Tuhma turilas

Koosta on kuoriutunut tuhma. Aivan tajuttoman huonokäytöksinen poniruuna. Syyttävä sormi ei voi osoittaa kuin allekirjoittaneeseen, arjen tallivisiitit kun ovat niitä pikaisia puolituntisia joiden aikana ehditään moikata ja vähän rapsutella, ehkä jokunen leipäpala kulkeutuu kädestä ponin suuhun huonoa omaatuntoa korjatakseni. Tällöin ponin käytöskin on sormien läpi katsottavissa, ei se mitään kamalaa oikeasti tee, mutta ego on kasvanut hurjan suureksi ja poni koittaa toisinaan ottaa ohjat omiin kätösiinsä. Tai käden suuhun tai lähtee muina miehinä hipsimään aivan väärään suuntaan tai tai...

Tuhma joo, vaan mahdottoman söpökin se kyllä osaa olla!

Viikonloppuisin, kun ei ole niitä neljätoistatuntisia työpäiviä ja pääsen tallille ennen iltakahdeksaa ja säkkipimeää, poni on yleensä toisena päivänä saanut loimenvaihto-kavionhuolto-ihonrasvaus -hoidon ja toisena paremman liikutuksen. Viime viikolla samoilimme senioriparin/ruunikkokaksikon kanssa kinttupolkuja parin tunnin ajan hyvin verkkaiseen tahtiin, mutta nivelet (ja korvienvälit) kyllä kiittivät tuota jumppausta ja käveleskelyä. Edeltävällä viikolla taas suuntasimme muistaakseni ensimmäistä kertaa ikinä sänkipellolle, jossa poni villiintyikin aika mahdottomaksi, muutamaan otteeseen tuli ristinmerkkiä piirreltyä rintaan ja toivottua ankkurin lähteneen matkaan, josko sillä olisi jarrutusmatka vähän lyhentynyt. Vaan kylläpä aukesi jumit, siis ratsulta, kuski taas oli seuraavana päivänä normaaliakin tönkömpi. Näitä pieniä päiväkohtaisia kuulumisia olen muuten suhteellisen ahkeraan päivitellyt Instagramiin, se kun vaatii vain sen muutaman minuutin hetken päivästä.

Kuten ehkä postauksen kuvistakin huomaa, kutinarintamalle kuuluu lähtökohtiin nähden uskomattoman hyvää. Ei ole yksi eikä kaksi kertaa, kun naputtelin ponin omistajalle (a.k.a. tallipaikan maksaja a.k.a. äitini) viestiä, että ei tästä tule mitään, mä en jaksa, pysty enkä kykene tähän, enkä voi katsella tuollaista eläintä. Ja niitä iltoja, kun olen itseni uneen itkenyt ponia miettien, on vielä enemmän. Kas kummaa, taas ollaan voiton puolella, poni on huomattavasti paremmassa kunnossa kuin useampana edellisenä syksynä, ja vaikka jo vähän mietittiin että tämä olisi ollut ruunan viimeinen kesä, olen ehkä jo suunnitellut ensi kesän sota-arsenaalia polttiaisia vastaan...

Viime kuukausina olen liittynyt apteekin kanta-asiakkaaksi ja kantanut selkä vääränä Histeciä, hydrocotrisonliuosta ja Abilar-voidetta tallille. Nämä, Hilton Herbs Bye Bye Itch, 24/7 loimitus Snuggyn pitkällä hupulla ja vaihtelevasti Snuggyn/Horsewaren/Weatherbeetan ihottumaloimilla, pääsy pimeisiin pihattoihin sekä mielenrauhani vuoksi Pioneerin tuotteillakin läträäminen saivat ihon umpeen ja karvat kasvamaan kohisten kolojen täytteiksi. Yli viikkoon poniin ei ole enää laitettu mitään aineita ja poni on nyt toista vuorokautta ilman huppua. Hyvältä vaikuttaa tällä hetkellä, pitäkäämme sormet ristissä että viileät yöt ja sateettomat päivät jatkuvat pitkään. Koputetaan vielä puutakin tähän väliin.

Tänään/eilen/lauantaina suuntasin Sennin kotikylän kautta tallille, silmissäni siinsivät jo harmoniset sänkipeltokuvat JillaTorsten-tyyliin. No, niitä ei tullut. Haaveet musertuivat siinä vaiheessa, kun asettelin kilinkolinarabiriimun ponin naamalle ja talutin sen pellolle. Ruuna olisi tehnyt mitä vaan, paitsi pönöttänyt sievästi kameraan katsellen. Tuli jos jonkinlaista kevätjuhlaliikettä jokaiseen ilmansuuntaan, lopulta sitten muutama sievä naamakuvakin ja pystyimme palaamaan takaisin pihaan varusteita lisäämään.

Ja sitten iskikin se kunnon epätoivo. Alkeiskurssi kutsuu meikäläistä toden teolla, epätoivon kasvaessa ylitsepääsemättömäksi sekä kuvaajalla että kuskilla omiin rooleihinsa (ei tästä tuu mitään, mä lähen himaan kuultiin useampaan kertaan molempien suilta) parkkeerasin ponin pellolle ja totesin, että nyt vaihdetaan. Siispä Senni, jonka kuvittama postaus enimmäkseen on, puntattiin ruunan selkään ja itse päädyin kameran taakse.

Näin päin pääsimme lopettamaan hyvillä mielin onnistumiseen kaikkien osalta. Siis sen jälkeen, kun Koon päähän saatiin taottua että nyt ei muuten olla syömässä ja sen turpa pysyi ylhäällä pidempään kuin viisi sekuntia. Epätoivoiselta ehti vaikuttaa sekin projekti, kunnes kovempi luu eli Senni voitti ja pääsimme loppujen lopuksi aivan tallin pihaan saakka.

Niin vierähti taas pitkän pitkä tovi edellisistä kuulumisista ja monenlaista on taas ehtinyt tapahtua vaikkei tässä ehkä siltä vaikutakaan. Minua kiinnostaisikin puolestaan lukea, että miten teidän (ihan erityispaljon kysymys on osoitettu kesäihottumaisten omistajille/hoitajille/huoltajille, joita lukijakuntaan kuuluukin huomattava määrä) lokakuu on lähtenyt käyntiin?

Ihottumaloimet vertailussa

Muutama kesä sitten kirjoittelin hupuista ja ohimennen lopussa mainitsin myös siihen mennessä käyttämistämme ihottumaloimista; Horzen, Hööksin sekä Horse Comfortin versioista. Heinäkuussa 2014 Koon muutettua Takkulaan ostin sille kokeiluun uutta merkkiä, Horseware Rambo Sweet Itch Hoodyn, josta kirjoittelin melkoisen tuohtuneeseen sävyyn. (Horseware hei, tuo ja Micklem-postaus ovat edelleen blogin kiinnostavimmat tekstit, vink vink... [Haaveilen edelleen omista Micklemeistä]) Tämän jälkeen ponille on haettu postista pari muutakin, jotka ovat tämän vertailun kohteina. Jokainen loimista on itse omasta kukkarosta maksettu eli tämä ei ole maksettu mainos, en kuitenkaan ole maksanut täysiä hintoja yhdestäkään vaan ollut oikeaan aikaan oikeassa Facebook-ryhmässä. Kaikissa näistä on sileä sisävuori kaulassa sekä lavoilla, jota ei tietääkseni muissa ihottumaloimissa ole. Kaikki käytössä olevat ihottumaloimet ovat kokoa 5'9 = 125cm, muut loimet (esim. Bucas ja Equitare) Koolla on 135cm.

Horseware Rambo Sweet Itch Hoody

++ kestävyys

++ puettavuus

+ kaulan suojaus

+ hännän suojaus

- korvareikien kohdat

- mahan ja jalkovälien suojaus

--- etukiinnitys

Tämän mallin loimia meillä on siis ollut käytössä nyt pari kesää, ensin pari kuukautta tuo 130cm (6'0) kokoinen joka osoittautui ihan liian suureksi, ja sen jälkeen 125cm. (5'9) Loimi kesti nuorten poikien laumassa remuamiset hyvin, ensimmäisestä loimesta irtosi ylin tarranauha painiessa, mutta kangas itsessään pysyi naarmuttomana. Nyt toisen loimen oltua pari kesää käytössä, on kangas ilmeisesti "väsynyt" ja alkanut rispaantumaan, mutta reiät ovat helposti paikattavia eivätkä purkaudu juurikaan. Loimi on superhelppo pukea "perinteisen" loimen tapaan, josta on tullut kiitosta ponia loimittaneilta. Kaulakappale pysyy hyvin niskassa, vaikkei korvareiät osu todellakaan kohdilleen. Tällä loimella Koon häntä on pysynyt parhaassa kunnossa, se kun on niin iso että peittää häntäruodon vaikka poni kantaisikin häntäänsä ylhäällä. Mahakappaletta loimessa ei ole, vaan tuollaiset lipareet, jotka menevät Koon ympäri, mutta ei kuulemma monen muun. Etujalkojen väliin ei ole mitään suojaa, ja lipareet peittävät harmittavan lyhyeltä matkaa taaksekin.

Suuren suuren miinuksen loimi saa etukiinnityksistä. Siitä, ettei sitä saa säädettyä ollenkaan. Loimi istuisi varmasti paremmin vähän muhkummalle tapaukselle, Koon päällä tuo valahtaa, enkä jaksa uskoa, etteivätkö nuo järjettömän massiiviset lukot painaisi ryntäisiin. Koo ei ehkä ole Rambon loimien mallinen, sillä jokaiseen remmiin haluaisin lisää säätövaraa pienemmäksi. Kulutamme nykyisen loimen loppuun, mutten usko uutta hankkivani, korkeintaan käytettynä varaloimeksi. Ramboon on tähän mennessä ommeltu jokunen pätkä lankaa, sen suuremmilta korjauksilta on vältytty.

Loimen ovh on noin 130 euroa, ensimmäisestä loimesta maksoin kertaalleen toisen hevosen päälle kokeiltuna 115€ sisälltäen postikulut ja toisesta hieman enemmän käytettynä 47,90€ postikuluineen.

Snuggy Hoods Bug Body Rug
++ peittävyys
+ tarrat
+ etujalkojen välin suojaus
- kestävyys
- reikien rispaantuminen
- hankaa sä'ästä
- puettavuus
- hännän suojaus
-- tarrojen kestävyys

Tämän hain postista viime syksynä, loppusyksyn sekä alkukesän tämä oli ykkösloimena. Snuggya peittävempää ihottumaloimea en ole löytänyt, mutta loimessa on iso liuta miinuksia. Loimen malli on Koolle sopiva, paitsi sä'än kohdalta. Loimi hankasi ruunan säkäalueen kaljuksi fleecepehmusteesta huolimatta, samaa olen kuullut muillakin tapahtuneen. Pitkän hupun kanssa säkä pitää jouhensa ja karvansa. Tykkään noista litteistä tarroista, sillä ne eivät paina hevosta kangasta enempää piehtaroidessa tai makoillessa, kuten perinteisimmissä (kuten nuo yllä luettelemani) loimissa. Tarrat ovat kuitenkin harvinaisen huonolaatuiset, ainoastaan kaula- ja loimikappaleen yhdistävät tarrat ovat säilyneet hyväkuntoisina nämä muutamat kuukaudet -niitä kun ei ole avattu sitten ensimmäisen pukemisen. Häntäputkilon tarra on nykyään olematon suojaten vain aivan hännänjuuren ponin kantaessa häntäänsä vähänkään, kuten kuvastakin näkyy, mahakappaleenkin tarrat pettävät varmasti ennen kangasta. Sama vika on myös Snuggyn hupuissa, (joita meillä on nykyään kolme kappaletta) ainoastaan niskassa olevat kuminauhan päähän laitetut tarrat pitävät edelleen. Nykyisessä Snuggyn mallissa on kuulemma isompi häntäläppä, joka voisi auttaa suojaamisessa ilman toimivia tarrojakin.

Olen pettynyt loimen kestävyyteen, tämä olisi varmasti ollut tilkkutäkkinä tuossa poikaporukassa. Kangas lisäksi lähtee repeytymään lisää rei'istä ja sitä on haastava korjata venyvyyden vuoksi. Loimi on haastavampi pukea pään yli pujotettavana mallina, ponin ollessa toisten hoidettavana olenkin jättänyt sille toisen loimen päälle. Normaalihintaan en Snuggya ostaisi millään, mutta suunnittelin ostavani seuraavasta -50% kampanjasta Sweet Itch Anti-Itch -loimen sekä vetoketjullisen pitkän kaulakappaleen. Snuggyyn on laitettu kangaspaikka sekä ommeltu useampaan otteeseen.

Loimen ovh on noin 190 euroa, itse maksoin tästä 109 euroa postikuluineen Snuggy Hoodsin alennuksista.

Weatherbeeta Sweetitch Combo 

++ puettavuus

++ etukiinnitys

+ korvareiät & kaulakappale

+ lapalaskokset

- mahakappale

- etujalkojen välin suojaus

Weatherbeeta puolestaan on melkoisen uusi tuttavuus, se on ollut nyt noin kuukauden käytössä ykkösloimena. Tämäkin on helppo pukea, joskin yhden häntäremmin (Horseware) sijaan Weatherbeetassa on jalkalenkit. Suuret ylistykset loimi saa kuitenkin etukiinnityksistään. Olkoot hitaat soljet, siinä on säätövaraa, eikä noita massiivisia ryntäisiin porautuvia pikalukkoja. Tämä sopii selvästi myös edestä kapeammalle, tämän loimen käytön jälkeen Koolle ei ole tullut mitään takin aiheuttamia hankautumia. Kaulakappale pysyy hyvin ylhäällä ja korvareiät osuvat ainakin Koolla kohdilleen, aina korvat eivät ole koloissa pysyneet vaan niska on silti ollut suojattuna. Weatherbeetassakaan ei ole etujalkojen väliin suojaa, sen lisäksi mahakappale on harmittavan lyhyt ja sekin lyhyys vain lyhenee kun kappale taittuu kaksin kerroin kiinnitysten ulkopuolilta. Loimen vastakappaleet ovat kuminauhaa. Ja hyvin löysää sellaista, kaiken lisäksi myös hyvin helposti kiristyksiltään löystyvää. Sen vuoksi loimi ei pysy niin napakasti paikoillaan piehtaroidessa ja mahakappale voi roikkua seuraavana päivänä. Jos saan ompelukoneen hankittua, huristelen tähän kuminauhojen tilalle joustamattomat nauhat. Loimen kestävyydestä en osaa sanoa kuin sen, että reilun kuukauden (tai no käytännössä ehkä kolmen viikon, kun takki on käynyt pestävänä useampaan otteeseen) käytössä ei ole tullut naarmuakaan. 

Loimen ovh on noin 120 euroa, itse maksoin tästä vähän käytettynä 75 euroa postikuluineen, voisin ostaa toisenkin jos aktivoituisin tuunauksessa.

Pukemiskuvan ottanut Kaisa

Loimien lisäksi meillä on tosiaan Snuggy Hoods Sweet Itch Anti-Itch Hood sekä Head -huput käytössä, vanhin on kohta kaksi vuotta sitten ostettu. Valikoimiin sisältyy kaksi lyhyttä (Head) vaaleansinistä sekä yksi pitkä (Hood) tummanruskea, kaikki ilman vetoketjuja. Verkolliset huput olisivat varmasti Koollekin parempia, mutta nämä ovat toistaiseksi ainoita, joita Koo on suostunut pitämään päässään. Huppuihin on tullut joitain pieniä reikiä ja vain yhdessä on turvalla oleva kuminauha tallessa -sekään ei tosin enää tarraudu vastakappaleeseensa. Hupuissa on hyvä sileä sisävuori sekä tarpeeksi tilaa korville, ettei Koota ahdista. Huput hankaavat jonkin verran turvalta.

Snuggy-setin lisäksi kiinnostaisi kokeilla Boettia, mutta mieletöntä mielenkiintoa en siihen kohdista karhean sisäpuolen vuoksi -haluan varjella ponin harjaa niin pitkälle kuin mahdollista. Tokihan joku näppärä siihen lisäkankaan ompelisi, mutta en itse lukeudu niihin. Bucasilla on myös vastaava helposti puettava malli, sellaisen voisin pois ostaa jos joku edullisesti omansa kauppaisi.

Viisi kilometriä tunnissa

Se on ilmeisesti ponin mukavuusalueen kävelynopeus. Eipä siis juuri maisemat vilise, mutta jos ei jaksa ratsastaa jokaista askelta eteenpäin, on siihen tyydyttävä. Tänään, matkantaittonopeutta tuskaillessani kaivoin puhelimen ja siitä Snapchatin esille, ja aloin heitellä hyvin järkeviä pätkiä My Storyyn. Nyt kun illanviettotapani vaihtuikin Porvoon keskustasta kotisohvalle, on sama julkaista tuo reilu puolitoista minuuttia tännekin vähän elämää tuomaan! Kyseessä oli nykyään hyvinkin harvinainen reissu, kun heitimme tuon ihan kahdestaan. En muistakaan millon viimeksi olisimme tuon bravuurilenkin kiertäneet. Ensimmäiset viitisen kilometriä olivat varsin verkkaisia, sen jälkeen poni heräsi tajutessaan laukkasuoran häämöttävän vain muutaman mutkan takana, ja takaisin tallille laitumelle päästiin kuin päästiinkin saman päivän aikana.

Huomenna tulee muuten tasan vuosi täyteen porvoolaisina, sekä minulla että ponilla. Hurjasti on ehtinyt tapahtua; poni on valitettavasti asunut kolmessa paikassa, minä sitäkin useammassa, olen aloittanut kaksi koulua, molemmista työssäoppimispaikoista tarjottiin töitä joista jälkimmäiseen jäinkin toukokuun jälkeen... Ponielämässäkin on tapahtunut, Koon muuttojen lisäksi. Muutaman kuukauden ajelin lähes päivittäin kahden tallin väliä Koon sekä Rocky-shettiksen luona, joista jälkimmäinen harmikseni tipahti arjesta silkan aikapulan vuoksi. Elo-syyskuun puuhailimme paljon neljästään Minkan, Siinan ja Koon kanssa, vastaavat päivät jäivät hyvin harvinaisiksi eri talleille lähdettyämme, mutta nyt taas eksymme toisinaan samaan aikaan tallille(kin). 

Niin kova kiire oli lisäheinille, että piti ihan ravata tammojen luo!

Olen käynyt läpi henkisen luopumisprosessin Koosta kolmesti; viime lokakuussa, tämän vuoden toukokuussa ja nyt vähän aikaa sitten, kun kutinaa ei ole meinannut saada kuriin millään. Tällä hetkellä on taas ihan ok tilanne, jollaisena toivon sen pysyvän loputkin ötökkäkaudesta. Melkoisen karuna sillä on lavat, naama ja häntä, mutta jos tilanne jatkuu tällaisena niin porskuttakoot tulevan talven, katsellaan ensi kesänä taas uudestaan. 

Näillähän ei siis olisi laitumellakaan tilaa olla omissa oloissaan vaan pitää kylki kyljessä syödä...

Kiharat vie Koon poniuden ihan uusiin sfääreihin, katu-uskottavalta se ei näytä edes arpinaamana

Hei hei liehuletti

Nähdään taas seitsemän kuukauden päästä!

Koon loimituskausi alkoi nyt. Kyyneliä pidätellen letittelin talven villinä kasvaneen ja olleen harjan kiinni, siististi pelkästään kaulan oikealle puolelle. Toivottavasti tästä kesästä tulee edellistä helpompi, toivottavasti tänä kesänä ei tarvi miettiä ponin hengissäpidon järkevyyttä.

Pienellä kävelyllä käytyämme hain ihottumaloimen hyllyltä, ponin ateroitua kuppiruokansa ruunasta tuli taas eteenpäin lipuva haamu roikkuvine helmoineen. Tuntuu niin typerältä laittaa edelleen karvaisen ponin päälle loimi, kun mittari näyttää kahtatoista lämpöastetta ja ruunan karva on käteen selvästi lämmin. Vaan näillä mennään nyt.

Tänään näkyi kaikenlaista lentäjää ilmassa, polttiaisia ei, vaan eivätpä ne yleensäkään kahdentoista aikaan päivällä ole hereillä. Huomenna käyn koulu- ja ajotuntien välillä katsomassa ponin tilanteen viedessäni sille tänään hakemani rehut ja toivon syvästi, että maanantaina ei vastaani kävele hangannut hevonen. Olisin halunnut pestä ponin ennen loimituksen alkua, mutta shampoot olivat väärällä puolella jokea. Ehtiipä sitä onneksi tapella vesiletkujen äärellä ensi viikollakin!

Matalapainetta ja pakkasta

Huh, miten onkin taas aikaa vierähtänyt edellisestä kirjoittelusta. Tähän vajaaseen kuukauteen onkin mahtunut kaikenlaista.

Helpointa lienee taas aloittaa kesäihottumakuulumisilla; poni oli vallan loistavassa kunnossa aiempaan verrattuna, ja jätinkin elelemään loimetta melkein viikoksi yöpakkasten saavuttua. Iltana eräänä menin tallille ja vastassa oli häntää sekä harjaa hangannut poni, joten kiikutimme pikapikaa Minkan kanssa ponin Pioneer-pesulle, läträsimme Bye Bye Itch-lotionia ja takaisin pukujen sisään turvasta häntään. Onneksi tilanne saatiin hallintaan, nyt on puolet jouhista kaulan puolivälistä lähtenyt mutta naama jo lähes täydessä karvassaan.

Poni on päässyt pitkästä aikaa leikkimään lastenponia, kun Minkan eskari-ikäinen pikkusisko kävi pari viikkoa sitten maanantaina Koolla ratsastelemassa. Alkukankeuksien jälkeen Mandy olisi halunnut vain ravata pitkin kenttää, eikä Minka saanut enää taluttaakaan. Koo kipitti vain kerran luokseni, muuten meni kiltisti sinne minne pikkukuski ohjasi. Puolisen tuntia jaksoivat keskittyä toisiinsa, jonka jälkeen ratsukko ohjattiin pois kentältä ja poni sai ansaitun palkkansa.

Muuten poni on saanut elellä melko rennosti, joitain kävelylenkkejä olemme käyneet ja Minka ja Jutta ovat ratsastelleet muutaman kerran. Tähän väliin on mahtunut Oulu-reissukin, jolloin vietin neljä yötä vanhempieni luona, ajoin satoja kilometrejä ihanalla autollani sekä vein koirani sterilisoitavaksi. Loppu"loma" menikin Yodan kanssa sängyllä maatessa ja Frendejä Netflixistä maratoonaten, pieni koira oli kovin kipeänä mutta sylihoito selvästi auttoi.

Oulu-turneelle mahtui myös kierros Lapin puolella Jessiä ja laumaansa moikatessa. Pikku-Viola oli kasvanut aivan mahdottomasti! Jessi toteutti edelliskertaisen uhkauksensa ja tyyräsi minut Vienan kyytiin. Miten voikin puolisiskokset olla niin samanlaisia. Jos olisin sulkenut silmät, olisin voinut väittää olevani Mailan kyydissä. Kiireinen mutta tasainen käynti, villinä pyörivät propellikorvat, lyhyt kaula, ja tunne, että alla oleva ruutitynnyri voisi räjähtää hetkenä minä hyvänsä, mutta luotto siihen, ettei se oikeasti mihinkään lähde. 

Kaiken kruunasi kuitenkin maastoreissu, jossa minä sain ratsukseni Maisan ja Jessi fillarin. Jes-tas mitä ravia pieni karvapallo kirmasi! Ja tarpeeksi innostettuamme Maisa laukkasikin, ensimmäistä kertaa ratsastajan kanssa. Tajuttuaan, että tuokin askellaji on aivan sallittu, poni ei olisi enää muuten edennytkään. Ennen laukannostojen onnistumista sitä yrittäessämme poni heittikin päänsä polviin ja hidasti vauhtia huomattavasti, jolloin löysin itseni ponin edestä kyljellään. Hups. Muuten tuo laukkamaasto oli kyllä varsin onnistunut, vatsalihakset aivan hellänä -nauramisesta lähinnä.

Oulusta Porvoolaistuttuani Koon ja Siinan ohjattu toiminta on ollut lähinnä temppuilua, Siina onkin edennyt makuullemeno-opettelun kanssa huikeasti ja Koon kanssa onnistuu pallon syöttely! Niin, ja olemme käyneet joitain kertoja Siinaa ajamassa ilman tallin ravitytön tukea, Koo on ollut mukana hinauksessa ja varsa kulkenut reippaana edellä.

Matalapaine liittyy erittäin hyvin vahvasti ponielämään, mutta asioita mietittyäni (niin, tätä postausta olen kirjoitellut nyt viikon...) lienee järkevintä jättää kirjottelun myöhemmälle. Pääpiirteittäin tilanne on kuitenkin se, että irtisanoimme Koon (ja Siinan, jolle on jo varmistunut uusi koti) pihattopaikan, ahdistus on erittäin hyvin suurta eikä uudesta paikasta ole mitään varmuutta.

Nyt odottelen parhaimmillaan asuntoautolähetystä Oulusta, joka sisältää (vanhempieni lisäksi) mm. koirani, josta tulee myös porvoolainen. Tätä päivää on kyllä odotettu, ja tuota ilopilleriä ollut aivan järjetön ikävä!

Kännykkäkuvakuulumiset

Huhhuh, olisi taas monenlaista kuvaa ja vähän videotakin ja vielä enemmän kuulumisia ja mietteitä, täytynee alkaa purkaa kasaa! Aloittakaamme kännykkäkuvista kuvatekstein kertoiltuina;

Näitä vau-siinä-ponin-naama-selästä -kuvia on ihan jättemycket. Tämä on sellaiselta reissulta, jolloin lähdimme seikkailemaan umpimetsään. Alku oli varsin kiva, sen jälkeen eksyimme, jalkauduin, poni olisi halunnut vain syödä, olin ihan varma että karhu tulee ja syö meidät sillä emme pääsisi sitä todellakaan karkuun siellä maastossa, joten kuuntelimme Robinia. Ihan törkeän kovalla. Löydyimme polulle, jossa meinasin itkeä tirauttaa pari kyyneltä ponin kaulaa vasten.

Tämä osuus oli ehdottomasti kamalin, vaikkei kuvassa edes pahalta näytä. Seison kiven päällä, joka puolella paitsi tuossa missä poni seisoo, oli puolen metrin syvyisiä kuoppia, joissain paikoissa kiviä ja toisaalla taas suomaisen upottavaa. Ei enää ikinä.

Pihattotarhan nolikset sekä naapuritarhan putte, johon Siina etenkin on hyvin ihastunut, mutta joka on jo siirtynyt talvitarhaansa pois ponien näköpiiristä.

Ponit punaisissa. Loppupäiväksi sekä yöksi luvattiin sadetta, vaan se loppui jo ennen kuin olimme takaisin keskustassa.

Päivänä eräänä velloin erittäin syvällä, laitoin eräälle kotiteurastajalle viestiä josko hänelle tuollainenkin poni kelpaisi, sain myöntävän vastauksen, tarrasin ponin mukaani ja lähdin metsään vuodattamaan kyyneliä. Se oli kamala päivä se.

Vaan niin oli tämäkin. Tuli melkoinen epäonnistujafiilis, epätoivo, viha, sekä luovuttajaolo. Voi viddu.

Kissa kotiutui ennen edellistä kuvaa vaan tämä kuva on otettu tuon jälkeen. Siinä Kyltsi, mahdottoman hieno tyyppi, joskin silmien putsauksen vuoksi olemme jonkin kerran ottaneet yhteen ja siitä taisteluarpia muistona. Minulla siis ainoastaan.

 

Kuvienottopäivänä kävimme tallustelemassa kymmenen kilometrin lenkin ponien kanssa, minä Siinaa jarrutellen ja Minka Koota hinaten.

 

Loppumatkasta Siinakin malttoi seisoa hetken paikoillaan poseeraten!

Seuraavanakin päivänä talsimme pitkin metsiä, vähän lyhyemmän lenkin tosin, ja Minka menomatkan selästäkäsin kävelyttäen. Siina oli jo huomattavasti vähemmän menossa joka suuntaan ja Koo osasi hölkätä välillä jo oma-aloitteisesti varsaa kiinni!

Kävimme viikonloppuna mutkan Keravalla hakemassa Koolle Hilton Herbsin Bye Bye Itch-rehua sekä voidetta, tähän mennessä olen hyvinkin vakuuttunut niiden toimimisesta. Ja yrtitkin poni lipittää varsin kiltisti, kun ne on sotkettu Biobakin ja veden kanssa mössöksi! Torstaina Koolla onkin sitten raspaus, ja hevoshierojaopiskelija käynee sen jumit läpi jossain vaiheessa. Vielä kun kainaloiden öttiäisten puremat parantuisivat, voisi lähteä maastoilemaan kunnolla satulan kera -olen vähitellen hysterisoitunut ponin selän painumisesta ja rasittumisesta, joten ihan turhan mielelläni en satulatta moisia lenkkejä enää heitä.