Ponit ajelulla

Olimme sopineet Sofian kanssa lähtevämme viideltä, mutta pyörättämyyden vuoksi matkantaittamiseni viivästyi huomattavasti, ja varttia vaille viisi Cavadeosta, eli Pippurin kotitallia, ohittaessani näin Sofian laittamassa kärryjä ponin perään. Reippaampaa askelta toisen eteen ja Sandraa portille huutelemaan. Haimme ponin kanssa kärryt, ja koko lössillä käytävälle. Loimi pois, harjaus ja varusteet päälle. Vaikka Sandra on ihan mielettömän hyvin käyttäytyvä ja helppo poni, on sen kanssa touhutessa tullut joitain "ai niin, ei kaikki hevoset tee tätä automaattisesti"-hetkeä -Mailan kanssa ehti muovautua helppo ja käytännöllinen tapa lähes kaikkeen. Valjaita laittaessani kuulin Pippurin kävelevän parkkipaikoilla, ja kärryjä perään laittaessani kurkkasivat Sofia ja Pippuri tallin ovesta sisälle, jossa odottelivat meitä. Aisalenkit kieputeltuani ja ohjat kiinnitettyäni lähdimme matkaan. Tai no ensiksi ponien piti saada haistella, mutta sen jälkeen pääsimme liikkeelle.

Lähdimme hiittilenkille, ja keskustellessamme Sofian kanssa että kumpi menee ensiksi, Sandra otti ohjat omiin käsiinsä (onneksi vain kuvainnollisesti) ja kipitti edelle. Kirjava pitikin huolen, että oikea raviponi pysyy pullamössöpalleron takana ja kipitti aina välimatkaa valjakkojen välille. Hiittilenkille päästyämme ponit lähtivät ravaamaan, ja mitäpä sitä hidastelemaan kerta juosta haluavat. Sitä oli jo ehtinyt unohtaa, miten näppäriä pikkuponit ovat -kärryjenkin kanssa käännökset ovat sutjakoita, toisinaan liiankin.

Otimme joitain ravipätkiä aina raviradan taakse saakka, jossa Sandra alkoi vähitellen hyytyä. Mietin, että loppuiko ponin kunto, vaan poni ei puuskuttanut eikä ollut hionnut. Katsahdin renkaisiin, jotka olivat vähitellen salakavalasti vuotaneet. Turha lisäpaino kyydistä alas, ja taas jatkui matka reippaasti! 

Lopun matkan sitten kävelin (juoksin) ponin vierellä, ollen vain turhana hidasteena Sandran mielestä. Talleille vievälle tielle pääsimme täten varsin vauhdikasta tempoa. Lopusta pelottelimme vielä kaapin kokoista lämminveristä, joka oli aivan ihmeissään lenkin varteen ilmestyneistä hobittiponeista. Vaan kyllähän tuollaisia petoja kannattaakin varoa! ;) Viimeiseksi vielä yhteiskuvayritys, kahdestaan ponit eivät suostuneet poseeraamaan ja Sofiankin kanssa vain vaivoin. Tiemme erosivat Cavadeoksella ja jatkoimme takaisin kotitallille kahdestaan. Tallissa purin ponilta varusteet, käärin Mailalle illan ensimmäisen kylmäyksen kinttuun ja tein Sandralle pienen herkkuannoksen kiitoksena reippaasta käytöksestä. Maikin jalan kylmäsin tosiaan taas neljästi tämän illan aikana, ensimmäisen kylmäyksen jälkeen käytin ponin kävelemässä käytävällä ja toteamassa liikkeen puhtaaksi, toisen kylmäyksen aikana kädet täristen kirjoitin edellisen postauksen. Ihan parasta, kunpa kintun oireilut olisivat nyt tässä! Koo sai taas jokailtaiset rasvailut ja rapsutukset, sekä tuttuun tapaan tein iltatallin ennen kotiin lähtemistä.

Poneilla ei todellisuudessa ole juurikaan kokoeroa, vaan korkeusvaihtelut sekä ryhti tekevät paljon...

Terveisiä tallilta

Kännykkäpostaaminen, tuo jokaisen lempitapa! Halusin vain tulla tännekin hehkuttamaan; Maila käyttää jalkaansa! Katselin karsinassa, että seisoopa poni hyvin, ja sen aktiivisuus on taas palannut normaalille tasolle eikä poni möllötä paikallaan. Kävelykierros käytävällä ylitti odotukseni; poni ihan oikeasti liikkui puhtaasti ja oli silminnähden pettynyt kun ei päässytkään lenkille, kuten oli odottanut. Toivottavasti selvittiin nyt tällä, seuraava kuukausi varovaista kävelytystä -kävelylenkit alkavat toivottavasti jo heti huomenna, jos yön aikana ei tila huonone.

Kävimme Sandran ja Pippurin kanssa ajelemassa kuten oli tarkoituskin, nyt kuitenkin lopetan pienen kirjavan syöttelyn ja jatkan Koohoitoja sekä iltatallin tekoa, että pääsen joskus vielä kotiin -kirjoittamaan paremman postauksen...

Turpaterapiaa

Nyt, kun Mailasta ja Koosta aiheutuu lähinnä harmaita hiuksia, tarvitaan lisävoimia meikäläisen järjissäpitoon. Tämä turpaterapeutti tosin on onneksi ei-hylkiö vaan muidenkin keskuudessa pidetty ja leipätyössään hyvinkin toimiva poni, joten en virallisesti kolmen otuksen loukussa ole. Sopivasti silloin tällöin, niin jaksaa taas kinttua kylmätä ja kutinaa poistaa.

Heti ensitöikseni ennen kuutta talille saavuttuani kävelin Mailan karsinalle, katsoin jalan -ei yhtään eilistä parempi- ja talutin tamman pesupaikalle. Pinteli viereisestä huoneesta ja letku liruttamaan jalkaan. Puten kylmääntyessä jaoin yöt karsinassa viettäville heinät, sekä lastasin ulko-otuksien korret valmiiksi kottikärryihin. Täytin myös vesikupit valmiiksi, ja tammoille vesiä viedessäni nappasin mukaani Sandran, nelivuotiaan 3/4 shetlanninponin, 1/4 welsh mountainin, josta joitain kuvia ja videopätkä täällä on ollut, vaan ei sen enempää. Ponien omistaja sanoi alkuviikosta, että jos tuntuu, ettei kävelytettäviä poneja ole vielä tarpeeksi, Sandralla voi käydä ajelemassa jos saan jonkun mukaan -poni kun voi stopata ja tarvii toisinaan vielä vähän vetoapua. Sovimme Sofian kanssa, että kävisimme lauantaina ajelemassa poneilla, joten tänään ajattelin kokeilla ohjasajoa -ei nimittäin mitään hajua, milloin Sandralla on viimeksi ajettu. Laitoin vedet loppuun Sandran hölkkäillessä vierellä ja menimme talliin, jossa harjasin pikkutamman, vein Mailan takaisin karsinaan, purin pienemmän ponin valjaista ylimääräisiä osia ja varustin Sandran siloihin sekä suitsiin. En jaksanut etsiä ylimääräisiä ajo-ohjia, joten nappasin gramaanit koukusta ja lähdimme matkaan. Käytävällä kävelin takaviistossa ponin takasten kohdalla ja kannustin Sandraa liikkumaan edelläni kehuin ja maiskautuksin. Pihalle päästyämme jätättäydyin taaemmas ja jatkoin ponin kehumista sen liikkuessa edessäni. Suuntasimme kurssin kohti hiittilenkkiä, ja ihailin superherkällä ratilla sekä kaasulla ja jarrulla varustettua ponia. Ja ehkä vähän nauroin, kun tappijalka on aina ihan tosissaan töissä, kasaa itsensä niin hyvään peräänantoon kuin tuollaisella rakenteella varustettu poni voi, ja tikittää eteenpäin. 

Lähdimme kiertämään hiittilenkkiä vähän matkaa väärään suuntaan päästäksemme tallin takaa kulkevalle tielle, jossa innostuin juoksemaan ponin vierellä. Ja ponihan juoksi! Sahasimme polkua päästä päähän laukaten, kunnes kaksijalkaiselta loppui kunto ja lähdimme rauhassa kävelemään takaisin tallille. Kentän läpi talliin, tallissa käytin tamman takajalkojen ja hännän pesulla ja jätin hetkeksi karsinaan kuivahtamaan. Mailan kylmäys numero kaksi, lähes kaikki hevoset karsinoihin ja Sandra pihalle, Koon rasvaus ja hevosten ruokinta. Maila karsinaan, piha-asukeille ruuat, Koo ja Jooseppi tarhaan, kuppien keräily ja muuta pientä, kunnes käytin taas Maikin seisomassa parikymmentä minuuttia kylmättävänä. Loppusiivous, päiväkirjamerkintä, ovet kiinni ja kävellen kotiin. Huhhuh, taas meni vain viitisen tuntia tallilla.

Hauskaa on muuten se, että Virpiniemen hevosurheilualueella on nykyään käsittääkseni kolme noin metristä ponia; ruuna ja kaksi tammaa. Ruuna, eli Pippuri, on musta. Tammat ovat molemmat rautiaankirjavia, nelivuotiaita sekä Sandroja. Loistavaa. Mailaa pömelytyttänyt Sandra on siis eri poni kuin se, josta nyt kirjoitin.

Ei-niin-hauskaa puolestaan on se, että tajusin, etteivät kaikki hevoset vaadi tajuttomasti aikaa vieviä erityishoitoja. Oli nimittäin lievästi sanottuna luksusta vain napata Sandra tarhasta, harjata, varustaa ja vähän jutustella, käydä lenkillä, ja periaatteessa poni olisi ollut valmis menemään suoraan jälkitarkastuksen jälkeen tarhaan, mutta halusin sitä pesaista. Ei jalan kylmäystä pienenkin kävelylenkin jälkeen, ei rasvausta ja öljyämistä ja pesemistä. Koon peruskesähoitoon menee helposti tuntikin päivässä, siihen päälle sitten liikutukset, kavioiden vuolut ja muut. Saan ponin hoidettua viiteentoista minuuttiin, mutta se yleensä kostautuu seuraavana päivänä. Yhtään muuta hevosta en tiedä, jolta oltaisiin kylmätty jalkoja parinkymmenen minuutin kävelemisenkin jälkeen, vaan Mailalta kylmäsin, eikä sekään näköjään riittänyt. Hohhoi, terve hevonen olisi kiva, ja hevosettomuus houkuttelee taas vaihteeksi... Postimerkkien keräily voisi olla mukava harrastus, tai vaikka pitsinnypläys. Autotkin ovat harvinaisen harmittomia, siinä kun se harrastuksen toinen osapuoli ei ole elävä ja tunteva eläin.

Pitänee ehkä myös selvittää vähän tilannetta. Koo on liikutuksen ja muun ihmisten tarjoaman aktiiviteetin osalta paitsiossa, kyllä, pidämme tällä hetkellä hermolomaa toisistamme. Olen ehtinyt tottua liian hyvälle, liian hyvillä työmotivaatioilla varustettuihin poneihin, enkä täten jaksa pahemmin Koon kanssa mitään touhuilla. En jaksa pyytää ja pusertaa jokaista askelta. En jaksa maanitella ja lämmitellä ponia puolta tuntia, että se innostuisi jostain tekemisestä. En jaksa hinata selvästi ärsyyntynyttä ponia perässäni pitkin metsiä, kun hevosia vaan kuuluu liikuttaa. Josko joku päivä Koo innostuisi oikeasti tekemään jotain yhdessä -siihen saakka harrastamme tasan yhdessä hengailua sekä kutinan kurissapitoa, laumatoverit huolehtikoot Koon aktivoinnista. Kuvat ovat btw videoilta, kasaan koosteen joku päivä, vaan nyt haluan nukkumaan.

Päivän fiilikset kuvina

Eilinen, keskiviikko, oli loistava; kävimme siskoni Ronjan kanssa ajamassa Mailalla pidennetyn version hiittilenkistä, ja Ronja ratsasti kuulemma varsin reippaan Koon minun tehdessäni iltatallia ja kylmätessäni puten kinttua. Tiistaina en käynyt ollenkaan tallilla ja Koo oli täten päivän rasvaamatta, mutta keskiviikkona se ei ollut hangannut ollenkaan -ihan parasta! Tänään taas...

"Käytiin vuorikiipeilemässä, kerettiin kaksi ison mäen tarpomista kunnes Pippuri & co. meni ohi, ja Maikki hetken kyttäämisen jälkeen alkoi pomppia. Koikka loikka ja naps. Oe ilmassa, ei varaa painoa. Epätoivoinen yritys soittaa Tanjalle, ei vastausta. Vähitellen putte alkaa laskea jalkaa, ja päästään hitaasti könkäten talliin. Poni pesarille letkuihn, juoksujalkaa kentälle ilmoittamaan Tanjalle, mental breakdown ja Niagaran putoukset. Voi vittu. Illan aikana kylmäsin oe 2x, ve kerran, plus superlinimentti. Iltatalli, Koon hoito + syöttely + sorkkavuolu."

Nyt aamu- ja päivätalliin kuuluu kintun kylmäys kerran molempiin, 

minä kylmään iltaisin niin monesti kuin ehdin. Argh.

Miten paljon voi pientä ponityttöä vituttaa? Tosiaan, kävimme tapamme mukaan kävelemässä viereisellä mäellä, olimme kiivenneet haastavimman mäen kahdesti ja hengailimme tien puoleisella tasanteella. Tietä pitkin menivät naapuritalliin muuttaneet Pippuri sekä Sandra kärryjensä kera, Maila tuijotti kärryponeja hetken, kunnes sai pomppukohtauksen, tai itse asiassa parikin. Viimeisin loikka päättyi siihen, että poni pysähtyy kuin seinään, eikä laske oikeaa etujalkaansa -sitä, jota olen koko kesän kylmännyt ja kytännyt ja varjellut. Asia oli sillä sekuntilla selvä; hankkari on venähtänyt. Taas. Toivottavasti venähtänyt, toivottavasti ei tuhoutunut. Koko kesän tamma kinttuineen on ollut niin hyvä, parempi kuin aikoihin -vuosiin. Juuri aiemmin katselimme Roosan kanssa, että poniin on alkanut vähitellen tulla muotoja; lapa erottuu, selkäranka ei ole läskikerroksen sisällä. Ja sitten käy näin. Poni oli hetken ihan kolmijalkainen, koitin soittaa omistajalleen joka ei vastannut, ja kun Maila alkoi vähitellen laskemaan jalkaansa, lähdimme könkkäämään takaisin tallille. Luojan kiitos olimme vain tuossa lähimäellä, emmekä missään kauempana reissussa -yhtään tuon pidempää matkaa en olisi jaksanut ponia pitää pystyssä ja hidastella. Tamma oli niin raasu, katsoi vain, että tulisin kyllä ja mieluusti, mutta mä en ihan oikeasti pysty. Selvisimme talliin ja pesupaikalle, vettä jalkaan laskiessani tuntui se selvästi ponin mielestä aivan ällöttävältä. Kipaisin kierroksen kentällä kertomassa omistajalle tilanteen, ja takaisin talliin päästyäni romahdin. Tsekkasin, että letku on pysynyt paikoillaan, ja lähdin pihalle. Koo ulos tarhasta tallin pihaan laiduntamaan, ja Minkan kanssa vuorotellen itkimme ja päivittelimme ponien tilannetta. Koo talliin, Maila letkuista 20 minuutin jälkeen karsinaan hetkeksi, omistajat kävivät katsomassa tilanteen "jaa se on jo alkanut turvottamaan". Koon harjaus, kavioiden vuolu ja ihottumahoidot, iltatalli, ja Maila takaisin letkuihin ja omistajilta taas lohduttavia sanoja "... ja kunnolla ontuukin". 20 minuuttia kylmää oikealle ja saman verran myös vasemmalle jalalle. Superkylmäävää linimenttiä kinttuihin, itkujen saattelemana kotimatkalle jolla häiriköin kavereita itkemisilläni. Käväisin Bloggerissa josko olisi jotain kivaa luettavaa, ensimmäinen klikkaamani postaus oli tämä, joka kasvatti ahdistusta entisestään -Koo on ollut pelkkien lantanäytteiden varassa 2-3 vuotta, kaikki näytteet puhtaita. Ottaakko riski ja madottaa, mahdollisesti menettää poni matojen joukkosurmaan, vai ottaakko riski ja jatkaa näytelinjalla ja odottaa, että poni kuolee matojen armeijajoukkoihin..? Suunnitelmissa oli viettää viikonloppu etsien Oulusta kylmäyssuojia sekä itkeä klinikalta matolääkettä, mutta ostinkin jo vedessä aktivoitavat kylmäyssuojat. Jos eivät toimi, tapan kaikki. Oikeasti. Ei riitä että muu maailma kaatuu niskaan, nyt ponijututkin kusevat päälle ja pahasti.

Huuda "Pudii! Poseeraa!" kesken ponin ruokailun, saat kauhistuneen ilmeen. Hups.

#tbt osa 5

En ehkä edes yritä selittää näitä... No mutta, tässä Reetan ja Sofian ajantappotapa syksyltä 2011. Tuttuun tapaan linkit videoihin: 1 2 3 4 5 6 7

Kerta muitakin never-seen-before-materiaalia julkistan, sama laittaa ehdottomasti paras hyvän mielen videokin. Vuoden 2012 Venetsialaiset, ehdottomasti yksi parhaista kisareissuista ikinä! Linkki.

Tekisin kaiken just niinku ennenkin
Jos vaan pääsisin niihin päiviin takasin

Superponit

Eilen kävimme isän kanssa ajamassa Mailalla vähän lyhennetyn version hiittilenkistä, enimmäkseen käyntiä parilla ravipätkällä. Ponia valjastaessani isä kävi lahjomassa ensiksi Koon, mutta käskin ottamaan muillekin samojen aitojen sisällä oleville porkkanat. Porkkanat syötettyään isä tallusti tuohtuneena talliin, "mää unohin ton mun lempparin!" ja vei samalle puoliveriselle porkkanan, jolle oli etelä-roadtripini aikana horsmia kannellut kun oli äidin kanssa tallille tullut. Lenkin alkupuolella meidät ohitti takaa ravuri, josta Maikki nosti kiukun ja loikkasi tasajalkapompun. Hetken aikaa ponia hidasteltuani ja ravurin kadottua näköpiiristä tamman kierrokset laskivat takaisin perusputputukseen, ja loppulenkki sujui varsin jos ei rauhallisissa, niin ainakin tammalle ominaisissa merkeissä -vapain ohjin pitkää käyntiä hiihtäen "voitas hei ravailla, tai laukata, miten ois laukka?"-ehdotuksia kuunnellen. Tallille päästyämme taas perinteiset kintun kylmäykset, Koon hoidot sekä iltatalli. Isä kävi kerran Lassillakin ajelulla, ja taisi ilmeisesti tykätä siitä enemmän kun shettiksen vauhti on huomattavasti pienempi kuin ylivilkkaan suomenpienhevosen.

Tänään olikin historiallinen päivä; ei iltatallia, vaan aamuversio sen sijaan. Hauskaa on se, että olen ehkä maailman vähiten aamuihminen, ja heräilen vähitellen siinä kolmatta-viidettä karsinaa putsaillessa. Siihen saakka menee se tunteroinen, tai vähintään kolme varttia yhteen karsinaan. No mutta, mikäs kiire valmiissa maailmassa, etenkin, kun ei mitään terapiatalutuksia tai muita näin viikonloppuisin ole. Puoli kahden aikaan olin saanut hevoset ruokittua kertaalleen, kuskannut niitä talliin ja tarhaan, vaihdellut Koolta loimia ja lopulta jättänyt sen nakuilemaan, pessyt Sweet Itchin, siivonnut yhdeksän karsinaa, syönyt hyvän toisen aamupalan, (olen Peregrin Tookille sukua. "But what about second breakfast?") syötellyt ponit hyväksi porkkanoilla ja pitänyt seuraa Maikille. Tarhoille kävellessäni näin Joosepin ja Koon nukkuvan lähekkäin, ihan parasta että Koo löysi täältä hyvän ystävän! Ja minä tykkään, kun kaveri on astetta aktiivisempi tapaus ja innostaa poninkin liikkeelle. Koskaan aiemmin en tosin ole nähnyt hevosta, joka nukkuu pää ylhäällä... En tiedä kummalle on pahempi paikka palata takaisin Kivariin, mutta eiköhän me taas viralliseen kotiin sopeuduta. Hain Koon talliin ja sain purettua letit, kunnes ruokin hevosille päivälliset ja pääsin jatkamaan urakkaani.

Urakkana oli tosiaan ihottumaloimen lisäksi myös sen sisälle kääriytyvän otuksen pesu. Poni on taas vaihteeksi päättänyt, että peseminen on aika ällöä ja paikallaan seisominen ihan turhaa. Hohhoi, meninkin silloin joskus kehumaan. Ja viime aikoina Koo on hengaillut hoitoajat välikössä, Mailan vallatessa pesupaikan, niin tuskin tulen taas aikoihin ponia suosiolla pesarille saamaan. Tjoo, eipä tässä auta kuin treenailla taas näitäkin. Hauskaa jankata jostain niinkin tutusta ja nähdystä asiasta kuin pesemisestä kesäihottumaisen 18,5-vuotiaan kanssa, jota on takuulla pesty kymmeniä ja taas kymmeniä kertoja näiden vuosien aikana... Poni saatiin kuitenkin pestyä; harjaan ja häntään kaivelin XZ'n 2in1 öljyhoitoshampoon jämät joka on osoittautunut ehkä parhaaksi mahdolliseksi shampooksi ikinä, muu poni sai vaahtonsa jostain koivusaippuasta jonka bongasin pesupaikalta. Huolellisen vaahdottamisen ja vähintään yhtä huolellisen huuhtelun jälkeen läträsin vielä ponin turvasta korvankärkiin ja kavioihin merisuolaliuoksella, jonka toivon puhdistavan jo tulleet haavat ja poistavan loputkin kutinat. Tosin vaahdotin sen päälle vielä Pioneer-saippualiuosta ja tungin kehäkukkaa sekä Abilar-pihkavoidetta. On meinannut viime aikoina epätoivo iskeä kun poni ei tallinvaihdosta huolimatta ole pysynyt oireettomana, mutta nyt kaivoin viime vuoden lokakuulta olevat kuvat esille ja tuota noin... Täältä bongaat silloisen angstipostauksen, alla vielä vertailukuva ponin tukkatilanteesta.

Eipä tässä hätää ole. Voin vain toivoa, että ensi kesällekin löytyy polttiaisvapaampi alue, jossa ponin on parempi olla. Korvissa on joo vähän reikiä, samoiten naamaan on parin päivän sisällä ilmestynyt kaksi koloa jotka ovat niin pieniä etteivät tuossa kuvassa edes näy, ja häntää on toisinaan hankailtu -mutta vähän. Molemmat jalkojenvälit ovat lähes haavattomat, harjamarto ei mädi, karvattomia koloja ei ole, ja poni näyttää ponilta.

Koon pesu- ja letitystuokion jälkeen päätin tarttua härkää sarvista ja käyttää ponit yhtä aikaa kävelyllä. Jos tämä onnistui Koon ja Pupen kanssa vaikka Puppe ei *köh* mikään loistavasti käyttäytyvä ole, niin miksei Maila-Koo-combollakin?! Koo-Puppe elopainoa oli noin 550 kiloa joka sekin aika lailla kymmenen kertaa oman painoni verran, Koo-Maila 850 tai jotain siihen suuntaan, mutta se on pientä. Koo sai pitkän köyden koska on enemmän perävaunu-mallia ja mieluusti kävelee possujunassa jälkimmäisenä, Mailan kanssa pelasin varman päälle ja tuikkasin ketjun turvan ali. Ja turhaan sekin, nuo ponit ovat parhaita! Eräällä tyhjällä tontilla maisemanhoitopuuhien keskellä ponit säikähtivät jotain, Koo otti kolme askelta ja Maila yhden. Hurjia otuksia.

Paikoillaan seisominen on turhaa jos ei saa samalla laiduntaa, mutta niin kauan kuin olimme liikkeellä, (tai ponit toteuttamassa itseään pää puskassa) ei ollut yhtään mitään ongelmia. Aluksi Maila meinasi, että tuo ruunanrupukkahan ei ohita, vaan hetken päästä tamma totesi, että antaa ponin tulla vaikka vierelläkin. Niin loistavia, en oikeasti voi hehkuttaa tarpeeksi! Ei ole kauaakaan, kun Maila tarvitsi ketjun suuhun tai suitset päähän voidaksemme käydä kävelyllä, nyt voin ottaa sille kaveriponin ja taluttaa molempia löysällä narulla takanani? Siistiä! Kiertelimme tallin lähistössä, sillä melko pian ylläolevan kuvan ottamisen jälkeen alkoi sataa kaatamalla ja hupparini kastui läpi hetkessä. Talliin tultuamme oli fiilikset seuraavanlaiset:

On noissa jotain muutakin samaa kuin ruokahalu, tähti ja kuonopilkku. ;)

Paluu arkeen part 6254

Nyt alkaa olla flunssa selätettynä, ja vaikkei olisikaan, käyn vaikka räkä poskella poneja liikauttelemassa, antaa akkojenkin sadella vaakasuoraan, ei haittaa. Kiveen kirjoittamaton sääntöni on, että tästä lähtien Maila liikkuu minun toimestani 5-7 kertaa viikossa plus terapiatalutukset, ja Koo vetristelee kinttujaan vähintään 3-4 kertaa viikkoon, mieluusti enemmänkin. Koon liikutteluista en kuitenkaan jaksa minkään sortin stressiä vetää, kun se viettää vuorokaudet ympäri Jooseppi kolmeveen kanssa tarhassa, päivät kahden muun kanssa ja yöt kahdestaan, ja kiltti kimo kyllä pitää huolen, ettei Koo kasvata juuria heinäpaalin ääreen. Videolinkki. Tämän postauksen kaikki videot, tätä ensimmäistä klippiä lukuunottamatta, ovat tällä kertaa mykkävideoita kun en jaksanut laittaa koneeseen ääniä tarkastaakseni, että mitä kaikkea selitän, ja kolme videota nyt on ihan liikaa meikäläiselle musiikin etsimiseen, kun biisit joita tälläkin hetkellä kuuntelen, eivät näihin sovi.

Maanantain ponit saivat vielä lomailla, mutta tiistaina sain taas Janitan mukaani tallille. Kävimme ensiksi moikkaamassa Tufferia pienen kävelylenkin kera, ja pyöräilimme tällä kertaa jopa kahdella pyörällä Virpiniemeen. Päädyimme taas valjastamaan Mailan kärryjen eteen, ja Koo pääsi pitämään perää. Janita harjasi ja hoivasi Koon valmiiksi lenkille minun puunaillessa ja varustaessa puttea. Kärryt perään käytävällä, Janita kyytiin ja pieni ohjeistus Koon köyden kanssa, ponit pihalle tallista ja uutta reittiä hevosreiteille. Pientä extremeä tuotti oikea metsäpolku mitä pitkin menimme ja sen kannot ja juuret, mutta kunnialla selvisimme ja putte jyräsi tuttuun tapaansa kaikesta läpi. Kiersimme taas pidemmän hiittilenkin, lisänä mutka eräällä vanhalla autotiellä jonka alku oli lähes täydellistä hiekkapohjaa. Koo kirmaili reippaana kärryn vierellä alkumatkan, kunnes alkoi kyllästyttää ja laiskottaa, ja poni valui kärryn perään. Tallissa Maikki kylmäykseen ja Koo rasvattavaksi, joiden jälkeen pääsimmekin jo valumaan kotia kohti.

Keskiviikkona olin melko myöhään tallilla, joten vain Maila pääsi kävelylle. Suuntasimme kurssimme kohti kentän taakse kasatulle terapiamäelle, joka on siis hevoskäyttöä varten muovattu mäki, jossa on eritasoisia ylä- ja alamäkiä. Kiipesimme haastavimman kolme kertaa, muuten seikkailimme helpoimpia mäkiä ja lopussa kävimme kävelemässä pätkän hiittilenkilläkin. Koo sai voiteet niskaan ja tekaisin iltatallin. Linkki videoon.

Torstai-illan aikataulu oli suhteellisen kiireinen, joten hoidin Koon ja tein iltatallin. Kävimme myös hakemassa Koon uuden loimen postista -ostin tosiaan alkuviikosta ponille Horseware Amigon vuorettoman sadetakin, kokona 5'6. En vieläkään tajua tuota kokosysteemiä, tuon loimen ilmoitettu selänpituus on nimittäin 115cm, mutta mittanauha näyttää 130cm ja loimi on ehkä juuri sen viitisen senttiä liian pieni Koolle. Hohhoi. Tämän Amigon ja Sweet Itchin väliin jää vielä 5'9 koko, joka lienee Koolle sopivin. Ehkä. Sweet Itchistä sellaisia terveisiä, että se on tosiaan pysynyt ehjänä jos joitain katkenneita kuminauhoja sekä sisävuoreen tullutta reikää ei lasketa, sentään näiltä osin täytti odotukseni.

Loimen vein tallille ja sovitin vasta nyt perjantaina, mutta sovitustuokiota ennen käytin ponit perusteellisessa harjauksessa ja vetristämässä niveliään. Ensimmäisenä käsittelyyn pääsi tamma, joka nauttikin harjauksen ohella saamistaan rapsutuksista täysin siemauksin, eikä pistänyt yhtään vastaan kun tallin pihasta poistuimme, kentän läpi kävellen ja muutamat puomit ylittäen. Määränpäänämme oli taas tuo terapiamäki, jossa seikkailimme puolisen tuntia ja kiipesimme tällä kertaa tuon raskaimman mäen viidesti. Lopuksi kävimme vielä parisenkymmentä minuuttia kävelemässä tasaista maata hiittilenkillä. Pitkän suoran puolivälissä ollessamme näin, että takaa olisi tulossa ravuri, joka selvästi odotti, että poistummme tieltä. Otimme sitten historian pisimmän ravipätkän maastakäsin, tamma kun tuppaa innostumaan liiaksikin ja jarrun kanssa on ongelmia jos pidempään ravaa. En varmaan voi tarpeeksi kehua, tuo nyt vaan on maailman hienoin tamma! Vähän on vielä hakusessa, että tamma ravaa samaa tahtia meikäläisen kanssa eikä toisin päin, mutta jarrutusmatka on ehkä kymmenesosan siitä mitä vaikka alkukesästä. Niin, ja tammalla on viime aikoina pysynyt tarvittavat jalat maassa, enkä ole ollut todistamassa takajaloilleen nousevaa käpylehmää tai samaa otusta tekemässä ninjaloikkia. Tallille palasimme taas kentän läpi, jossa ylitimme kavaletti/puomijonon. Linkki videoon tässä.

Tallille päästyämme tamma pääsi taas kylmättäväksi ja jaoin sillä välin karsinaotuksille heinät sekä hain Koon ja aloittelin sen hoito-operaatiota. 20 minuuttia vedellä läärättyäni tamma pääsi karsinaan ja Koon harjattuani sekä rasvassa uitettuani suitsin ponin kukkahackamorein, vetäisin kypärän päähän ja kapusin terassilta kyytiin. Ei pienintäkään mielikuvaa edellisestä selässäkeikkumiskerrasta, luultavasti alkukuusta kun kävimme Emmin kanssa uittamassa poneja..? Koo pääsi myös kiipeämään mäkiä, haastavin kavuttiin vain kolmesti kun poni joutui kantamaan lisätaakkaa selässään. Lopuksi kävimme myöskin saman hiittilenkin pätkän, ja vaikka näillä askellajeilla tuohon koko reissuun olisi pitänyt mennä korkeintaan vartti, menikin meillä puolisen tuntia. Miten rasittava voikaan olla kaikkea kyttäävä, kotiin pyrkivä ja stoppaileva poni! Maastakäsin tuo on superhelppo, joskin äärimmäisen laiska ja perässävedettävä ja täten tympeä, ja toisen ponin perässä Koo kipittää kuin mikäkin robotti. Vaan yksin maastoilu, se on inhottavaa kun lähes joka askel on kaivettava ponista eikä eteenpäinpyrkimystä ole kuin kotiinpäin. Pitkän suoran lopulla poni kuitenkin innostui, tai tajusi että olemme kohta takaisin tallilla, ja kirmaili varsin lennokasta laukkaa. Kunnes tuli taas pelottava kanto vastaan ja pakka levisi siihen... Loppuravit onnistuivat onnekseni taas ponin omalla moottorilla. Näistä onnistuneista pätkistä ei tietenkään sitten ole videota, koska ne olivat ohi jo ennen kuin ehdin kameraa takaisin kaivaa. Onhan se nyt kamalaa että poni viedään tallin pihan ulkopuolelle, ja pyydetään kuluttamaan vaivalla syötyjä kaloreita, kyllä kiire kotiin tulee itse kullakin! Positiivista oli kuitenkin se, että Koon ohjaamiseen ei tarvita ohjia (ellei poni halua palata takaisin tallille) ja poni on alkanut taas tosissaan tutkimaan pohjia ennenkuin rällää -ei kiitos toista saveen tippumista. Niin, ja tokikin se, ettei poni vieläkään aro edes sepelillä kavioitaan. Tallilla ponille loimen sovitus, loppuhoidot, iltatalli ja kotiin. Linkki videoon.

#tbt osa 4

Jee videoita, niitä ei olekaan tässä blogissa viimeaikoina näkynyt! Ei vaan, törmäsin näihin kisapäivän videoihin ja kuviin, ja muistin, että tästä päivästä on kyllä äidin kirjoittama vihkokirjoituskin. Kävimme tosiaan 28.9.2008 Terapiatalli Bonazassa harjoitusestekisoissa, meidän neljännet eli kolmanneksi viimeiset yhteiset kisat. Tuo musta poni on muuten risteytysponitamma Kirsikka, jolla Sofia tuolloin ratsasti ja kisasi. ;) Ette saa nyt kuvaa päiväkirjasta kun tämä on tosiaan äidin käsialaa, joten en edes nauranut harakanvarpaille -höh. 

Bongaa Maila!

"Tänään käytiin Terapiatalli Bonazassa Ratsastusseura WinWinin järjestämissä harjoitusestekisoissa. Menomatka taittui pyörä-poni -karavaanilla 40 minuutissa. Reetta kisasi kahdessa luokassa: ristikko ja 60cm. Molemmissa luokissa puhdas rata! Hienoa! Kotiintuomisina kaksi hienoa ruusuketta, joita jaettiin kaikille nollaradan tehneille. Paluumatkalla Make suuntasi kotiin ja Reetan kanssa kaksin tultiin tallille reilussa puolessa tunnissa. Pestiin Karkin harja ja häntä. Vaan näytti hirveästi vielä olevan polttiaisilkimyksiä ilmassa, joten oireilu ei silti lopu vielä.

  Tiistaina Karkin edellistä edellinen omistaja tulee käymään tapaamassa ponnya. Jännittävää!"

Näiden lisäksi oli alussa kiitosta silloiselle vuokraajalle kun oli jaksanut ponia rasvailla, ja lopussa että lääkitystä (Ventipulmin yskään) ei aloitettu kun poni ei yskinyt. Olette muuten eläneet valheessa nämä kaikki vuodet; Koon virallinen lempinimi kun on tosiaan oikeasti Karkki. En ole pitänyt tuota ponille sopivana vuosiin, joten minulle poni on ollut viimeiset viitisen vuotta Poni tai Läski -miten kaunista! Netti-identiteettinä ponilla on ollut Koota ja mitä milloinkin, parhaiten tuo tottelee Poni-nimeä ja kaataessaan ruokakuppeja huudan Karsuperkelettä. Samoiten ponin aikojen alusta saakka tunteneiden ihmisten läsnäollessa saatan ponia Karsuksi kutsua. Ehkä vielä joku päivä sille muovautuu oikea, kunnollinen kutsumanimi... Ristikkoluokan jälkeen minua sätittiin liian pitkistä ohjista ja hitaasta temmosta, joten tuo 60cm näyttää jo vähän enemmän sille, mille pitäisikin. Nämä videot ovat kuitenkin sellaisia, että hyvällä omallatunnolla voin sanoa, ettei meidän meno ole nykyään tällaista -onneksi! Ensimmäinen videolinkki tässä, keskimmäiseen pääset tästä ja viimeiseen tästä.

iloinenreetta.jpg, jösses tuota varustusta...

Putte puksuttaa + pientä pohdintaa

Arkeen paluu etelävisiitin jälkeen on ollut varsin menestyksetön, sillä toin matkamuistoksi tympeän flunssan joka vetää koko kropan voimattomaksi. Ponit ovat siis olleet varsin köyhällä liikunnalla viimeisen viikon, Maila on käynyt joitain terapioita ja kerran tallityöntekijät kävivät sitä ajeluttamassa. Jooseppi ja Ruuti ovat kuitenkin pitäneet huolta, ettei Koonkaan nivelet ruostu paikoilleen kävelyttämällä sitä pitkin tarhaa. Hevoset olivat jossain vaiheessa toissapäivänä karsinoissaan surkean sään takia, mutta Koo piha-asukkina ei tätä elettä arvostanut ja hankasi puolet harjastaan pois vaikka oli loimen kanssa karsinassa, jes jes. Poni pääsikin pesulle, tuikkasin kaiken maailman tökötit harjaan ja häntään ja mahaan ja päähän ja oikeastaan koko poniin, joten eilen se ei ollut hangannut ja tänäänkin vain hyvin vähän. Pihalla ollessaan siis ponin hankaus on (lähes) olematonta, mutta karsinaan joutuessaan ei muuta teekään -saman olen huomannut iltaisin, kun olen jättänyt ponin hoitojen jälkeen kuppiruokinnan ajaksi talliin. Talviaikana poni puolestaan myllää purut seinille ja kuopii, kunnes pääsee takaisin pihalle -vaikka taivaalta sataisi akkoja ja tuulisi vaakasuoraan.

Eilen kävin Koon entisellä tallilla, jossa se asusti vuodet 2006-2010, moikkaamassa lähinnä Tufferia. Oli ihana nähdä, miten poni on edelleen 32-vuotiaana luonteeltaan se aivan sama, kuin silloin kahdeksan vuotta sittenkin; ainoastaan harmaat alueet ovat levinneet ja ulkomuoto kuihtuneempi. Hurjaa oli kuitenkin nähdä tallin omistajan puoliverista, joka on nykyään 18-vuotias enkä ole ruunaa nähnyt sen jälkeen kun Kivariin marraskuussa 2010 lähdimme, ja kuinka paljon se olikaan vanhentunut näiden vuosien vieriessä. Se nyt ei hurjaa ollut, vaan se, että kuinkahan vanhalta Koo näyttää nykyään muille -itsehän sitä tuskin huomaa. Onhan sillä merkit levinneet, mutta muuta ulkoista muutosta en ole nähnyt. Tufferin harjailtuamme ja herkuilla lahjottuamme Janita urheasti polki pyöränsä Virpiniemeen minun matkustellessa tarakalla, jossa päätimme käydä Maila-ajelulla ennen iltatallin tekoa. Tamma oli tapansa mukaan varsin virtaisa, mutta löysin ohjin ajettava ja tien reunasta toiseen seilaava -ja niiiiin ihana! Puten seisoessa kinttukylmäyksellä kävin katsomassa Koon kutinatilanteen, ja aloitimme iltatallin tekemisen. Kotiin pääsimme taas vaihteeksi ihan liian myöhään, mutta hauskaa oli ja saimme ainakin päivän poneilukiintiön täytettyä! Postauksen Maila-kuvista kuuluukin kiitos Janitalle.

Sairastellessani on minulla ollut hurjan paljon aikaa mietiskelyyn ja pohtimiseen, liittyen jotakuinkin kaikkeen mahdolliseen. Tämä lienee ensimmäinen kerta kun siviilielämästäni poneilun ulkopuolelta tänne kirjoittelen mikäli haasteita ja kysymyspostauksia ei lasketa, mutta pohdinnoistani suurimmat vaikuttavat hyvinkin oleellisesti myös ponielämääni, ja tänne kirjoittaminen vain tuntuu nyt lähes liian oikealta. Tämä kesä oli hyvin poikkeuksellinen; olin normaaliakin epäsosiaalisempi. Oikeasti. Silti tämä kesä kuuluu hyvin vahvasti elämäni parhaisiin -ei turhaa negatiivista energiaa, paljon poneilua, kaikki ihmiset joita näin, ovat ehdottomasti hienoimpia ihmisiä elämäni aikana ja osan kanssa tuli käytyä lähes elämäämullistavia keskusteluita; ja hyvin paljon aikaa etsiä ja toteuttaa itseään. Ja miettiä ja suunnitella. Alkukesästä minulla, koiralla ja Koolla, toivottavasti myös Mailalla, on tähänastisten elämiemme suurin muutos edessä. Olen tämän parin vuoden miettimisen aikana ehtinyt käydä kaikki mahdolliset tunnetilat ja fiilikset läpi, mutta viime aikoina päälimmäisenä on ollut vain tunne siitä, että tämä on oikein ja se täytyy tehdä nyt, ei vuoden päästä, eikä varsinkaan kahden. Mutkia ehtii varmasti ilmestyä matkan varrelle, mutta asioilla on aina tapana järjestyä oikealla tavalla. Parin vuoden päästä luultavimmin koittava ammatinvaihtokin tuntuu ainakin tällä hetkellä lähes liian oikealta -haluan jättää jälkeeni oikeasti hyvää, haluan auttaa, ja siihen en valitettavasti automaalarina pysty. Ei siinä, autoala ja -maalaus sotii muutenkin joitain arvojani vastaan, mutta tällä hetkellä mennään näillä eväin. Tämän viimeisen kappaleen kirjoittamiseen meni jokunen tunti erinäisistä häiriötekijöistä johtuen, joten punainen lanka ehti jo kadota -jatkanen siis joku toinen kerta... :D

#tbt osa 3

Tämänpäiväinenkin takaisinheitto pohjautuu päiväkirjaan, tällä kertaa vuoden 2007 kalenteriin, jonka itse asiassa löysin vasta vähän aikaa sitten eikä sitä ensimmäisessä osassa täten esitelty.

2. maaliskuuta 2007

"Tehtiin ruuat, putsattiin ja purutettiin karsina, taluteltiin poneja. Tuffer pelkäs koiraa joka veti potkuria. t Reetta, Janita ja ponit"

Mukana hieno piirros koirasta ja potkurista.

3. maaliskuuta 2007

"Putsattiin karsina (ja purutettiin!). Ratsastin ponilla. Tein ruuat, siivottiin hylly. HYPPÄSIN"

4. maaliskuuta 2007

"Isi puhisti ja purutti karsinan sillä välin minä ratsastin, sen jälkeen käytiin pellolla, isi otti kuvia. Tein ruuat ja kirjotin."

Näihin isin ottamiin peltokuviin sisältyy myös yksi edelleen lempikuviini kuuluva hassusti rajattu otos, joka on blogissa ollut esillä jo useasti -ensimmäisenä tulee mieleen Koon esittelysivu sekä viime vuoden joulukalenterin luukku 15. Etsin kuitenkin loputkin kyseisen päivän kuvat käsiini, ja valikoin kymmenistä mielestäni ihanista kuvista nämä:

Oi noita aikoja! Kuskilla ei ainakaan ollut pienintä hajua istunnasta, vaan eipä se ratsukon menoa näköjään pahemmin hidastanut -kuski oli iloinen, kun poni kipitti ympäri peltoa pitkin ohjin, ja poni oli iloinen kun kuski ei pyydellyt mitään haastavaa. Tai no jos totta puhutaan, kuski oli iloinen jo ponin läsnäolosta; vaikkei hevosteluni ole aiemmin ollut näin "henkistä", ei ratsastaminen ole koskaan ollut pääprioriteettinani. Sen huomaa näitä vihkoja ja päiväkirjojakin selaillessa...

Läskit merellä

Kävimme tiistaina Emmin ja ponien kanssa kahlailemassa, Emmi Koon kyydissä ja minä Mailan kanssa. Alunperin piti lähteä ylimääräihminen kuvaajaksikin, mutta sen peruunnuttua päätin kuitenkin ottaa pokkarin mukaan. Ponit tallissa valmiiksi, kuskit terassilta kyytiin ja kohti rantaviivaa! Matka taittui taas pääasiassa kävellen, yhden lyhyen ravipätkän otimme Mailankin kanssa ja Koo hölkkäili aina välimatkan meihin kiinni. Venetelakan kohdalle päästyämme Maila alkoi kuuntelemaan ja stoppailemaan ja huomattuani, että lähinnä hevoskäytössä olleella alueella oli ihmisiä, laskeuduin selästä ja talutin tamman merelle. Sieltä löytyikin nainen kahden pikkupojan sekä koiran kanssa, jotka onneksemme olivat juuri lähdössä. Talutin tamman veteen, vein puhelimen eräälle kivelle ja jatkoin meressä talsimista maastakäsin. Risteilimme ristiin rastiin pitkin matalikkoa, välillä kävin kyydissä, mutta enimmäkseen taluttelin tammaa. Koo ei turhan paljoa aalloista tykännyt ja halusi pysytellä matalimmassa mahdollisessa kohdassa aaltojen ulottumattomissa. 

Loppuvaiheessa Koo säikähti aaltoa, ja Maila säpsähti säikähtävää Koota. Huomasi taas ponien eron, kun Koo oli herranjumala-se-hukuttaa-mut, ja putte meni katsomaan, että mitä se tyhmä ruuna nyt muka pelkää. Pikkuputte. <3 Seitsemän jälkeen lähdimme takaisin tallillepäin, alkumatkan Maila tohotti tapansa mukaan ja marjastajat ohitettuamme suivaantui, kun en antanut Kuningattaren ravata, ja pomppasi nelijalkaloikan ilmaan. Siihen jäi hönöputen höpöilyt, Koo oli tapansa mukaan varsin fiksusti käyttäytyvä. Otimme taas yhden ravipätkän Hevosenkengällä, josta lähtien putella ei ollutkaan enää mikään kiire tallille ja poni olisi voinut jäädä syömään vaikka vuodeksi horsmia ja koivuja.

Tallin pihaan päästyämme laskeuduimme kyydistä ja talutimme ponit talliin. Emmi lähti vähän ajan päästä, hoidin ponit loppuun ja tein iltatallin. Eilen kävin vain harjaamassa ponit ja tekemässä illan kiireisen aikataulun vuoksi, (Mulla-alko-koulu. En kestä, olisin aivan hyvin voinut jatkaa tällaista ponikesää vaikka seuraavan vuoden!) tälle päivälle koitan saada jonkun mukaan kärryttelemään, sillä ainakin tamma, luultavasti myös ruuna seisovat koko viikonlopun liikuttamatta. Lähdemme tänään Helsingin suunnille, mutta jätän Veeralle kirjoitusoikeudet blogiin sekä pokkarin tallille, joten jos Veera innostuu kertoilemaan, saatte ainakin Koon kuulumisia vielä loppuviikommasta. Palailkaamme siis ensi viikolla.

Tututtuun tapaan retkeltä tuli myös video, johon pääset tästä mikäli allaoleva ei tottele. Muistakaahan katsoa myös tbt-postaus aamuyöltä!

#tbt osa 2

Selailin vanhaa ulkoista kovalevyä, olin vuoden 2010 kuvissa, ja mietin, että olisikohan sattumalta tällä samalla päivämäärällä varustettua kansiota. Kappas, löytyi, vaikkei tuolloin turhan usein kameraa ulkoilutettukaan! Nämä ovat kaverini Hensun ottamia, ajalta, jolloin harrastin "maastakäsittelyä" enemmältikin. (ja ajalta, jolloin Koolla oli vielä harja...) Olkoonkin, että se rajoittautui lähinnä temppujen opettamisyrityksiin ja Koon säkittämiseen kaikella, mitä käsiini sain. Kuolaimia emme olleet käyttäneet muutamaan kuukauteen enää ollenkaan. Ensi viikolle voisinkin kaivella niitä oikeasti vanhoja kuvia, tähän mennessä joko ulkoinen tai koneeni on ollut yhteistyökyvytön neljä kertaa ja katkonut näiden välisen yhteyden, argh! Jatkakaamme kaivantoja silloin, kun on paremmin aikaa.

Läskit lenkillä

Tänään sainkin äidin mukaani tallille, joten ohjelmassa oli taas Maila aisojen väliin ja Koo peräponiksi. Putte siistiksi ja valjaisiin, Koo loimettomaksi ja naruriimuun, äiti kärryille ja tallista pihalle. Tallin pihassa hyppäsin kyytiin, ja lähdimme taas hevosreitille. Koo laahasi perässä ja Maikki tallusti rentoa, pitkää käyntiä korvat hörössä -ei niin mitään työskentelyintoeroa näillä... Ensimmäisen suoran puoleen väliin käveltyämme otimme ensimmäisen ravipätkän, joita matkan varrelle kertyi aina sopiviin kohtiin. Suoran lopussa selitin jotain äitille, ja tamma sai nykäistyä ohjat kädestäni. Ninjaloikka kärryistä alas, ohjat käteen ja ninjaloikka takaisin kärryille. Äitiä lievästi sanottuna pelotti, ja oli tarrannut kauhukahvaan sekä Koon köyteen rystyset valkoisina. Loppu hyvin, kaikki hyvin -onneksi on rehellinen pieni suomenhevonen, vähänkin ilkeämpi otus olisi lähestulkoon kirjaimellisesti ottanut ohjat omiin kavioihinsa ja karauttanut horisonttiin kun tumpelo ohjastaja on muissa maailmoissa. Täytynee laittaa pidennetty perärissa tilaukseen, että ohjien pään voin tunkea vaikka ahterini alle vastaavia tapauksia ennaltaehkäistääkseni...

Loppumatka sujui ilman turhia koettelemuksia, olkoonkin, että Maila edelleen meinasi, että tuo ruunahan ei meikäläistä ohita, ja kiihdytteli aina Koon saavutettua kärryt. Ihan loistavia otuksia! Peltopätkällä tyrkkäsin äidin kärryiltä, ja hienostihan ponit kulkivat ilman lisäkäsiäkin. Odotellessamme äitiä takaisin kyytiin Koo bongasi horsmat ja koitti epätoivoisesti syödä lenkin aikana kuluneet kilot takaisin, joka taas vähän närkästytti tammaa. Vaan hienosti puttekin seisoi paikoillaan, vaikka se joskus ihan hirveän kamalan tympeää onkin! 

Tallille päästyämme äiti meni suihkuttamaan Koota minun purkaessa Mailaa varusteistaan, ja Koon viilennyksen jälkeen puttekin pääsi pesarille huuhdottavaksi ja kintun kylmäykseen. Kotiin iltatallin jälkeen päästyämme äiti kertoili reissusta isälle, joka kuulosti vähän siltä, että lähtenee joku kerta itsekin kärryille istumaan. ;) Itse asiassa isähän on melkein meidän perheestä innokkaimpana odottamassa, josko Koon saisimme joskus ajelukuntoon!

Käsiponi-Koo

Sain tänään Veeran tallille mukaan, joten pääsin valjastamaan pikkuputen kärryjen eteen. Pitkäaikainen haaveeni Koosta käsiponina toteutui tänään, eikä oikein paremmin olisi siitä voinutkaan suoriutua! Koon ehdoton lempiliikuntamuoto on käsiponeilu; laitettiin se sitten pyörän, toisen hevosen tai kärryjen vierelle, hölkyttelee Koo löysällä narulla samaa tahtia. Käveleminen ei oikein tule kyseeseen, sillä Koon käynti on ehkä maailman hitain eikä se pysy kävellen yhtään kenenkään perässä, mutta nöpöhölkkä on aivan sallittua sekin. Kierrettiin taas pidempi hiittilenkki muutamalla lisämutkalla kun jätimme välimatkaa edellä näkyviin hevosiin ettei putte päätä, että häntähän ei ohiteta, ja kirmaa perään. Ja ohi... Ponit kulkivat kuin olisivat ikänsä yhdessä lenkkeilleet, ainoastaan Koon kiriessä kärryjen kopan kohdalle Maila lähti kiihdyttämään, ettei tuokaan otus häntä ohita! Lisäosalta takaisin varsinaiselle reitille palattuamme kulman takaa tuli ratsukko, ja kaikki kolme hevosta (ja varmasti kolme ihmistäkin) säikähtivät. Maila pomppasi vähän ilmaan, Koo pisti liinat kiinni ja pääsi irti. Mitä Virpiniemen hurjin poni silloin tekee? Kävelee takaisin kärryn luo. Maikki veti vähän kierroksia, mutta saatuamme taas pakan kasaan kävimme kääntymässä pienen lisälenkin jättääksemme välimatkaa ratsukkoon, ja loppumatka menikin varsin nätisti. Ehkä vähän Veeran valittelua palaneesta sormenpäästä kuunnellessa, vaan mitäpä ei Pioneer, kehäkukkavoide ja avaruuslaastari parantaisi! Tallille päästyämme Veera meni huuhtomaan Koota, itse purin tamman kärryjen edestä ja valjaista, ja pesupaikan vapauduttua puttekin pääsi suihkuun ja kintun kylmäykseen. Loput hoidot poneille, iltatallin teon jälkeen kotiin. Videoon taas linkki tässä, ensi kerralta voisin koittaa saada jopa ihan kuvia...

Videota -taas

Kohta tulee taas anovalitusta kuinka postaukset on tylsiä, kun nyt tulee vaan videoita. ;) Ei siinä, tämä on ainoa materiaali mitä on, ja haluan kuluttaa viimeisetkin lomapäivät koneen äärellä -yay! Tai olisi joitain kännykkäkuvia, mutta voisin veikata, että ne ovat edelleen blogissa nähdympiä kuin videot.

Kasasin videon, totesin, että taustamusiikillista ei ole ollut aikoihin, ja lähdin sellaista etsimään. En valitettavasti kuuntele kamalasti videoihin soveltuvaa meteliä, mutta Spotify-listaani selaillessani törmäsin Fall Out Boy'n Young Volcanoes-kappaleeseen ja ajattelin, että tästä instrumentaaliversio voisi olla kivakin. Pienellä selailulla löysin tämän, ja nakattuani musiikin videoon totesin, että sehän sopii joissain kohdissa odottamaanikin paremmin! Musiikki alkaa noin kolmen sekunnin kohdalla.

Tänääneilen tosiaan kävimme ensiksi Mailan kanssa tuttuun tapaan kävelyllä -veikkaan, että olette sitä vieressä kävelevää puttea katselleet jo kyllästymiseen saakka, joten siitä ei tällä kertaa videota. Olin jo aiemmin hakenut viikonloppuvierasponin karsinaansa joten toinen pienemmistä tarhoista oli tyhjänä -valitettavasti se, minkä asukki on lihotuskuurilla eikä imuroi tarhaansa turhan hyvin. Eihän siitä mitään tullut, kokeilin kuitenkin josko poni peruuttaisi raippamerkistä; ei onnistunut, täytynee siis aloittaa iiihan alusta. Sen jälkeen pyöräytin varsin hauskan hannoveritamman liinassa ja käytin suihkussa. Siitä innostuneena hain Koolle sen uuden naruriimun (josta en kait koskaan olekaan täällä maininnut -joka tapauksessa, meille muutti musta Double Diamondin riimu. Tykkään hyvin kovin paljosti, tähän vielä köysi niiiiin!) ja napsautin liinan kiinni. Tota, joo... Onhan nuo ihan eri maasta. Kaikki kolme. Koo on "henkisesti herkkä" ja vetää herneen nokkaansa helposti, mutta etenkin maastakäsin se ei ole paineelle turhan herkkä. Eikä muutenkaan tykkää turhia liikkua. Mailakin on henkisesti herkkä, mutta myös paineelle varsin herkistynyt -tammalla on hiuksenhieno sietokyky. Sietokyvyn yli kun paine menee, putte vänkää vastaan eikä varmana liiku tai siirry tai tee mitään. Silkkihansikkain käsiteltynä tuo on kuitenkin äärimmäisen pienillä avuin toimiva. Paitsi peruutusta pyydettäessä... Hertta taas on kaikin puolin ihan superherkkä ja tuntuu lasihevoselta, on hirmu hämmentävää käsitellä tuollaista hevosta. Kiltti ja helppo kuin mikä, mutta esimerkiksi yritin kerran vaihtaa tamman juoksusuuntaa heittämällä liinan pään sen eteen kun tamma ei millään ottanut pienestä nöpöhölkästä käyntiin tai seis, ja tällä tavalla siis mm. Koota käännän jos juoksutan, Hertta kyllä vaihtoi suuntaa peruutettuaan ensin muutaman metrin, ja pöristeli ja pyöritteli silmiään muutaman kierroksen ajan. Samasta narun nakkaamisesta Maila olisi heilauttanut päätään ja... jatkanut samaan suuntaan. Vaan olipa hauska juoksuttaa hevosta, joka juoksee itse, tai korkeintaan pienestä maiskautuksesta! Hertta ei muuten tykännyt mukana olleesta koirasta, Yoda nätisti seisoi koko ajan samassa paikassa, ja joka kierroksella Hertan piti mulkaista karvakasaa luimukorvin.

Otusten hakuprojekti oli kyllä myöskin varsin silmiä avaava. Maila katselee uteliaana hörökorvin, jätti heinätupon syömisen kesken (!!!!!) ja tuli haistelemaan ja juttelemaan, tunki päänsä riimuun. Hertta katseli hieman epäluuloisena, kuten aina ennenkin, mutta tuli tarhassa vastaan ja heitettyäni samalla kerralla sisälle tulleen ponitamman karsinaansa katseli Hertta ihmeissään, että miksi tulet karsinaani, häh, sinähän aina vain ruokit minua? "Nyt käydään hölkällä", ja siellä tamma tuli nätisti perässä kentälle. Koo taas... se... hörisee. Ainakin viimeaikoina aina. Joka kerta kun näkee, että menen ruunatarhalle. Kipittää portille, tunkee päänsä riimuun, puikkelehtii muiden mukaan haluavien välistä portista ulos ja jää siihen odottamaan, että saan portin sidottua. Toisinaan nakkaan ponille narun mukaan (koitan heittää selälle, yleensä tippuu maahan) joka on merkkinä siitä, että poni saa mennä laiduntamaan portin sulkemisen ajaksi. Koo on ihana. Vaikka se onkin junttura, vaikkei se olekaan mikään energinen otus, vaikka sitä pitää motivoida ja kannustaa kamalasti kaikkeen tekemiseen, se on silti maailman mutkattomin ja helpoin eläin. Ja se nykyään hakeutuu seuraani oma-alotteisesti. Huih.

Hertan suihkuteltuani ja karsinaan laitettuani kävin tosiaan hakemassa hörisevän poniruunan tarhasta, käytin tallissa loimen poistossa ja päitsien vaihdossa ja lähdimme kohti kenttää. Totesin, että ponia ei saa liikkeelle tarpeeksi isolla ympyrällä ilman apuvälineitä, joten jätin Koon laiduntamaan kentän laidalle ja kipaisin tallista raipan. Poni liikkui vähän paremmin eteenpäin, muttei ilman lähes jatkuvaa jatkamiskehotusta. Siirryin itse juoksemaan ponin mukana, ja Koo vähitellen heräsi. Bongasin palikkaesteen, jonka yli hyppäsimme kerran peräkkäin, sen jälkeen muutamaan otteeseen niin, että juoksin itse esteen ohi ja poni hyppäsi. Ja ilmiselvästi tykkäsi, ei sitä tarvinnut vetää perässä tai maiskutella liikkeelle. Olenpa tyhmä. Tuli nimittäin välittömät flashbackit EASEL-kurssilta. "Tää on yks asia mikä hevosten kans pitäs muistaa. Ei ne oo niin hölmöjä. Hevosten mielestä on varmasti ihan hölmöä mennä tossa, (ympyrällä) miettikää nyt, mennä epämääräsiä kuvioita tyhjällä hiekkakentällä." "Tästä se vaan sanoo, et 'hei, mä oon seittemäntoistavuotias, mä osaan aika paljon muutaki ku pyöriä, ei täs oo mitään järkeä mun mielestä, pyöri ihan keskenäs jos kuvittelet et mä en osaa kävellä ympyrää." Idiootin hevosenomistajan mitali tänne, kiitos! Onko se niin hankalaa muistaa, että tuo syttyy ihan mistä tahansa ylimääräisestä objektista ja sen ohi/läpi/yli/välistä/päältä/mitä vain kirmailusta, kuin tasaisen hiekkakentän tamppaamisesta. Kaiketi on, mutta ehkä nyt taas muistan, edes hetken. Tiedättekö, miten paljon haluaisin Mailan kanssa Marin silmien eteen? Ihan törkeesti. Argh. Toiseksi viimeisessä klipissä on Sandra ja Serafiina, joilla oli jonkin sortin iltavilli meneillään. Pikkuponit kirmailivat välillä aivan älytöntä vauhtia pitkin tarhaa -vaan hyvä, että nuokin pallerot joskus liikkuvat! Tässä vielä linkki videoon jos allaoleva ei jostain syystä toimi.

Mailan kanssa kentällä-video

Kävimme iltasella Mailan kanssa ensiksi puolisen tuntia kävelemässä ja sen jälkeen vajaan 10 minuuttia kentällä pyörimässä. Toinen kerta tälle vuodelle että kentällä olemme, muuten kuin läpikulkiessa tai kentän vierustaa turhasta kasvustosta karsiaksemme. Ensimmäinen kerta kun oikeasti koitan jotain tamman kanssa maastakäsin tehdä, vaikkakin nuo "pelkät" kävelylenkitkin kera hoitotuokioiden ovat olleet mitä loistavimpia -olemme edistyneet aivan hurjasti tämän... kolmen-neljän kuukauden? aikana. Videoon linkki tässä.