sunnuntai 9. lokakuuta 2016

Tuhma turilas


Koosta on kuoriutunut tuhma. Aivan tajuttoman huonokäytöksinen poniruuna. Syyttävä sormi ei voi osoittaa kuin allekirjoittaneeseen, arjen tallivisiitit kun ovat niitä pikaisia puolituntisia joiden aikana ehditään moikata ja vähän rapsutella, ehkä jokunen leipäpala kulkeutuu kädestä ponin suuhun huonoa omaatuntoa korjatakseni. Tällöin ponin käytöskin on sormien läpi katsottavissa, ei se mitään kamalaa oikeasti tee, mutta ego on kasvanut hurjan suureksi ja poni koittaa toisinaan ottaa ohjat omiin kätösiinsä. Tai käden suuhun tai lähtee muina miehinä hipsimään aivan väärään suuntaan tai tai...

Tuhma joo, vaan mahdottoman söpökin se kyllä osaa olla!

Viikonloppuisin, kun ei ole niitä neljätoistatuntisia työpäiviä ja pääsen tallille ennen iltakahdeksaa ja säkkipimeää, poni on yleensä toisena päivänä saanut loimenvaihto-kavionhuolto-ihonrasvaus -hoidon ja toisena paremman liikutuksen. Viime viikolla samoilimme senioriparin/ruunikkokaksikon kanssa kinttupolkuja parin tunnin ajan hyvin verkkaiseen tahtiin, mutta nivelet (ja korvienvälit) kyllä kiittivät tuota jumppausta ja käveleskelyä. Edeltävällä viikolla taas suuntasimme muistaakseni ensimmäistä kertaa ikinä sänkipellolle, jossa poni villiintyikin aika mahdottomaksi, muutamaan otteeseen tuli ristinmerkkiä piirreltyä rintaan ja toivottua ankkurin lähteneen matkaan, josko sillä olisi jarrutusmatka vähän lyhentynyt. Vaan kylläpä aukesi jumit, siis ratsulta, kuski taas oli seuraavana päivänä normaaliakin tönkömpi. Näitä pieniä päiväkohtaisia kuulumisia olen muuten suhteellisen ahkeraan päivitellyt Instagramiin, se kun vaatii vain sen muutaman minuutin hetken päivästä.



Kuten ehkä postauksen kuvistakin huomaa, kutinarintamalle kuuluu lähtökohtiin nähden uskomattoman hyvää. Ei ole yksi eikä kaksi kertaa, kun naputtelin ponin omistajalle (a.k.a. tallipaikan maksaja a.k.a. äitini) viestiä, että ei tästä tule mitään, mä en jaksa, pysty enkä kykene tähän, enkä voi katsella tuollaista eläintä. Ja niitä iltoja, kun olen itseni uneen itkenyt ponia miettien, on vielä enemmän. Kas kummaa, taas ollaan voiton puolella, poni on huomattavasti paremmassa kunnossa kuin useampana edellisenä syksynä, ja vaikka jo vähän mietittiin että tämä olisi ollut ruunan viimeinen kesä, olen ehkä jo suunnitellut ensi kesän sota-arsenaalia polttiaisia vastaan...



Viime kuukausina olen liittynyt apteekin kanta-asiakkaaksi ja kantanut selkä vääränä Histeciä, hydrocotrisonliuosta ja Abilar-voidetta tallille. Nämä, Hilton Herbs Bye Bye Itch, 24/7 loimitus Snuggyn pitkällä hupulla ja vaihtelevasti Snuggyn/Horsewaren/Weatherbeetan ihottumaloimilla, pääsy pimeisiin pihattoihin sekä mielenrauhani vuoksi Pioneerin tuotteillakin läträäminen saivat ihon umpeen ja karvat kasvamaan kohisten kolojen täytteiksi. Yli viikkoon poniin ei ole enää laitettu mitään aineita ja poni on nyt toista vuorokautta ilman huppua. Hyvältä vaikuttaa tällä hetkellä, pitäkäämme sormet ristissä että viileät yöt ja sateettomat päivät jatkuvat pitkään. Koputetaan vielä puutakin tähän väliin.



Tänään/eilen/lauantaina suuntasin Sennin kotikylän kautta tallille, silmissäni siinsivät jo harmoniset sänkipeltokuvat JillaTorsten-tyyliin. No, niitä ei tullut. Haaveet musertuivat siinä vaiheessa, kun asettelin kilinkolinarabiriimun ponin naamalle ja talutin sen pellolle. Ruuna olisi tehnyt mitä vaan, paitsi pönöttänyt sievästi kameraan katsellen. Tuli jos jonkinlaista kevätjuhlaliikettä jokaiseen ilmansuuntaan, lopulta sitten muutama sievä naamakuvakin ja pystyimme palaamaan takaisin pihaan varusteita lisäämään.



Ja sitten iskikin se kunnon epätoivo. Alkeiskurssi kutsuu meikäläistä toden teolla, epätoivon kasvaessa ylitsepääsemättömäksi sekä kuvaajalla että kuskilla omiin rooleihinsa (ei tästä tuu mitään, mä lähen himaan kuultiin useampaan kertaan molempien suilta) parkkeerasin ponin pellolle ja totesin, että nyt vaihdetaan. Siispä Senni, jonka kuvittama postaus enimmäkseen on, puntattiin ruunan selkään ja itse päädyin kameran taakse.



Näin päin pääsimme lopettamaan hyvillä mielin onnistumiseen kaikkien osalta. Siis sen jälkeen, kun Koon päähän saatiin taottua että nyt ei muuten olla syömässä ja sen turpa pysyi ylhäällä pidempään kuin viisi sekuntia. Epätoivoiselta ehti vaikuttaa sekin projekti, kunnes kovempi luu eli Senni voitti ja pääsimme loppujen lopuksi aivan tallin pihaan saakka.


Niin vierähti taas pitkän pitkä tovi edellisistä kuulumisista ja monenlaista on taas ehtinyt tapahtua vaikkei tässä ehkä siltä vaikutakaan. Minua kiinnostaisikin puolestaan lukea, että miten teidän (ihan erityispaljon kysymys on osoitettu kesäihottumaisten omistajille/hoitajille/huoltajille, joita lukijakuntaan kuuluukin huomattava määrä) lokakuu on lähtenyt käyntiin?