ansaitse ainakaan toistaiseksi. On paljon, paljon asioita, jotka menevät ponin silmissä paljon korkeammalle kuin minä. Näkyvimpinä ehkä oma lauma ja ruoka, eli turva, hengissä säilyminen. (tuota ponia kun katsoo, niin... no, ei se ainakaan ihan heti nälkään kuole)
Siitä huolimatta tuo poni antaa minulle paljon, huomattavasti enemmän kuin olen koskaan ajatellutkaan. Ihanan kliseisesti syyn herätä aamulla, mutta totta se on. Tuon takia herään mm. tänä viikonloppuna aikaisin. Ilman ponia varmaan oikeasti kaikki lomat ja viikonloput lagaisin koneella läpi yön johonkin seitsemään aamulla, kunnes päätyisin nukkumaan neljäksitoista tunniksi ja aloittaisin taas dataamisen. Syyn jatkaa huomiseen -vaikka koko muu maailma tuntuisi kaatuvan niskaan, niin minulla on tuo maailman hienoin karvakasa, jonka haluan nähdä vielä seuraavanakin iltana. Saan tavoitteita, pienempiä ja suurempia. Minulla ei ihan oikeasti ole mitään muita tavoitteita elämässäni, kuin tuohon poniin liittyvät. Ja hauiksen kasvattaminen siihen malliin, että saan siihen hihatatuoinnin. Joka tulee painottumaan melko suuresti tuohon poniin. Hups. Suurimpana, elämäntavoitteenani, on saada tuo poni toimimaan ihan joka tilanteessa kaulanarulla. Pelkällä yhdellä säältä ryntäille ja takaisin kulkevalla narulla, ei yhtään narua kiinni siinä, eikä minulla ole käsissäni mitään. Enkä halua koskea siihen cordeoon. Tiedän kuitenkin sen, etten tule koskaan saamaan asioita siihen kuntoon, että voisin haaveillakkaan kaulanarustakin kokonaan luopumisesta. Sen lisäksi minulla on toki niitä pienempiä; saada poni oppimaan espanjalainen käynti ja makuulle meno, ja jotain sen suuntaisia.
Elokuu 2010
Yhdessä isommassa tavoitteessani olen kuitenkin jo tähän mennessä onnistunut. Olen onnistunut saamaan tuon ponin kuorestaan. Tai ainakin haluan ajatella niin. Ennen arahkosta, ehkä ennemmin pidättyväisestä ja ujosta ponista on kuoriutunut lähes yltiösosiaalinen, täysin vieraitakin ihmisiä vapaaehtoisesti tervehtimään menevä poni. Edelleenkään se ei pidä tietyn tyyppisistä henkilöistä, eikä pahemmin nauti tai pyri esimerkiksi tiettyjen tallilaisten seuraan. Eikä sen tarvi, minäkin välttelen itsestäni epämiellyttäviä ihmisiä viimeiseen saakka. Tämän lisäksi poni tuntuu oikein huokuvan elämäniloa. Se selvästi tykkää tästä tämänhetkisestä vapaudestaan; on joitain asioita, joihin sillä ei ole nokan koputtamista. Sen tulee seistä paikoillaan kun sanon, eikä se saa poistua hoitopaikalta vaikka kuinka tekisi mieli. Se ei tietenkään saa juosta ihmisten päältä. Mutta se saa osoittaa mieltymyksensä. Se saa osoittaa, jos jokin ei ole mukavaa. Se saa uhkailla potkivansa ja purevansa minua, jos teen jotain ponista epämiellyttävää; se esimerkiksi on erittäin hyvä jumittamaan vatsalihaksensa, eikä täten tykkää kun mahan alustaan kosketaan ja silloin jalat viuhuvat, korvat luimivat ja hampaat vilahtelevat hyvin lähellä reittäni tai kättäni. Muutamaan otteeseen se on oikeasti napannutkin toppatakistani kun en ole lopettanut epämiellyttävää asiaa, ja se on ok. Joudun kuitenkin ajamaan pois kaikki ihmiset, joiden tiedän rankaisevan hevosta tuosta.
Toukokuu 2010
Poni saa myös esimerkiksi ehdottaa uusia, tai muuten vain mieluisia reittejä lenkkeillessämme kahdestaan, olin sitten selästä- tai maastakäsin. Lyhyet riehumistuokiot pyörätiellä lopetetaan, kun poni alkaa katselemaan tallillepäin eikä ole enää niin innolla mukana. Ja ihan oikeasti, näillä muutoksilla on saanut mielettömästi tuloksia aikaan tuon ponin kanssa! Ennen "do it or die"-metodilla käsitelty ("väärästä" rankaistu, "oikeasta" vain jatkettu tekemistä) "kaikki käy"-lapashevonen onkin alkanut avautumaan, sanomaan mielipiteitään asioihin ja protestoimaan vastaan. Ja minä tykkään! Aikaa se vei, mutta todellakin kaiken tämän vaivan arvoista. On niin paljon mukavempaa tehdä töitä, kun tietää, että ponillakin on mukavaa tai se häipyy horisonttiin.
Heinäkuu 2010
Asiassa on vain yksi huono puoli. En halua kenenkään muun käsittelevän tuota, koska tiedän, että se saa muilta tallivuoroja tekeviltä piiskasta jos alkaa nostelemaan takasiaan -tai kavioita puhdistaessa vetääkin sen ensiksi mahan alle ja sen jälkeen vasta taaksepäin. "Se pelleilee!" Yeah, right, näinhän se olikin... Tämän takia poni viettää nykyään myös yöt päivätarhassa, koska en halua, että aamutallintekijä raivoaa ponille taluttaessaan sitä tarhasta toiseen. Ei, tuo ei ole mitenkään hankala taluttaa, on ehdottomasti tallin helpoin tällaisissa tilanteissa koska se tosiaan pysähtyy samalla sekunnilla ihmisen kanssa, ei rynni, kulkee nätisti vähän perässä, odottaa rauhassa paikallaan jne. Samaa ei valitettavasti voi sanoa yhdestäkään tallin muusta hevosesta. Tuota ei myöskään voi muut kuin minä ja Sofia ratsastaa, se ei vain toimi. Ei se toimi kyllä erityisen hyvin minullakaan muuta kuin puskamopona, mutta silti. Poni ei siedä käsiratsastajia, eikä esimerkiksi esteillä hyppää jos sitä ei tuo oikeaan paikkaan. Ja taas se pelleilee ja pitää saada maistaa raippaa ja raivoa jee-e...
Täten voin unohtaa myös kaikki pidemmät lomareissut. Ei vain yksinkertaisesti ole hevoselle hoitajaa, joka osaa käsitellä tuota sen vaatimalla tavalla, omistaisi hyvät hermot tuon liikuttamiseen, saatika jaksaisi värkätä tuon vaatimien "erikoisasioiden" kanssa; kavioiden pesu + öljyäminen, (vie aikaa puolisen tuntia, kun pitää antaa vaikuttaa) talvisin vesien keittäminen pihalle joka vie noin 1,5-2 tuntia, ja kesäisin ihottuman hoito = loimitus, rasvaus ja tarvittaessa pesu. Alkukesästä, laidunkauden jo alettua, tuon voi jättää muutamaksi päiväksi tallilaisten hoitoon. Siis niin, että he huolehtivat vain, että ponilla (laumalla) on vettä kupissa. Ja katsovat, että se on hengissä. Loppukesästä tuo vaatii jo päivittäistä ihonhuoltoa, eli ponin ottamista pois laitumelta ja rasvaussysteemit. Mitä enemmän näen näiden potentiaalisten ponin varahoitajien hevosenkäsittelyä, sitä varmemmin perun kaikki suunnitelmani. No, enpä ainakaan näe turhaa maailmaa, ja säästyy rahaa kun ei tarvi edes miettiä matkustelua!
Elokuu 2010
Enkä vaihtaisi ponielämää mihinkään. Vaikka tämä aiheuttaakin ennenaikaisen hiusten harmaantumisen, katkenneita verisuonia, menetettyjä yöunia... Niin tämä on sitä, mitä minä haluan ja mistä pidän kiinni viimeiseen saakka.
Heinäkuu 2010
asiasta kukkaruukkuun tykkään tosta hupparista joka sulla on noissa ekoissa kuvissa ::::):D
VastaaPoista:'''D vihaan sitä. En tosin tiedä missä se nykyään majailee, parin vuoden ympärivuotinen jokapäivänen tallikäyttö kyllä söpösti syö hupparia ja se tosiaan on sen näkönen. :D Joillain ihmisillä on kuulemma talli- ja arkivaatteet erikseen, ja niillä kuulemma vaatteet myös kestää....
VastaaPoistaIhana karrsu! <3 Mäpä muistelen kans ens kerralla, kun pallukka kiukuttelee, että se on oikeasti hyvä juttu, että se haluaa ilmaista itseään. ;)
VastaaPoistaArggh! Oli mulla asiaakin. Heitin sulle runohaasteen. Ohjeet ja mun tekotaiteellinen koiranoksennus löytyy blogistani.
VastaaPoistaEi sitä aina jaksa muistaa, välillä kilahdan tuolle kaakille kun on se niin saatanan hankala mennä sinne tarhaan etc. :''D Kiitoksia haasteesta, pitää tutustua siihen ja tekasta! :)
VastaaPoistaOlen blogissasi ensimmäistä kertaa ja ryhdyin heti lukijaksi. Ihan loistava kirjoitus, pidin todella paljon. Tunnistan oman hevoseni tuossa että se saa ilmaista itseään, heh, monen mielestä varmaan liikaakin. Se osoittaa kyllä niin suoraan mielipiteensä ja pakottamalla sitä ei saa yhtään mihinkään. Olen sen kanssa näitä rajoja koetellut välillä ja heti kun homma rupeaa menemään pomottamisen puolelle eikä hevosesta ole enää kivaa niin se ei lopulta siihen enää suostu. Sen kanssa pitää kohteliaasti neuvotella asioista :D. Hienoa että sinulla on hevonen joka saa sanoa sanansa kun on kyse teidän molempien yhteiselosta. On rajat, mutta toista ei vaienneta.
VastaaPoistaTuo kuulostaa kanssa tutulta että hevonen on isohoitoinen, minulla menee joka päivä se 4 tuntia kun hoidan hirnakan, on kanssa kavionhoitoa ja kutinaa joka vaatii omat erikoistoimenpiteensä. Onneksi sentään hoitoapua on löytynyt, mutta olen hirveän vaativa sitä hoitoapua kohtaan. Mielellään sitä hoitaisi 100% itse, mutta se ei ole mahdollista jos sairastuu tai pitää käydä jossain. Hyvä jos olet pystynyt järjestämään asiat niin että pystyt käsittelemään hevosesi itse, ihanaa että teillä on noin hyvän kuuloinen suhde :)
Tervetuloa Bessie! Minä olenkin teidän eloa "alusta" saakka ensin THsta ja sittemmin blogista seuraillut. ;) Ja kiitoksia, minä taas en tykännyt tästä kirjoituksesta, mutta kaveri pyysi julkaisemaan tämän luettuaan.
VastaaPoistaSaman olen myös Koon kanssa oppinut; ei sitä pakottamalla saa toimimaan, ja jos alan tappelemaan sitä vastaan esim. maastolenkillä, poni kääntyy kannoillaan, haistattaa pitkät ja kirmaa tallille. Parempi vaan rauhoittaa tilanne, hengittää syvään ja yrittää neuvotella asiat läpi. :D
Minulla on onneksi yksi ystävä, jonka käsiin voin tuon ponin jättää ja tiedän, että sitä on kohdeltu ja hoidettu kuten pitää -mutta hänellä on omakin poni, useampi ratsastettava ja syksyllä hän muuttaa kauemmas. Edelleen haaveilen, että saisin ponin omaan pihaan -siitä sen käy vaikka pää kainalossa ruokkimassa ja rapsuttamassa. Lomareissuja en tosiaan harrasta, ei vain voi, mutta eipä se haittaa.
Oi, sepä kiva kuulla :D. Jos nimimerkkisi th.netissä on "Koo" niin muistan kyllä kyseisen nimimerkin :D.
VastaaPoistaAiniin, tää oli ihan loistava lause "On niin paljon mukavempaa tehdä töitä, kun tietää, että ponillakin on mukavaa tai se häipyy horisonttiin."
Hih ;)
Toivottavasti saat hirnakan omaan pihaan ennenpitkää :)
Jep, Koo täällä moi. :D
VastaaPoista