Flight Of The Bumblebee 29.4.2013 - 27.11.2017

Siinakin laukkaa nyt pilven päällä maailman täydellisimpänä pienenä enkelihevosena, ilman kipuja, yhdessä liian varhain varsansa jättäneen Chrisse-emän, varaäiti-Sandyn ja Koon kanssa. Hevonen, josta olisi voinut tulla ihan mitä vain, mutta sen ei koskaan tarvinnut edes kasvaa aikuiseksi. 

Hevonen, jonka kohdalla voi vain todeta, että aina ei todellakaan mene nallekarkit tasan. Olen äärimmäisen kiitollinen Siinalle kaikesta, mitä se opetti, ja Minkalle, kun sain sen kanssa toimia ja opetella yhdessä. Olen myös hyvin surullinen siitä, että hevonen, jonka jokainen ruoka-annos laskettiin tarkkaan aivan alusta saakka, joka eli aina vaihtelevapohjaisessa pihatossa, ja jonka saldoksi jäi parikymmentä kevyttä liikutuskertaa, jouduttiin 4,5-vuotiaana lopettamaan jalkojensa takia. Tiedossa oli yhden jalan, oikean takakintereen, rikkoisuus, mutta avauksen jälkeen löytyikin rikkoa joka jalasta; etupolvista sekä molemmista kintereistä. Nivelnesteitä ei löytynyt juurikaan yhdestäkään nivelestä. Synnynnäinen valuvika siis.

Lopullinen diagnoosi veti sanattomaksi, eikä voinut kuin miettiä, miten kiltti ja nöyrä hevonen Siina sen toisinaan rasavillin ulkokuoren alla oli. Ja miten pienet oireet noinkin kipeällä hevosella oli -en halua edes miettiä, miten isot muutokset sellaisen hevosen nivelissä on, joka tekee muutakin kuin toisinaan jumittaa paikoilleen tai haluaa kulkea tien piennarta.

Mielettömän hauska hevonen, jonka kanssa oli aina kivaa, aika ei käynyt koskaan pitkäksi ja joka opetti hurjasti. Kiitos Siina.

Hevoseton olin kokonaisen vuorokauden, kunnes vanha tuttu puolentoista vuoden takaa lähestyi ja muistutti poninsa olemassaolosta. Viime aikoina vähäiseen vapaa-aikaan on mahtunut sen verran sisältöä, että poni on aika pitkälti jatkanut oloneuvoselämäänsä, mutta eiköhän siihen tule muutos piakkoin.

Kannatti eilen uhmata säätä ja jäädä jumiin viimeiseen mäkeen. Roksu 💖 ihan parasta turpaterapiaa. Seuraava auto on kyllä nelivetomaasturi. Ja seuraava hevonen on kyllä shetlanninponi.

Käyttäjän @ dis.epic jakama julkaisu Joulu 12, 2017 kello 10.06 PST

"Tää on maailman kiltein"

Postauksen kuvat ja video © Kaisa Määttänen 14.6.2017

Ihmeellisen vähän tulee juteltua Koosta nykyään. Harvemmin tulee oma-aloitteisesti johdateltua keskustelua poniin, joitain kertoja joku on Koon maininnut ja siitä olemme sitten vaihtaneet vähän ajatuksia. Tänään minulta kyseltiin ponista ensimmäistä kertaa pitkään aikaan, kerroin ponin olleen aivan loistotyyppi, joka sai hengailla irti tallin pihassa, mutta sen piti aina keväisin päästä karkaamaan. Se oli sen juttu. Ja se oli silti maailman kiltein. Kyseisellä sanaparilla ponia kuvailtiin myös sen viimeisenä päivänä metsästäjän kysyessä, että onko tää paha jommasta kummasta päästä, siis että pureeko tai potkiiko. Tähän vastasimme lähes yhteen ääneen ponin lopetuksen järjestelleen naisen kanssa ei, tää on maailman kiltein. Sain äsken Kaisalta viestiä, jossa oli linkki videoon. Kaisa ponin viimeisen viikon alussa käydessään kuvaili sekä valokuvia että videota, joista jälkimmäisestä oli kasannut aivan ihanan koosteen. Siinä tulee ilmi kyseisen päivän fiilikset täydellisesti; niin seesteistä ja rauhallista, poni vähän evvk-fiiliksellä mutta silti mukavasti läsnä. Ja edelleen, maailman kiltein. Videolla näkyy täydellisesti se, miksei minua koskaan epäilyttänyt lähteä ponilla pelkän kaulanarun kanssa maastoon, tai miksei minua koskaan epäilyttänyt laittaa ketä tahansa alkeita opettelevaa sen kyytiin. Sen pysähdys toimi aina heti. Tai ei aina, mutta viimeisen viiden vuoden ajan aina.

Once in a lifetime-poni, aivan ehdottomasti.

Hevoseton elämä

Anne Friis & Friisin Paletti Salossa 5.8.

Ensimmäistä kertaa oikeastaan koskaan olen hevoseton. Koo siirtyi meidän nimiin maaliskuussa 2006, sitä ennen olin parin vuoden ajan hoitanut kahta pientä ponitammaa, joiden omistaja asui ulkomailla -pidimme niitä siis äitini kanssa kuin omiamme. Vuosien varrelle on mahtunut ties minkälaista poniystävää. Koo on ollut vierelläni aina, ja sen kaverina Puppe, Maila ja Sandra, joita sain pitää lähes kuin omaani, sekä tovereita, joiden luona käydä aina tarvittaessa. Puhumattakaan puolestatoista vuodesta, jotka olin töissä tallilla, ja vietin oikeasti aikaa hevosten kanssa kellon ympäri vähintään viisi päivää viikosta. Ensimmäistä kertaa kolmeen-neljääntoista vuoteen olen nähnyt hevosia lähinnä auton ikkunasta katsellen. Sopivina hetkinä olen pysäyttänyt auton, ihan vain seuratakseni laiduntavaa laumaa, tai katsellen sydänsilmin pieniä varsoja emiensä vierellä. Viimeisen puolentoista kuukauden aikana olen koskenut hevoseen neljänä päivänä; kävin vähän juhannuksen jälkeen viemässä kaverilleni ponin ihottumaloimia, jossa vietin tovin rapsutellen russtammoja sekä piensuokkiruunaa. Ihania, ihania poneja. Koon vanhalla tallilla olen käynyt kahdesti -tai no kolmesti, viimeisimmällä kerralla kävin vain hakemassa ponin tavaroita, ja viemässä hiiriltä jääneen hamppupaalin jämät hevosten loppuunkäytettäväksi. Sitä edeltävänä kertana tammat laidunsivat yhdessä läjässä, pääni huusi koko ajan, että joku puuttuu. Yksi viidestä on kadoksissa. Tuntui niin väärältä. Kaikin puolin elämä on kyllä hyvin tyhjää ilman Koota, onnekseni olen tähän saakka saanut pidettyä itseni jotakuinkin kiireisenä -töitä on riittänyt, ja olipa koiranikin täällä parin viikon ajan. Ensi viikon jälkeen kesälomat on kuitenkin lusittu ja vapaa-aikaa tulee itselleni nykyistä enemmän, täytyy keksiä jotain sisältöä niihin hetkiin.

Lempivaljakkoni Savijärveltä, Karin Söderqvist & Lukas Ruotsin joukkueesta

Kisojen lentävin liike, Maria Henriksson & Cipella niinikään Ruotsista

Laidunten ohiajelun lisäksi olen käynyt katsomassa peräti kaksia valjakkokilpailuja. Ensiksi Savijärvellä PM-kisoissa kouluosuutta, sen jälkeen Salossa SM-kisojen maratonia, tai maratonin B-osuutta eli esteitä. Vielä joku päivä minäkin kurvailen ponivaljakolla pitkin metsiä, nylpytän kouluratoja ja kurvaan tiukkoja kurveja esteillä ja kartioiden välissä. Vielä joku päivä...  Vaatii vain melkoisesti perushevosharrastustakin enemmän ylimääräistä takataskusta tuo laji, näkyi lähes jokainen olevan liikenteessä kuorma-autolla saadakseen koko valjakon kulkemaan tallilta kisoihin. Tulipahan todettua, että on muuten oikeasti ratsastaen hevoseen vaikutus huomattavasti helpompaa, kuin kärryiltä käsin -voit paljon tarkemmin ja helpommin ennakoida käännöksiä selästä, kuin kärryiltä, tämän eron huomasi erinomaisesti tuolla maratonesteillä. Ei ole pohkeita minkä välissä pitää hevosta, ainoastaan ohjat joilla niin ohjataan, säännöstellään vauhtia kuin asetetaankin, sekä yksi raippa, jonka pitäisi korvata molemmat pohkeet ja kaikki muut istunta-avut.

Salon hienoin varustus (Riitta Tamminen & Adel)

Parhaat pärskeet (Hannu Kalalahti & Hessin Vihtori)

Viime sunnuntaina kävin ratsastustunnilla. (Oli muuten tunti 3/5 vuoden tavoitteistani, eiköhän tuo ehdi täyttyä ennen vuoden vaihtumista!) Hyvin extempore-reissu, taisin varata tunnin lauantaina. Kohteena oli tälläkin kertaa Espoon talli, jossa minua odotteli Normandia-niminen kymmenvuotias ruuna. Siinä ponissa oli aivan hurjasti tuttua, oli pakko lähettää tunnin jälkeen kuva saatetekstillä "taisin just ratsastaa ponis veljellä" Sofialle. Normandia on niin olemukseltaan, ulkonäöltään, luonteeltaan kuin jopa liikkeiltäänkin aivan Paparazzien vähän matalempi kopio. Ponia tunnille varustaessani siinä oli jo hurjasti yhteneväisyyksiä, jotka vain lisääntyivät selkään kivutessani. Ruuna luki ja teki kaiken, mitä vain osasin siltä pyytää, hirmu herkästi ja reippaasti. Puolivälin jälkeen laukkoja aloitellessamme oli viimeistään tarkistettava, että enhän nyt ole Oulussa tuon aivan loistavan kirjavan kyydissä -etenkin, kun opettajammekin oli oululainen kera vahvan murteen. Tunnin teemana oli mm. avotaivutukset uralla, voltit ja siirtymiset. Olin enemmän hukassa kuin viimeksi, mutta enemmän kärryillä kuin ajattelin olevani -olihan tässä ainakin kahdeksan viikkoa edellisestä hevosen selässä istumisesta mennytkin.

Piti kokeilla banketinkin kuvaamista huomattavasta vastavalosta huolimatta, valjakosta Leena Kalalahti & Judym tämä onnistui!

Viimeiset viisitoista päivää

070617

Viimeinen pesu. Poni pääsi viimeisen kerran rasvoista ja öljyistä, jotka olivat lähmänneet jouhet. Viimeinen kerta, kun jouduimme tappelemaan veden äärellä. Loppuillan lepyttelin ruunaa ruohostuttamalla, otimme Siinan kaveriksi ja parivaljakko lenkkeili koiriakin kiltimmin. 

080617

Kaksi viikkoa. Neljätoista päivää. Tuntuu, että meillä on kaikki maailman aika, ja silti juhannus on ihan kohta tässä nyt. Ihan kohta lastaan ponin traileriin, ajan sata kilometriä pohjoiseen ja lähden tyhjän kopin kanssa takaisin kotimatkalle. Ihan kohta puolikasta elämästäni ei ole. Minttu kävi tänään kuvaamassa, ponia ei jaksanut kiinnostaa. Ponista oli tyhmää, että ympärillä oli niin paljon syötävää, mutta siihen ei saanut koskea. Otimme yhteiskuvia Siinan kanssa, tamma sanoi kerran rumasti ruunalle eikä se enää uskaltautunut lähelle. Nössö. Kiipesin kyytiin viikkojen tauon jälkeen, ei ole tehnyt mieli ratsastaa. En halua ponin hikoavan, en halua joutua pesemään sitä. Suitset olen purkanut osiin, enkä muutenkaan olisi niitä laittanut. Kaulanaru korvien yli, kypärä päähän ja kyytiin. Meinasin liukua samalla vauhdilla toiselle puolelle, taisin suihkia liikaa Showsheenia. Poni yritti luikahtaa ladolle syömään, muuten sen päämäärä ja vauhti oli sama, kuin omissa ajatuksissanikin. Traktorista piti ottaa kimmoketta, josko sen takia voisi pyrähtää paremmalle tupolle. Pari baanausta edestakaisin riittivät, Minttu sai onnistuneet kuvat.

Kuljetaan tämä loppuun, 
ja eletään niin kuin muita ei olisi olemassakaan

Irina - Kuljetaan tämä loppuun

© aaveen.net

090617

Vieraita. Kurvasin töiden jälkeen syöttelemään ja rasvaamaan ponin, Siina änkesi mukaan. Poni ei meinannut palata takaisin pihaan ollenkaan. Janita saapui illalla, kävimme vielä yhdeksän aikaan pikaisesti moikkaamassa ruunaa, jota ei kiinnostanut mikään muu kuin iltaheinät. Näytti kuulemma vanhentuneen sitten 2015 alkusyksyn,  kun Janita ponin viimeksi oli nähnyt.

100617

Laitumelle. Lauma pääsi ensimmäistä kertaa laitumelle, josta minulle lähetettiin video -ruuna kirmasi heti Siinan jälkeen toiseksi eniten. Ei paljoa ollut sekään... Kävimme myöhäisillan kävelyllä, Janita ponin kyydissä ja minä jalan kameramiehenä. Poni osoitti selvästi, että olisi mieluusti jäänyt kavereiden kanssa tarhailemaan. Vakiolaukkapaikoilla ruunan askel jo vähän keveni, eikä eteenpäin tarvinnut enää niin paljoa pyytää. Kiersimme lyhyen Isonniityn lenkin, matka taittui melko verkkaisesti. Poni tuhosi tuliaisiksi saadun omenapussin luvatta, ja lenkiltä palattuamme sai se muhennosta syödäkin.

You got to see the person I have become

Spread your wings and I know

That when God took you back, he said
"Hallelujah, you're home."

Ed Sheeran - Supermarket Flowers

110617

Janitan heipat. Ruuna sai harjauksen kolmelta ihmiseltä, mutta se ei ponia ilostuttanut -kaverit olivat jääneet laitumelle. Puunauksen jälkeen kävimme kävelyllä, jonne poni sai vetoavuksi ja motivaattoriksi loput omenapussista. Kiersimme peltotieltä Tervikselle, poni laahusti lähes koko matkan. Matka taittui kaksijalkaisilla kuitenkin iloisesti jutellen, eikä poni pistänyt pahakseen matkaeväitään. Tallilla ruuna sai vielä temppuilla, palkkana matkalta jääneet omenat ja varmaan liiaksikin haleja sekä rapsutuksia. Poni pääsi toviksi laiduntelemaan takitta, kävin laittamassa sen päälle kuvailtuani laiduntavaa laumaa.

120617

Traileri varattu. Vielä eilen ajankohta tuntui niin kaukaiselta, tänään se onkin jo ensi viikolla. Olemme kirjaimellisesti päivä päivältä lähempänä loppua. Kävin moikkaamassa sateessa seisonutta ponia, rasvaamassa naamaa ja häntää.

When you feel so tired

But you can't sleep

Stuck in reverse

When the tears come streaming 

Down your face

When you lose something 

You can't replace

Coldplay - Fix You

130617

Viimeinen loimenvaihto. Näillä näkymin kaikki ihottumaloimet on myyty, joten oli aika hakea käytössä ollut setti pesuun ja odottamaan, että viimeinenkin huppu-loimikombo voidaan toimittaa uusiin koteihin. Hain ponin laitumelta, ja ponin ilmaistessa, että siellä olisi kivempi, päästin ponin takaisin haareminsa luo. Illan töissä ollessani, Porvoosta Paimioon ja takaisin kurvaillessani, ehdin taas mietiskellä ja paljon. Viestitellä äitille, se on takuuvarma kyynelkanavien avaaja.

"Monta vuotta oon käyny tätä prosessia, jotenki tuntuu vaan tosi uskomattomalle että kohta sitä ei enää oo. Ja tuntuu niin pahalle kattoa elämäniloista ystävää ja miettiä, että mä päätin että sä et saa kohta enää elää. Vaikka se on oikein ja ainoo vaihtoehto ja ponin parhaaksi, silti."

Hei, sä laitat hymyn vielä kiertoon

Uppoudut viimeiseen tangoon

Mä tänään ehkä kosketan sua 

Viimeistä kertaa

Viimeistä kertaa

Niin, kuiskasit sanoja

Aikasi loppuu ennen talvea

Niin, uskon sinua

Aina ei kannata odottaa aamua

Olet tehnyt lähtöä

Olet saanut nähtyä

Pääset sateelta suojaan

Näin, muistan sinua

Lähtövalmiina

Haloo Helsinki - Lähtövalmiina

140617

Viimeiset vieraat. Aamupäivästä töistä päästyäni kurvailin ensimmäisen kerran tallille, mukanani eräs työkollega, jolle lapsineen olin aikoja sitten lupaillut poneilua -lasten paikallepääsy valitettavasti kuitenkin estyi. Poni nautti saamansa omenat ja välillä seisoi kiltisti rapsuteltavana, mutta ajan mittaan kyllästyi ja alkoi katsella haikeasti huokaillen laitumelle päin -Drama Queen, kuten ruunan työkaverillekin esittelin. Iltapäivästä Kaisa kurvaili kuvailemaan, Koo oli vielä aamupäiväistäkin vähemmän kiinnostunut mistään. Suljin lauloi kuitenkin siihen tahtiin, että uskoisin Kaisan ikuistaneen onnistuneenkin näköisiä pätkiä. Tässä olivatkin todennäköisesti viimeiset ponin moikkaajat, viimeisen viikon, joka starttaa huomenna, vietämme siis kahden. Poni alkaa näyttääkin jo niin kapiselta, että parempi näin...

© Kaisa

150617

Viimeinen viikko. Työpäivän vilkuilin jatkuvasti kelloa; alustava aikataulu viikon päähän on tehty. Kahdeltatoista katsoin kelloa ja mietin, että seitsemän vuorokauden päästä olen hakemassa traileria, ellen pääse sitä keskiviikkoiltana noutamaan. Kahdelta katsoin kelloa ja mietin, että meidän pitäisi alkaa olla lähtemässä. Neljältä katsoin kelloa, se on tavoiteaika perillepääsyyn. Kuudelta katsoin kelloa, tasan seitsemän vuorokauden päästä ponia ei ole. Seitsemän jälkeen olin tallilla, poni alkaa olla kyllästynyt minuun. Ihmekö tuo, kun joka välissä ravaan tallilla ja vietän siellä usein tunneittain aikaa. Niin, ja riisun ja puen loimia, sekä rasvaan ponin turvasta häntään ja kavioista niskaan. Mikään näistä ei kuulu ponin suosikkitehtäviin. Koitin lepytellä ruunaa viemällä sen ruohostamaan, laitumen portti kun on auki vain päiväseltä joitain tunteja. Poni ei kuitenkaan turhan hyvin viihtynyt syöpöttelemässä, se on tämän ja viime kesän häiriintynyt ötököistä. Aiempina kesinä se on antanut ötököiden ruokailla itsessään, paarmat vain potkinut pois, mutta nyt häntä viuhuu ja jalat polkevat yhtenään, ellei ruuna hengaile pimeässä pihatossaan. 

And if you were with me tonight

I'd sing to you just one more time

A song for a heart so big

God wouldn't let it live

May angels lead you in

Hear you me my friends

On sleepless roads the sleepless go

May angels lead you in

Jimmy Eat World - Hear You Me

160617
Kesän tuoksu. Hevoset olivat tarhan puolella tallille saavuttuani, joten ruuna lähti mieluusti mukaani. Hain matkalla evääksi ponille sen lempiherkkuja; Ässä Mix-mehujään sekä kilon omenoita. Näistä ensimmäisen ruuna sai palkaksi loimen poistosta, jälkimmäisiä taas pukemistilanteessa. Oli lämmin päivä, lauma oli ilmeisesti jotain hillunut sillä ruunan kainalot olivat hikiset. Pyyhkäisin ne vedellä, rasvasin kutisseet kohdat ja päästin ponin tarhaan. Tammat olivat siirtyneet laitumen puolelle, jonne kävelimme ruunan kanssa samaa tahtia kuulumisia vaihdellen. Poni jäi ruokailemaan portin läheisyyteen muiden ollessa väliaidan toisella puolella, hetken ruunan sooloilua katseltuani ohjasin sen tammojen luo -aivan silkasta kuvaamisen tärkeydestä, siellä kun oli paremmat taustat ja valokin tuli oikeasta suunnasta. Kamera lauloi, ikuistin laumaa lajityypillisimmässä olemuksessaan. Siina ja ruuna pysyttelivät lähellä toisiaan, toisen liikkuessa lähti varjo perässä. Tuoksui aivan kesälle; lämmin, vähän hionneen hevosen tuoksu, katkeileva ruoho ja lähestyvä sade. Kuuntelin sateen ropinaa, peltojen keskellä istuskellessa näki pitkälle -ensiksi sadealue oli parin kukkulan takana, kohta läheisimmällä metsäalueella ja yhtäkkiä meidän päällämme. Koo villiintyi selkään tippuneista pisaroista, heitti pariinkin otteeseen laukalle ja siirteli tielle jääneet tammat edestään. Siina juoksenteli ruunan mukana, kerran saivat muutkin yllytettyä pienelle pyrähdykselle. Sadekuuron jatkuessa ja tuulen yltyessä lauma ryhmittyi muodostelmaan hännät tuulta päin.

170617
Leppoisaa laiduntamista. Kävimme Minkan kanssa istumassa laitumella hyvän tovin, seuraamassa lauman elämää ja rapsuttelemassa poneja. Nauttimassa hellelämmöstä, puhumassa ponista.

So take the photographs, and still frames in your mind

Hang it on a shelf in good health and good time

Tattoos of memories and dead skin on trial

For what it's worth it was worth all the while

It's something unpredictable, but in the end is right

I hope you had the time of your life

Green Day - Good Riddance

180617
Viimeinen vuolu. Ajattelin, ettei tarvitsisi enää kavioihin koskea, mutta ne olivat levinneet sellaiseen kuntoon, että päätin kuitenkin vielä napsia lyhyemmiksi. Nimenomaan napsia, ensimmäistä kertaa ikinä lyhensin tämän ponin kavioita hohtimilla, ellei kenkien poistojen jälkeisiä vuoluja lasketa. Ja sainkin ehkä siisteimmän rinkulan ikinä! Poni oli taas niin uskomattoman kiltti. Se on oikeasti painonsa arvosta kultaa. Lopetushenkilö kyseli, olemmeko edelleen samoissa suunnitelmissa. Vastasin myöntävästi, sovimme alustavaa aikataulua.

190617
Poniton päivä. Töissä 7-22 ja seuraavana päivänä työpäivä alkaa 3:30, joten missään välissä en ponin luo ehtinyt. Harmitti uskomattoman paljon. Olin satamassa purkamassa laivaa, kolmatta kertaa elämässäni, ja silti tuollakin lähes kaikki tietävät ponillisuudestani. Eräs nainen huikkasi ovensuusta, että vieläkö sulla Reetta on se heppa? Kurkkua kuristi, vielä vähän aikaa.

Kuva otettu 14. päivä

200617
Entä jos. Koko viisitoistatuntisen työpäivän päässäni pyöri vain entä jos. Entä jos testaisimme vielä tätä ainetta, entä jos testaisimme vielä tätä talveksi, entä jos keksisin aikakoneen. Kauaskantoisia ei ollut jossitteluistani yksikään, ponista kun ei saa enää vuosia pois tai nuoruuden epämääräistä elämää muutettua. Poniton päivä osoittautuikin kuitenkin osuneen loistavaan kohtaan. Poni, joka ei viime aikoina jaksanut enää suuremmin ilahtua näkemisestäni kyllästyttyään tallilla ja kaulassa roikkuvaan takiaiseen, katseli kohti jo kauempaa kävellessäni sen luo, köpötteli vastaan ja vietti koko ajan aikaa ihan vieressäni. Tunnen oloni petturiksi. Luojan kiitos poni et tiedä mitä ylihuomenna tapahtuu.

210617
Maailman paras. Nyt kaikki tietävät. Mitäs juhannuksena? Ja sit huomenna ekstraan? Tilanteen kerrottuani taas nojoo et kyllä tuu leipää ajamaan tai mä ihmettelinki että miten SÄ kieltäydyt töistä. Työkavereihini kuuluu niin ihmisiä, joiden kanssa olemme jutelleet koirista lukuisia kertoja, kuin viimeisen päälle rahtareitakin, ja jokainen näistä on tajunnut, ettei tuo ole mikä tahansa hevonen. Tai vain hevonen. Vaan lapsuudesta aikuisuuteen rinnalla kulkenut perheenjäsen, kuten eräs heistä osuvasti sanoi. Päivään sisältyi tilannekartoituksen lisäksi tallilla käymistä kahteenkin otteeseen -ensimmäisellä visiitillä istuskelin pari tuntia laitumella, seuraten lauman eloa ja piirtäen Koota verkkokalvoilleni niin tarkkana muotokuvana kuin pystyin. Hiljalleen valuin kohti Porvoon keskustaa, tiputin toisen tossupareista huoltoasemalla uudelle omistajalle, kävin tankkaamassa (Olihan Hirvi lipittänytkin jo 12 litraa edellisestä tankkauksesta... Mutta eipä jäädä välille!) ja hain trailerin perään, josta kurvailinkin takaisin tallille. Kopin pohjalle turvetta, poni tarhasta harjattavaksi ja lässytettäväksi, kuppiin iso kasa herkkuja ja trailerille leikkimään. Aluksi poni meinasi, että hyi en mene, haisee vieras hevonen. Lakupalojen lisääminen kuppiin auttoi, poni marssi kiltisti kyytiin uudestaan ja uudestaan. Maailman paras poni. Olo on tosi... tyhjä. Neutraali. Hymiöllä kuvaillen :| olisi lähellä. Erittäin surullinen, haikea ja paska fiilis, mutta ei mitään ylitsepursuavaa. Eihän tätä koko tilannetta voi edes käsittää, mutta luulen, että iso syy on siinäkin, että on pysyttävä skarppina ja luotettavana loppuun saakka. En haluaisi olla samassa autossa itseni kanssa kotimatkalla, koska sitten saa ja voi räjähtää. Ja tulee räjähtämään.

220617
Viimeinen päivä. Heräsin aikaisin aamulla, mutta en saanut itseäni tallille ennen yhtätoista. En halunnut lähteä viimeistä kertaa katsomaan ponia, se tekisi kaikesta niin todellista. Tallille päästyäni poistin ponilta loimen viimeistä kertaa, kiltisti paikallaan seissyt poni sai tietenkin palkaksi kokonaisen omenan. Istahdin viimeistä kertaa katsomaan ruunaa sille alueelle, jossa olin kymmeniä tunteja tälla kesää istunut, katsellen poneja. Siina hengasi aivan ruunan kyljessä kiinni, kuten aiempinakin päivinä. Ketään muuta poni ei jaksanut katsella ihollaan, mutta Siina sai siinä olla, ja aina loimetta ollessa ponit rapsuttelivat toisiaan. Lahjalle poni oli myös tärkeä, etenkin nyt kesällä oli se jatkuvasti hörisemässä, mutta se suhde oli huomattavan yksipuolinen ja poni kipitti karkuun aina kun tuo tamma tuli lähettyville. En voinut olla ajattelematta, että miten Siina selviää kun poni ykskaks yllättäen katoaa palaamatta, ja miten se tulee muuttumaan. Tässä tulee muuttumaan myös Siinan liikutukset -sille ei ole enää tukea ja turvaa maastolenkeille eikä trailerireissuille. Tai oikeastaan mihinkään tilanteeseen. Poistuin jossain välissä käväisemään kotona, josta noukin Minkan mukaani. Kello oli jo lähelle kolmea, kun olimme tallilla, joten laitoimme suoraan kopin auton perään, namit kuppiin ja Siinalta verkkoloimi kastuneen ponin päälle. Ponin hengaillessa irti tallin pihassa käveli se lähettämättä traileriin hakemaan namia, poistuenkin toki oma-aloitteisesti kun ketään ei ollut takana laittamassa puomia kiinni. Kuten siskoni kansssa juttelimme, että monesta ponin kanssa tehdystä asiasta saan olla ylpeä, mutta lastaus on niistä varmaan suurin -ei ole montaa vuotta siitä, kun lastasimme koko perheen voimin ponia viidettä tuntia, joutuen luovuttamaan ja ratsastamaan ponin takaisin tallille. Parina viime vuonna viisi minuuttia on ollut ehdoton maksimiaika ponin lastaamiseen.

Poni uusiksi kyytiin niin, että ihmisetkin olivat valmiina paikoillaan, luukut kiinni ja matkaan. Tässä vaiheessa kyynelten valuminen alkoi, eikä se loppunut ennen kuin piti taas skarpata ponin seurana olemiseen. Matka kesti oikeasti kauan, ensimmäiset parikymmentä kilometriä meni varsin mukavasti, mutta juuri Monninkylän jälkeisen ohituskaistoituksen jälkeen jumahdimme Gatorin taakse. Siinäpä sitten köröttelimme alle 40 kilometriä tunnissa seuraavat kaksikymmentä kilometriä, hevosen kanssa kun ei todellakaan kiihdytetä, jarruteta eikä ajeta tärinäviivojen yli. Äärimmäisen typerä kuski ei halunnut antaa tietä, vaikka jono hänen takanaan oli parhaimmillaan pitkälle toista kilometriä ellei ylikin, ja ohi päässeet (sekä minä hänen perässään tulevana) tööttäilivät ja räpsyttelivät valoja. Juuri ennen Mäntsälää, siis ehkä kaksi kilometriä ennen moottoritieliittymää kohti Lahtea, pääsimme hänen ohi. Moottoritiekin oli mukavasti tukossa, siinä mietin useammassa rampissa että onko aivan pakko jatkaa matkaa, entä jos jäisimme tähän, tai kääntyisimme vain ympäri. Viimeiset viitisenkymmentä kilometriä menivät aivan liian nopeasti, olimme paljon ennen viittä tapaamispaikalla, jossa avasin sivuoven ja katselin ponia, joka tuijotti korvat hörössä pihalle, "ai tällainen paikka tällä kertaa". Siitä jatkoimme vielä matkaa metsän keskelle, jossa purimme ponin kyydistä, siellä poni jo hieman ihmetteli että ei me kyllä ennen olla metsäreissuja trailerilla tehty, mutta totesi asian kuitenkin ihan ookooksi ja alkoi laiduntamaan. Minka tyhjensi kopin, juttelimme ponista, sanoimme heipat pitkään ja hartaasti, haimme herkkuvadin, toivotin hyvää matkaa ja pyysin viedä terveisiä kaikille ystäville, jotka olivat maanpäällisen elämän jo aiemmin jättäneet -etenkin Mailalle ja Tufferille. Naru toisen käteen, autoon istumaan ja vähän starttaamisen jälkeen kuului laukaus, hetken päästä puhelimeen tuli viesti, joka kertoi ponin olevan pois. Vaihdoimme Minkan kuskiksi, soitin äitille räkä poskilla, ja siskolle, joka auttoi jo vähän naurahtamaankin kertoessaan ponista juttuja. Kotimatka oli hyvinkin itkuinen, odotellessamme trailerin vuokrauspaikan sulkeutumista (ettei tarvitse nähdä ihmisiä vaan kopin pystyi vain tiputtamaan pihaan) pysähdyimme matkalla ranskalaisille, jotka eivät varsinaisesti maistuneet.

Perjantaina herätessäni melko myöhään mielessä kävi heti ajatus tallille lähtemisestä. Ai niin... Iltapäivällä lähdimme minun autollani veneilemään, takakontissa edelleen loput ponin omenoista ja lakuista sekä mukana olleet Siinan loimi ja varanaru, jotka saivat palan kurkkuun ja silmät kostumaan. Vuorokauden ajan olin niin kiireinen ja niin keskellä aivan tuntemattomia ihmisiä, ettei ponia tarvinnut pahemmin ajatella, mutta eilen illalla taas mietin lähteväni ponia katsomaan. Ai niin... Ja sateen alkaessa mietin, että hitto nyt ponilla on taas selkä jumissa. Ai niin... Ja nyt tätä kirjoittaessani on vaan aivan järjetön ikävä. Ei ole ystävää, jonka luokse mennä kun on yksinäinen tai surullinen tai muuten vain huono olla. Tai kun on aivan tosi hyvä fiilis ja haluaa jakaa sen ystävän kanssa. Ei voi enää mennä tallille, heittää narua kaulalle, kiivetä kyytiin ja mennä kuuntelemaan tasaista kavioiden kopsetta ja linnun laulua. Ei ole sitä tyyppiä, joka on vienyt aivan kaikesta yli, jonka seurassa on aina ollut turvallista, jonka kanssa ei ole tarvinnut miettiä, että miten päin olla.

Retki on rankka, retki on kaunis

Koitan pysähtyy ja hetkistä nauttii

Nyt on tähdet kohdallaan, ehkä viimeistä kertaa

Nyt on tähdet kohdallaan, miten pitäisin ne paikoillaan, paikoillaan?

Kaikki tulee muuttumaan, muuttuko se parempaan?

Turha puristaa mailaa, nostan kädet ilmaan, kädet ilmaan

Kaikki tulee muuttumaan, muuttuko se parempaan?

Turha puristaa mailaa, nostan kädet ilmaan, kädet ilmaan

Roope Salminen & Koirat - Tähdet kohdallaan

Kyseisen kappaleen kuulin ensimmäistä kertaa 8.4.2016 ollessani siskoni kanssa kyseisen yhtyeen keikalla. Keikan alkamista odotellessa juttelimme ponista, tulevaisuudesta ilman ponia. Keikan alettua ja kyseisen kertosäkeen kuultuani en voinut pidätellä kyyneleitä.

Ein Caramell 25.2.1996 - 22.6.2017

Retki on rankka, retki on kaunis
Koitan pysähtyy ja hetkistä nauttii.
Nyt on tähdet kohdallaan, ehkä viimeistä kertaa
Nyt on tähdet kohdallaan, miten pitäisin ne paikoillaan, paikoillaan?
Kaikki tulee muuttumaan, muuttuko se parempaan?
Turha puristaa mailaa, nostan kädet ilmaan, kädet ilmaan
Kaikki tulee muuttumaan, muuttuko se parempaan?
Turha puristaa mailaa, nostan kädet ilmaan, kädet ilmaan

Kiitos kaikesta, maailman tärkein ja kultaisin poni. Hyvästi, ystävä.

Kaikki kuvat © aaveen.net

Viimeinen luku

Tykkään ajatella elämää kirjana. Jokainen kirjoittelee elämänsä aikana ainakin pari kirjaa, toiset eri kirjasarjaa, jotkut jonkin sortin trilogian. Kirjoja voidaan hyvinkin kirjoittaa pariakin samaan aikaan, joku kertoo jostain elämän osa-alueesta ja toinen toisesta. Minun osaltani pitkäaikaisin kirjasarja, jota olen kirjoitellut muiden ohella syksystä 2005, on tulemassa päätökseen. Käsilläni on viimeinen luku; Koolle on varattu lopetusaika.

Olen vastuullisena hevosenpitäjänä siitä lähtien, kun tulin järkiini, (8-vuotias heppatyttö ei osaa ajatella, että tämä ihana poni jonka juuri sain tulee joku päivä jättämään maanpäällisen elämän) tiennyt, että Koo on nyt viimeisillä omistajillaan. Siihen liittyy vahvasti se, että erittäin todennäköisesti joudumme päättämään, milloin, miten ja missä se tapahtuu. Koska kirjoittaminen toimii erittäin hyvin terapiana, ajattelin nyt kirjoitella Koon lopetusprosessin läpi selventääkseni omaa päätäni -ja ehkä lukijoissa on joku, joka on juuri saanut ensimmäisen hevosensa, haaveilee sellaisesta, tai ei ole muuten koskaan joutunut päätöstä tekemään.

Hevosia lopetetaan kahdella tavalla; eläinlääkärin toimesta piikillä, tai ampumalla. Ampumisetkin voidaan jakaa pulttipistoolilla tai suurriista-aseella tehtäviin, ensimmäinen vaatii aina pistämisen eli verten laskun, jälkimmäiseenkin se on suositeltavaa. Ruhon hävitystapoja puolestaan on useampia; jäteasema, hautaaminen, tuhkaaminen, Honkajoki Oy'n suorittama raatokeräily (ilmeisesti energiaksi, en ole aivan varma mitä "kierrätyksellä" tarkoitetaan) ja lihoiksi pilkkominen (teurastamon, yksityishenkilön tai vaikkapa hirviporukan toimesta) tulevat nyt mieleeni.

Minulle vaatimus numero yksi (heti itsestäänselvyyksien, kuten että poni lähtee kivutta ja laillisesti) on, että saan olla mukana ponin viimeiseen henkäykseen. Tämä sulkee teurastamon ulkopuolelle, teurastamo tosin ei ole itselleni ykkösvaihtoehto ollut muutenkaan parin vuoden takaisen paljastuksen jälkeen -vaikka hevoset viedään aamun ensimmäisinä teurastettavaksi eivätkä ne odottele koskaan hetkeäkään sisällä, en halua tukea tuollaista toimintaa. Vaatimus numero kaksi taas on, että poni lähtee nopeasti. Tämä sulkee toisen lopetusvaihtoehdoista, piikityksen, ulos, ja samalla myös mahdollisuuden klinikkalopetuksesta.  Minun silmiini kuolema ei ole koskaan kaunis, ja siinä vaiheessa veri on pieni murhe. Piikillä lopettaminen on hidasta, ja vaikkei hevonen (välttämättä) ole tiedostavassa tilassa ensimmäisen rauhoituksen jälkeen, on se silti hengissä liian kauan. Minulla on lisäksi käsissäni poni, joka on alkanut taistelemaan hampaiden raspauksessa laitettavaa rauhoitettakin vastaan, tiedän, että se olisi yksi niistä, joka taistelisi kirjaimellisesti henkensä edestä myös lopetettaessa.

Minulle kuollut hevonen on kuollut hevonen. En tarvitse sille hautapaikkaa, jossa käydä muistelemassa -koen haudat ja hautausmaat lähinnä ahdistaviksi. En tarvitse myöskään tuhkia, joita kantaa mukanani asunnosta toiseen, eikä ponilla ole koskaan ollut Kotia, johon niitä levitellä -se kun on ollut vähän aina reppu selässä passi ja hammasharja pakattuna valmiina poistumaan oviaukosta kun tarve vaatii. Tästä ehkä joku laskee jo 1+1, mutta yliviivataan vielä tuo raatokeräily/jäteasema osuus kertomalla, että niin kauan kuin tällä pallolla tallaa lihaa syöviä olentoja, on niille parempi ottaa ravinto rakastetusta, mahdollisimman hyvin ja lajityypillisesti pidetystä ystävästä, kuin tehotuotetusta karjasta. En halua tallinomistajan pihaan verilammikkoa, joten 22. päivä Koo kävelee toivottavasti kiltisti koppiin, matkustaa toivottavasti kiltisti vajaan sadan kilometrin matkan, saa herkutella ja kuulla taas kerran olevansa maailman paras poni ja jäädä sinne. Lähempääkin olisi aivan varmasti paikkoja löytynyt, mutta valitsemassani paikassa on tuttuja ihmisiä, päähenkilönä pitkän linjan hevosihminen (jolla on mm. lihanleikkaajan koulutus ja ollut karjaa, ja jonka lapset ovat käyneet Koolla ratsastelemassa pariinkin otteeseen) ja heihin luotan.

Joku voi vielä ehkä miettiä, että miksi. Koolle kesät ovat hyvinkin hankalaa aikaa, en muista vuotta jolloin se ei olisi itseään verille hangannut. Sille ei toimi mikään aine, rehu tai hoitotapa kuin pienen hetken. Tähän saakka olen ajatellut, että se on kuitenkin vain pahimmillaan seitsemän kuukautta vuodesta, mutta viime talvi osoitti, ettei sen talvetkaan ole enää helppoja. Poni söi paria litraa Greenlinea päivässä ja pysyi silti liian hoikkana, paleli oikeastaan millä vain säällä, ja näiden takia kiukutteli tammoille. Poni kutisee nyt jo aika kivasti, ja juhannuksen jälkeen ötököiden määrä vain lisääntyy. Nyt on siis hyvä aika, kun viimeiset viikot saan viettää tyytyväisen, vain lievästi kutisevan ystävän kanssa, joka toivottavasti pääsee pian laitumelle viettämään ihan oikeaa hevosen elämää. Elämä ilman ponia tulee olemaan aivan äärettömän outoa, olenhan yli puolet elämästäni hengittänyt hevosia, Koo on ollut tukipilarina aivan kaikessa ja vienyt minut kaiken yli. 

Juhannukseen saakka nautimme elämästä, syömme runsaasti, teemme mukavia asioita. Mahdollisimman vähän pesuja, mahdollisimman vähän rasvauksia, mahdollisimman vähän ärsyttävät loimenpukemiset. Mahdollisimman paljon rakkautta, mahdollisimman paljon läsnäoloa, mahdollisimman ihanat hetket. Tänään yritimme käydä hakemassa mehujäät kyläkaupasta, mutta se oli valitettavasti suljettu varttia aiemmin. Siltä reissulta postauksen kuvitus, ja sillä reissulla meille moikattiin kylän ravintolan terassilta, kysyen, voisiko poni käydä tervehtimässä. Ponihan kävi, toista moikkaajista hevoset jännittivät kovin, mutta Koo oli oma cool itsensä, vaikka moottoripyörä starttasi vierestä. Oli kuulemma koko viikon paras tapahtuma, nähdä ja koskea hevosta. Koo todellakin jatkaa hyvän mielen lähettiläänä viimeiseen saakka, muillekin kuin minulle.

Ruuna missikisoissa

Keskiviikkona töiden jälkeen suuntasin suoraan tallille puunaamaan ponia -ensiksi kunnon harjaus mukaanlukien ihoa myöten rappaus Furminaattorilla, sen jälkeen syväpesu harjalla hinkaten, huuhdellun karvan päälle kiva kerros Showsheenia ja pyyhkeellä hankaus turkkia kuivatakseni ja kiilloketta levitelläkseni. Harjan kuminauhoitin oikealle puolelle, että harjattoman puolen esittäminen olisi helpompaa. Syöttelin ponia vielä hetken, laitoin puhtaan loimen päälle ja pesuun varaamani kaksituntinen olikin jo ohi.

Käänsin BMWn nenän kohti Porvoon toista puolta ja kurvasin Kirahvi Oy'n pihaan hakemaan Iforin etupurullisen vuokratrailerin lainaan. Kopin esittelykierroksen jälkeen ajelin saman seitsemäntoista kilometrin matkan takaisin tallille, jossa vastassa oli myöskin pesun jälkeen kuivuva Siina. Silli pääsi ensimmäisenä lastauskouluun, sen kanssa avasimme suosiolla kaikki luukut ja talutimme vain tamman trailerin läpi pariin otteeseen. Onnistuneiden kertojen jälkeen Siina pääsi tarhaan ja Koo vuorostaan lastattavaksi. Tein taas jälleen kerran saman virheen kuin liian monesti ennenkin, ja yritin taluttaa ponin kyytiin. Se kyllä käveli perässä, mutta jätti takajalat puoliksi sillalle eikä tullut enää eteenpäin, sen sijaan ryntäsi ulos. Yritin tätä aika monta kertaa, kunnes vaihdoimme Minkan kanssa paikkoja -itse jäin ulkopuolelle, lähetin ruunan kyytiin, Minka palkkasi ja muutaman onnistuneen kerran jälkeen laitoin puomia ja luukkujakin kiinni. Ei niin mitään ongelmaa. Loputkin maalaishevoslaumastamme kävivät kävelemässä traileriin ja ulos, totesimme jokaisen kykeneväiseksi tarpeen tullen lastautumaan. Ongelmallisimpia näistä olivat Siina ja Koo, jotka ovat matkustaneet viimeisten vuosien aikana ehdottomasti eniten... Lastaussulkeisten jälkeen laitoin kuivikkeet valmiiksi koppiin ja peruuttelin yhdistelmän pihan reunaan parkkiin.

Helatorstaiaamu alkoi kauppakierroksella hakien evästä päivän reissua varten, siitä kurvailimme tallille, jossa otin Koon letitettäväksi. Tukan solmittuani koitin epätoivoisesti harjata Koota vielä siistimmäksi, mutta edellispäivän pesu sai selkäpanssarin karvat irtoamaan oikein urakalla, ja niitä irtokarvoja riitti... Tavaroiden ollessa kasassa ja trailerin sekä ponin saatuamme kuljetuskuntoon oli aika yhdistää erillään olevat elementit ja lähteä matkaan. Koo marssi kiltisti kyytiin, puomit ja riimunnaru kiinni, matkalaiset autoon ja kohti Savijärven kartanoa ja Ratsujalostusliittopäivää. Matka oli kolmetoista kilometriä lyhyt ja aikaa saimme siihen kulumaan reilun parisenkymmentä minuuttia, matka kului hyvinkin rattoisasti eikä poni kolistellut tai heilutellut koppia ollenkaan. Pointsit ponille!

Perille päästyämme kävin kansliassa ilmoittautumassa ja maksamassa, siitä melko suorilta peruutimme ponin kyydistä ja uusin puolet letistä, poni kun oli päässyt jossain välissä vetämään päätään alas. Vaihdoin riimun, laitoin kypärän päähän ja edellisiltana teippaamani hapsupiiskan kouraan, siitä astelimmekin suoraan kohti mätsäriareenaa. Kyseinen match show pyöri drive in-periaatteella, siis pariksi valikoitui se, joka sattui samaan aikaan samaan paikkaan, ja aikaa mennä kehään oli kymmenestä kahteen. Tuomarina oli vuonohevoskasvattaja Liisa Kaitala. Meitä ennen jonossa oli yksi hevonen, kuusivuotias FWB-tamma, jonka kanssa astelimme vuoron saatuamme kehään. Vielä odotellessamme kävi joku osallistujista kysymässä kehäänkutsujalta, saako riimussa osallistua, ja sai kieltävän vastauksen. Katsahdimme Minkan kanssa ensiksi Koon naamaa ja sen jälkeen toisiamme, ja totesimme, että ehkä hän olisi jo meille huomauttanut jos ruuna olisi jotain muuta päähänsä tarvinnut -olimme henkilön kanssa jutelleet ponista jo tovi sitten. En löytänyt kisakutsusta mitään mainintaa suitsinnasta, joten en ollut jaksanut kysellä lupaa osallistua näyttelyriimulla.

Koolla oli erinomainen draivi päällä, päädyimme onneksemme paristamme ensimmäisenä esiteltäväksi. Alkuun kävelimme kehää kierroksen ympäri yhdessä tutustuttaaksemme hevoset kehään, tai ainakin yritimme -Koo oli nimittäin niin menossa, että se hipsutteli aika ajoin nöpöhölkkää vierelläni. Muutamaan otteeseen jouduin jopa kiristämään narua! Pari jättäytyi sen jälkeen takaoikealle, Koo pääsi seisomaan puomille. Kierros käynnissä, (ja/tai nöpöhölkässä...) kierros ravissa ja taas hetkeksi puomille. Poni esiintyi kyllä viimeisen päälle edukseen, normaalisti se on hyvin matala ja laiska ruunanrupukka, nyt sain sen seisomaan ryhdikkäänä ja se liikkui vapaaehtoisesti pitkää askelta. Parin arvostelun jälkeen saimme ruusukkeet, Koolle ojennettiin valkoinen eli kakkospalkinto.

Kävimme kuvaamassa nurmialueella vielä muutamat kuvat, sen jälkeen olikin aamupalan aika. Ohjelmassa oli tasan odottelua, 2,5 tuntia ennen BIS-kehän alkua. Sinä aikana Koo lyhensi nurmea isolta alalta, tyhjensi heinäverkkoaan tehokkaasti, sekä aukaisi puolet letistään ja löysytti loputkin. Ja söi minttulakuja ja Yosaa, kieltäytyi kuitenkin tarjoamistamme cashew-pähkinöistä. Lakut olivat suurta herkkua, ensimmäisen saatuaan ei enää mikään muu olisi kelvannutkaan. Muuten ajankulu koostui hengailusta, Koon kanssa on kyllä harvinaisen mutkatonta matkata, sille kun paikoillaan laamailu ei ole lainkaan hankalaa. Nurmialueella oleskellessamme ohikulkeva järjestäjähenkilö huomautti, että kisapaikalla hevoset suitsittuna. Loppuajan ennen BIS-kehää hengailimmekin sitten trailerin luona.

Vähän ennen kahta purin ja letitin Koon harjan uusiksi, sen jälkeen siirryimme nurmikentälle muiden missikisalaisten seuraan. Kuulutuksia kuunnellen siirryimme lopulta hiekkakentälle, ensiksi me kakkospalkinnon saaneet. Hevosia kehässä oli parisenkymmentä, niistä jatkoon pääsi kolme, eikä Koo ollut yksi niistä. Siispä lähdimme takaisin trailerille, jossa poni sai matkustusriimun takaisin päähän ja klip klop kyytiin. Jäimme odottelemaan arvostelulappujen saamista, ne kun oli jaossa vasta BIS-hevosen valinnan jälkeen. Ennen BIS-kolmikon julkistamista palkittiin erikoispalkinnot, joista meille tuli Päivän yhteensopivin pari -tuomari perusteli valintaansa sillä, että meidän yhteistyötä oli niin mukava katsella. Ruusukkeen ja arvostelupaperin lisäksi kotiin kantautui siis Trikemin shampoopullo.

Arvostelussa Koo sai rakenteesta tyydyttävän, liikkeistä ja yleisvaikutelmasta hyvän, skaalana erittäin hyvä - hyvä - tyydyttävä. Sanallinen lausunto sanoi "Lihaksikas runko, hyvänmuotoinen kaula, luisu lautanen, ryhdikäs, pitkät takasääret. Aktiivinen mutta ahdas käynti, tarmokas ravi, hyvin esitetty!". Olen pitänyt Koota hyvinkin kuivana ja lihaksettomana, mutta siellä muita hevosia katsellessa oli todettava, että on tuo 21 vuotta ja 3 kuukautta tätä palloa tallannut poni aika hyvässä kunnossa.

Mukavan päivän päätteeksi kurvailimme takaisin tallille, jossa poni sai suoraan takin niskaansa ja pääsi haareminsa luo. Haaremihan ei ruunaa kiinnostanut, vaan koko päivän aterioinut eläin jatkoi samalla mallilla ja kipitti heinäverkoille. Kamat kasaan, traileri tyhjäksi ja sen palautus takaisin Kirahville. Tällä reissulla vihdoin laskin, miten paljon loistoHirvi imee trailerivedossa -kulutus oli 8,5 litraa / 100km "taajama-ajoa" reilun 1100kg lastilla. Normaalikeskikulutus seka-ajossa kyseisellä autolla on 5,5 litraa dieseliä satasella, ei siis mikään syöppö heppahommissakaan.

Hiljaista on blogissa pitänyt, meille ei nimittäin kuulu ihan kamalan hyvää. Lyhyesti sanottuna Koo hankaa jo nyt, sillä on niskajouhet katki sekä korvat ja häntä verillä, sen verran piilossa kuitenkin että tähän mätsäriin kehtasin sen viedä. Siina ei ole terve, minulla on ollut stressiä koulun sekä töiden osalta ja koirallani todettiin, että (jo leikatut) nisäkasvaimet ovat levinneet maksaan. Koo on kuitenkin ollut mahtavampi kuin ehkä koskaan, ja tämän vuoden vihreään totuttelut olen suorittanut kolmistaan ponien kanssa -ja ne ovat toimineet tässä kuin vanhat konkarit, ilman mitään ongelmaa.

Kaikki postauksen kuvat ovat Minkan ottamia.