Vanhuus ei tule yksin

Se on tullut todistettua jokaisen eläimen kohdalla, vaan nyt Kookin taitaa olla... vanha. Tai vähintään vanhenemassa. Päivänä eräänä suunnistin häkkivarastooni ja kaivoin "jos siitä joskus tulee vanha"-tilanteen varalle säilötyn (joka suuntaan liian pienen ja pahimmille pakkasille myös turhan ohuen) toppaloimen pistääkseni sen ponin päälle. Ja viime viikon perjantaina suoritin mallikkaasti loimirallia, ajellessani pitkin Porvoota ja heitellessäni viestejä espoolaisille, mäntsäläläisille ja oikeastaan kaikille Tori.fi'n sopivanoloisille loimenmyyjille sadan kilometrin säteellä. Lopulta totesin, että poni on hyvä ja pörhistää kaulakarvojaan että pärjää Bucasin 300-grammaisella mutta kaulalta vain 150 gramman paksuudella topatulla loimella, joka oli Porvoon ainoa fullneck ulkotoppaloimi 135 sentin selkämitalla -kiitos Agrimarket Hankkija.

Ja kas näin ponista tuli täysin Bucaspelle, sävy sävyyn riimun ja takin kanssa! En itse ole ollut mikään suurin Bucasin loimien ihailija, en ole tavannut juurikaan hevosia joille ne olisivat sopineet. Vaan tämä uusittu Freedomhan on varsin näppärä, ei yhtään teltta, ja istuu Koolle kuin hanska -etenkin edestä!

Poni ei juuri ole enää loimetta ollut, ja kun olen yrittänyt antaa ihon hengittää kolmentoista asteen pakkasissa, on seuraavana päivänä vastassa poni, joka niiaa piikkisualla harjatessa selkäänsä. Eipä siinä, loimitetaan sitten vuoden ja vuorokauden ympäri... Tämä tuokin taas syyn palata loimikaupoille, kun ponilla on istuvina takkeina tasan ihottumaloimia, verkkovuorellinen sadeloimi sekä 80g ja tuo 300/150g toppaloimet. Onneksi en olisi tarvinnutkaan itselleni mitään tässäkään kuussa -parastahan tässä on se, että tuo vajaan yhdeksänkymmenen euron alennustakki oli mielestäni erittäinkin edullinen, enkä ikinä maksaisi omasta takistani tuota hintaa. Itse asiassa ostin yhteensä halvemmalla sekä siviili- että tallitalvitakkini. (poni ei vieläkään tykkää loimista, eikä varsinkaan niiden pukemisesta, vaan palelisi mieluummin entä antautuisi takin alle.) Olen tässä pyöritellyt päässäni ajatusta ponin klippaamisestakin kerta tarvii takittaa jatkuvasti, ettei iho olisi ihan niin pahasti hautumassa, mutta saa nähdä.

Peltoponi

1.

Sunnuntain tallireissuun lähdimme Minkan kanssa kahdestaan, ensiksi Siinan luo ja varsan kirmailtua hurautimme "naapuriin" (välimatkaa talleilla on parisen kilometriä) Koota moikkaamaan. Tallihuoneeseen päästyämme työnjako oli selvä, joten haimme ponin tarhastaan, kuorimme takistaan ja yritimme saada harmaantunutta ponia vähän ruskeammaksi taas.

2. & 3.

Ponin ja kuskin varustettuamme lähdimme etsimään taustaltaan ja valoltaan sopivaa paikkaa, vaan olikin käynyt ne perinteiset; Siinaa kuvatessa olisimme halunneet erään varjoisan pellon valaistuksi, joka oli nyt auringon kohteena, ja Koon kuvaukseen ajattelemani kohdat olivat varjossa. Tietenkin. Päädyimme kuitenkin suhailemaan peltotiellä, kierrosten kasvaessa turhan suuriksi jatkoimme matkaa autoteitä pitkin. Sen verran hölmönä oli ruuna sielläkin, että täytynee lähipäivinä päästä sen kanssa baanattamaan joku kunnon laukkamaasto -kunhan nyt lumet pysyisivät maassa ja pakkaset piilossa.

4. Jalat olivat kevyet ensimmäisistä askeleista lähtien!

5. Välillä liike-energia vei meitä enemmän ylös-...

6. kuin eteenpäin.

7. Ohjat kiristyivät ponin kierrosten tahdissa.

8. Tallilta poispäinkään ei tarvinnut enää kuin hidastaa!

9. Viimeisellä peltolaukannostolla poni sanoi ÖRH ja lähti laukkaan loikaten.

Aina välillä on parempi antaa kuvien vain puhua puolestaan, nyt on mielestäni sellainen tilanne. Toisaalta tämä päivä on muutenkin vetänyt vähän sanattomaksi, maailman parhaan pappakoiran jättäessä jälkeensä suuren suuret tyhjät saappaat. Lapsuuteni alkaa nyt virallisesti olla ohi, tuon koiran kanssa tutustuin koiraharrastuksiin, viipotin tukka putkella pitkin kyliä, istuin pulkassa ja heitin palloa koiran vetäessä minua kyyneleet silmistä valuen, sekä kasvoin nelivuotiaasta vaahtosammuttimesta täysi-ikäiseksi ei-ihan-niin-kääpiöksi. Voidaan siis unohtaa yksi edellisen postauksen toiveista, eikä tämän pidemmälle vuodessa päästy. Lepää rauhassa Hessu.

Muutosten vuosi

Nyt viimeisenä lomapäivänä on hyvä keskeyttää Netflix-maratooni hetkeksi, todeta, etten ole tänä kuulemma törkeän kylmänä päivänä poistunut ovesta ollenkaan (jotain hyvää täysihoitopaikassa sekä kissassa verrattuna itsehoitoon ja koiraan!) ja kasata taas yksi vuosi yhteen postaukseen. 

Tammikuu

sisälsi kisamatkoista kertoilua, Koon ja Joosepin leikkejä, Mailan rodun pohtimista, kevytjalkaisia poikia, psyllium-kuuria, väsymistä, yhteislenkkejä sekä osallistuttiin toiseenkin Blogitallin haasteeseen harjoja letitellen. Kävin myös ensimmäistä kertaa Jessin luona hevosia katsomassa! Niin, ja vietettiin pakkaspäiviä vähän eri merkeissä. Kieltämättä kivemmissa kuin nyt.

Helmikuu

starttasi etelänreissulla, ratsastin paljon satulalla, tyhjensin puhelinta, katseltiin auringonnousuja aamutallissa ja kirjoiteltiin satulasta, loimesta sekä harjoista. Ja vietettiin 19-vuotiaan ruunan syntymäpäivää.

Maaliskuu

oli aurinkoinen, joka aiheutti karvojen tiputtelua, auringonpimennystä katselin maailman hienoimpien korvien välistä, kävin ihastelemassa Vienan aina vaan paisuvaa varsamahaa ja ylistettiin taas kerran ruunaa.

Huhtikuu

sisälsi aprillipilan joka olisi puolestani voinut toteutuakin, Sandran klippauksen, satulan oston, erittäin opettavaisen ohjasajovalmennuksen ja -videon, Koonkin karvojen katkomista, vierailevan kirjoittajan, hevosunelmia, yhteislenkkejä isommalla porukalla, kävelyjä ja junnuja, sekä lenkkeilyä mitä kummallisimmilla kokoonpanoilla.

Toukokuu

alkoi syntymäpäivämatkallani Brightoniin jota ennen ponin loimituskausikin alkoi, saarelta mantereelle palattuani tatuoitumalla, tyhjenneltiin taas puhelinta, blogi uusittiin sekä Sandra jumppaili.  Suurimpana kaikista, ja ehkä koko vuoden tapahtumista, sanoin Mailalle hyvästit. 

Kesäkuu

alkoi talviturkin mereen heittämisellä, totuteltiin vihreään, rällättiin kentällä, valmentauduttiin (ohjas)ajaen, paljastettiin kesäihottuma-aseet, uitiin vähän lisää, Koon kärryprojekti edistyi, sekä opeteltiin elämään ilman Mailaa.

Heinäkuu

paljasti toteutuneen pelkoni, Sandra lähti laitumelle ja Koon tulevaisuus sunnuntaiajeluponina romuttui. Koo auttoi pitämään elämänsyrjästä kiinni ja nousemaan jaloilleen. 

Elokuu

alkoi jälleen vierailulla Jessille juuri ennen muuttoamme, Sandralle todennäköisesti hyvästien sanomiset, aktiiviponeilua ja Koon sekoamista.

Syyskuu

oli blogin osalta hyvin hiljainen. Tyhjensin puhelimen, ponit palloilivat, Koon ihottuma oli aivan kamala ja tallin meininki alkoi selvitä meillekin, jonka vuoksi vapaa-aika meni lähinnä tallilla ponien perushoitoa suorittaen...

Lokakuu

alustaan oli hyvinkin masentava, joskin kaikenlaista ehti tapahtua; Koo leikki lastenponia, ponien kanssa puuhailtiin milloin mitäkin, ja vierailin jälleen Jessillä. Ponit vaihtoivat vihdoin tallia eivätkä ole enää asuneet samalla tontilla, samoihin aikoihin itsekin muuten vaihdoin koulua. Tein pitkästä aikaa myös haasteen! 

Marraskuu

höntsäiltiin minkä tallille pääsin, sekä kurkattiin ponin menneeseen syksyyn videolla.

Joulukuu

maastoiltiin, tonttuiltiin, hoidettiin turvonneita kinttuja, jouluiltiin sekä vierailtiin, yllättäen, Jessillä. 

Blogista huomaa kyllä helposti poni-innostuksen määrän; kaiken sujuessa mukavasti ja kun poneja on enemmän kuin yksi hoidettavana, tulee myös ikuistettua hetkiä enemmän kuvin, videoin ja tekstein. Enkä voi väittää etteikö loppuvuosi olisi ollut muutenkin turhan hankalaa ja masentavaa aikaa. Vaan jospa se tästä taas!

Vuoden 2014 lopulla kertailin kulunutta vuotta ja mietiskelin tulevaa.

Sandran kanssa on tarkoituksena kärryillä aina kun siihen kykenemme, eikä haittaa yhtään vaikka mahaa saisi pienennettyä! Kaukaisena haaveenani olisi päästä ponin kanssa kouluvalmennukseen kärryiltä käsin, vaan eipä täällä moisia valmentajia oikein ole.

Näistä jokainen toteutui, paremmin ja useammin kuin uskoinkaan. Sandran kanssa vietin aivan uskomattoman hienoja hetkiä. Se on poni, jonka hakisin heti omakseni jos vain voittaisin lotossa, vaikken oikeasti enää ponia toviin halua. Niin mieletön.

Mailan kanssa puolestaan yritämme viettää mukavaa aikaa yhdessä, käydä kävelyillä ja nauttia niistä hetkistä mitä meille vielä on jäljellä.

Tämäkin toteutui. Mitään ei jäänyt tekemättä, kevään aikana ehdimme itse asiassa tehdä enemmän kuin ikinä olin kuvitellut. Lähtölaskenta oli alkanut jo edellisenä syksynä, joten jokainen lisäpäivä oli siunaus.

Koo taas... Suunnitelmissani on kesällä tai viimeistään alkusyksystä napata poni ja koira kainaloon ja suunnata Nuuskamuikkusen tapaan etelään -tosin emme ole näillä näkymin palaamassa keväällä takaisin. Muuten yritämme pitää kesäihottuman kurissa, tiputella kiloja ja hankkia lihaksia silti rennomman yhdessäolon merkeissä.

No, tuo muutto etelään onnisuti vaan muuten Koon tavoitteet eivät toteutuneet ollenkaan. Kesäihottuma räjähti käsiin, kilot ovat kasvaneet vaikka lihakset ovat tippuneet.

Kuluvalle vuodelle en toivo muuta, kuin että kaikki pysyvät hengissä, Koon kesäihottuma edes kohtuullisena, eikä talo pala. Olen mietiskellyt Koolle jonkin sortin liikuttajavuokraajaa, muutama ehdokas onkin jo tulossa ponia katsomaan kunhan pakkaset hellittävät. Itse haaveilen ajoponista ja valjakkovalmennuksista, mutta ehkä vaihdan ponin hevosvarsaan ja lainaan Siinaa kärryttelyyn, saa nähdä mihin sen kanssa sitten päädytään -pelloille keskenään pyörimään, vaiko jopa sinne valmennuksiin.

Vuoden ensimmäinen

Paitsi postaus, myös pulkkaratsastus! Tänne Itä-Uusimaallekin tuprutteli parin päivän aikana minimäärä lunta, vaan sehän nyt tietenkin tarkoitti sitä, että haimme Minkan pikkusiskon pulkan ja suuntasimme pitkien narujen kera metsään. Tiellä luistoa testaillessa pulkasta alkoi jo nähdä läpi, vaan sehän ei menoa hidastanut. (paitsi ehkä vähän, vaan tulipa ainakin voimatreeniä samalla...) Peltotielle päästyämme pulkka alkoi luistaa lähes tulkoon rahisematta, jota sitten suttasimme edestakaisin, kunnes siinäkin pulkka jäi aina matkan varrelle. 20-vuotiaaksi kääntynyt poni oli melkoisen innoissaan ja jarruton, pulkka liirasi ihan minne sattuu ja lunta oli enemmän vaatteissa ja kenkien sisällä kuin ympäröivällä hehtaarilla maassa, mutta olihan meillä hauskaa! Uusintayritys otetaan kunhan lunta on taas vähän enemmän...

Pulkka pulkkailun jälkeen, Pönde laukkailun jälkeen

Viime viikon tiistaina kävin tosiaan Takkulassa, jonne minut kutsuttiin höntsäilemään. Höntsäilykaveriksi arpoutui Bonaza, jonka virtaisuus vaihtoi suunnittelemani kivan metsäkäyntilenkin kentällä humputteluun. Metsästä takaisin tallin pihaan saavuimme vuoroin paikoillaan laukaten, vuoroin piaffaten. eikä kentälläkään ponia tarvinnut eteenpäin puskea.

Näihin maisemiin ei kyllä kyllästy, ja jos jotain paikkaa pitäisi kodiksi sanoa, se olisi ehkä tuo...

Alla olevissa kuvissa on vuoden 2015 viimeinen ratsastus Koolla -vaikka voisi luulla, kuva ei ole huhtikuulta, vaan otettu 22.12., sekä vuoden 2016 ensimmäinen ratsastus päivämäärällä 3.1. Ehdittiin jo epäillä että hevoset pääsevät takaisin laitumelle joulukuussa. Eilen muuten olin perässähiihtäjä toisellekin ponille, tai no istuin Siinan kärryillä. Kolmevuotias varsa oli ensimmäistä kertaa aisoissa sitten muuton, jokunen kuukausi siis ollut taukoa, vaan sepäs olikin vallan fiksu otus!