Vastaukset kysymyksiin

Hevostelu

Mitä inhoat eniten hevospiireissä?

- Ajattelin kirjoittaa tästä jossain vaiheessa oman postauksensakin, mutta päälimmäisenä sanottakoot suvaitsemattomuus. Se, että oma tyyli on ainoa oikea, eikä voida arvostaa kuin omanlaisiaan harrastajia. Tämä uloittuu tosin hevostelun ulkopuoliseenkin elämään -en todellakaan siedä suvaitsemattomia tai osaan-kaiken-tiedän-kaiken -ihmisiä.

Mistä haluaisit hevosten parissa oppia lisää?

- Yksinkertaisesti hevosista. Lukea niitä paremmin, tulla paremmin toimeen erilaisten hevosten kanssa, ja olla kaikin puolin parempi ihminen -hevosillekin.

Kuka on vaikuttanut suhun hevostenkäsittelijänä eniten?

- Laura L./Emili/Pilkku/(entisen) Raudattomasti-blogin kirjoittaja, minä nyt kukainenkin hänet tietää. Monet tunnit vierähti vuonna 2009 kättä vääntäessä, kunnes oli myönnettävä, että Laura nyt vain tietää enemmän, ja että ihan oikeasti hänen tapansa toimia hevosten kanssa on huomattavasti parempi kuin silloinen omani.

Onko Koo elämäsi hevonen?

- On, ainakin yksi niistä.

Aiotko hankkia uuden hevosen Koon jälkeen?

- Joskus. Joka toinen päivä vannon, että tulen vielä joskus jakamaan elämäni oman shetlanninponi(lauma)n, gotlanninrussin, täysarabin ja kylmäverisen kanssa, kaikki kerralla tai erikseen, ja joka toinen päivä vannon, ettei enää koskaan hevosta. Vaan tuskinpa sitä enää ilmankaan osaa olla. Oikeasti haaveilen "kakkoshevosesta", varsasta, jolle Koo saisi olla järjen äänenä ja saisimme Koon kanssa yhdessä varsasta yhteiskuntakelpoisen eläimen. Veikkaan kuitenkin, ettei tällaista tule tapahtumaan -ei ennen kuin olemme asettuneet johonkin tiettyyn paikkaan, tai muuten tule sopivaa saumaa elämässäni toiseen poniin.

Kristalas "Syppe" 03/2012

Missä opit vuolemaan itse hevosten kaviot?

- ... Netissä. Koko pienen ikäni olen seurannut kengittäjien toimia, niin omaa kuin muidenkin hevosia laittaessa, sen jälkeen pari vuotta selasin netistä kaiken maailman artikkeleita, katsoin kuvia, katsoin livenä kavioita ja mietin, miten vuolisin tämän hevosen. 2012 keväänä Koolta tipahti toinen etukenkä maastoreissulla, tallille päästyäni irroitin toisenkin etukengän ja kotiin päästyäni kysyin äidiltä, että jätetäänkö poni kengättä. Kuukautta myöhemmin lähti takakengätkin, kerran on ulkopuolinen nämä vuollut ja muutamaan otteeseen ammattilainen jälkeni tarkastanut. Kaikki muutkin vuolemani ponit on syynätty ammattilaisten toimesta säännöllisen epäsäännöllisesti, enkä pelkää myöntää osaamattomuuttani. Koota ennen raspailin kahden samalla tallilla olevan ponin kavioita ja sain täten vähän tuntumaa raspiin ja puukkoon.

Mielipiteesi apuohjista?

- En käytä "vapaaehtoisesti" enkä omista, koen turhana. Muutaman kerran olen tänä syksynä työnantajan hevosia juoksuttanut kuminauhoilla, siinäpä se. Itse suosin mieluummin kahdella ohjalla juoksuttamista, selästäkäsin en ymmärrä apuohjia sitäkään vähää ja jaksan toisinaan vain ihmetellä, että miten jotkut jaksavat pukea ravureilleen ne kaikki kymmenet varusteet ennen lenkille lähtemistä.

Millaisia piirteitä arvostat hevosissa?

- Yhteistyöhaluisuus, siis into oppia uutta ja toimia ihmisen kanssa. Muulla ei oikeastaan ole väliä.

Jos hankkisit uuden hevosen, millaista lähtisit etsimään?

- Nuorta ja tervettä. Kränää tulee kuitenkin iän myötä, turha laittaa valmiiksi rikkinäinen tai sairas hevonen. Niin, ja Koota pienempää -joko suoraan shettis, tai siro pikkuponi. Ja ei, poni ei todellakaan tulisi ratsukseni.

Sällin Maila "Maila" 05/2005

Kumpaa harrastaisit mieluummin, este- vai kouluratsastusta?

- Jos voisin, valmentautuisin klassisessa kouluratsastuksessa sekä valjakkoajossa. Suhteellisen varmalla hevosella hyppään kuitenkin myös mielelläni, mutta yhdenkään kaahottajan tai puomien sekaan loikkijan selkään en lähde -pelkään liikaa hevosten jalkojen puolesta.

Jos saisit nyt valita, valitsisitko elämän ilman hevosia?

- Jos vaihtoehtona olisi se, etten ole koskaan kuin nähnyt hevosia, ja nykytilanne, valitsisin ensimmäisen. Nykyisestä elämästäni jos tipauttaa hevoset pois, ei jää enää mitään jäljelle.

Kuka on ns. idolisi hevospiireissä?

- Arvostaan montaa ihmistä, mutten idolisoi.

Kenet hevosihmisen haluaisit tavata?

- Alexander Nevzorovin Eva Roemaatin ainakin näistä vähänkään isommista nimistä, suomalaisista hevosbloggaajista on edelleen useampi tapaamatta.

Mikä antaa sulle voimaa jaksaa jatkaa kun menee huonosti hepsujen kanssa?

- Toiset hevoset. Tähän mennessä ei ole koskaan ollut tilannetta, että jokainen poni sairastaisi samaan aikaan tai yhteistyömme takkuilisi jokaisen kanssa. Ja jos on tilanne, jossa käsissäni on vain Koo, mietin sitä, kuinka pitkälle olemme päässeet.

Millanen ois sun unelmien hevonen?

- Pieni poni, ei niin tyypillinen väri, tuuheat ja pitkät jouhet, monitoimiponi jonka kanssa voi talvisin pulkkailla ja kesäisin samoilla maastakäsin pitkin metsiä. Fiksu ja järkevä, mutta pilkettä silmäkulmassa, partiolaistyyliin aina valmis kaikkeen.

Tähti "Puppe" 10/05

Millaisia tavoitteita asetat vuodelle 2015?

- Pitää Koo terveenä ja kesäihottuma kurissa, ehkä opetella joku uusi temppu, ja viettää paljon laatuaikaa yhdessä. Tammojen kanssa tiet luultavasti eroavat tämän vuoden aikana, sitä ennen koitetaan pitää hauskaa ja kaventaa vyötärön ympäryksiä.

Mitä hyviä/huonoja puolia hevosen omistamisessa mielestäsi on?

- Ehdottomasti paras puoli on se, että saa mennä minä päivänä tahansa tallille, ja saa päättää itse hoitomuodot ja muut. Ei tarvitse katsoa kipeää hevosta jonka omistaja vain sanoo, että kyllä sillä voi ratsastaa, eikä tarvitse käsitellä hevosta itselleen epämieluisella tavalla. Huonoimpia puolia ovat sitovuus, itsehän olen tosiaan viimeisen viiden vuoden aikana ollut kerran yli viikonlopun reissussa -viime kesän etelä-roadtripin aikana viisi vuorokautta. Toki hevoseen (saatika useampaan!) saa rahaa sekä aikaa uppoamaan ihan tajuttomat määrät. Stressi kipeästä tai sairaasta hevosesta on ihan järjetön, ja hevoset tuppaavat muutenkin aiheuttamaan harmaita hiuksia -milloin rikkoontuneiden aitojen tai loimien johdosta, milloin sopivan tallipaikan löytymisen kanssa.

Minkälainen hevosharrastaja olet muiden mielestä, esim. tuttujen?

- Kukkahattutäti/narunpyörittäjä/miksi kukainenkin kutsuu. Olen kuitenkin meidän tallilla se, jota pyydetään lähes aina ensimmäisenä apuun varsojen kanssa, lastaukseen, hevosten liikutukseen tai muuhun. Kovin moni ei välttämättä tapojani ymmärrä, mutta on huomannut niiden toimivan myös omien hevostensa kanssa ja antavat täten meikäläisenkin kukkia kuten parhaaksi koen. Kyselin myös joiltain, ja seuraavanlaisia lausahduksia todettiin; "kukkahattuhippi", "tunnollinen, sellanen jolle vois antaa oman hevosen vuodeksi hoitoon ja tietäis että saisin sen miljoona kertaa parempana takas", "pienempänä varsinki aika rämäpää", "harrastat koska se on kivaa, et koska siinä voi saavuttaa jotaki", "ongelmanratkoja", "hullu mutta rento" ja "semmosia hevostelijoita pitäs olla lisää ku sä oot".

Lempihevostavaramerkki?

- Loimissa Horseware, riimuissa Bucas, naruriimuissa ja köysissä Silvertip, satulahuovissa Equiline, pinteleissä ja patjoissa Eskadron... Eli ei, en ole yhden merkin vannoutunut käyttäjä.

Onko joskus tullut sellanen fiilis hevosten kanssa, että miksi edes yritän?

- On, liian usein. Olen ihminen, joka tekee kaikkensa ensimmäiseen isompaan vastoinkäymiseen saakka, kunnes romahdan ja itken ja parun ettei tässä ole mitään järkeä. Hammasta purren jatkan, ja siitä taas lähtee elämä vain ylöspäin.

Oletko varusteratsastaja?

- En.

Miksi juuri ratsastus ja hevoset?

- Olin neljä- tai viisivuotias ja lopettamassa joukkuevoimistelua. Äiti ehdotteli uusia harrastuksia, ja lopulta vastasin "vaikka", kun äiti mainitsi ratsastuksen, jota siskoni oli harrastanut jo jonkin tovin. Siitä se sitten lähti; aluksi joka toinen viikko talutusratsastusta, sen jälkeen viikottaisille tunneille ja kaksi vuotta tunneilla (sekä siskon hoitohevosia rapsuttelemassa) käytyäni elämääni kipittikin prinsessaponi Viveca varsansa kera. Viveä tovin hoidettuani tarjoutui mahdollisuus Pupen hoitovuoroon, mutta kirjava pomppasi pois matkasta Koon tultua meidän nimiin kun aika ei riittänyt kolmella tallilla ravaamiseen. Miksi sitten olen tähän jämähtänyt? Koon takia, eipä sitä mihinkään voi enää laittaa. En todellakaan usko, että enää hevostelisin jos minulla ei Koota olisi. Ja eipä sitä enää ilmankaan osaa olla.

M.P. Emma 12/04, ensimmäinen rakkauteni eli jo edesmennyt russimummo. Emman tyttärentytär asuu Bonazassa, ja on kyllä kovin samanlainen isoäitinsä kanssa!

Miten hoidat hevosesi kesäihottumaa?

- Riippuu kesästä. PROBin tuotteet olivat ensimmäiset kesät käytössä, sen jälkeen pari kesää satunnaisilla tuotteilla, yksi Pioneereilla ja taas pari satunnaisilla. Joka kesän poni on loimitettu ja yritetty huputtaakin, vaan se ei hupuista perusta ja rikkoo tai repii ne päästään. Ensimmäisen kesän poni oli kokonaan hiekkatarhassa (ko. tallilla ei ole laitumia) syöden vihreää niitettynä tai narun nokassa, seuraavat seitsemän kokonaan laitumella ja viime kesän aluksi laitumella, mutta kutinan yllyttyä järjettömiin sfääreihin poni muutti takaisin Virpiniemeen hiekkatarhaan ja mussutteli vihreää taas vain niitettynä tai syöteltynä. Ehjät ja peittävät loimet, hikien huuhtelu joka lenkin jälkeen, pesu aina ponin kutistessa ja rasvailut kutinan ollessa päällä ja vähän aikaa sen jälkeen. AVS-14 ja Pioneerin tuotteet ovat osoittautuneet tehokkaimmiksi, paras loimi on Horseware Rambo Sweetitch Hoody.

Minkälainen on hevostesi viikko-ohjelma?

- Koitan liikuttaa edes kerran viikossa. Eli siis ei ole. Terapia-aikana Koo käy 2-5 terapiaa viikossa, Maila ja Sandra 1-3. Jos aamuvuoroilen, en pahemmin jaksa poneja liikutella, mutta muina päivinä liikkuvat kyllä jos ei ole surkeat pohjat tai järkyttävä sää.

Jos saisit Koon omaan paikkaan ja sille pitäisi löytyä kaveri, minkälaisen ponin tai hevosen haluaisit?

- Pienempi (90-120cm) poni. Nuori, (0-3v) jolla hyvä asenne elämään ja tekemisiin. Ei diagnosoituja vikoja tai sairauksia.

Oletko miettinyt hevosista ammattia itsellesi?

- Olen, mutta en esimerkiksi hevosenhoitajana tai ratsastuksenopettajana. Sosiaalipedagoginen hevostoiminta kiinnostaisi, mutta ainakaan juuri nyt en jaksa kouluttautua noin monivaiheiseen ammattiin.

Lending 05/2007, 10-vuotissyntymäpäiväni johdosta kävimme Ronjan ja Janitan kanssa issikkavaelluksella Hóll Tallilla

Oletko miettinyt hankkivasi toisen hevosen/ponin Koon rinnalle, jos se ei olisi rahasta kiinni?

- Jos olisi hyvä paikka ja tosiaan ei pulaa rahasta tai ajasta, minulla luultavasti olisi toinenkin poni.

Millainen Koo on ratsastaessa, minkä tasoinen ja voiko sillä vielä ratsastaa?

- Hyvänä päivänä Koo on herkkä ja esittelee kaikki liikkeensä mihin me ratsukkona pystymme, se on täysin ratsastettavissa istunnalla/jaloilla, eikä voi kuin nauttia kyydistä. Huonona päivänä en ratsasta, tai jos huono päivä selviää vasta selkään mentyäni, tulen alas. Koo on arvioitu Arto-Pekka Heinon toimesta helppo A-tasoiseksi, kisattu sillä on helppoa B'tä, mutta poni osaa sulut, avot, laukanvaihdot joka askeleella, keski- ja lisätyt askellajit, vastalaukat, pohkeenväistöt sun muut. Tai tällä hetkellä vaatisi varmaan melkoista ruosteiden hiomista, mutta ainakin joskus poni on nuo osannut -muttei koskaan minun allani, koska en todellakaan itse moisia osaa. Esteitä Koolla on kisattu 80-senttisenä, kotona olen sillä hypännyt metrin radan kaulanarulla ja ilman satulaa -varusteilla pääsisimme ehkä juuri ja juuri tuon 80cm. Lisäksi K on kisannut entistä edeltäneellä omistajalla aluetasolla lännenratsastuksessa; trailia, pleasurea, horsemanshipia sekä reiningiä.

Millainen Maila on ratsastaessa, minkä tasoinen ja voiko sillä vielä ratsastaa?

- Maila on... kummallinen. Maailman paras puskapuksutin, se ei nimittäin pelkää yhtään mitään! Herkkä eteenpäin ajaville avuille, kuin myös suustaan, muttei tajua istunnasta pahemmin mitään. Kuvittele ratsastavasi pahkasialla, niin pääset aika lähelle tunnelmaa. 4,5 vuotta sitten hyppäsin kerran tai kaksi putella pikkuesteitä, ja olihan se hauska siinäkin -ei todellakaan osaava, mutta mielettömällä tekemisen innolla ja asenteella varustettu. Samana kesänä myös tuuppailin (ilman satulaa) kentällä, voiton hetki oli se, kun poni yht'äkkiä alkoikin laskea niskaansa ja nostaa selkäänsä töhötyksen sijaan. Annika kisasi Mailalla pieniä esteluokkia, (jos haluat nähdä tamman klipattuna, klikkaa tänne!) itse olen nähnyt vuosia sitten tamman 60cm luokissa ja on kait se ehkä joskus jonkun helpon C'n puksuttanut läpi. Mailalla ei ole ratsastettu sitten kesän uittoreissujen muutamaa ratsastusterapiaa lukuunottamatta, eikä sillä luultavasti enää ratsasteta.

Milloin sait/ostit Koon, sekä Mailan?

- Koo vaihtui äitini nimiin maaliskuussa 2006, ja on edelleen papereissa äidin. Vanhemmat/isä ostivat ponin minulle ja siskolleni, joskin sisko tiputtautui useampi vuosi sitten kyydistä, mutta käy edelleen satunnaisesti ponia moikkaamassa. Olimme etsineet puolisen vuotta aktiivisemmin hevosta ja käyneet kokeilemassa lähinnä tinkereitä (itsehän haaveilin russista) vaan Koo nyt jotenkin vain ajelehti elämäämme. Maila on ollut omistajillaan kohta 11 vuotta -se ei siis ole omani, vaikka kovasti ovatkin yrittäneet tammaa minulle tyrkyttää.

Cookie 06/2005, kantavana oleva ic-tamma joka oli varteenotettavin hevosehdokkaamme ennen Koota

Minä

Mikä olet ammatiltasi tai mihin opiskelet?

- En mikään ja en mihinkään. Olen tällä hetkellä puolen vuoden työkokeilussa tallilla, (loppuu huhtikuussa, sen jälkeinen elämä on täysin auki) hevosenhoitajan ja ratsastusterapian avustajan nimikkeellä. Syksyksi pitäisi keksiä ala ja oppisopimuspaikka.

Missä näet itsesi viiden vuoden päästä?

- Etelä-Suomessa sossupummina, poni on lahjoitettu Vihtiin ja yritän edelleen keksiä mieleistä ammattia. Toivottavasti tilanne ei kuitenkaan koskaan ole tuo.

Ketä ihailet?

- Patty Waltersia

Millasia tavotteita asetat vuodelle 2015?

- Muuttaa etelään, saada vuodesta edellistä parempi, elää enemmän hetkessä, irrottautua arjesta huomattavasti enemmän ja sanoa kyllä useammille tilanteille.

Madam Mim "Mimmi" 07/2005, Mimmi oli hoitoponini elämäni ainoalla hevosleirillä kesällä 2005 Ylirannan ratsutilalla

Mikä oli uudenvuodenlupauksesi?

- Tutustua uudenlaiseen musiikkiin ja saada vähintään yksi uusi bändi top10-listaan. Pyörittelin myös vähintään kaksi postausta viikossa-haavetta, mutta saa nähdä miten sen kanssa käy...

Jos et harrastaisi hevosia, miten kuluttaisit vapaa-aikasi ja ne eurot, jotka nyt hevosiin uppoaa?

- En todellakaan tiedä. Haluan uskoa, että minulla olisi joku muu elämä tällöin, mutta en oikeasti jaksa uskoa moiseen ihmeeseen. Luultavasti istuisin enemmän koneella, katsoisin Netflixiä ja Youtubea, sekä söisin vieläkin enemmän sipsejä.

Millaiset tilat rakentaisit hevosille, jos saisit rajattomasti tilaa ja rahaa?

- Pohjustin tätä tässä postauksessa, mutta lyhesti; suuuuri tarha vaihtelevalla pohjalla (metsää, niittyä/peltoa, kalliota, korkeusvaihteluita, ehkä joku hyväpohjainen lätäkkö vesileikkeihin) ja isolla, valoisalla makuuhallilla. Muovilankut tai muu säänvaihteluita ja kulutusta kestävä aitamateriaali. Pihaton yhteydessä myös tallipuoli, jossa pari sairaskarsinaa, valoisa huoltotila kavionhuoltoa tai eläinlääkärikäyntejä varten, kuivaushuone loimille ja sen verran tilaa varusteille, ettei mahdotonta kasaa tule hamstrattua. Omia metsäreittejä, joilla voisi huoletta lenkkeillä irtiolevan poni- ja koiralauman kanssa vailla pelkoa kanssaliikkujista. Tarhassa pari ponia iloisesti kirmailemassa, tai ehkä vain laahustamassa heinätupolta toiselle...

Kertaus menneestä ja katsahdus tulevaan

Enää tämä päivä osallistua arvontaan. :)

Klikkaa kollaasit suuremmiksi!

Vuoden alussa Koo tarhaili vielä ympärivuorokautisesti yksin muun muassa ruokkimisongelmien takia, mutta poni pääsi useasti Baronin kanssa kirmailemaan kentälle -ja ponipojillahan oli hauskaa! Toimin myös välikätenä ratkomassa Bartsan ja omistajansa ongelmia, jotka häipyivätkin heti, kun pari pääsi vähän parmepaan yhteisymmärrykseen toisistaan. Näiden lisäksi pohjat alkoivat olla käyttökunnossa lumien laskeuduttua, joten Koo pääsi taas muistelemaan miten ratsastajaa kannetaa selässä. Luonnollisestikin pelkän kaulanarun kera...

Koo alkoi viettämään iltapäivät (koulusta tuloni - iltatalli) taas kolmen ruunan kanssa, ja poni toikin vähän säpinää poikien tasapaksuun arkeen sinkoiluillaan. Kuun lopulla poni täytti 18 vuotta ja juhli tätä omenan kera.

Maaliskuu täyttyi kaviohuollosta, kissojen karvanleikkuista sekä Baronin kuvailuista -ehdin tosin myös vierailla Sohvin kanssa maneesilla sekä Kirjavaa katsomassa.

Kelit alkoivat jo olla aurinkopainotteista, eikä liikutuspohjien kanssa enää ollut ongelmaa lumien sulettua. Hevoset tönöttivät vuorotellen kameran edessä varsin ahkeraan, vaan ehdottomasti kuukauden paras juttu oli, kun Janitakin löysi taas tiensä meidän joukkoon! Koo toimi lastenponina, taas jälleen loistavasti, sekä vielä paremmin turvaponina valmennukseen matkustaneelle toverilleen. Itse kävin loppukuusta moikkaamassa entistä hoitoponiani, jota on kyllä aina ihana nähdä! Kesäihottumaloimi kaivettiin kaapista.

Olin jo edelliskuussa käynyt parit iltatallit tekemässä Takkulassa, mutta toukokuulle vuoroja tuli useampia. Kävin niin tallivuoroinani, kuin myös muulloinkin viihdyttämässä Mailaa ja kävelemässä pitkin Virpiniemen maastoja. Koo sai kärryt ja kävi merellä heittämässä talviturkin -ainakin mahaan saakka. Ruuna mutusteli vihreää ruohoa minkä ehti, ja tammankin kanssa jäätiin herkuttelemaan. Tai tamma herkutteli, itse heiluin kameran kanssa.

Koon kannalta oleellisin muutos oli laitumelle pääsy. Ja siellähän syötiin! Toisinaan vähän juostiinkin, katsokaa vaikka, todistekuva! Ufohupusta, pesuista sekä rasvailuista ja takista huolimatta poni hankasi pahemmin kuin koskaan aiemmin näin alkukesästä. Mailan kanssa jatkoimme kävelyitä, lainaratsuilin muutamaan otteeseen ja viimeiset kaksi viikkoa olin Bonazassa töissä.

Heti Ruotsin-viikonloppuloman jälkeen Koo muutti Bonazaan pienemmän polttiaismäärän syötäväksi. Seuraavalla viikolla saapui uusi ihottumaloimi, joka kokoa pienempänä osoittautuikin vallan loistavaksi ostokseksi. Kolmannen viikon, tai siitä viisi päivää, olin itse reissussa. Ensimmäisellä hevosetapilla kävin moikkaamassa Annikaa ja Violaa, seuraavalla Minkaa ja Siinaa, sekä viimeisimpänä Raipea ja ponejaan. Koo sai tuliaiseksi kukkahackamoret, joita testailinkin heti pikimmiten. Maila toimi kärryponina ja muutamaan otteeseen merihevosenakin.

Elokuusta päälimmäisenä on edelleen mielessä Mailan jalanrikkomisepisodi. Tätä ennen olimme kuitenkin ehtineet käydä ajeluilla, merellä sekä kävelyillä useampaan otteeseen. Sandra pelasti pienen ponitytön masentumiselta ja toimi loistavana terapeuttina, sekä kärryponina.

Mailan jalan tilanne ei ollut yhtään niin paha, kuin miltä aluksi näytti. Syyskuun puolessa välissä oli tamma jo taas aisojen välissä -mutta vain hetken. Kävin myös Kalimella moikkaamassa Sohvin laumaa ja sen uusimpia tulokkaita, ja Minka kävi vastavierailulla viikonlopun ajan. Koo jatkoi pyöröpaalien tuhoamista ystäviensä kanssa ja sai olla viikon ilman ihottumaloimea kunnes polttiaiset taas palasivat.

Maila pääsi taas kärryjen eteen, muttei ole ottanut kuin muutaman pyydetyn raviaskeleen sitten elokuun -ja nekin syyskuulla. Kävelyillä kävimme edelleen ja hiihdin tamman vierellä minkä jaloistani pääsin -myös Koo liikkui lähinnä maastakäsin. Vietimme Koon kanssa puolen elämäni päivää, ja Maila pääsi parina päivänä tarhailemaan lumimaisemaan. Lokakuun puolivälissä kirjoitimme puolen vuoden työkokeilusopimuksen Bonazaan.

Jessi kävi vierailulla kuun alkupuolella ja nappasi isommista poneista mielettömän hienoja kuvia harmaasta säästä huolimatta! Santeri pääsi taas kärryjen eteen toimivien renkaiden kanssa. Heijastimet olivat, ja ovat edelleen, kovalla käytöllä. Isot ponit jatkoivat kävelylenkkejä ja Sandra ajeluita.

Vuosi on kovaa vauhtia loppumassa. Viimeisen kuukauden aikana Koo sai kengät sekä pääsi lempilajinsa, hiihtoratsastuksen, pariin. Jouluaatto meni kirpeässä pakkassäässä, ja useamman kymmenen pakkasasteen lukemia on senkin jälkeen riittänyt. Tämän vuoden aikana Koo ehti hurmata lukuisia ihmisiä, aina talliporukasta satunnaiskävijöihin sekä terapia-asiakkaisiin.

Suurkiitokset kaikille tänä vuonna kuvia ottaneille; äiti, Janita, Minka, Sofia, Emmi, Veera, Raipe, Jessi, Elli, Meri-Tuuli sekä Virpi, ja näiden lisäksi Annika Ra.'lle, Roosalle, Annika Ro.'lle ja Ronjalle kuvissa esiintymisestä. Tietenkään unohtamatta kaikkia muita, jotka ovat ponivuodestani näin hienon tehneet -ponit saavat muutenkin ylistykseni kuulla päivittäin.

Entä se tulevaisuus? Ja lähitulevaisuus nimenomaan, seuraava vuosi. Sandran kanssa on tarkoituksena kärryillä aina kun siihen kykenemme, eikä haittaa yhtään vaikka mahaa saisi pienennettyä! Kaukaisena haaveenani olisi päästä ponin kanssa kouluvalmennukseen kärryiltä käsin, vaan eipä täälläpäin moisia valmentajia oikein ole. Mailan kanssa puolestaan yritämme viettää mukavaa aikaa yhdessä, käydä kävelyillä ja nauttia niistä hetkistä mitä meille vielä on jäljellä. Koo taas... Suunnitelmissani on kesällä tai viimeistään alkusyksystä napata poni ja koira kainaloon ja suunnata Nuuskamuikkusen tapaan etelään -tosin emme ole näillä näkymin palaamassa keväällä takaisin. Muuten yritämme pitää kesäihottuman kurissa, tiputella kiloja ja hankkia lihaksia silti rennomman yhdessäolon merkeissä. Nyt nostamme päät pystyyn ja suuntaamme nokan kohti uusia seikkailuja, tavoitteeseeni tehdä jokaisesta vuodesta aina seuraavaa parempi teki 2013 kyllä suuren haasteen.

Yks, kaks ja kolmetoista hevosta

Niin ne vaan juhannushoidokit lisääntyvät. Osa hetkeksi, osa koko viikonlopuksi. Aluksi piti olla vain Koo, sitten suunnittelin käyväni Maikkia moikkaamassa, tämän jälkeen minua pyydettiin tekemään tallivuoroja Maikkilasta, aiemmin viikolla minut palkattiin tekemään Kivarissakin huominen aamutalli, ja aamulla oli tullut Elliltä viesti, että voisinko tänään illasta ruokkia + loimittaa Sypen ja Papin ja aamulla riisua loimet. Eipä tunnu tässä hevostelumäärässä enää missään tuollainen. Enkä voi valittaa, ei ainakaan tarvinnut keksiä huonoja tekosyitä juhlimattomuuteen. Eikä tässä seurassa ole mitään vikaa, päin vastoin, mitä loistavimpia otuksia kaikki!

Lähdin Kivariin kahden jälkeen ja käsittelyyn pääsivät Koon kaviot. Tai no takaset, koska olen aaaaina unohtanut puukon tallille ja se on tässä puolessa vuodessa tylsynyt jo ihan kiitettävästi, eikä pure enää hirveän hyvin Koon betonisorkkiin. (Unohdin sen muuten nytkin. Huoh. Huomenna pakko muistaa!) Konsultoituani kollegoitani Koon vasemmassa takasessa olevasta halkeamasta, uskalsin ensimmäistä kertaa tehdä itse alusta asti seinämään isomman kolon. Viime talven lumettomuus näkyy nyt aivan liian hyvin ponin kavioissa, koskaan ne eivät ole olleet näin huonona. Pitää toivoa ensi talvesta pitkälumista, että saadaan taas sienet kuriin ennen sulan maan aikaa. Kavioiden yltiömäinen kasvaminen on taas alkanut, ja viiden päivän vuoluväli on aivan liikaa. Toisinaan tekisi mieli heittää kesäksi kenkään ettei tarvitsisi noista itse huolehtia, mutta olen kyllä nykyään ihan liian hysteerinen ponin kavioistakin, enkä varmaan kelpuuttaisi yhdenkään kengittäjän vuolua. Mutta joo, tiedostan kavio(ide)n ongelmat, kuten liian syvällä olevan valkoviivan, surkean säteen, flare-efektin ja muut, niistä en tarvitse huomautuksia. Mietin kauan, että laitanko näitäkään kuvia tänne, mutta toivon, että osaatte käyttäytyä tälläkin kertaa. Osaa lukijakunnastani kaviojutut kiinnostavat kovastikin, ja haluan heillekin pitkästä aikaa jotain tarjota.

Kinttujen vuolun jälkeen harjasin, letitin, Pioneerasin ja rasvasin ponin, laitoin huput ja takit ja ponin tarhaan. Hain kolmikon ruuat ja hevosten yötakit, sain huudeltua nuo kolme tarhan puolelle ja laitoin kulkuaukolle portiksi lankun, sillä myös Baron oli vielä pihalla. Lyyli on sekoittanut vanhojen ruunanrupukoiden päät ja huuteli tällöinkin poikia luokseen. Koo sujahti lankun ali laitumelle (syömään, se on luovuttanut Lyylin suhteen koska hullu nainen iik miksi se ääntelee noin apua älä örise!) ja Syppe juoksi tarhan laitumenpuoleisessa päässä, ainoastaan Papi tajusi ruokakupit ja tuli ilta-aterialleen, tarkistettavaksi ja loimitettavaksi. Tovin kirmailtuaan Syppekin halusi osingoille ja saikin oman kuppinsa sekä loimensa ja tarkastuksensa. Koon ruokin laitumelle, Baron olisi halunnut myös tutkailla kupin sisältöä mutta kahdesta poistumiskehoituksesta luovutti ja palasi liehittelemään tammaa.

Vaikka tosiaan minua pyydettiin nytkin vain antamaan kupit hevosille ja nakkaamaan loimet niskaan, (ja aamulla pois) tarkastan aina hevosen tai hevoset jotka "vastuulleni" on annettu. Liikkuminen vähintään käynnissä ja ravissa, (isot ruunat olivat tänään kilttejä ja esittivät ne oma-aloitteisesti; Papi käveli ja ravasi kupille tullessaan, Syppe kirmaili kaikissa askellajeissa) haavattomuus ja jalkojen tilanne, sekä yleinen olemus. Onnekseni hevoset, joita vähänkään hoidan, ovat kaikki jo pidemmältä ajalta tuttuja ja olen viettänyt tunteja niitä katsellessa, ja niiden normaalit ilmeet ja eleet ovat jo tuttuja. Olen neuroottinen, mutta toivon, että kun pyydän jotain katsomaan Koon perään, hänkin tekee kuten minä. Yleensä vielä laitan hevosen omistajalle viestiä, vaikka kaikki olisikin täysin kunnossa, sillä itsekin haluan tietää että palleroni on hyvin pumpuliin käärittynä ei kun...

Kivarista lähtiessäni poikkesin kotona hakemassa kengät ja tallille välipaloja aamuvuoroja varten. Pyörän kyytiin hyppäsin vähän ennen kuutta, ja kamalasta vastatuulesta johtuen matkaan meni parisenkymmentä minuuttia. Laitoin ruuat turpoamaan ja otin Mailan käytävälle harjattavaksi. Ja voi että tamma taas tykkäsikin! Käytävä täyttyi taas punaisista karvatupoista, ja aluksi vähän hapan putte muuttui taas sitä hörökorvaisemmaksi mitä enemmän sitä rapsuttelin ja kyhnyttelin.

Ensiksi laitoin tammalle puuvillanarun, koska ajattelin, että aiemmat talutussulkeiset olisivat porautuneet pidempiaikaiseen muistiin. Pääsimme tallista ulos ja muutaman metrin, kunnes tamma alkoi taas kirmailla kuin nelivuotias oripoika keväällä. Ei todellakaan siten, miten 14-vuotiaan puolieläkeläisen terapiakäytössä olevan puttetamman kuuluisi. Pyörähdimme kentälläkin hetken, ja totesin, että kaikille helpompaa kun haemme sen ketjulla varustetun narun mukaan. Enkä katunut päätöstä! Tamma oli varsin virtaisa, ja sai ensimmäiset slaagit autosta. Raukka, koskaan varmaan ole elämänsä aikana normaalia henkilöautoa nähnyt... Toisen tallin pihalla kävelevä ihminen oli jännä, vinttikoirien moottorivieheen ääni oli jännä, mutta ravihevoset! Siinä kilahti puten nuppi, eikä tuosta käpylehmästä heti uskoisi, että moisiakin liikkeitä voisi esitellä. Vaan näköjään pystyy... Enkä voi edes sanoa että "olisipa ollut kamera", kun se kyllä oli, mutta kädet oli kirjaimellisesti täynnä pientä puttea. Ravihevosista selvittiin, raviradan kiertämisestä selvittiin, ja sen jälkeen tamma malttoi maistella vihreääkin. Ja minä totesin, että tarvitaan pidempi naru tai lyhyempi objektiivi. Tällaiset asiat aina unohtaa, kun oman palleron voi huoletta päästää irti poseeraamaan. Saatika sitten syömään...

Loppumatka sujui taas varsin nätisti, olkoonkin, että olin ohjata meidät ojaan kun koitin kuvata tohottavaa tammaa kävellessäni. Lenkin lopulla putte sai syödä horsmaa ja muita herkkuja, kunnes palasimme talliin. Huppari oli taas liioittelua, tuon tamman kanssa kävellessä tulee aina lämmin! Tallissa Maikki pesupaikalle, hieno letkuviritelmä, ja ajan tehokäyttöä; pesaisin kaikki tallin yhteiskäytössä olevat harjat. Hertan syöttelyä, iltatalli loppuun, hepoille hyvät yöt ja muutama paskahalvaus. Aluksi en ollut löytää kaurasäkkiä josta ämpäri täytetään, ja sen jälkeen unohdin tallin turvajärjestelmän koodin. Hohhoi. No, hengissä selvittiin, hälytysjärjestelmä saatiin päälle ja pääsin kotiin. Taas tuli vietettyä yli seitsemän tuntia poneilemassa, ja huomenna tätäkin pidempi päivä. Nyt nukkumaan, että jaksan herätä ennen kuutta pirteänä kahteen aamutalliin. Normaalisti olen hyvällä tuurilla menossa nukkumaan tuohon aikaan, vaan kait se on minullakin aika palata taas ihmisten vuorokausirytmiin.

Hyvää Juhannusta meiltäkin, ja muistakaa pitää (eläin)kaverista huolta juhlimisenkin keskellä!

Miekat ilmaan nnyt!

Olen nähnyt viimeiset n viikkoa lähes joka yö unta, jossa joko sanon Koolle viimeiset hyvästit, tai sille nasautetaan pultti otsaan, toisinaan lastaan ponin vinkkaan, istun autoon ja tuijotan auton takalasista vinkkaa kyyneleet silmistä valuen. Jokainen liittyy kuitenkin ponin menettämiseen. Ja jokaisesta olen saanut tulokseksi, että en ole valmis luovuttamaan. En ole valmis sanomaan hyvästejä. En vielä, ellei ole ihan pakko. Ja jos Koo ei pärjää näillä nykyisillä hoitomenetelmillä, mikä sanoo, ettei se pärjäisi jollain muulla tyylillä? Sitä uutta tyyliä lähden siis nyt etsimään. Ensimmäisenä uusintaan lähtee suojapuku. Sitä paitsi, vuoden päästä minulla on toivottavasti auto ja kortti ja pääsen kulkemaan kauemmaskin ponia hoitamaan ja täten tallipaikkamahdollisuudet kasvavat. Kahden vuoden päästä lähdemme toivottavasti ihan eri puolelle Suomea, ja siellä voi olla ties mitä paikkoja -siellä ei välttämättä ole polttiaisia nimeksikään. Tottakai mitä tahansa voi matkan varrella tapahtua, voi olla että Koota ei ole enää huomenna, mutta kuka hevosihminen ei itselleen ja hevoselleen minkään sortin tulevaisuudensuunnitelmia tekisi..? 

Kobelix. Koita ottaa kuva ponista, joka vain seuraa perässä...

Viime päivät ovat olleet mitä loistavimpia! Ihana tuuli ja viileys, ei ötökän ötökkää, (okei, yksi sääski tuli pörräämään, kun olimme tuulensuojassa tallin kulmassa) ja poni on saanut olla loimetta sen ajan, mitä olen tallilla. Voisi olla enemmänkin, mutta en ota riskejä. Ruunalauman laidunkausi on alkanut, muut odottavat vielä loppujen lankojen laittamista ja sähköjen asennusta. Koo on saanut Sypen ja Papin kaverikseen myös öiksi, ainakin nyt, kun ei ötököitä ole eikä isojen hevosten tarvi kävellä ötöjä karkuun. Kootahan ei tosiaankaan inisijät kiinnosta kunhan on ruokaa.

Tänään oli taas ponilla pesupäivä, ja tällä kertaa suihkuilu onnistuikin ilman isompia ongelmia. Muutkin hevoset pysyivät hallittuina, vesi oli taas ällöä, mutta siitä selvittiin heppanamien avulla. Tuo Everglade onkin osoittautunut varsin päteväksi hupuksi. Tähän mennessä se on ollut päässä 5 vuorokautta, eikä yhden ainoaa reikää! Horzen niskasuoja-hupunriekale on viime aikoina hajoillut varsin nätisti, joten leikkelin ja ompelin tänään ja eilen tuon niskasuojan kaulaosan Evergladen reunaan kiinni. Edelleen on niska peitossa, ja tämä viritelmä onkin huomattavasti edellistä parempi.

Muitakin hyviä uutisia on kerrottavana; Koon anturat ovat uusiutuneet ja jokakeväinen kiviongelma on taas taltutettu, jeij! Tosiaan, sillä uusiutuu aina keväisin kaviot (säteet ja anturat) ja vanha antura on pehmeää haperoa, johon uppoutuu kivet. Jos en putsaa päivittäin supertarkasti kavioita, voi kivi alkaa porautua syvemmälle, aina uuteen, superkovaan anturaan saakka. Sieltä ei ole kiva kaivella pikkukiviä pois...

Perjantaista alkaa superheppailujaksoni kun suoritan kesätyösetelituntini. Tällä kertaa en mene Kivariin kuten viime kesänä, vaan Mailan tallille. Pikkuputtejuttuja ja mahdollisesti muutakin siis luultavasti luvassa!

Eilen kursin loimea ja huppua takaisin kasaan ja Veeran hoidettua jo Lyylin kysyin, että haluaako olla avuksi ja päästää meidät nopeammin kotiin harjaamalla ja letittämällä Koon. Veera katosi pihalle (ja luulin hänen jo hylänneet minut, yhyy!) ja ehkä puolen tunnin päästä soitti, että tuo kuminauhoja. Otin mukaan myös kutinanpoistoaineet, ja pihalle mennessäni näin ponin tekemässä temppuja Veeran pitäessä ruohotupsua kädessään. Poni oli harjattu ja osittain letitetty (ne letit, joihin oli ehjät kuminauhat ponin harjassa) tarhassaan vapaana, se iloisena ojenteli jalkojaan ja nousi takasilleen ruohotupsun toivossa ja ajattelin, että en ihan oikeasti löydä enää mistään näin mahtavaa otusta. Ei tätä voi päästää käsistään typerän kutinan takia. Kuten kollegani kanssa eilen puhuimme, olemme julistaneet sodan kesäihottumaa vastaan. Taisteloon!

Huppukaupoilla

Tänään kävimme tosiaan Haaparannan Hööksillä katselemassa hupputarjontaa -ja varsin hyvä että kävinkin paikan päällä, enkä tilaillut netistä. Alunperin kaavailin tätä Koolle, mutta katsottuani huppua huomasin siinä olevan ehkä maailman typerimmän asian -otsatukkareikä. Argh. Ehkä toimii epäihottumaisille, mutta ei kutiaville -otsatukan jos laittaa hupun ulkopuolelle, katoaa se varsin nopeasti, ja jos sen jättää sisäpuolelle, on ötököillä mitä mahtavin kulkuaukko hupun sisäpuolelle. Voin vain kuvitella sen turhautumisen määrän, kun ötökkä pörrää hupun sisällä... Niin, ja aukko on siis salmiakkikuution mallinen, eli sitä ei voi ommella kiinni ellei kiinnitä lisäkappaletta siihen.

Sain vielä rajan toisella puolen Veeralta puhelun jossa kerrottiin ruunien karanneen laitumelle (ai niin, olen kaiketi jättänyt mainitsematta -Koo tarhaa taas kolmikon kanssa. Siitä lisää kunhan jaksan ne viime aikojen kuvat laitella) ja kysyttiin, että jääkö Koo Papin ja Sypen kanssa laitumelle, vai meneekö Baronin kanssa tarhaan -Baronia kun ei uskalleta jättää sähköttömiin lankoihin. Koo jäi hevosten kanssa laitumelle, ja kotiuduttuani lähdin ponia sieltä hakemaan. Isot ruunat tulivat lähes tulkoon heti portille eivätkä halunneet jäädä enää laitumelle, joten riimutin kaikki ja lähdimme kohti tallia. Matkalla tiputin hevoset tarhaan ja Koon kanssa lähdimme talliin. Tallissa harjailujen, Pioneerien ja letitysten jälkeen kokeilin uusia huppuja.

Ensimmäisenä sovitin Equi-Guard Everglade-nimeä kantavaa härpäkettä. Siinä on tiheää verkkoa silmissä ja turvalla, korvissa vähän isompisilmäistä verkkoa, kangasta leuan alla, kiinnitys leuan alta kahdella hyvin jämäkällä tarralla (sain ne tarttumaan Koon letteihin, ja, noh, jumahti nätisti) ja teddyvuoraus tuossa otsasaumalla ainakin, saattoi olla muuallakin. Ostin M-kokoisen, tälle olisi ollut hyvät mittataulukotkin paketin takana mutta se nyt ei siinä vaiheessa lohduttanut kun poni oli 120 kilometrin päässä. Jos joku suunnittelee tämän hupun hankkimista eikä tiedä minkä koon valitsisi, voin laitella tuon mittataulukon! Mutta tosiaan, kuten ehkä kuvastakin huomaa, ei tämä ole Koolle sopiva malli; selvästi M-koko on cob-kokoisille hevosille tai muille pitkäpäisille yksilöille. Sypen naamalle tämä istui nimittäin ihan loistavasti. Koolle taas S on mitä luultavimmin liian kapea otsalta ja niskasta, joten taittelen tai leikkaan ja ompelen tuon turpaosan lyhyemmäksi. Jouduin ottamaan kuvankin hirmu nopeasti, koska poni alkoi heti pärskiä ja heiluttaa päätään, selvästi inhottavan tuntuinen.

Toinen mukaan tarttunut huppu on Horsepower Kentucky II. Tämä on huomattavasti edullisempi vaihtoehto, ja ilman tuota turpahärpäkettä. Teddypehmuste otsasaumalla, tiheää verkkoa silmissä, isompisilmäistä korvissa, kangasta leualla kera myös varsin hyviltä vaikuttavien tuplatarrojen. Niskassa on myös lenksu, josta voi laittaa riimun niskahihnan tai ihottuma- tai kärpäsloimen kiristysremmin läpi, jos sellainen löytyy. Tämä jäi Koon naamalle nyt, saa nähdä monessako osassa näen sen huomenna.

Tämänhetkinen pukeutumisrituaali on ylläolevan kaltainen, tosin huppuja mallaillessani totesin, että Kentucky kannattaa ehkä laittaa alle. Tuo kaulakappaleellinen osa on sitä varten, että loimi valuu aina alaspäin (säkää kohti) jättäen niskan paljaaksi, joten tuo hupunraato toimii nyt sitä kohtaa varjelemassa. Kyseessä on siis Horzen M-koon ihottumahuppu, (Eczema) josta olen leikellyt silmäverkon (poni hankasi sen viime kesänä rikki) ja korvakohdat (rikki ja ahdistivat ponia, ilmeisesti liian ihonmyötäiset) irti. Ajan kanssa selviää kuinka toimiva tämä yhdistelmä on. Niin, ja niskasuoja pitää laittaa ensimmäisenä, koska se kiinnitetään loimen sisäpuolella sään kohdalla olevaan klipsuun. Kentuckyn saa kuitenkin helposti vielä niskasuojan alle avaamalla niskasuojan ensimmäiset tarrat.

Ajattelin, että voisin samalla tehdä yhteenvedon kaikista hupuista mitä meillä on tähän mennessä ollut, jotka muistan ja joihin löydän kuvat.

Kuva (c) HevosVarikko

Ensimmäinen mieleeni tuleva huppu on Horse Comfortin lätsä, joka tuli Horse Comfortin loimen mukana. Siinä oli kolmesta kohti klipsukiinnitys loimen kaulakappaleeseen. Huppu kesti noin kaksi päivää, loimi kesti noin kaksi viikkoa kunnes oli totaalisen riekaleina. Tästä on aikaa noin seitsemän vuotta, nykyinen HCn loimi on kaiketi varsin pätevä tehtävässään, esimerkiksi Lyylillä on tällainen(kin) takki, eikä se ole silppuna. Silloinen loimi oli väriltään ruskea, eikä se tosiaankaan kestänyt yhtään mitään -normaalisti meillä loimet kestävät vuoden-kaksi ykkösloimena, ja senkin jälkeen vuoden-kaksi-kolmekin varaloimena. (riippuen montako varaloimea on) Parempaa kuvaa hupusta on esim. täällä.

Kuva (c) Hööks

Seuraavaksi meille tuli Hööksin loimet ja Thermomasterin ihottumahuppu. Silloinen huppu oli myöskin ruskea eikä harmaa, mutta muuten samanlainen, ja jos olen oikein hiplaillut, ei materiaalikaan ole muuttunut. Kesti suhteellisen käyttökelpoisena alle viikon, sen jälkeen totaalisen silppuna. 

Kuva (c) Horze

Jossain vaiheessa hankin Agrimarketista Horzen verkko-lycrahupun. Näitä saa aikalailla joka paikasta; ainakin Iin sekä Oulun Kärkkäisiltä, Hööksistä, mistä lie. En usko näiden versioiden eroavan toisistaan juurikaan, mutta meidän oli tosiaan Agrista. (ja siellähän myydään Horzen tuotteita) Tähän mennessä huonoin kokeilu. Ikinä. Ensimmäisen vuorokauden jälkeen rei'illä, siitä seuraavana päivänä löytyi laitumelta täysin silputtuna. Kahden päivän ja kahdentoista euron huppu, jota Koo selvästi inhosi. Myös pukeminen on tuskaa jos hevonen ei ole huppujen suurin ystävä -tuo tosiaan pujotetaan pään läpi.

Jotain muita huppuja saattoi ehkä olla tässä välissä. Tai sitten ei. Ei voi muistaa, dementia iskee itse kullekin ja ponin takia murehtiminen harmaannuttaa hiusten lisäksi myös aivosolut.

Kuva (c) Horze

Lopulta olemme siirtyneet käyttämään Horzen Eczema-loimia, koska istuvat Koolle varsin hyvin, muita (lähinnä se Horse Comfort jonka surkeuden muistan varmaan kuolinvuoteellanikin. Ja Thermomastereista venähtää kuminauhat nopeammin, jotka taas ovat melko, öh, oleellinen osa loimen peittävyyttä) kestävempiä ja varsin kukkaroystävällinen vaihtoehto. Niin, ja niitä saa Agrista, josta suuret plussat -se kun on aikalailla ainoa suhteellisen fiksun ajomatkan päässä oleva paikka, josta ihottumatuotteita ylipäätään saa. Loimi ei sovi kuitenkaan kuin siroille otuksille. Täten siirtymä myös Eczema-huppuihin oli luonnollinen, ja niiden kanssa on viimeiset kolme kesää pelattu. Siirtymä ei kuitenkaan ollut niin vaivaton kuin se voisi olla. Näitä huppuja on modattu, aina, enemmän tai vähemmän. Kaikkiin loimiin on vaihdettu huppuun sopivat lukot sisäpuolelle, koska en vain tajua, miksi huppu pitäisi laittaa loimen päälle -huomattavasti suojaavampaa ja tiiviimpää, jos hupun jättää loimen alle. Enkä voi tajuta, miksi pitää laittaa kolmen kokoisia pikalukkoja yhteen loimeen -saman kokoiset isot lukot mahakappaleessa ja jalkalenkeissä, keskikokoinen sään kohdalla ulkopuolella, ja pieni sään kohdalla sisäpuolella. Lisäksi kuminauhoja on pitänyt siirrellä, verkkoa asetella ettei se osu silmiin, turpakuminauhakohtaa pehmustaa ettei se hankaa naamaa auki, ja korvakohdat olisivat vaatineet laajennusta koska Koo ahdistuu niiden... ahtaudesta. Ja kaiken kukkuraksi myös tuo hupun kaulakappale tai hupun ja loimen yhdistävä kuminauha on liian lyhyt. Koolle. Joka ei todellakaan ole mikään kirahvikaula. Sitä on aina pitänyt pidentää, vaikka hupun jättäisi loimen ulkopuolellekin.

     Nämä ovat kestäneet vaihtelevan ajan, joskus viikon, joskus kauemmin.

Kuten ehkä voitte laskea, Koo on ollut suurimman osan kesistä huputta koska ne eivät ole yksinkertaisesti kestäneet. Tähän mennessä en ole löytänyt yhtään ainoaa huppua, joka täyttäisi vaatimukseni. Pitkä kaulaosa, (mitä pidempi, sen parempi; loistavin olisi koko kaulan peittävä ja lapasuojuksen tavoin etujalkojen taa kiinnitettävä) isot korvakohdat, verkko silmillä, ja mieluusti vielä peittää leuanalusen hyvin. Lähin tätä on Snuggyn kaulakappale-päähuppu-combo, mutta 120 euron hinta on jättänyt sen edelleen verkkokauppoihin -sekin kun vaatisi toisen hupun, että saadaan silmät suojaan. En luota pelkkiin hapsuihin. Jos käy hassusti ja loppukesä sujuu alkukesää helpommin ja poni saa ensi kevättä pidemmäs elinaikaa, Koo pitää huput ehjinä, Kuun asento on oikea ja pihan pikkulinnut laulavat Paranoidia, hankin ensi kesäksi Snuggyn.

Ponin kanssa ookaamassa

Eksyin kaupassa käynnin jälkeen Kivariin, jossa hain ponin talliin ja aloin sukimaan pikaisesti edes vähän edustavampaan lookiin. Kuljetussuojat kinttuihin, nahkapäitset naruriimun alle ja kilo porkkanoita ja omenoita mukaan. Traileri myös kuljetuskuntoon ja Koo kyytiin. Hevoset laitettiin joo väärinpäin, asia tiedossa, mutta Syppe on näistä kahdesta lastaus- ja kuljetuongelmaisempi, eikä se suostu menemään vasemmanpuoleiseen loossiin. Se on tähän saakka matkustanut lähinnä Papin kanssa, ja Papin ollessa painavempi on Sypelle jäänyt oikea puoli. Hetken lastaussiltaa haisteltuaan poni käveli perille, takapuomi kiinni ja niiiin paljon porkkanaa ja omenaa suuhun. Syppe pihalle, ja pienten neuvotteluiden jälkeen sekin kyytiin, sillä välin Koo ehti jo vähän hätääntyä että yksinkö joutuukin ajelulle. Luukut kiinni ja kohti Kiimingin ratsastuskeskusta.

Pysähdyksissä jompi kumpi, luultavasti Syppe, meuhkasi kyydissä, mutta muuten matka meni varsin sujuvasti ja perillä olimme puoli viiden jälkeen. Syppe otettiin ensiksi kyydistä, vaihdoin Koon nahkapäitset naruriimuun ja peruutiin senkin pois vinkasta. Koo oli hieman, hmmh, massasta eroittuva tuolla seurassa -kaikki viimeisen päälle klipattuja tai jo kesäkarvassa, merkkivermeet, nypityt harjat ja hintalappu korkeampi kuin meidän talolla. Odottelimme Ellin laittaessa Syppeä kuntoon, ja 16:54 päräytin Sports Trackerin käyntiin vähän matkaa tallilta edettyämme. Kokonaisuudessaan reitti näytti seuraavalta:

Tuskin sanoo muille kuin sikäläisille yhtään mitään, mutta tuolta se tosiaan näytti. Miinusta kyseiselle applikaatiolle siitä, ettei tuota karttaa saa zoomattua millilleen miten haluaisi -tästä läheisempi versio oli nimittäin sellainen, jossa jäi enemmän tai vähemmän reitistä näkymättä. Tai sitten saa, mutta minä en vaan osaa, mutta hys. Tosiaan, startti oli oikeasti tuolla Start-läpyskän alla olevassa kohdassa, ja siitä lähdimme klipetiklopeti kävelemään oikeaa alareunaa.

Ensimmäiset tiet olivat sorateitä, mutta Ylikiimingintie asfalttipäällysteinen. Poikkesimme seikkailemaan kelkkareiteille, siitä nuo alareunan sarvet, mutta koko metsä oli ihan märkä eikä hienohelmaruunani halunnut siellä kulkea -ei sillä, oma kenkävalintanikaan ei mikään paras ollut. Palasimme sitten takaisin Ylikiimingintielle ja suunnistimme kohti Kuusamontietä.

Kuusamontien ja asuinalueen välissä oli kiva meluvalli, jossa seikkailimme ja kiipeilimme jonkin aikaa. Poni osoitti olevansa taas semisti lunki tapaus, ja tyhjensi rakkonsa vallin päälle -toinen kerta elämässäni kun todistan tuon lorottavan muualle kuin karsinaan tai tarhaan. Jatkoimme jo aloitettua siltaterapiasessiota, tämänpäiväisten sillanylitysten jälkeen ponilla ei ole enää mitään oikeutta stoppailla Lahdenojan minisillalle, mur!

Tuo Korvenkyläntien vasen reuna olikin jännä juttu; elämämme ensimmäinen yhteinen ylikulku. Olisi varmasti sujunut huomattavasti paremmin jos en olisi videoinut ja olisin voinut kävellä oikein päin, mutta ylitimme sen silti reilussa kahdessa minuutissa. Juuri ennen ylikulkuun lähtöämme meitä kohti juoksi kaksi karannutta koiraa poika perässään, ja jäimme tätä pyydystysoperaatiota katsomaan. Kulun alku oli jännä, puukohdan alku myöskin vähän arveluttava, sillan päälle poni olisi hetkeksi jäänyt katselemaan maisemia mutta reagoin siihen liian myöhään ja ehdin jo pyytää ponia liikkeelle. Loppu puolestaan oli ihan meh t. poni. Jopas hän oli tylsä, olin valmistautunut edes yhteen pyrähdykseen tai koipien nosteluun.

Tässä vaiheessa kurkkasin kelloa ja totesin, että nopeinta reittiä takaisin Lidridille, ja kas näin kipitikipiti takaisin Korvenkyläntien toiselle puolen tällä kertaa alakautta, taas saman ojan ylitys, mustan suokkiratsukon bongaaminen matkan varrelta, Kiiminkiläisten villakoiratuttuihin (sekä villakoiriin) törmääminen ja pieni jututtaminen sekä ponin tutustuttaminen kahteen koirista, ja olimme tallilla. Tracker sanoo huippunopeudeksemme 12,5 km/h, joka on mielestäni varsin hyvin, kun 99% ajasta kävelimme, matelimme tai seisoimme, ja loput hölkkäsimme pientä nöpöhölkkää. Tuo keskinopeus on kyllä säälittävä, ja kärsii kaikkien muiden pysähdysten lisäksi siitä, että olimme jo autossa matkalla kotiin kun muistin pysäyttää Trackerin. Seliseli muttakun!

"Kengättömät hevoset hakeutuvat aina tien reunaan kävelemään vähentääkseen kipua jaloissa."

Miksei Koolle ole kerrottu tätä, ja miksi se pitää aina työntää pientareelle?

Nakkasin taas nahkapäitset naruriimun alle ja lähetin ponin kerran "turhaan" kyytiin. Vähän epäröiden se kyytiin kapusi, ei kaiketi Syppe ollut kivoin mahdollinen matkaseura, söi porkkanan ja palasi takaisin maan pinnalle. Ellin saatua Syppe taas matkastuskuntoon kokeilimme lastata ponit yhtäaikaa kyytiin. Lähetin ponin vasemmalle puolelle, Elli talutti Sypen oikealle, ja molemmat menivät suorilta kyytiin. Sypelle laitettiin ensimmäisenä takapuomi, tässä välissä Koo ehti vielä takaisin luokseni, lähetin sen uudestaan ja laitettiin sillekin puomi. Silta ylös, poneille herkkuja, luukut kiinni ja takaisin tallille.

Tallille selvittyämme Koo pääsi suoraan vinkasta Papin kanssa hetkeksi tarhaan nakuilemaan, laitoin sille ruuat ja vedet valmiiksi, loimitin ja siirsin omaan tarhaansa. Saa taas olla niiiiiin ylpeä tuosta pallerosta! Nakkaan tästä päivästä pari videota kunhan saan ne ladattua, menee luultavasti torstaille koska tämä rötiskö on taas vaihteeksi ihan tajuttoman hidas.

Ookata = olla jonkin ajopelin kyydissä (ilman syytä). "Lähetään kauppaan ja otetaan koirat ookaan" on melko yleinen sanonta meidän perheessä. Tervetuloa Ouluun. Joko olet tutustunut leetaan, örkkyyn, kompiaiseen, holovaamiseen, porisuttamiseen, ölöviin, pruutaan ja muihin varsin loistaviin sanoihin? Suomen kieli on rikkaus jota murteet rikastuttavat entisestään, ja vaikken erityisemmin pidä Oululaisesta tavasta tunkia kirjaimia joka ikisee mahollissee vällii ja samala ottaa niitä pois iliman syytä, (ja sen lisäksi "nää" on maailman järkyttävin ilmaisu "sinä"lle) on meilläkin varsin kivoja omia sanoja joita ulkopuolinen ei tunnistaisi. Tosin isossa osassa esimerkiksi kavereideni oululaisperheitä ei näitäkään sanoja käytetä, jotka taas meillä ovat enemmänkin kuin arkipäivää.