Pakkaspäivän putteilua

Pohjoisen reissulleni on jo mahtunut monenmoista hevostelua; joulupäivänä kävin siskoni mukana katsomassa vuokrahevostaan ja leikin taas alkeisratsastajaa, sen jälkeen kävin moikkaamassa Sofian hevosia, sunnuntaina vierailin Takkulassa katsomassa hevosia ja ihmisiä (ja kunhan Volvo lämpiää, hurautan taas sinne) ja eilen kävin kauhistelemassa taas niin kovin kasvanutta Violaa ja hirveän karvaista Maisaa.

 

Rikkinäisiä Converseja lämpimämmät kengät Prismasta haettuani Vompatin keula osoitti kohti pohjoista, ja parin tunnin luistelun jälkeen tuttu tammalauma katseli aidan takaa. Tuttuun tapaan kävin ensimmäisenä moikkaamassa tammoja -Vilma ja Viola olivat portilla ensimmäisenä, mutta Viena ajoi molemmat pois ja tuli rapsutettavaksi. Maisa katseli tarhan perältä, että turha tuonne on yrittääkään tässä vaiheessa.

Sormien mustuttua ja hevosten harmaannuttua rapsuttelusta otimme Villitin ja Vienan mukaamme metsäretkelle. Molemmilla oli melkoisesti virtaa -Vienalla etenkin kotiinpäin kävellessämme ja Violalla muuten vaan. Villis esittelikin bravuuriliikkeitään ihmisten vuoronperään hihitellessä ja katsoessa poispäin kauhistellen. Ei enää edes niin kovin pieni putenpoikanen on kyllä vallan ketterä ja nopealiikkeinen!

Itsensä kuuraiseksi ja puuskuttavaksi juossut varsa pääsi tasaamaan hengitystään peltokävelylle, vaan varsan epäonneksi typerät ihmiset halusivat sen taas poseeraavan tylsästi paikallaan korvat hörössä.

Villis 6kk 13pv, 3kk 16pv ja 1kk 9pv

Ja ettei kuvasaldo vaan jäisi turhan pieneksi, joutui varsa vielä riimun vaihdon jälkeen poseeraamaan toista taustaa vasten rakenne- ja pääkuviin.

Auringon laskiessa kyseltiin jotain hevosista vapaaehtoiseksi poseeraajaksi, ainoa ilmoittautuja oli Maisa vaan niillä jaloilla ei valitettavasti ihan vaadittavalle korkeudelle päästä. Ihan vahingossa putet kävivät kuitenkin kuvattavana kun rapsutuksia oli mallille tarjolla.

Yläkuvan Villis menisi kyllä melkein yhdestä toisestakin lurppakorvaisesta paksukaulaisesta puttetammasta. Ja alkaapa se muutenkin muistuttaa sukulaisiaan kuukausi kuukaudelta enemmän, joka ei ainakaan minun mielestäni ole huono asia alkuunkaan.

Poniton joulutervehdys

Jokavuotiset joulukuvat oli tänäkin aattona otettava, mutta tällä kertaa ponin ei tarvinnut moiseen uhrata omenanmussutusaikaansa. Muut eläimet olivat lahjottavissa, joten vasemmalta ylhäältä alas Leya & Tito, Kyllikki, Hessu & Piu, Mortti, Pippin sekä Yoda saapuivat blogiin joulufiiliksissä toivottelemaan hyvät joulut lukijoille.

Superpikaiset kuulumiset

Parinkymmenen minuutin päästä pitää olla koira ulkoilutettuna odottelemassa Helsinkiin lähtevää bussia, perille päästyämme on minulla kissoineni ja koirineni sekä tavarakasan kanssa hetki aikaa kipittää Kampista rautatieasemalle ja hypätä junaan kohti Oulua. Oulussa olemme vähän kuuden jälkeen aamulla. 

Arjesta poikkeavia asioita on tapahtunut, niistä aloitin jokunen päivä sitten kirjoittelemaan pitkän kaavan mukaan vaan koska nyt ei ole aikaa jatkaa samaa tyyliä, kerron ne pikaisesti.

Toissa viikon perjantaina ponilla oli jalat turvoksissa. Normaalisti niin kuivakinttuinen otus oli kadottanut jänteensä tiukan massan taakse, niitä ei näkynyt, ei tuntunut. Lämpöä ei ollut, poni ravasi tarhasta ja oli muutenkin aivan normaali ja pirteä itsensä. No, se ilta meni vesiletkua pidellessä, seuraavana päivänä hain Agrimarketista kylmäyssuojat. Viikonlopun toiminta oli jalkojen  ympärillä pyörivää -kylmäystä, kävelytystä ja pikkuhölkkää. 

Maanantaina iski arki, enkä päässyt taas useampaan päivään tallille. Sinne vihdoin itseni saatuani oli ponin nahkapuku taas kovin kireä, mutta jalat normaalit. Jee! Sunnuntaina ponia kokeillut vuokraajaehdokas, joka päätyikin ottamaan pidempiaikaisen vuokraponinsa ylläpitoon, kävi harjaamassa ja taluttelemassa ponia. Tänään kävimme vähän baanailemassa, alkumatka Siinan kanssa kävellen ja varsan jäätyä tallilleen kirmailimme vähän matkan päässä kulkevan tien ponin valitsemaa vauhtia. Vaikka sille antoi tallillepäin vapaat ohjat ja vapauden laukata haluamaansa vauhtia, viheltämällä vauhti alkoi tasaisesti hidastua ja vastaantulevat autot ohitimme aina sievästi kävellen. Huippu otus!

Minka hoitelee ponia nyt about viikon, sen jälkeen huristelen Vompatilla takaisin alas. Ette tiedäkään miten onnellinen olen, että saan vapauden liikkua juuri minne ja milloin haluan! Valitettavasti koira jää Ouluun vanhempieni luo, se ei ole tähän päivään mennessä oppinut olemaan hiljaa kissan kanssa kahden jäädessään, enkä mieluusti menettäisi kattoa pääni päältä.

Läppärini jää Minkalle, itse otan kameran sekä ulkoisen kovalevyn mukaan ja luvassa on poneilua parissakin paikkaa -voi olla että viikon aikana tulee jotain turinointia jommalta kummalta jonnekin, tai sitten palailemme asiaan vuoden vaihteessa. Hyvää joulua kaikille!

Tallitontun blogihaaste

Villitti, tai ehkä ennemmin Jessi, haastoi meidät tarinoimaan joulusta mukavan kirjoiteltavan ja kuvitettavan merkeissä. Vuokon kehittelemän haasteen säännöt menevät näin;

Aloita haaste ainakin yhdellä jouluisella kuvalla.

Kerro, mitä joulu sinulle merkitsee ja miten sitä vietät.

Miten hevoset näkyvät joulussasi?

Mikä on ikimuistoisin talvinen hevoskokemuksesi?

Valitse mielestäsi paras talvinen tai jouluinen hevoskuvasi ja kerro, miksi juuri se kuva viehättää.

Haasta valitsemasi määrä muita hevosbloggaajia, joiden luona tallitontut eivät ole haasteen kanssa vielä vierailleet.

Aikalailla kaikki jouluiset hevoskuvat ovat blogissa jo aiemmin nähtyjä, joten joulukuvaksi valikoitui todistusaineistoa Yoda-koirani jouluhengestä viime aatolta. Minulle joulu on yhdessäoloa perheen kanssa, ruuan syömistä ja hetki, jolloin on vain aika pysähtyä. Saunoa pitkän kaavan mukaan, hengata koko päivä rennoissa vaatteissa ja pitää hiukset kiinni. Tänä jouluna kaikki on toisin. Tai ei kaikki. Ensimmäistä kertaa sitten joulun 1997 minulla ei ole kotia jossa jouluilla, ensimmäistä kertaa ikinä matkustan lähes 700 kilometriä päästäkseni perheeni luo, ensimmäistä kertaa ikinä meistä kuudesta vain kolme asuu samassa osoitteessa, ensimmäistä kertaa kymmeneen vuoteen vietän joulun ilman hevosia. Tai Koota ainakin. Olen yhdeksänä jouluaattona mennyt tallille, syöttänyt ponille pipareita ja omenoita, rapsutellut ja hengaillut tovin. Useana aattona olen ripustanut tonttulakin Koon korvalle roikkumaan, ottanut vuotuiset joulukuvat joko yksin tai siskoni tai isäni avustuksella. Aina säiden salliessa olen joulupäivänä käynyt maastossa.

© Jessi

Talvi on aina ollut minulle kunnon hevosteluaikaa. Aikaa ei mene ylimääräiseen, eli ponin kutinan hoitoon ja hurjana kasvavien kavioiden lyhentelyyn, kuten kesällä, joten voin keskittää kaikki voimavarani ponin kanssa hengailuun. Ponin asuessa kolme talvea aivan kotimme vieressä kävimme usein myöhään illalla, tai jopa yöllä, seikkailemassa pitkin kylää. Poni pystyi lenkkeilemään mukanani irti, kun lumi peitti herkut alleen eikä ruunalla ollut houkutuksia jäädä matkan varrelle -mitään päinvastaista ongelmaa kun tuon kanssa ei vuosiin ole ollut. Maailman parasta on kuunnella hiutaleiden narsketta kengittämättömien kavioiden alla, ponin tasaista hengitystä ja ajoittaista pärskimistä. Ei ole parempaa ääntä eikä hetkeä. Erään kerran otin yhden äidin koirista mukaan, koira ärsytti ponia yrittämällä napsia takajaloista tai roikkua hännässä, kunnes poni sai tarpeekseen. Ruuna kääntyi kannoiltaan, ajatti koiran oikoreitti-metsäpolulle ja kotimme pihaan minun juostessa perässä, poni kääntyi jälleen ympäri ja käveli luokseni kuin kysyen, että jatketaanko matkaa. Muistan elävästi myös viime vuoden lokakuisen perjantain, jolloin tein aamutallia ensilumen sataessa maahan ja Maila pääsi pitkän kesän jälkeen taas tarhaan. Myös ratsastukset niin syvässä puuterilumessa, että jalkani jättävät jäljen hangen pintaan, sekä Jessin ensimmäinen vierailu luonamme, joka pääsi tätä osiota kuvittamaan, ovat jääneet erittäin hyvin mieleen.

Valitsin sekä lempi joulu- että talvikuvan. Joulukuvaksi arpoutui niinikään viime aaton kuva, ajalta jolloin kaikki oli loistavasti. Kolme rakasta ja karvaista ponia päivittäisessä elämässä mukana, aivan loistava työ tallilla, suurin huoli oli päästä sängystä ylös tarpeeksi aikaisin.

© Jessi

Lempitalvikuvani on yksi lempikuvistani koskaan, mutta esiintynyt niiiiiin usein täälläkin (mm. tämän postauksen viimeinen) että piti etsiä joku toinen! Vähänkään vanhempia kuvia minulla ei kaiketi ole edes täällä Porvoossa, vaan vanhempieni luona Oulussa, mutta ulkoista kovalevyä selaillessani törmäsin tammikuisiin kuviin Jessin luota ja totesin ääneen että siinä! Tykkään tuosta kovin, Vilma on niin söpönä, tausta on sievä ja näyn itse tarpeeksi pienenä ettei ilmeellä tai muullakaan ole väliä...

Tontut jatkavat matkaansa seuraaviin blogeihin: Flight Of The Bumblebee, my little pony, Skyfighter sekä Ulutusta.

Loppuun ajattelin tunkea vielä pari jouluista kuvaa; K5 ja maailman söpöin Paparazzie.

Koo pieni maastomopo

Viime aikoina poni on kyllä ollut se, jonka luota on lähtenyt aina hymy korvissa ja ties mitä rakkauslauluja hoilaillen. Ei haitannut eilenkään useamman kilometrin kävely bussipysäkille vaikka vettä tuli vaakasuoraan, ihan ihmeellinen voima pienellä ponilla.

Iihahaa ystävät!

Viime sunnuntaina kiertelimme peltotietä Siinan kotitallin, takaisin tullessa varsa ja Minka tulivatkin vastaan. Alkumatkasta poni oli superreipas, peltotielle päästyämme olisi halunnut laukata mutta veti herneen nenään kun kielsin hauskanpidon, ja tajuttuaan ettei Siina lähdekään mukaamme päätti, ettei muuten liiku enää metriäkään poispäin. Neuvottelujen jälkeen matka jatkui, eikä autoteille päästyämme stoppailuja enää esiintynyt. Lyhyen lenkin heitettyämme kuvailin ponia, jotka nyt kuvittavat tätä postausta.

Torstaina kävimme Minkan kanssa hoitamassa ponit, ensiksi Siinan harjailun ja ruokkimisen merkeissä ja sen jälkeen Koon. Poni pääsi kentälle juoksemaan ja esittelikin sellaisia koikkaloikkia, laukkapyrähdyksiä ja ninjapotkuja ettei sen uskoisi kääntyvän parikymppiseksi. 

Perjantaina en alkuun tiennyt ollenkaan mihin ponin kanssa ryhtyisimme, mutta hyvän tovin satulahuoneessa pyörittyäni nappasin harjalaukun ja kaulanarun mukaani. Harjailujen jälkeen pujotin narun kaulalle, kiipesin jakkaralta kyytiin ja suuntasimme kentälle. Ja oliko edes loistava ratsu alla?! Pyörimme kentällä ehkä reilun puolituntisen, pohkeenväistöjä, laukanvaihtoja ja etu/takaosakäännöksiä tehden. Väliin ponilta sai koottua askellajeja niin, että sen sai pyörähtämään lähes itsensä ympäri. Kuten Veerallekin selitin, eivät liikkeet GP-tasoa tai edes helppo A'sta läpimeneviä olleet, mutta meidän perustasoa huomattavasti korkeammalla. Loppuun ajattelin käydä kävelemässä erään reitin takametsässä ja tiellä, tielle päästyämme poni oli niin virtaisa että päätinkin jatkaa tallin ohi. Alamäen jälkeen nostin laukan, kirmailimme kuoppaiseen kohtaan saakka. Seuraavassa risteyksessä oli jonkin sortin kokous; koira ja kolme ihmistä, joista yksi pyörätuolissa. Poni hiukan ihmetteli, mutta päästyämme etäisyydelle jossa kuulimme ihmisten puheen, poni totesi tilanteen normaaliksi ja putputti menemään. Yhteensä tällekin ekstrakierrokselle tuli mittaa nelisen kilometriä, joka taivallettiin aika pitkälti ravaten tai laukaten, viimeiselle pätkälle laskeuduin selästä ja talutin loppuun. Ihana, ihana poni!

Linkki

Vielä loppukevennys; lyhytelokuva Nolo kissa/Sieni sateella. Vähän on ehkä omistajaansa tullut, ohi tosiaan kulki kaksi ihmistä... Jotka jäivät sitten kyselemään että vad är det, kun olivat jo kauempaa katselleet että onko se pupu vai mikä.

Linkki

Tänään maastomopon päivän suunnitelmiin kuuluu erään tallilaisen lapsen ihastuttaminen niin, että hän liikuttelisi ponia jonain arkipäivänä tuoden ruunalle vähän virikettä pimeisiin iltoihin.

Koon syksy 2015 -video

Nyt kun täällä Itä-Uudellamaallakin kävi hiutaleen paksuinen lumikerros puolen päivän verran, voinee todeta että syksy oli siinä ja törkeän tuulinen, pimeä, märkä ja ällöttävä talvi on täällä? Täten tartuin härkää sarvista ja hyökkäsin Elokuvatyökalun kimppuun -olin joitain kertoja ajatellut kasaavani videon, vaan olen kokenut henkisiä patoutumia tuota ohjelmaa kohtaan ja jättänyt leikin aina sikseen. Vähän parempi tutustuminen kertoo kuitenkin, ettei tuo ikivanhaa Movie Makeria huonompi ole, turhaa olen siis jättänyt kaiken materiaalin pölyttymään. Ehkäpä näinä pimeinä päivinä sukeltelen toistekin kovalevyn syvyyksiin ja kasailen muitakin videoita! Pidemmittä puheitta, siinä liikkuvampana kuvana joitain Koon syksyn aktiviteetteja sekä arkielämää, puhelimen saloihin sukellellaan joku toinen päivä. Linkki videoon.

Pakko vielä sanoa, että mulla on muuten ihan maailman paras ystävä. Tuo poni on jotain niin mielettömän hienoa. Enkä ole vieläkään hetkeäkään katunut päätöstä vaihtaa sen tallipaikkaa, (no, ehkä silloin kun ainoa kyyti on bussi, joita etenkin viikonloppuisin kulkee surkeasti ja matkaa pysäkiltä tallille on kolmisen kilometriä) en voi olla vertaamatta 0:29-kohdan ja vaikkapa 2:43 poneja. Ihan eri meiningillä elämässä mukana.

Hyvän mielen poneilua

Huhhuh, voisin taas vaihteeksi vain ylistää pientä Kooponia, mutta ehkä säästän teidät siltä. Tänään kävin taas pikaisen 70 minuutin tallivisiitin, jonka kohokohta oli seikkailu pitkin ohjin pitkin teitä. Alkumatkasta kuorma-auto ohitti meidät, ja jo aiemmin melkein liiankin lentoon lähdössä oleva poni otti sitten lähdöt. En muista yhtään milloin viimeksi poni olisi mitään kulkuneuvoa säikkynyt, mutta jotenkin vaan iski sellainen tunne että nyt olisi ehkä hyvä ohjata ruuna sivutielle -onneksi tein niin, siinä oli ihan turvallista laukata häntä pystyssä. Loppumatka meni tosiaan löysin ohjin kirmaillen, askel oli kevyt eikä turhia tarvinnut eteenpäin kannustaa. Muutaman harharetken jälkeen totesin, ettei päästäkään kivasti heittämään lenkkiä tuosta kohti, joten käännyimme takaisin tallille ja nostin laukan. Koo ei ole aikoihin päässyt laukkaamaan maastossa kun mukana on aina ollut porukkaa joille moinen ei sovi, ja ai että miten innoissaan poni olikin! Normaalisti ponin jarrutusmatka on noin viisi metriä, nyt meni viitisentoista kunnes ruunalla oli taas kaikki jalat maassa. Ravissakin poni kiiti menemään kunnes tajusi että ollaan lähellä kotia ja kaviot tuntuivat juurtuneen maahan. En todellakaan muista onko näin käynyt koskaan ennen, veikkaan ettei. Tallilla vielä porkkanat molemmilta puolin, hirmusti rapsutuksia ja halauksia, kunnes oli taas aika viedä poni tarhaan ja poistua paikalta.

Edellisen kerran kävin pikaista hankaustsekkausta lukuunottamatta sunnuntaina, jolloin Minka testaili tallin omistajan ruunaa. Ratsukon pyöriessä kentällä kuorrutin itseni ja ponin heijastimiin, kunnes lähdimme höntsäilemään teitä pitkin. Alkuun Koo meni edellä, ravipätkää varten päästimme toiset edelle ja sillä järjestyksellä kävelimme takaisin tallille saakka. Kävin laittamassa valot pihalle ja kentälle mennäksemme pyörimään hiekkalaatikolle hetkeksi. Pientä pyörittelyä ja taivuttelua ja parit surkeat laukannostot, kunnes Koo väläytti sellaiset moovit ettei koskaan. Tunne selkään oli ihan sanoinkuvailematon, aivan kuin olisin ratsastanut ihan oikealla hienolla ratsulla. Neljän loistoaskeleen jälkeen heitin ohjat ponin korviin ja hyppäsin alas selästä taluttaakseni loppukäynnit. Oli taas naama Naantalin aurinkona hyvän tovin, tuo poni vaan todellakin on painonsa arvosta kultaa!

Huomisen vapaapäivän (no, oli tänäänkin vaan käytin sen koiran yksinolokouluun sekä näiden 27 neliön siivoamiseen) ansiosta ajattelin mennä tallille heti aamusta ja viettää aikaa ponin kanssa oikein pitkän kaavan mukaan, sisältäen kunnon maastolenkin eikä mitään puolen tunnin höpöttelyä. Ai että miten odotankaan sitä päivää kun saan ajaa autoni tänne...

Hevosen omistajuus -haaste

Raipe heitti minua mukavalla haasteella, jonka tekeminen onnistuu nytkin kun tallillakäynti on ollut aika vähäistä.

Haasteen tehtävinä oli valita neljä kuvaa, jotka kuvaavat sanoja luottamus, onnistuminen, epäonnistuminen ja todellisuus, sekä viidenneksi vapaavalintainen kuva siihen sopivalla sanalla. Ja tietenkin viiden henkilön haastaminen.

Luottamus.

Olisin voinut tunkea tähän minkä tahansa kliseisen laukataan-kaulanarulla-pitkin-metsiä -kuvan, mutta kun Koon kanssa luottamus on kaikkea muutakin kuin sitä, että tiedän sen jarrujen toimivan. (koska olen vahvistanut sitä satoja ja satoja kertoja) Ja yleensä ratinkin. Voin luottaa Koohon. Että se ei tee yhdellekään lapselle, koiralle, kissalle, tai ylipäätään yhtään kenellekään mitään pahaa ellei siihen ole oikeaa syytä. Että se tilanteen vaatiessa liimaa kavionsa maahan ja pysyy tasan sillä paikalla mihin sen asetan, kunnes saan muut tekijät haltuun ja kuntoon. Että sen kanssa on kenen tai minkä tahansa turvallista tutustua hevosiin, hoitoon, ratsastukseen, mihin vaan. Ja että ponikin voi luottaa minuun, siihen etten koskaan satuta sitä tahallani, että kuuntelen poninkin mielipiteitä eikä sen tarvi enää koskaan vaihtaa omistajaa.

Onnistuminen.

Tämä olikin sitten hankalin. Ihan vain siksi, että koen onnistuneeni Koon kanssa. Ihan ylipäätään, koko kokemus ja matka on ollut varsin onnistunut. Olen onnistunut saamaan ponin kuorestaan, ja siitä kehkeytynyt villiponikin on nykyään taltutettu. Ei ole tilannetta jossa olisin tuntenut onnistumista suurimmillaan, ei ole sanaa parhaiten tarkoittavaa kuvaa. Mutta ehkä tuolla EASEL-kurssilla demoillessamme tajusin sen, että ihan oikeasti olen onnistunut tämän ponin kanssa. Että meistä on ihan oikeasti tullut jotain, jotain hyvää.

Epäonnistuminen.

Tästä en voi muuta sanoa, kuin että jos hevosesi muuttuu radikaalisti huonompaan suuntaan muuton yhteydessä, vaihda tallia. Jos hevosesi on päivästä toiseen tyytymätön mennessäsi tallille, vaihda tallia. Jos maailman kiltein hevosesi potkaisee toiselta jalkaan murtuman, vaihda nyt herranjumala sitä tallia. Kunpa olisinkin kuunnellut ponia paremmin. Nyt olemme paikassa, jonka pitäjä sanoi ettei ole koskaan nähnyt näin rauhallista, kilttiä ja luottavaista hevosta. Kuulostaa ihan siltä Koolta jonka olen vuosikymmenen tuntenut, mutta oli kadoksissa pari kuukautta.

Todellisuus.

Meidän(kin) tapauksessa kesäihottuma, jonka muistamiseen ei tähän aikaan vuodesta tarvi kyllä muistutteluja, on vain yksi niistä murhekryyneistä ja harmaiden hiuksien aiheuttajista. Niin paljon huolta, murhetta, stressiä ja ahdistusta tästä poninpidosta tulee. Sitten kaiken itkun keskeltä taivas selkenee, yhden päivän ajan kaikki on hyvin. Tallilta lähtee hyvällä mielellä, kaikki tuntuu sujuvan, ja taas hetken puhumme täysin samaa kieltä. Ja sillä yhdellä onnistuneella jaksaa aivan mahdottoman pitkälle.

Mahdollisuus.

Koon pito on niin mahdollistanut kuin estänytkin kaikenlaista poneilua. Ihan ensinnäkin tapasin netin ja erittäin oleellisesti Koon kautta aivan loistavan sakin ihmisiä -muiden muuassa sellaisen, jonka olin tuntenut netin kautta ehkä kuuden vuoden ajan, en koskaan tavannut, ja silti pystyin jättämään ponin hänen hoidettavakseen tunnin "perehdytyksen" jälkeen. Niin, ja Lauran, joka oli viimeisen vajaan vuoden verran aivan uskomattoman korvaamaton lisä tiimiimme -meillä on ikävä sinua! Olen tavannut hevosia, joihin tuskin olisin törmännyt jos en olisi siirtänyt ponia näiden hevosten kanssa samoille talleille. Viimeisimpinä, ja ehkä myös hevoshistoriani tärkeimpinä, Mailan uudelleennäkeminen sekä Sandraan tutustuminen. 

Olipas harvinaisen supermukava haaste! Olisin voinut tarinoida ties miten paljon jokaiseen, vaikka alkuperäinen tarkoitus oli kaiketi vain laittaa kuvat ja niille sanat? 

Haastan tähän ponin virallisen omistajan, (joka saa puolestani kertoa vaikka koirien omistamisesta jos ei ponista halua tarinoida) Sofian, Pauliinan, Anun sekä Minnan.

Hei me muutettiin taas...

Niin se koira muutti Porvooseen lauantaina, vanhempani jatkoivat suoraan matkaa Espooseen ja palasivat sieltä tänne itään maanantaina. Sunnuntaina kävimme Minkan kanssa Koolle uutta paikkaa, ja kun asiat näyttivät olevan mallillaan, varasin paikan ja ilmoitin että tullaan kunhan saamme kyydin. Eilen haimme trailerin lainaan ja maailman paras iskä veti ponit toiselle puolelle kaupunkia. Siina ja Koo muuttivat eri talleihin, "naapureiksi" kylläkin vaikka välimatkaa on useampi sata metriä.

Siina lastattiin ensiksi, ja varsan ollessa kyydissä Koo kipitti taas lähettämällä kyytiin -ei ensimmäisellä, eikä toisellakaan, mutta muistaakseni kolmannella yrityksellä. Muutamaan minuuttiin kuitenkin. Kaksi autoa a-i-v-a-n täynnä lähdimme matkaan, Minka ja iskä vetoautolla sekä minä Minkan autoa ajaen, äiti vieressä Koon satula sylissä istuen... 

Ajelimme Siinan nykyisen kodin pihaan, jossa purimme ponit ja lähdin taluttelemaan Koota kohti uutta osoitettaan. Vähän oli ihmeissään että minne kaveri jäi, alkumatkasta oli vähän jännää kävellä uusissa maisemissa mutta koko matkan poni tallusti löysällä narulla. Tajuttuaan, että peltojahan ne vain ovatkin, poni yritti vain syödä ojien varresta koko ajan. Uudelle pihatolle päästyämme otin ponilta suojat jalasta ja talutin uuteen tarhaan uusien kavereiden luo. Ruuna tuli heti tutustumaan poniin tamman katsellessa taka-alalla, hetken hännystettyään ruuna jätti ponin syömään tarhan takareunalle. Vähitellen tamma käveli kohti ponia, kävi moikkaamassa ja palasi etualalle, ja vähän sen jälkeen Koo söi muiden lähettyvillä kasoista. Illan jatkuessa ruunat bongattiin jo syömästä samalta kasalta ja vähän rapsuttelemassakin. Ruuna asuu yöt karsinassa, ja tallinpitäjä sanoi että oli vähän ongelmaa saada riimua päähän kun ruuna olisi halunnut jäädä Koon kanssa hengailemaan. 

Tänään tallille mentyäni oli vastassa täysin rauhallinen lauma, Koo tuli verkoltaan kiltisti mukanani hoidettavaksi ja seisoi naru maassa paikoillaan harjauksen ajan -ei todellakaan mitään edellismuuton ensimmäisten viikkojen skitsoamista, vaan juuri se sama poni millainen Koosta Takkulassa muovaantui. Kävimme kentällekin tutustumassa, Koo kävi testaamassa pohjan piehtaroiden ja totesi sen sopivasti karvaan tarttuvaksi, ja vähän temppuilimme sekä juttelimme tallinpitäjän kanssa. Viikonloppuna lähdemme luultavasti porukalla maastoon, jes, edellisestä ryhmämaastosta onkin aikaa monta kuukautta!

Aamulla tuli minulle viesti kertoen että yö oli mennyt hyvin, ja illemmalla äidillekin oli lähetetty viesti kertoillen ponin kuulumisia.

... eikä kaduta.

Matalapainetta ja pakkasta

Huh, miten onkin taas aikaa vierähtänyt edellisestä kirjoittelusta. Tähän vajaaseen kuukauteen onkin mahtunut kaikenlaista.

Helpointa lienee taas aloittaa kesäihottumakuulumisilla; poni oli vallan loistavassa kunnossa aiempaan verrattuna, ja jätinkin elelemään loimetta melkein viikoksi yöpakkasten saavuttua. Iltana eräänä menin tallille ja vastassa oli häntää sekä harjaa hangannut poni, joten kiikutimme pikapikaa Minkan kanssa ponin Pioneer-pesulle, läträsimme Bye Bye Itch-lotionia ja takaisin pukujen sisään turvasta häntään. Onneksi tilanne saatiin hallintaan, nyt on puolet jouhista kaulan puolivälistä lähtenyt mutta naama jo lähes täydessä karvassaan.

Poni on päässyt pitkästä aikaa leikkimään lastenponia, kun Minkan eskari-ikäinen pikkusisko kävi pari viikkoa sitten maanantaina Koolla ratsastelemassa. Alkukankeuksien jälkeen Mandy olisi halunnut vain ravata pitkin kenttää, eikä Minka saanut enää taluttaakaan. Koo kipitti vain kerran luokseni, muuten meni kiltisti sinne minne pikkukuski ohjasi. Puolisen tuntia jaksoivat keskittyä toisiinsa, jonka jälkeen ratsukko ohjattiin pois kentältä ja poni sai ansaitun palkkansa.

Muuten poni on saanut elellä melko rennosti, joitain kävelylenkkejä olemme käyneet ja Minka ja Jutta ovat ratsastelleet muutaman kerran. Tähän väliin on mahtunut Oulu-reissukin, jolloin vietin neljä yötä vanhempieni luona, ajoin satoja kilometrejä ihanalla autollani sekä vein koirani sterilisoitavaksi. Loppu"loma" menikin Yodan kanssa sängyllä maatessa ja Frendejä Netflixistä maratoonaten, pieni koira oli kovin kipeänä mutta sylihoito selvästi auttoi.

Oulu-turneelle mahtui myös kierros Lapin puolella Jessiä ja laumaansa moikatessa. Pikku-Viola oli kasvanut aivan mahdottomasti! Jessi toteutti edelliskertaisen uhkauksensa ja tyyräsi minut Vienan kyytiin. Miten voikin puolisiskokset olla niin samanlaisia. Jos olisin sulkenut silmät, olisin voinut väittää olevani Mailan kyydissä. Kiireinen mutta tasainen käynti, villinä pyörivät propellikorvat, lyhyt kaula, ja tunne, että alla oleva ruutitynnyri voisi räjähtää hetkenä minä hyvänsä, mutta luotto siihen, ettei se oikeasti mihinkään lähde. 

Kaiken kruunasi kuitenkin maastoreissu, jossa minä sain ratsukseni Maisan ja Jessi fillarin. Jes-tas mitä ravia pieni karvapallo kirmasi! Ja tarpeeksi innostettuamme Maisa laukkasikin, ensimmäistä kertaa ratsastajan kanssa. Tajuttuaan, että tuokin askellaji on aivan sallittu, poni ei olisi enää muuten edennytkään. Ennen laukannostojen onnistumista sitä yrittäessämme poni heittikin päänsä polviin ja hidasti vauhtia huomattavasti, jolloin löysin itseni ponin edestä kyljellään. Hups. Muuten tuo laukkamaasto oli kyllä varsin onnistunut, vatsalihakset aivan hellänä -nauramisesta lähinnä.

Oulusta Porvoolaistuttuani Koon ja Siinan ohjattu toiminta on ollut lähinnä temppuilua, Siina onkin edennyt makuullemeno-opettelun kanssa huikeasti ja Koon kanssa onnistuu pallon syöttely! Niin, ja olemme käyneet joitain kertoja Siinaa ajamassa ilman tallin ravitytön tukea, Koo on ollut mukana hinauksessa ja varsa kulkenut reippaana edellä.

Matalapaine liittyy erittäin hyvin vahvasti ponielämään, mutta asioita mietittyäni (niin, tätä postausta olen kirjoitellut nyt viikon...) lienee järkevintä jättää kirjottelun myöhemmälle. Pääpiirteittäin tilanne on kuitenkin se, että irtisanoimme Koon (ja Siinan, jolle on jo varmistunut uusi koti) pihattopaikan, ahdistus on erittäin hyvin suurta eikä uudesta paikasta ole mitään varmuutta.

Nyt odottelen parhaimmillaan asuntoautolähetystä Oulusta, joka sisältää (vanhempieni lisäksi) mm. koirani, josta tulee myös porvoolainen. Tätä päivää on kyllä odotettu, ja tuota ilopilleriä ollut aivan järjetön ikävä!

Palloponit

Viime viikon sunnuntaina päätimme tyhjentää Minkan auton takakonttia yhden jumppapallon verran. Poneille heinät nakattuamme oli vuorossa pallonkokoinen pumppausoperaatio. Pienellä jalkapumpulla. Minka arveli ajaksi puolitoista tuntia, vaan eipä siinä todellakaan niin kauaa mennyt. Ponit katokseen puunattavaksi ja varustettaviksi, päädyin pitkästä aikaa pintelöimäänkin, eipä ole tullut jalkoja käärittyä sitten Maikkeilun. Pallo kentälle ja otuksetkin aitojen sisään. 

Koota epäilytti. Hurjasti. Pallon liikahtaessa poni tuumasi, että tämä poika lähti nyt, ja siirtyi tarhan puolelle tuijottelemaan. Pidimme tosiaan kentän ja tarhan välillä olevan portin, jolloin ponit saivat mennä ja tulla miten halusivat. Siinan palloiltua ja siitä nameja saatuaan alkoi ruunaakin kiinnostaa, kunnes pallo liikahti kohti ja heinäkasa oli taas varsin houkutteleva. Kauaa ei Koo jaksanut taaskaan yksinään hengailla, kunnes se rohkeana ruunana käveli Minkan kanssa palloa ihmettelemään.

Ponit pallottelivat vuorotellen, Koo otti vähän rauhallisemmin...

... ja Siinan palloilu kävi jo ihan urheilusta, asiaankuuluvine venyttelyineen!

Tässä välissä vaihdoimme rooleja, ajatuksena saada Koo innostumaan palloilusta vähän enemmän. Turvalla tökkiminen ja siitä puremiseen innostaminen oli varsin helppoa, Koo kun tuppaa aina tökkimään ja varsinkin puremaan kaikkea. Hetki meni yrittäessä saada ponia kävelemään palloa päin ja pyörimmekin vastakkain milloin mihinkin suuntaan, kunnes tajusin pilkkoa tätäkin taas vähän pienempiin osiin. Ponihan osaa heilutella etujalkojaan pyynnöstä, ei muuta kuin osoitus jalkaan ja johan palloon tuli osumaa! 

Oli ihana nähdä lampun syttyvän ponin päässä, ja kuinka tyytyväisenä Koo palloa tökkikään tajuttuaan jutun juonen! Tuo tuskin tulee koskaan kirmailemaan pallon perässä häntä suorana, mutta tällaisenaankin tämä on meille kivaa tekemistä. Hullua ajatella, että jokunen vuosi sitten tuo samainen poni hyppäsi kuuhun kaikesta epämääräisestä ympäristössä, eikä ensimmäisten kauhunsekaisten ja viimeisten rennonletkeiden pallokuvien välissäkään ole kuin puoli tuntia.

Pallotuokio lopetettiin ennen kuin mielenkiinto ehti lopahtaa, loppuun otimme vielä molemmista poneista rakennekuvat. Kyllä huomaa, ettei Koo ole valitettavasti turhan paljoa viime kuukausina liikkunut...