Hevoseton elämä

Anne Friis & Friisin Paletti Salossa 5.8.

Ensimmäistä kertaa oikeastaan koskaan olen hevoseton. Koo siirtyi meidän nimiin maaliskuussa 2006, sitä ennen olin parin vuoden ajan hoitanut kahta pientä ponitammaa, joiden omistaja asui ulkomailla -pidimme niitä siis äitini kanssa kuin omiamme. Vuosien varrelle on mahtunut ties minkälaista poniystävää. Koo on ollut vierelläni aina, ja sen kaverina Puppe, Maila ja Sandra, joita sain pitää lähes kuin omaani, sekä tovereita, joiden luona käydä aina tarvittaessa. Puhumattakaan puolestatoista vuodesta, jotka olin töissä tallilla, ja vietin oikeasti aikaa hevosten kanssa kellon ympäri vähintään viisi päivää viikosta. Ensimmäistä kertaa kolmeen-neljääntoista vuoteen olen nähnyt hevosia lähinnä auton ikkunasta katsellen. Sopivina hetkinä olen pysäyttänyt auton, ihan vain seuratakseni laiduntavaa laumaa, tai katsellen sydänsilmin pieniä varsoja emiensä vierellä. Viimeisen puolentoista kuukauden aikana olen koskenut hevoseen neljänä päivänä; kävin vähän juhannuksen jälkeen viemässä kaverilleni ponin ihottumaloimia, jossa vietin tovin rapsutellen russtammoja sekä piensuokkiruunaa. Ihania, ihania poneja. Koon vanhalla tallilla olen käynyt kahdesti -tai no kolmesti, viimeisimmällä kerralla kävin vain hakemassa ponin tavaroita, ja viemässä hiiriltä jääneen hamppupaalin jämät hevosten loppuunkäytettäväksi. Sitä edeltävänä kertana tammat laidunsivat yhdessä läjässä, pääni huusi koko ajan, että joku puuttuu. Yksi viidestä on kadoksissa. Tuntui niin väärältä. Kaikin puolin elämä on kyllä hyvin tyhjää ilman Koota, onnekseni olen tähän saakka saanut pidettyä itseni jotakuinkin kiireisenä -töitä on riittänyt, ja olipa koiranikin täällä parin viikon ajan. Ensi viikon jälkeen kesälomat on kuitenkin lusittu ja vapaa-aikaa tulee itselleni nykyistä enemmän, täytyy keksiä jotain sisältöä niihin hetkiin.

Lempivaljakkoni Savijärveltä, Karin Söderqvist & Lukas Ruotsin joukkueesta

Kisojen lentävin liike, Maria Henriksson & Cipella niinikään Ruotsista

Laidunten ohiajelun lisäksi olen käynyt katsomassa peräti kaksia valjakkokilpailuja. Ensiksi Savijärvellä PM-kisoissa kouluosuutta, sen jälkeen Salossa SM-kisojen maratonia, tai maratonin B-osuutta eli esteitä. Vielä joku päivä minäkin kurvailen ponivaljakolla pitkin metsiä, nylpytän kouluratoja ja kurvaan tiukkoja kurveja esteillä ja kartioiden välissä. Vielä joku päivä...  Vaatii vain melkoisesti perushevosharrastustakin enemmän ylimääräistä takataskusta tuo laji, näkyi lähes jokainen olevan liikenteessä kuorma-autolla saadakseen koko valjakon kulkemaan tallilta kisoihin. Tulipahan todettua, että on muuten oikeasti ratsastaen hevoseen vaikutus huomattavasti helpompaa, kuin kärryiltä käsin -voit paljon tarkemmin ja helpommin ennakoida käännöksiä selästä, kuin kärryiltä, tämän eron huomasi erinomaisesti tuolla maratonesteillä. Ei ole pohkeita minkä välissä pitää hevosta, ainoastaan ohjat joilla niin ohjataan, säännöstellään vauhtia kuin asetetaankin, sekä yksi raippa, jonka pitäisi korvata molemmat pohkeet ja kaikki muut istunta-avut.

Salon hienoin varustus (Riitta Tamminen & Adel)

Parhaat pärskeet (Hannu Kalalahti & Hessin Vihtori)

Viime sunnuntaina kävin ratsastustunnilla. (Oli muuten tunti 3/5 vuoden tavoitteistani, eiköhän tuo ehdi täyttyä ennen vuoden vaihtumista!) Hyvin extempore-reissu, taisin varata tunnin lauantaina. Kohteena oli tälläkin kertaa Espoon talli, jossa minua odotteli Normandia-niminen kymmenvuotias ruuna. Siinä ponissa oli aivan hurjasti tuttua, oli pakko lähettää tunnin jälkeen kuva saatetekstillä "taisin just ratsastaa ponis veljellä" Sofialle. Normandia on niin olemukseltaan, ulkonäöltään, luonteeltaan kuin jopa liikkeiltäänkin aivan Paparazzien vähän matalempi kopio. Ponia tunnille varustaessani siinä oli jo hurjasti yhteneväisyyksiä, jotka vain lisääntyivät selkään kivutessani. Ruuna luki ja teki kaiken, mitä vain osasin siltä pyytää, hirmu herkästi ja reippaasti. Puolivälin jälkeen laukkoja aloitellessamme oli viimeistään tarkistettava, että enhän nyt ole Oulussa tuon aivan loistavan kirjavan kyydissä -etenkin, kun opettajammekin oli oululainen kera vahvan murteen. Tunnin teemana oli mm. avotaivutukset uralla, voltit ja siirtymiset. Olin enemmän hukassa kuin viimeksi, mutta enemmän kärryillä kuin ajattelin olevani -olihan tässä ainakin kahdeksan viikkoa edellisestä hevosen selässä istumisesta mennytkin.

Piti kokeilla banketinkin kuvaamista huomattavasta vastavalosta huolimatta, valjakosta Leena Kalalahti & Judym tämä onnistui!

Ruuna missikisoissa

Keskiviikkona töiden jälkeen suuntasin suoraan tallille puunaamaan ponia -ensiksi kunnon harjaus mukaanlukien ihoa myöten rappaus Furminaattorilla, sen jälkeen syväpesu harjalla hinkaten, huuhdellun karvan päälle kiva kerros Showsheenia ja pyyhkeellä hankaus turkkia kuivatakseni ja kiilloketta levitelläkseni. Harjan kuminauhoitin oikealle puolelle, että harjattoman puolen esittäminen olisi helpompaa. Syöttelin ponia vielä hetken, laitoin puhtaan loimen päälle ja pesuun varaamani kaksituntinen olikin jo ohi.

Käänsin BMWn nenän kohti Porvoon toista puolta ja kurvasin Kirahvi Oy'n pihaan hakemaan Iforin etupurullisen vuokratrailerin lainaan. Kopin esittelykierroksen jälkeen ajelin saman seitsemäntoista kilometrin matkan takaisin tallille, jossa vastassa oli myöskin pesun jälkeen kuivuva Siina. Silli pääsi ensimmäisenä lastauskouluun, sen kanssa avasimme suosiolla kaikki luukut ja talutimme vain tamman trailerin läpi pariin otteeseen. Onnistuneiden kertojen jälkeen Siina pääsi tarhaan ja Koo vuorostaan lastattavaksi. Tein taas jälleen kerran saman virheen kuin liian monesti ennenkin, ja yritin taluttaa ponin kyytiin. Se kyllä käveli perässä, mutta jätti takajalat puoliksi sillalle eikä tullut enää eteenpäin, sen sijaan ryntäsi ulos. Yritin tätä aika monta kertaa, kunnes vaihdoimme Minkan kanssa paikkoja -itse jäin ulkopuolelle, lähetin ruunan kyytiin, Minka palkkasi ja muutaman onnistuneen kerran jälkeen laitoin puomia ja luukkujakin kiinni. Ei niin mitään ongelmaa. Loputkin maalaishevoslaumastamme kävivät kävelemässä traileriin ja ulos, totesimme jokaisen kykeneväiseksi tarpeen tullen lastautumaan. Ongelmallisimpia näistä olivat Siina ja Koo, jotka ovat matkustaneet viimeisten vuosien aikana ehdottomasti eniten... Lastaussulkeisten jälkeen laitoin kuivikkeet valmiiksi koppiin ja peruuttelin yhdistelmän pihan reunaan parkkiin.

Helatorstaiaamu alkoi kauppakierroksella hakien evästä päivän reissua varten, siitä kurvailimme tallille, jossa otin Koon letitettäväksi. Tukan solmittuani koitin epätoivoisesti harjata Koota vielä siistimmäksi, mutta edellispäivän pesu sai selkäpanssarin karvat irtoamaan oikein urakalla, ja niitä irtokarvoja riitti... Tavaroiden ollessa kasassa ja trailerin sekä ponin saatuamme kuljetuskuntoon oli aika yhdistää erillään olevat elementit ja lähteä matkaan. Koo marssi kiltisti kyytiin, puomit ja riimunnaru kiinni, matkalaiset autoon ja kohti Savijärven kartanoa ja Ratsujalostusliittopäivää. Matka oli kolmetoista kilometriä lyhyt ja aikaa saimme siihen kulumaan reilun parisenkymmentä minuuttia, matka kului hyvinkin rattoisasti eikä poni kolistellut tai heilutellut koppia ollenkaan. Pointsit ponille!

Perille päästyämme kävin kansliassa ilmoittautumassa ja maksamassa, siitä melko suorilta peruutimme ponin kyydistä ja uusin puolet letistä, poni kun oli päässyt jossain välissä vetämään päätään alas. Vaihdoin riimun, laitoin kypärän päähän ja edellisiltana teippaamani hapsupiiskan kouraan, siitä astelimmekin suoraan kohti mätsäriareenaa. Kyseinen match show pyöri drive in-periaatteella, siis pariksi valikoitui se, joka sattui samaan aikaan samaan paikkaan, ja aikaa mennä kehään oli kymmenestä kahteen. Tuomarina oli vuonohevoskasvattaja Liisa Kaitala. Meitä ennen jonossa oli yksi hevonen, kuusivuotias FWB-tamma, jonka kanssa astelimme vuoron saatuamme kehään. Vielä odotellessamme kävi joku osallistujista kysymässä kehäänkutsujalta, saako riimussa osallistua, ja sai kieltävän vastauksen. Katsahdimme Minkan kanssa ensiksi Koon naamaa ja sen jälkeen toisiamme, ja totesimme, että ehkä hän olisi jo meille huomauttanut jos ruuna olisi jotain muuta päähänsä tarvinnut -olimme henkilön kanssa jutelleet ponista jo tovi sitten. En löytänyt kisakutsusta mitään mainintaa suitsinnasta, joten en ollut jaksanut kysellä lupaa osallistua näyttelyriimulla.

Koolla oli erinomainen draivi päällä, päädyimme onneksemme paristamme ensimmäisenä esiteltäväksi. Alkuun kävelimme kehää kierroksen ympäri yhdessä tutustuttaaksemme hevoset kehään, tai ainakin yritimme -Koo oli nimittäin niin menossa, että se hipsutteli aika ajoin nöpöhölkkää vierelläni. Muutamaan otteeseen jouduin jopa kiristämään narua! Pari jättäytyi sen jälkeen takaoikealle, Koo pääsi seisomaan puomille. Kierros käynnissä, (ja/tai nöpöhölkässä...) kierros ravissa ja taas hetkeksi puomille. Poni esiintyi kyllä viimeisen päälle edukseen, normaalisti se on hyvin matala ja laiska ruunanrupukka, nyt sain sen seisomaan ryhdikkäänä ja se liikkui vapaaehtoisesti pitkää askelta. Parin arvostelun jälkeen saimme ruusukkeet, Koolle ojennettiin valkoinen eli kakkospalkinto.

Kävimme kuvaamassa nurmialueella vielä muutamat kuvat, sen jälkeen olikin aamupalan aika. Ohjelmassa oli tasan odottelua, 2,5 tuntia ennen BIS-kehän alkua. Sinä aikana Koo lyhensi nurmea isolta alalta, tyhjensi heinäverkkoaan tehokkaasti, sekä aukaisi puolet letistään ja löysytti loputkin. Ja söi minttulakuja ja Yosaa, kieltäytyi kuitenkin tarjoamistamme cashew-pähkinöistä. Lakut olivat suurta herkkua, ensimmäisen saatuaan ei enää mikään muu olisi kelvannutkaan. Muuten ajankulu koostui hengailusta, Koon kanssa on kyllä harvinaisen mutkatonta matkata, sille kun paikoillaan laamailu ei ole lainkaan hankalaa. Nurmialueella oleskellessamme ohikulkeva järjestäjähenkilö huomautti, että kisapaikalla hevoset suitsittuna. Loppuajan ennen BIS-kehää hengailimmekin sitten trailerin luona.

Vähän ennen kahta purin ja letitin Koon harjan uusiksi, sen jälkeen siirryimme nurmikentälle muiden missikisalaisten seuraan. Kuulutuksia kuunnellen siirryimme lopulta hiekkakentälle, ensiksi me kakkospalkinnon saaneet. Hevosia kehässä oli parisenkymmentä, niistä jatkoon pääsi kolme, eikä Koo ollut yksi niistä. Siispä lähdimme takaisin trailerille, jossa poni sai matkustusriimun takaisin päähän ja klip klop kyytiin. Jäimme odottelemaan arvostelulappujen saamista, ne kun oli jaossa vasta BIS-hevosen valinnan jälkeen. Ennen BIS-kolmikon julkistamista palkittiin erikoispalkinnot, joista meille tuli Päivän yhteensopivin pari -tuomari perusteli valintaansa sillä, että meidän yhteistyötä oli niin mukava katsella. Ruusukkeen ja arvostelupaperin lisäksi kotiin kantautui siis Trikemin shampoopullo.

Arvostelussa Koo sai rakenteesta tyydyttävän, liikkeistä ja yleisvaikutelmasta hyvän, skaalana erittäin hyvä - hyvä - tyydyttävä. Sanallinen lausunto sanoi "Lihaksikas runko, hyvänmuotoinen kaula, luisu lautanen, ryhdikäs, pitkät takasääret. Aktiivinen mutta ahdas käynti, tarmokas ravi, hyvin esitetty!". Olen pitänyt Koota hyvinkin kuivana ja lihaksettomana, mutta siellä muita hevosia katsellessa oli todettava, että on tuo 21 vuotta ja 3 kuukautta tätä palloa tallannut poni aika hyvässä kunnossa.

Mukavan päivän päätteeksi kurvailimme takaisin tallille, jossa poni sai suoraan takin niskaansa ja pääsi haareminsa luo. Haaremihan ei ruunaa kiinnostanut, vaan koko päivän aterioinut eläin jatkoi samalla mallilla ja kipitti heinäverkoille. Kamat kasaan, traileri tyhjäksi ja sen palautus takaisin Kirahville. Tällä reissulla vihdoin laskin, miten paljon loistoHirvi imee trailerivedossa -kulutus oli 8,5 litraa / 100km "taajama-ajoa" reilun 1100kg lastilla. Normaalikeskikulutus seka-ajossa kyseisellä autolla on 5,5 litraa dieseliä satasella, ei siis mikään syöppö heppahommissakaan.

Hiljaista on blogissa pitänyt, meille ei nimittäin kuulu ihan kamalan hyvää. Lyhyesti sanottuna Koo hankaa jo nyt, sillä on niskajouhet katki sekä korvat ja häntä verillä, sen verran piilossa kuitenkin että tähän mätsäriin kehtasin sen viedä. Siina ei ole terve, minulla on ollut stressiä koulun sekä töiden osalta ja koirallani todettiin, että (jo leikatut) nisäkasvaimet ovat levinneet maksaan. Koo on kuitenkin ollut mahtavampi kuin ehkä koskaan, ja tämän vuoden vihreään totuttelut olen suorittanut kolmistaan ponien kanssa -ja ne ovat toimineet tässä kuin vanhat konkarit, ilman mitään ongelmaa.

Kaikki postauksen kuvat ovat Minkan ottamia.

Mäntsälä mielessäin...

Viime viikon sunnuntaina, 26. päivä helmikuuta, aloitimme aamun trailerinhakureissulla. ABCltä kurvaus jälleen kerran Mäntsäläntien kautta (vaikka noin minuutti ennen risteystä kerroimme jälleen kuskille, että EI Mäntsälään vaan Hinthaaraan) tallille, jossa lähdin hakemaan Siinaa heiniltään. Muutaman askeleen käveltyään tamma totesi että en lähde, joten Minka tuli Koon riimun kanssa ja kauempana olleen ruunan otettua ensimmäisen askeleensa kohti porttia Siina käveli nätisti edeltä ulkopuolelle. Harjailin yllättävän puhtaita poneja vähän edustavemmiksi, joskin aina lumet toiselta puolen ponia harjattuani oli toinen puoli taas valkoinen. Tavaroiden ollessa kasassa ja kopin ollessa valmiina lähtöön aloitimme ponien lastaamisen, Siina taas ensin. Tamma tapojensa vastaisesti ei mennyt ihan suorilta kyytiin, mutta pienellä pyörimisellä ja lahjomisella Siina oli kopissa. Kookin oli päättänyt olla hankala, sen kanssa pyörimme myös tovin kunnes lopulta ruunakin oli kopissa. Luukut kiinni ja matkaan, lastaukseen meni vartti vaan olimme silti juuri aikataulussa auton startatessa yhdeksältä pihasta.

Mie meen nyt t. Siina

Alkumatkasta kopista kuului toisinaan hyvin tarmokasta kolinaa jomman kumman tai molempien kuopiessa, jossain kohti Mäntsäläntietä koppi alkoi heilua ja huojua niin, että autokaan ei enää kulkenut suoraan. Sopivalla pysähdyspaikalla pysäytimme yhdistelmän, renkaiden vielä pyöriessä olimme Minkan kanssa ulkona autosta ja kurkkaamassa, ettei kumpikaan ole keikkumassa etupuomin varassa. Ovesta kurkkasi kaksi hieman huolestunutta, mutta neljällä jalalla puomien ja seinien oikealla puolella seisovaa kaviokasta, joten ovi kiinni ja matka jatkui. Siinä samassa jatkui keinuminenkin, melkein perille Jatilan tallille saakka.

Perillä meillä olikin todellinen haaste edessä -Siina ei suostunut poistumaan trailerista. Poissuljimme kaikki mahdolliset häiriötekijät, joiden vuoksi tamma ei peruuttaisi -takapuomi maahan, kuolaimien viikset eivät olleet verkossa kiinni, hevonen ei osunut mihinkään, silta ei ollut liukas... Tamma ei vaan halunnut peruuttaa, pyytäessäni sitä taaksepäin se syöksähti eteen niin, että pelkäsin todella saavani 155 senttiä hevosta syliini jos etupuomi pettäisi. Siispä tallilaisten avustuksella poistimme ensiksi Koon kyydistä, avasimme väliseinän ja yritimme kääntää tamman. Eihän se siellä kunnolla mahtunut kääntymään, mutta tällä tyylillä tamma suostui liikkumaan ja lähti kyydistä. Tilannetta ihmetellen taluttelimme poneja, Koo oli tapansa mukaan hyvin cool köpötellessään pää alhaalla ja Siina sinkoili toisinaan hyvinkin päättömästi, kunnes kello alkoi lähennellä yhtätoista sellaisella vauhdilla, että sekä tamma että minä saimme ratsastusvarusteet ja suuntasimme maneesiin. Arpomisen ja pohtimisen jälkeen totesimme, ettei kuskin tarvi jäädä pitämään Koolle seuraa, vaan lähdemme koko porukalla maneesiin -jos ruuna ei mahdu sisälle, se jääkööt oven ulkopuolelle.

Maneesissa oli kuitenkin etualalla katsomon ja valkoisten aitojen välissä vain tuomarikoppiauto verryttelyalueen ollessa toisessa päässä maneesia, joten Koo hengaili kiltisti maneesin nurkassa henkisenä tukena. Taluttelin Siinaa ympäri rata-aluetta, jälleen tamma otti muutamat lähdöt ja kerran potkaisi maneesin seinää. Samaan aikaan maneesissa poukkoili muistaakseni viisi muuta ratsukkoa sekä jonkin verran toimihenkilöitä, eli härdelliä riitti -sen lisäksi maneesi oli pressukaarihalli, jonka katolta tippui tuon tuosta lunta säikytellen niin Siinaa kuin paria muutakin ponia. (Koo saattoi kääntää korvaansa.)

Tovin käveltyämme nousin selkään ja lähdimme ravailemaan. Ohjaus oli hyvin karkeaa, ratsu oli melkoisen räjähdysherkässä tilassa, mutta pysyi silti kiltisti lapasessa. Ohituksiin pysäytin tamman suosiolla, niistä se ei välittänyt mitään. Luultavasti tovin aikataulusta myöhässä muut ratsukot siirtyivät maneesin toiseen päähän, saimme lähtömerkin ja aloimme puksuttaa raviohjelmaa läpi. Siina huiteli sen verran missä sattuu, ei todellakaan pohkeiden ja käsien välissä, että muutaman yrityksen jälkeen kävelimme tervehtimiseen, joskin sekin oli lähempänä pohkeenväistöä kuin suoraan kävelemistä. Pysähdyksen jälkeen siirryimme kuitenkin jo raville, muistaakseni keventelin valtaosan ja harjoitusravissa suoritimme vain ne osuudet, joissa Siina ei tuntunut sinkoavan alta. Täyskaarto oli ehkä radan onnistunein kuvio, Siina kääntyi kiltisti eikä lähtenyt poikittamaan. Suoraan täyskaarrosta alkava voltti sen sijaan ei sujunut oikein ollenkaan, tällöin tamma ei kääntynyt eikä ravannutkaan.

  

Kävelimme käyntiosuuden alkuunkin saakka, pysähdys oli tamman tapaisesti varsin mallikas vaan peruutus ei sujunut senkään vertaa mitä edellisenä päivänä. (harjoitellessamme harjoitusravia ja peruutuksia tarkoituksellisesti ensimmäistä kertaa vähänkään pidempijaksoisesti) Sen jälkeen tulikin radan onnistunein osuus, harjoitusravia lyhyen sivun ajan -ja se oli tosissaan harjoitusravia, ei ollut tarvetta keventää. Kokorataleikkaalle poni ei lähtenyt, se vain poikitti, mutta muutaman mutkan jälkeen pääsimme kevennellen vastakkaiseen kulmaan. Tuomaripäädyssä voltti, joka oli hyvin pieni mutta harvinaisen kulmaton, muutama käännös vasempaan, jotka tamma suoritti viimeiseen saakka kiltisti, kunnes lähti poikittamaan, vaan pysähtyi taas kiltisti. Vinoon, mutta kiltisti. Saimme vielä luvan suorittaa jonkin pätkän, jotta pääsemme lopettamaan onnistumiseen. Pienen hyvän pätkän jälkeen kiitin tammaa ja tulin selästä, jonka jälkeen siirryimme ensiksi maneesin etuosaan ja lopulta ulkopuolelle odottelemaan papereita.

Kumpikaan ei näytä kamalan selviltä, vaan mitään ei oltu otettu...

Ulos päästyään tamma oli jo sen verran väsähtänyt, että jopa seisoi välillä kiltisti paikoillaan tai käveli rauhallisesti perässäni, ei enää päättömiä sinkoiluja. Arvostelun saatuamme lähdimme takaisin trailerille, jossa tamman varusteet vaihdettiin kuljetusvermeisiin ja aloitimme lastausurakan. Kumpikaan ei mennyt kyytiin tavalla eikä toisella, joten tallilaisten toimesta ponit avustettiin liinoilla koppiin. Koo ensin, sille liinaus on valitettavasti hyvinkin tuttu tapa, muutaman jumittamisen jälkeen se kävelikin kiltisti sisälle. Siinaa ei koskaan ollut vedetty liinoilla kyytiin, mutta se on sen verran tottunut kaikenlaiseen paineeseen kaikkialla ettei senkään osalta vaaratilanteita odotettu. Pieni paine taakse ja tamma harppoi kyytiin. Omasta mielestäni on tietenkin parasta, jos hevonen menee kyytiin suorilta lähettämällä tai taluttaen, mutta liinoilla avustaminen on huomattavasti parempi vaihtoehto kuin tuntikausia jatkuva kaikkia osapuolia stressaava soutaminen ja huopaaminen. Kyytiin päästyään hevoset huokaisivat ja alkoivat nyhtää heinää. Siina heijasi muutaman kerran, joten löytyi syy huojuvalle kopillekin -tamma oppi kutomisen eräällä tallipaikalla stressaannuttuaan, ja on sitä tehnyt stressaavissa tilanteissa. Paluumatkalla yhdistelmä pysyi huomattavasti paremmin urillaan.

Kotitallille päästyämme oli taas purettava ponit samalla tavalla, sillä Siina ei taaskaan peruuttanut, muttei myöskään rynninyt eteenpäin. Kuski osoitti erinomaisia ponipojan elkeitä taluttaessaan ruunan trailerilta tallin seinustalle ja sitoessaan sen siihen kiinni -olihan hän toki saanut olla tolppana Mäntsälässäkin samaiselle ponille. Ponit tarhaan, koppi ja auto tyhjäksi, traileri takaisin huoltoasemalle ja kotiiiiiin! Huh, olipa seikkailu. Meillä on suuri epäilys, että joku auto olisi roikkunut menomatkalla aivan trailerin perässä kiinni tai takana on tapahtunut jotain muuta, jota Siina alkoi pelkäämään -sillä kun oli aivan selvästi paniikki trailerin takaosasta. Koo puolestaan ei selvästikään nauttinut huojuvasta menomatkasta, eikä täten halunnut lähteä takaisin tallillekaan -ei voi ponia ihmetellä, sen verran epämiellyttävää se oli autoonkin... Nyt pitää saada jostain traileri lainaan vaikka joksikin viikonlopuksi, tai mieluusti ostettua vaikka oma, ja alkaa kopittaa poneja urakalla. 12. päivä olisi meidän seuran järjestämät estekisat, joita varten tarvitsisi saada lastautuminen helpoksi ja käytyä maneesilla katsomassa puomeja -jos saamme nämä kuntoon, ajattelin kysyä josko Siina saisi osallistua ulkopuolisena ja vaikka ravailla maapuomien yli. Minkaa olen yllyttänyt osallistumaan Koon kanssa, se nyt suorittaa 60 sentin radan ongelmitta jos vaan pääsee hyppimään esteitä edes kertaalleen ennen sitä. Seuraavana sunnuntaina olisi myös samalla tallilla eri seuran järjestämänä estekilpailut, joiden matalin luokka on myös tuon 60cm.

Etelässä asumisen hienous

on se, että täällä on aina ihmisiä ja aina jotain tapahtumia. Vaikka Porvoo on vähän syrjäkylä verrattaessa pääkaupunkiseudun toimiviin, nopeisiin tieverkostoihin ja etenkin toimivaan, edulliseen julkiseen liikenteeseen, on täältä näppärä matka kehälle ja siitä eteenpäin. Eilen aamulla valittelimme Minkan kanssa tylsyyttä kun pohjat ovat mitä ovat eikä ponien kanssa voi tehdä oikeastaan mitään, yhdeksän jälkeen hän heitti ajatuksen josko olisi jotain kisoja mitä mennä katsomaan, ja ennen kymmentä olimme valinneet kohteemme ja matkalla. Niin, meillä oli jopa valinnanvaraa, joko mennä lähelle, vähän kauemmas tai vielä kauemmas (kuitenkin parin tunnin ajomatkan sisällä) katsomaan esteratsastusta, tai kohtuumatkan päähän lännenratsastusta. Kipaa katsottuani en edes ehdottanut esteitä vaikka Riders Innin tilukset olisikin kiva käydä katsastamassa, koska Pohjois-Pohjanmaan kasvatti ei ole tällaiseen lännenluksukseen tottunut.

Heti parkkipaikalta näimme pikkuponilauman ja suunnittelimme kokonaan kääpiöihin vaihtamista. Olisihan se melkoisen mahtavaa! Kääpiöiden luota kävelimme kohti maneesia, mutta vasikkavarsojen osuttua näköpiiriin kävimme laumaa katsomassa. Ei tarvinnut montaa sekuntia lähipiirissä olla kun lauma kirjavia ja rautiaita oli jo portilla hörökorvin muukalaisia katselemassa.

Maneesissa oli meneillään verryttely kun sinne asti pääsimme, olipa kiva katsella rentoja, rauhallisia ja lapasessa olevia hevosia. Kasa käsihevosia oli yhdessä päädyssä välillä kylki kyljessä, päät alhaalla takajalkaa lepuutellen, päässään vain leveä nahkainen show-riimu. Enpä ole montaa, liekö yhtään, englantilaisen ratsastuksen kisaa nähnyt, missä toisilleen vieraat hevoset hengailevat kaikessa rauhssa noin lähekkäin.

Enkä kyllä ole nähnyt ainuttakaan ratsastuskisaa, jossa maneesi olisi lanattu traktorilla verryttelyn aikana niin, että hevoset eivät korvaansa heilauttaneet traktoria kohti. Pohjan tasoituttua kisat jatkuivat, aamupäivän ohjelmassa oli reiningiä. Tässä välissä vaihdoin valitettavasti objektiivin pimeämpään, joten loput kuvat ovat vielä huonompilaatuisia.

Tuomari tarkisti jokaisen suorituksen jälkeen suitsituksen sekä kuolaimet -vaikka sama ratsukko osallistui kolmeen peräkkäiseen luokkaan.

Vauhdikkaiden spinnien ja hiekkaa pöllyyttävien sliding stopien aikana pääsimme syväjäädyttämään varpaat sen verran tehokkaasti, että ensimmäisen käsihevosluokan jälkeen suuntasimme Jumbon kautta takaisin Porvooseen.

Tämä hevonen sekä pyöri että pysähtyi hienoimmin, eikä tällä ratsastajalla ohjat kiristyneet kertaakaan missään liikkeessä.

Päivän saldona oli vajaa kuusisataa kuvaa, paljon ruokaa, sekä hurja innostus lännenratsastukseen. Taidettiinpa löytää Siinalle ensi talven ratsukoulutuspaikkakin...