Hieno pieni poni.

... joka on kipeä. Argh. (Yli)huomenna saamme Psyllium-pänikän kotiin, toivottavasti hienon pienen ponin olo paranee. En vain tajua, miten tuon olo on nyt näiden muutaman kuukauden aikana huonontunut huomattavasti, aaltoillen. Välissä on todella hyviä päiviä, poni on täysin normaali, pirteä, eikä maistata kavioita tai hampaitaan minuun vaikka kuinka sivelisin sen vatsaa. Toisena päivänä, kuten tänään tai eilen, miten sen nyt ottaa, en voinut kävellä edes ponin kyljen vierestä tai sain katsella luimukorvia ja taaksepäin mulkoilevaa ponia. Oudointa tässä on tosiaan se, että nythän sen ei olisi pitänyt saada lisää roskaa suolistoonsa kun lumet peittävät kaiken -tosiaan, pahimmat oireet olivat viime vuonnakin kaksi vuotta sitten tähän aikaan. Toivon todella, että tämä on vain sitä hiekkakeräytymää, mutta valitettavasti pessimistinä täytyy minun sanoa, että vähän pelkään jotain hankalemmin, kalliimmin ja hitaammin hoidettavaa -pahimpana pelkona tietenkin jokin lopullinen. Argh, ostakaa vaan hevosia, jos haluatte ennenaikaisen kaljuuntumisen tai vähintään hiusten harmaantumisen, menetetyt yöunet sun muut...

Maanantaina poni kävi vain kaviopyykillä tallissa, ja pala kurkussa ja kyyneleet silmissä kuuntelin erään ihmisen ihastelua. "Vitsi toi sun ponis on mahtava, ihan mieletön, miten se tolleen, vähän sä oot tehny hyvää työtä!" Kyllä, se on mahtava, ja maailman paras pieni karvapallero, joka saakin kuulla siitä joka ilta, vaikkei se sitä tajuakaan. Ei se ymmärrä jokailtaista hyvän yön toivotustakaan, mutta ei sen tarvikaan. Minulle riittää, että saan sanoa sen sille. Puspus. ♥

Tiistaina ajattelin myös hyvin myöhäisen ajankohdan takia jättää ponin vain tarhailemaan loppuillaksi ja -yöksi, kaviotkin jäivät pesemättä ja öljyämättä toista kertaa tämän kuurin aikana. Poni kuitenkin seisoi portilla niin vastustamattoman sievänsöpösti, etten voinut jättää sitä sinne -siis portti auki ja poni vapauteen. Poni käpsytteli omaa tahtiaan minun ja koiran perässä, hölkkäili välillä meidät kiinni ja jäi taas katsomaan maisemia ja tonkimaan lumipenkkoja välillä jalkojaan liikutellen. Poni vierastaa jostain syystä erästä siltaa, jossa on kylän raja ja Kellon kellertävät katuvalot vaihtuvat Kiviniemen kirkkaisiin. Silta itsessään ei ole kummoinen, sitä ei nyt talviaikaan edes oikeastaan tunnista sillaksi. Pienellä kuikkimisella poni kuitenkin ylitti kylien rajan, ja päätti, että menemme vierailulle meille kotiin -pieni, ahne pallero kun on näiden vuosien aikana oppinut, että sieltä saa aina jotain hyvää. Kesät poni on viettänyt ruohonleikkurin hommissa pihalla, ja hyvin useasti ohikulkumatkalla olemme käyneet hakemassa jonkin leivänkannikan mukaamme. Kooponi lähti siis kävelemään metsäpolkua yksikseen minun jo ohitettuani sen risteyksen, pysähteli joka toisella askeleella ja odotti minua ja puudelia peräänsä. Puoliväliin polkua päästyään kutsuin ponin takaisin, odotin, että se ylitti viimeisenkin sillan ja spurttasin sillan toiselle puolen ponin pukitellessa perässäni. Koiralle kuitenkin riitti, eikä se enää suostunut palaamaan takaisin tallillepäin, joten hölkkäsimme ponin kanssa takaisin metsäpolulle missä koira meitä odotteli. Metsäpolulta asutusalueelle päästyämme poni olisi hyvin mielellään käynyt tutkimassa melkein-naapuriemme pihat ja jouduin hakemaan sen kahdelta pihaantulolta takaisin tielle. Kotipihaan päästyäni tajusin, ettei minulla ole ponille mukana mitään. Oho. No, ponille odottaa-käsky ja pikavauhtia koira sisälle, keittiöstä kuivatut leipäpalat mukaan ja takaisin pihalle. Siinä se oli, karvainen pää suoraan ulko-oven takana. Yhden askeleen oli ottanut t. kavionjäljet maassa, senkin vain sivuttaissuunnassa. Kotimatka sujuikin täysin moitteetta, mitä nyt poni käveli metsäpolun alun ohi ja oli lähdössä tutkimusmatkalle eräälle talolle, mutta kääntyi takaisin polulle huudeltuani sitä hetken. Perinteiset iltahöpöttelyt ja pusuttelut ja hyvät yöt, poni tarhaan ja minä kotiin.
  Tällaiset hetket ja retket saavat minut miettimään, että ehkä olen sittenkin tehnyt jotain oikein. Olen tehnyt ihan mielettömästi virheitä, huomattavasti enemmän kuin keskivertohevostelijat. Mutta ei ilmeisesti ihan kaikki olekaan mennyt pieleen, kun poni, joka ennen teki mitä vain päästäkseen vapauteen ja eroon minusta, pysyykin nykyään irti lähistölläni lähes tilanteessa kuin tilanteessa. Ja poni, joka oli vielä parisen vuotta sitten saada paskahalvauksen nähtyään linja-auton, pystyy nykyään kävelemään rennosti vaikka sellainen ohittaisi meidät kulman takaa.

Mm. näitä kuvia katsellessa tulee ikävä kesää. Niitä puolipilvisiä päiviä kera tuulenvireen, ilman ötököitä ja paahtavaa aurinkoa. Uittoretkiä, maastoja, laidunta... ja sitä, kun poni pysähtyy joka välissä syömään ojan varteen...