Ongelma satulassa

Tai sen päällä. Maanantaiseen työpäivään kuului, terapiatalutusten ja luutujen heiluttelun (sekä iltatallin) lisäksi, Bonaza-ponin ratsastus, "jos haluat". Olen pakottanut itseni nousemaan takaisin satulaan, koska penkissäistumistaitoni on surkea. Järkyttävä, suorastaan. Joten olihan tähän(kin) tilaisuuteen tartuttava! Sopivassa välissä hain ruunan talliin juomaan ja varustettavaksi, jonka jälkeen suuntasimme kohti kuistia. Alkukäynnit metsäpolulla ja kentälle keventelemään. Olihan se kamalaa! Ilman satulaa voin hypätä esteradan tai mennä sarjavaihtoja, satulan kanssa en kykene kevyeen raviin. Melko pian hylkäsinkin jalustimet päästäkseni tunnustelemaan ponin askeleita paremmin, ja ponin rentouduttua ympyröillä, kolmikaarisilla sekä siirtymisillä laukkailimme kentän puolikasta ympäri. Laukanvaihtojen ja pohkeenväistöjen jälkeen palautin jalustimet jalkoihin, laukkasin vielä parit pätkät, ravailin ja kävimme kävelemässä taas metsässä loppuverryttelyt. Tallissa pikainen kuvien räpsiminen, ponilta varusteet päältä, porkkanoilla lahjominen ja karsinaan odottelemaan iltaruokia.

Kalenteria selaillessani huomasin, että minulle on seuraavalle parille viikolle samaisen hassunnäköisen otuksen ratsastuksia laitettu useampikin kappale. Josko en ihan joka kerta lähtisi maastoon tai jättäisi satulaa talliin vaan menisimme kentälle pyörimään, voisi tämäkin ongelma hälventyä huomattavasti. Se tuskin yksinään riittää, joten olen taas pistänyt pienimuotoisen satulanostamisoperaation aluilleen. Niin oman ratsastuksen kuin ponin selän tähden -ei ole terveellistä kantaa ihmistä, saatika sitten vain muutamalla nikamalla, vaikka itse olenkin alle kymmenen prosenttia ponin massasta enkä mikään holtiton perunasäkki kuitenkaan. En vaan yhtään tiedä mitä etsin. Kolme vuotta sitten lähetin Koon vanhan ja lavoille pieneksi jääneen Kiefferin toiselle puolen Suomea, siitä lähtien poni on ollut ihan virallisesti satulaton. Nahka- tai joustorunkoinen vaikuttaa ainakin teoriassa ihan kivalta ja meille sopivalta, (kun ponin liikutustaso ja ruokinta ei aina vuoden ympäri ole samanlainen, joten sekä lihavuus- että lihaskunto vaihtelee kausittain) mutten ole koskaan moisia nähnytkään kuin kuvissa. Runkosatuloihin tuskin enää käsiäni survon, juurikin siksi, että sitä pitäisi vaihdella turhan useasti. Rungoton ei ihan mahdottomasti innosta sekään, ihan jo ulkonäkönsä vuoksi -tykkään perinteisen näköisistä satuloista... Vaikka onhan noita Freemaxeja ja muita. Lisävaikeuksia tuottaa kuitenkin muiden lisäksi ponin laskeutunut selkä sekä allekirjoittaneen kohtalaisen tyhjä pankkitili, josta ei mahdottomia summia liikene iäkkään ponin selän päälle. Muita ongelmia ovat siis kohtalaisen suuriliikkeiset lavat ja pyöreä runko, muuten ponin selkä ei mikään hirmu ole; säkää on muttei liiaksi, varsin symmetrinen, selässä varsin kohtalaisesti lihaksia, normaali satulansijan pituus ym. Onko teillä kokemuksia erilaisista satuloista? Ehdotonta suosikkia? Jotain työttömän (Kelan tuilla työskentelevän) elämäntilanteeseen soveltuvaa?

Mahdotonta kulttuurishokkia lieventääkseni kävimme eilen Koon kanssa kentällä leikkimässä selästäkäsin, kaulanarun kera. Ja onhan se ihan mahtava poni! Ja lämpeääkin huomattavasti Bondea nopeammin vaikka samaa vuosikertaa edustavatkin, ja hitsi vie Koon liikkeet olivat isot kun edellisenä iltana oli samankokoisella vaan huomattavasti pienempiliikkeisellä ponilla ratsastellut. Voin nyt virallisesti lopettaa ihmettelemästä, kun Koon liikkeitä sanotaan varsin hevosmaisiksi, vaikka melkoinen tikittäjä se minun silmiini on edelleen...

Entä jos ei jaksa?

Näissä merkeissä ollaan uiskenteltu viimeiset... parisen viikkoa? Ja tällä kertaa jaksamaton on poni, Koo nimittäin. Poikkeuksellisesti nyt puhutaan fyysisestä jaksamisesta. Eikä sekään ole oikeasti jaksamaton.

Viime sunnuntaina kävimme Janitan, Riinan, Koon ja Sandran kanssa kiertämässä hevoslenkin, matkaan sisältyi myös muutama oikeasti reipas matka. Reipasta, pitkää ravia kipitellessään Koo ei saanut happea tarpeeksi. Käyntiin otettuamme poni palautui kuitenkin nopeasti. Tiistaina Ronja kävi ratsastamassa Koon, enempivähempi umpihangessa kun kenttääkään ei oltu vielä aamupäivästä aurattu. Henki ei kulkenut taaskaan reippaammissa askellajeissa normaalisti. 

Illasta konsultoin kokeneempia, ja minulle sanottiin että joko ponin aerobinen kunto on loistava käynnissä ja hölkässä (joista ponin viimeaikojen liikuttelut ovat koostuneet) mutta reippaammassa ravissa ja laukassa surkea, tai sillä on puutosta raudasta ja punasoluja ei riitä enää sykkeen kohotessa tai hengityksen tihentyessä keuhkoille. Koo kun on muutosta asti paininut tarhassa ihan järjettömiä määriä, ja se on luultavasti etenkin takapäästään parhaassa lihaskunnossa kuin on meillä ollessaan (9 vuotta) ollut. Lihaksia on siis tullut, joiden rakentamiseen on punasoluja kadonnut eivätkä ne enää riitä peruselintoimintojen toteuttamiseen. Minun käskettiin käydä rasittamassa ponia reippaalla lenkillä, jotta nähdään onko vika kunnossa vai veressä.

Eilen töiden jälkeen lumipyryä uhmaten varustin ponin ja suuntasimme ensiksi oikeaan metsään. Tosin poni koukkasi ensiksi mäen kautta, ja annoin sen sinne kiivetä. Kovin pitkälle poni ei ehtinyt kunnes jo tajusi, että ihan törkeän raskastahan siellä on kulkea kun lunta on kainaloihin saakka. No, tulipahan testattua Hööksin suojien ja putsien tarrat -pysyivät ihmeen hyvin kiinni! Vain ylempi läppä oli suojista auennut. Tosin takajalkoihin pyörittämäni pintelit veivät kyllä voiton tältä erää, sillä sekä putsit että jännesuojien alaosat olivat keränneet melkoiset lumipaakut. Kurssin muutos ja nokka kohti hevosreittiä. Askel oli kevyt, eikä poni juuri malttanut kävelläkään. Valtaosa matkasta suoritettiinkiin laukaten -kertaakaan ei tarvinnut ponilta lisävauhtia pyytää, korvat hörössä kauhoi menemään sellaista vauhtia, että tyydyin vain nappaamaan toisella kädellä ohjista ja harjasta, toisella pitämään mukana olleen viltin vielä matkassa. Viimeinen laukkapätkä oli reilun kilometrin suora, joskin laukkasimme vielä seuraavan mutkankin. Poni laukkasi koko matkan kevyen tuntuisesti, eikä missään vaiheessa tuntunut että poni lysähtää alle. Ravin kautta käyntiin, ja poni puuskutti. Paljon. Pysähtyessämme koko poni hytkyi. Kävelimme tallin pihaan, jossa poni edelleen hengitti raskaasti. Kiersimme omia metsiä, auratuilla kohdilla, rauhallisesti kävellen. Puolen tunnin kävelyn jälkeen luovutin. Vein (edelleen puuskuttavan) ponin talliin, jossa oli tallin omistaja, jolle itkin, että kävelimme puoli tuntia ja poni on edelleen tällainen. Vatsasta saakka pumppaava, muttei missään nimessä puhkuripumppaavalta näyttävä -puhkuriponia hoitaneena tiedän ja muistan kyllä miltä puhkurinen huonona päivänä näyttää, eikä sitä näkyä unohda. Varusteet pois, takkia niskaan ja poni tarhaan käveleskelemään.

Tutkimuksen tulos näyttää, ettei kunnossa ole vikaa -poni kun jaksoi vallan mainiosti nuo laukkapätkät. Äiti hakee ensi viikolla ponille rauta-, kupari- ja C-vitamiinikuurin. Jos se ei auta, täytynee lähettää poni verikokeisiin ja muihin tutkimuksiin. Näillä näkymin vika ei kuitenkaan ole keuhkoissa, joka taas on silkka helpotus -Koolla kun on pölyherkkyys/allergia/millä tasolla lieneekään tällä hetkellä, joka on pysynyt kurissa ulkoistamalla poni piha-asukiksi. Tällä hetkellä Koo viettää lähes kaikki yötkin pihalla, ainoastaan surkeilla säillä karsinassa jossa siinäkin vaihtuu ilma niin, että yksiönsä on verrattavissa ulkoilmaan. Lisäksi poni syö esikuivattua sekä Marstallin Sinfonieta. Jos näillä hoidoilla keuhkot alkaisivat näin pahasti oirelemaan, ei ponilla pahemmin tulevaisuutta olisi, kun tähän talvella oireilevaan keuhkovammaan lisätään vielä kesäisin kiusaava polttiaisallergia.

Linkki videoon

Oletko paininut saman ongelman kanssa? Mikä tuotti avun? Tai onko sinulla suositella jotain tiettyä rautalisää?

Bloggaamisen plussat ja miinukset

Taas yksi niistä aiheista jota olen pyöritellyt päässäni piiiitkään, ja nyt kun ajattelin yhdeltä istumalta oksentaa kaikki aivoistani sormiin ja sormista pikseleiksi, tulen vaikka huomenna tätä lukiessani huomaamaan, että unohdin noin kaksi kolmasosaa siitä, mitä tähän piti laittaa. No mutta, yrittänyttä ei laiteta ja silleen.

Ihan ensiksi haluan kuitenkin kiittää blogini lukijoita. Teitä kaikkia siellä; olit sitten rekisteröitynyt lukija, anonyymi tai satunnaisvierailija. Blogissani käy parhaimmillaan päivässä yli sata vierailijaa, jos siis jaetaan kuukauden kävijämäärä kolmellakymmenellä. Postauksen julkistamisen jälkeen tilastoihin plärähtää vuorokaudessa parisataa kävijää. Enkä ole tähän päivään mennessä saanut yhtään ainutta vähänkään negatiivista kommenttia. En yhtään. Olen poistanut blogistani, jossa kaiken kaikkiaan kommentteja on vajaa 600, noin kolme kommenttia -niistä jokainen on ollut minun kirjoittamani, ja esimerkiksi kirjoitusvirhe on häirinnyt elämääni sen verran pahasti että olen joutunut vastaamaan lukijan kommenttiin uudestaan. Hyväksyntää odottamassa on yksi kommentti, ja sitä ei ole julkistettu tasan siitä syystä, että Anutus lähetti junasta kommentin, ei tiennyt lähtikö se, ja lähetti toisenkin, enkä halua tuota poistaakaan. Voin kuitenkin sanoa, että olen joka päivä valmistautunut paskamyrskyyn tai edes yhteen "ilkeään" kommenttiin, ja jos nyt kihertelet siellä ja odotat pääseväsi hyökkäämään minua vastaan verbaalisesti, ole hyvä ja tee se. Tiedän miten asiat ovat, tiedän ettei Koolla tai yhdellä ainoallakaan muulla käsittelemälläni hevosella ole mitään hätää, ja tiedän, että tiedän tilanteestani, ja siitä mistä kirjoittelen, huomattavasti enemmän kuin sinä. Tiedän myös sen, että Sinä et olisi kykeneväinen tekemään esimerkiksi Koon kanssa yhtään mitään enempää kuin korkeintaan taluttamaan sitä tallin pihassa ellen minä olisi mukana. Jos edes saisit sen tarhasta kiinni. ;)

Tuosta syystä olenkin nyt keräillyt tätä postausta kuvittamaan muutamia ihanimpia, mukavimpia ja kannustavimpia kommentteja. Bloggasin muuten kaksi vuotta ilman ainoatakaan anonyymikommenttia mikäli kysymypostausta ei lasketa, joka lienee saavutus sekin, ja silloinkin rekisteröityneitä lukijoita oli viitisenkymmentä, etten ihan pelkille kavereille kirjoitellut silloinkaan. Nykyään jos huomaan lukijalistassani muutosta, aina vähän säikähdän että jokokohan tännekin eksyi ihminen joka ei minua ja tapojani ymmärrä, mutta tähän mennessä sitäkään ei ole tapahtunut, josta olen myös hyvin iloinen. 

Tilanne ei kuitenkaan ole sama kaikilla. Viimeksi tällä viikolla eräs hevosbloggaava kaverini piilotti bloginsa ja mahdollisesti lopetti bloggaamisen kokonaan. Vain ja ainoastaan omien lukijoidensa vuoksi. Ei ole ensimmäinen ihminen, ei ole ensimmäinen kerta. Eikä tällä menolla viimeinenkään. Olen lisäksi seurannut, kun pitkäaikainen hyvä ystäväni selvästi pahoittaa mielensä ihan muutamasta kommentista -taitohan se on toki sekin, että saa muutamalla sanalla pilattua jonkun ihmisen koko viikon. Kuinka hyödyllinen taito sekin on, no, se onkin sitten ihan eri asia. Minä kestän haukkumisia ja arvostelua ihan mielettömän hyvin, mutta kaikki eivät. Joillekin raja tulee aiemmin vastaan. Joillakin on blogin ulkopuolisessa elämässä jo tarpeeksi rasitteita, ja tämä ihminen haluaisi istahtaa hetkeksi tietokoneensa ääreen, kirjoittaa ihanasta ja rakkaasta hevosestaan ja unohtaa muut murheet. Palatessaan Bloggeriin näkyy uuteen kirjoitukseen tulleen muutama uusi kommentti; joku kiva, ja joku sellainen, missä joko kaivetaan vinossa olevasta karvasta järkyttävä show, muuten vain lynkataan ihminen tai hänen hevosen pito- tai käsittelytapansa, arvostellaan hevosta selvästi negatiivisessa ja ei-rakentavassa mielessä. Selvästi tarkoituksena vain aiheuttaa paha mieli ihmiselle. Te ette voi koskaan tietää mitä kirjoittajalle kuuluu blogijuttujen ulkopuolelta. Ette koskaan. Sama ihminen, joka nyt kirjoitti kuinka kävi maastossa hevosensa kanssa ja kirjoitti, kuinka hevonen oli niin kiltti ja rauhassa käveli maisemia katsellen, oikeasti itki juuri kuolleen isovanhempansa perään ja meni tallille nollaamaan tilannetta, ja jätti kirjoituksestaan tuon itkuosuuden pois. Sama ihminen, joka kirjoitti hyvin menneestä kilpailusuorituksestaan, taisteleekin sisällään asuvaa demoniaan vastaan ja on vakavasti sairas. Sama ihminen, joka lisäsi ihanan videon hevosestaan, kärsii alkoholistivanhemmistaan. Et voi ikinä tietää, ellet ihan oikeasti tunne kyseistä ihmistä. Ja jos tunnet, älä herranjumala mene toisen blogiin levittämään noita asioita, vaan jos et kestä kyseistä ihmistä, katko välit.

Vaikka kirjoitankin suhteellisen syvällistä blogia ja kerron päivistämme tarkemmin kuin "Tänään oli valmennus, poni meni hyvin, mutta tiputti lopuksi yhden puomin väsähdettyään alkutreenien harjoituksista. Tässä kuvia tältä päivältä."-tyylisesti, (jossa ei btw ole mitään vikaa, minä vain tykkään kirjoitella ja lukea) on tämäkin vain pienen pieni pintaraapaisu meidän, ja etenkin minun elämästäni. Mietin jokaisen sanani enemmän tai vähemmän tarkasti, riippuen kellonajasta, selitän kaiken että miksi ja miten ja perustelen lähes kaiken, ja pyrin oikolukemaan ja -luetuttamaan kirjoitukseni ainakin pariin otteeseen ennen sen julkaisua. Kaikki sen takia, ettei joku pystyisi vääntämään ja kääntämään sanojani, ja ihan vain ehkäistääkseni väärinymmärryksiä.

Ilkeiden kommenttien lisäksi itse tunnistan miinukseksi sen, että jostain syystä stressaan postaamista. Pakko saada jotain täytettä blogiin, pakko postata edes kerran kuukaudessa, pakko pakko. Mutta kun ei ole, mutta kun en tajua sitä. Tätä ongelmaa tuskin on kaikilla, mutta ihan oikeasti joskus tulee vain sellainen olo, että sama poistaa koko blogi kun en jaksa päivitellä tarpeeksi usein pitääkseni lukijoita mielenkiinnossa meitä kohtaan. Hetken hakattuani päätä seinään totean, että kirjoitan tätä kyllä ihan vaan edelleen itselleni, jotta voin helposti palata ajassa taaksepäin ja muistella joitain kohokohtia muutenkin kuin pelkkien kovalevyille tallennettujen kuvien avulla.

Bloggaamisen hyödyistä taas ihan heti ensimmäisenä tulee mieleen se, että löytää samanhenkisiä ihmisiä. Täysin blogin ansiosta olen löytänyt Annikan sekä Adelen, blogien ja Toisinhevostelijoiden kautta Bessien ja Anutuksen, ja blogien ja Petsien avulla Jessin, Raipen, Minkan, Sandran, sekä muita, mahdollisesti jo blogiharrastuksen lopettaneita ihmisiä. Lähes kaikkien kanssa olen viettänyt mahdollisesti useitakin tunteja jutellen, tai vähintäänkin vaihtanut muutamia kommentteja. Nämä ihmiset yhdessä muutaman muun kanssa ovat auttaneet jaksamaan, kun toisinaan tuntuu, että olen ihan yksin tässä maailmassa kummallisine hevostelutapoineni. 

Näiden lisäksi olen saanut tietoon joitain asioita Koon menneisyydestä, olen löytänyt hevosia joita minä tai siskoni olemme hoitaneet vuosia sitten, olen viettänyt tunteja ja taas tunteja koneen ääressä kun olisin voinut olla tekemässä jotain typerämpääkin (tai järkevämpää...) ja saanut niin järjettömän ihanaa palautetta että saan tälläkin hetkellä kylmiä väreitä kun muistelen niitä. Vaikka lukijakuntani on suhteellisen pieni, olen onnistunut eksyttämään tavattoman ihania ihmisiä tänne, jotka osaavat sanoa juuri oikeat sanat jos mieleni tekee nakata hanskat tiskiin, nostaa kädet ilmaan ja lopettaa hevostelu. Tätä postausta varten luin kaikki kommentit, ja voi että niistä tuleekin hyvälle mielelle! Oli siellä kyllä ihan jäätävääkin settiä, terkkuja vaan Veeralle, Sohville ja Ronjalle...

Joten mieti. Omilla sanoillasi, muutamalla kirjainyhdistelmällä, voit joko pilata toiselta mahdollisesti koko harrastusinnostuksen, tai voit pelastaa jonkun päivän. Sanat ovat voimakkaita, ja sinä itse päätät miten niitä käytät.

Mietteitäni hevosen pidosta, osa 2; Käsittely

Mukavaa palautetta saanut Elinolosuhteet-kirjoitus saa nyt jatkoa. Voisin selittää pienen ikuisuuden siitä, miten paljon hevosen käsittelyllä on vaikutusta sen käyttäytymiseen, tapoihin, ja ennenkaikkea stressitasoon, kertoa omakohtaisia kokemuksiani miten paljon eri käsittelijä tai käsittelytapojen muutos on vaikuttanut hevoseen ja niin edelleen, mutta sen sijaan kerronkin omat tapani ja hevosteluni ikäänkuin kulmakivet.

Pyysin tämän kirjoittamiseen apua Veeralta, jolta kysyin, onko tavoissani jotain, jota hän olisi ihmetellyt. Kummallisin tapani on kuulemma karsinan siivous; en voi jättää pienintäkään lantapalleron palasta karsinaan, vaan kaikki muruset on lapioitava kyytiin. Kuin myös karsinan pohjalle valunut purupöly lakaistaan joka kerta pois. En myöskään jätä toisten hevosten karsinoita sellaiseen kuntoon, etten omaani voisi siinä yötä asuttaa; tämän takia melko usein joudunkin tyhjentämään karsinan kokonaan, jos hevosen omistaja on omaan makuuni liian huolimaton ja joutuisin viettämään loppuvuoden karsinaa hänen jäljiltään siivoamassa. Tämän listan lisäksi mm. talutan hevosia aina pitkällä narulla, mutten koe näiden tapojen vaikuttavan hevoseen niin vahvasti, että niistä olisi aiheellista kirjoittaa pidemmin.

Tähän väliin haluan kiittää tämän postauksen kuvituksen mahdollistaneita ystäviäni; Sofiaa ja Veeraa, sekä Puppe-kuvasta isääni. On niin ihanaa välillä palata ajassa taaksepäin ja muistella kuvakansion avulla jotain päivää, jotain hetkeä, jotain kokemusta. Näistä kuvista jokainen on otettu jostain syystä tärkeänä päivänä -ja yleensä se tärkeys on vangittu myös siihen samaiseen kuvaan. Ja jokaiseen kuvaan liittyy tarina, jokaisesta voisin kertoa jotain, ja jokainen näistä tarinoista saa hymyn huulilleni. Ja joka ikinen hevonen, joka näissä kuvissa esiintyy, on tavalla tai toisella muokannut minua ihmisenä, ja jokainen on jollain omalla erityisellä tavallaan erittäin tärkeä. Kuvat ovat aivan totaalisen satunnaisessa järjestyksessä, lukuunottamatta kahta viimeistä, joiden poneille olen elämäni velkaa. Haluan myös kiittää näiden lainahevostan omistajia siitä, että olen saanut tutustua heidän kaviokkaisiinsa; Sofiaa, Pöykiöitä, Emmi H.'ta, Elliä sekä Kivareita.

En turvaudu koviin otteisiin

Väkivalta ei ihan oikeasti ratkaise mitään, ja harvemmin raivoaminenkaan -etenkään, jos toinen osapuoli on eläin. Voin myöntää luistaneeni tästä Koon kanssa, koska joskus ihan oikeasti menee hermot kun poni ei ymmärrä mitä siltä haluan, tai se ei yksinkertaisesti vain halua toteuttaa pyyntöäni. Onneksi poni on herkkänokkaista mallia, ja alkaa mököttämään, ja saa minulle erittäin huonon omatunnon loppupäiväksi. Ja voin myöntää, että menneinä vuosina olen ihan oikeasti kohdellut ponia suorastaan ala-arvoisesti, koska se ei totellut minua -eikä mikään ihme, en minäkään olisi totellut silloista minääni.

    Vieraiden hevosten kanssa taas alleviivaan tätä sääntöäni turhankin hyvin, olen esimerkiksi jättäytynyt hevosen ylirynnimäksi ja puremaksi koska en halunnut lyödä hevosta, tai muuten käskeä sitä kovemmilla otteilla jättämään minua rauhaan. Ja ei, tarkoituksenani ei ollut jäädä hevosen jalkoihin enkä tahalteen sinne jättäytynyt, vaan menin erittäin epäluuloisen hevosen tarhaan hakemaan sitä talliin tehdessäni iltatallia vaikka minua oltiin varoitettu hevosen omistushaluisesta käyttäytymisestä tammaansa sekä tarhaansa kohtaan. Kävelin pari askelta portilta, pysähdyin huutelemaan hevosia jotka olivat ehkä viiden metrin päässä minusta, kyseinen hevonen lyö korvansa niskaan ja seuraavaksi olenkin maassa makaamassa. En kyllä edes tiedä olisinko ehtinyt reagoida tähän jos olisin halunnut, mutta en usko että olisin edes tehnyt riimunnarun heilautusta kummempaa elettä. Loppujen lopuksi sain kuin sainkin tämänkin tarhan asukit talliin, vähän meinasi polvet tutista kun kyseisen hevosen olin saanut karsinoitettua.

En hoida hevosta karsinassa

Koen, että karsina on hevosen turvapaikka; sen oma huone, jossa ollessaan se saa rauhoittua ja olla ihan yksin, vailla ihmisten häirintää muutakuin tehdessä pakolliset toimet; ruokien viennit ja kuppien hakemiset, loimitukset aamulla ja loimenpoistot illalla, ja itse hevosen hakeminen ja vieminen. On tietenkin joskus tilanteita, kun ulkona sataa pikku-ukkoja tai hevonen kärsii vetopaniikista eikä osaa seisoa irti paikallaan ja täten ulkona hoitaminen on mahdotonta, kaikki käytäväpaikat on varattu ja on äärimmäinen kiire, ja tällöin voin hoitaa hevosta karsinassa. Kuinka suuri todennäköisyys? Erittäin pieni. Meidän tallilla on kaksi hoitopaikkaa ja ei-niin-säyseänkin hevosen saa kiinnitettyä kahteen eri kohtaan käytävillä, ja olen esimerkiksi seisottanut Koota, Syppeä ja Papia yhtä aikaa isommalla hoitopaikalla. Lisäksi hevosia saa sidottua ties mihin kiinni, mutta tällöin hevonen on lähempänä toisia.

Pyrin välttämään hevosen kiinnisitomista

Etenkin se, että hevosen laittaa molemmilta puolilta ketjuihin, rajoittaa hevosen mielipiteiden ilmaisemista ja vapautta. En sen koommin tykkää pitää hevosta yhdelläkään narulla kiinni. "Haastavimmat" hevoset, eli ne, jotka eivät osaa seistä irti määrätyssä paikassa, (hoitopaikka tai tietty alue käytävältä) saavat pitää päitset ja riimunnarun yllään, ja tarvittaessa kiinnitän ketjut hevosen eteen estääkseni sitä juoksemasta pitkin tallia. "Helpoimmat", eli Koo, saa olla ilman kaulanarua ja edestä kiinni kytkettyjä ketjuja jos olemme kahdestaan tallissa tai siellä on vain ihmisiä jotka eivät katso touhuilujamme pahalla. Jos tallissa on enemmän liikennettä, tai hevosille on tehty ruokia valmiiksi käytävälle ja haen tavaroita toisesta päästä tallia, laitan ketjut eteen kiinni luodakseni illuusion kiinniolevasta hevosesta. Todellisuudessahan nuo ketjut ovat etenkin Koolle turhan pitkät, ja se pääsee halutessaan kävelemään vastakkaiselle karsinalle saakka, mutta hys, ei kerrota kellekään!

En hae hevosta

Siis kyllä, kävelen hevosta vastaan jos se kävelee hitaasti tai ei kävele ollenkan, mutta se ottaa vähintäänkin sen viimeisen askeleen kohti minua. En myöskään koskaan pyydystä hevosta, vaan se tulee aina enemmän tai vähemmän vapaaehtoiseesti luokseni. En myöskään houkuttele hevosta ruualla luokseni. Enkä tykkää pitää hevosella päitsiä tarhassa, koska ensinnäkin ainakin Koolta hiertyy kaikki karvat ja pahimmillaan ihokin, ja hevosella on päitsien/kaulanarun laittotilanteessa viimeinen mahdollisuus paeta halutessaan.

Käytän raippaa

Ja paljon käytänkin. En kuitenkaan koske sillä hevoseen oikeastaan koskaan. Raippa muilla hevosilla toimii yleensä lähinnä vahvistamassa omaa tilaani, sillä käden mitta on useimmille hevosille liian lyhyt. Koo taas toimii tiettyjä asioita pyydettäessä vain raipalla, ja esimerkiksi cordeolla ratsastettaessa raippa toimii vahvistavana kääntöapuna mikäli poni ei pelkällä istunnalla käänny. Silloin teen raipasta "seinän", jota se väistää. Selästäkäsin pystyynnousut, jalkojen ojentelut, minun ympärilläni peruuttaminen ja muutama muu peruutustyyli, sekä irtojuoksutus ympyrällä ovat aika pitkälti raippapainotteisesti toimivia.

Olen jokaiselle hevoselle luotettava työskentelykaveri

Jokainen hevonen, oli se sitten oma tai toisen, vanha puskaponi tai nuori kisatykki, on minulle aivan saman arvoinen. Ja joka ikinen niistä ansaitsee, että ihminen joka hevosen kanssa työskentelee, on sellainen, johon voi turvautua ja jolta voi hakea suojaa. En väitä, että yksikään hevosista luottaisi minuun täydellisesti. Koo ehdottomasti eniten, mutta ei sekään joka tilanteessa. On edelleen tilanteita, joissa se ottaa mieluummin ohjat käsiinsä -esimerkiksi maastossa saatan pyytää sitä menemään johonkin, poni kieltäytyy, ja tarkasteltuani tilannetta totean ponin stopin varsin aiheelliseksi; kyseessä saattaa olla huono pohja, tai mikä vain. Tavoitteenani on kuitenkin, että siinä pienessä koulutustilanteessa jossa hevosen kanssa olen kahden, se voi luottaa minuun edes vähän. Olen toisinaan viettänyt tajuttoman pitkiäkin aikoja todistamassa hevoselle, jota omistaja väitti virtaisaksi mutta joka oli minun ja muutaman muunkin silmissä täydellisessä paniikissa oleva, etten aio satuttaa sitä. Ja lopulta kärsivällisyys palkittiin, eikä hevosella pyörinyt enää silmät päässä.

Hevosessa ei ole vikaa

Lähtökohtani kaikkeen. Eräänä päivänä olin menossa ratkomaan muuan hevosen ja omistajansa ongelmia, ja minulta kysyttiin, mitä aion hevoselle tehdä, että se olisi turvallinen käsiteltävä. Totesin, että hevosessahan ei ole yhtään mitään vikaa, omistaja se ohjausta vaatii. Opastin omistajaa toimimaan hevosensa kanssa, ja tadaa, hevonen muuttui silmissä. Jatkettuaan antamieni ohjeiden mukaan ei tällä parivaljakolla ole sittemmin ongelmia enää ollutkaan.

   Se, että hevonen on kipeä, ei ole hevosen syy. Se, että hevosella on huonoja kokemuksia ihmisistä ja sen takia se käyttäytyy uhkaavasti muitakin ihmisiä kohtaan, ei ole hevosen syy. Se, että hevonen ei ole voinut koskaan luoda kunnollista ja luottavaista suhdetta ihmiseen, ei ole hevosen syy. Se, että hevoselle ei ole kerrottu, miten ihmisen kanssa käyttäydytään, ei ole hevosen syy. Se, että hevonen on päässyt niin sanotusti niskan päälle, ei ole hevosen syy. Syy löytyy riimunnarun toisesta päästä, ja jos ei sen hetkisestä riimunnarun pitäjästä, niin jostain aiemmasta.

Pohdintaa tästä hetkestä ja tulevasta

Olen kyseistä aihetta pyöritellyt jo vuosia päässäni, ja viimeiset pari viikkoa mietiskellyt asiaa myös ystävieni kanssa. Ja kukaan ei osaa sanoa oikein mitään, en edes minä. Joten päätin kirjoittaa asian julkiseksikin, josko joku olisi joskus ollut samassa tilanteessa -tai olisi tälläkin hetkellä?

Asia koskee siis lähinnä Koota, ja sen loppuelämää. En todellakaan tiedä, mitä teen sen kanssa. Faktahan on se, että poni ei ole kunnossa. Suurin todennäköisyys on nivelrikolla ainakin oikeassa takasessa; polvessa tai vuohisessa -enkä ihmettelisi, vaikka sillä olisi muissakin nivelissä vikaa. On pieni mahdollisuus, että ponilla olisikin jotain muuta, jotain vähän lievempää.

Toinen fakta on se, että meidän rahatilanne on heikko. Minulla olisi varaa maksaa ponin kuvautus, mutta ihan totta puhuakseni, en ole yhtään innostunut laittamaan viiden vuoden säästöjä (tulevaa kämppää, autoa tai muuta sellaista varten) vain siihen, että hyvin hyvin suurella todennäköisyydellä eläinlääkäri toteaa, että ponilla on kuin onkin nivelrikkoa kintuissa, eikä sille voi tehdä yhtään mitään. Nivelrikko ei nimittäin parane, ei koskaan, eikä sen kehittymistäkään saa oikeastaan pysäytettyä. Hevosen voi saada käyttökuntoon kipulääkkeillä ja tukiravinteilla, mutta tuo ensimmäinen sotii minun etikkaani vastaan niin pahasti, ettei se ole missään nimessä vaihtoehto.

Kolmas fakta taas on se, etten voi elää ilman tuota ponia. Ihan mahdoton ajatus. On joitain päiviä, ehkä kerran kuukaudessa, kun ajattelen, että sehän olisi vain helppoa, suorastaan helpotus! Minulla olisi kerrankin varaa ostaa jopa itsellenikin jotain, koko perheen elämä helpottuisi huomattavasti, minun elämä olisi huomattavasti stressittömämpää ja kaikkea muutakin. Voisin keskittyä vaikka niihin autoihin, ollakseni edes vähän katu-uskottavempi automaalari. (kaksoispiste-isodee lainausmerkeissä tähän) Mutta mitä ihmettä tekisin ilman tuota? Mihin tuhlaisin kaiken vapaa-aikani? (ja rahani) Kenen luokse voisin juosta vaikka keskellä yötä, kun tulee paha mieli?

Koon poistumisen jälkeen jää minun hevosharrastukseni kokonaan. En voi hevostella ilman omaa. En kestä katsoa, kuinka omistaja ei huolehdi hevosestaan riittävän hyvin -ja jos taas huolehtii, ei hänellä ole mitään tarvetta lisäkäsille. Maalaisjärjen käyttö näyttää unohtuneen ainakin täkäläisiltä hevosen omistajilta, joko vedetään ihan överiksi esimerkiksi loimittamisen ja ruokinnan suhteen, tai kaikki tehdään hällä väliä-asenteella -enkä siedä kumpaakaan. (tähän toinen kaksoispistedee) Uutta hevosta en hanki, en ainakaan vuosiin. En kestä tätä stressin määrää. Jos joskus vielä kavioeläimen hankin, se tulee omaan pihaani. En enää koskaan lähde pitämään hevosta vuokratallilla, ei vain pää kestä meininkiä niillä -nykyisessä talli on kiva, omistaja on kiva, mutta hevosten omistajat on jotain niin ARGH! Saadakseni pihaton pihaan, vaaditaan tosiaan sitä pihaa, huomattavasti enemmän kuin tässä tuhannen neliön taajamatontilla. Maalle isolle tontille muuttamiseen taas vaaditaan sitä rahaa, ihan kiitettävästi.

Ajatus hevostelun lopettamisesta taas tuntuu lähinnä... oudolta. Sellaiset 11 vuotta olen tätä tehnyt ja rakastanut, viimeiset vajaan kahdeksan vuotta oman ponin kanssa ja sitä ennen muutama vuosi lainaponeillen ja tunneilla käyden. Onko oikeasti olemassa elämää ilman jokapäiväistä tallilla käyntiä?!

Tilanne Koon osalta ei ole mitenkään kriittinen, se elää (ainakin lähes) kivuitta hevosenelämää isolla laitumella ystäviensä kanssa -totuutta siitä, onko sillä lepotilassakin kipuja, en tiedä, poni ei ole tähän päivään mennessä minulle puhunut. Liikutukseen tuo kuitenkin oireilee.

Kävin jokunen päivä sitten ihan normaalisti iltatallia tehdessäni ruokkimassa ponin, mutta se väkipakolla tunki mukaani. Otin vesitonkat, heinäpussit ja ruokakupit mukaani, avasin laitumen langat ja lähdin kävelemään talliin -kavio-otus kipitti ihan kannoillani. Keräsin talliasukeilta kupit, suljin valot ja ovet, ja lähdin takaovesta pihalle poni edelleen kannoillani. Suljin viimeisenkin oven, ja hyppäsin ponin kyytiin puulaatikon päältä.
  Ohjasin sen tallin pihan ja pyörätien liittymäkohtaan, maiskautin ponin liikkeelle ja suljin silmäni. Poni kääntyi oikealle, käveli reippaan verkkaista vauhtia merelle päin, kääntyi taas oikealle ja meni polkua alaspäin. Käveli polun loppuun, kiipesi ylös, kääntyi vasemmalle ja kurvasi kotimme pihaan. Itketti ja nauratti, ihana poni! Jätin ponin pihalle kuin Lucky Luke Jolly Jumperinsa konsanaan, hain sille muutamat porkkanat ja jatkoimme matkaa.
  Ohjasin sen tiemme alkuun, jossa se valitsi kääntyvänsä vasemmalle takaisin polulle päin. Polulla oli kuitenkin jotain hyvin jännittävää, eikä poni voinut sinne mennä, vaan kääntyi takaisin kotiani kohti. Ja toisti sen muutamaan otteeseen, kunnes sanoin, että mennäänpä toista kautti. Takaisin päätien pyörätielle päästyämme poni kuitenkin ehdotti kääntymistä oikealle suoraan (=tallille päin) menemisen sijaan. Kävimme sitten heittämässä 1,6 kilometrin lisälenkin, jonka aikana myös ravasimme noin viisi askelta ja laukkasimme ehkä saman verran. Kaikkiaan reissu oli noin 3 kilometrin mittainen, ja tuon teimme vajaaseen tuntiin -eli hyvin verkkaisesti, olkoonkin, että jonkun aikaa vietimme pysähdyksissä pihallamme.
  Päästin ponin laitumelle, ja se lepuutti sitä oikeaa takastaan lähes koko ajan. Huoh. Ei kuitenkaan mitään aristusta, vieläkään, ja liike oli ihan normaalia.

Nyt tässä pohdin, että jos joku tietäisi jonkun, joka kaipaisi hevoselleen pihattotoveria Haukiputaan seudulla, voi meistä vinkata eteenpäin. Talliin tuota ei voi asuttaa, tai se yskii keuhkonsa pihalle, (ja minä revin hiukset päästä) ja poni on muutenkin huomattavasti parempikuntoinen pihalla asuessaan. Kulkeminen kun ei enää ole niinkään ongelma, kun olen vihdoin päässyt tästä pienestä kylänosasta eteenpäin ja jopa ihan Haukiputaan kylälle saakka kouluun!
  Poni on ehkä maailman helpoin eläin ikinä, pysyy villalanka-aidoissa, (tai irtikin) on tullut tähän mennessä toimeen noin 20 eri hevosen kanssa (kaikki, joiden kanssa samaan tarhaan on laitettu) ja on etenkin perustoimenpiteissä niin helppo, ettei kukaan voi joutua ongelmiin tuon kanssa. Omistajakin purkaa turhautumisensa ihan vaan kotona, tallilla ollessaan on kiltisti suu kiinni ja yrittää aiheuttaa mahdollisimman vähän vaivaa. ;)

Mutta katsellaan. Blogin tulevaisuus on ihan yhtä vaakalaudalla, kuin hevosenkin -saa nähdä, milloin keksin jotain kirjoitettavaa, nykyarjesta Koon kanssa ei nimittäin ihan yhtään mitään tipu, vaikka kuinka yrittäisin puristaa viimeisetkin mehut hyvin jännästä elämästämme. Muutama haaste pitäisi tehdä, joten nähkäämme taas niissä merkeissä?

Sen voin sanoa, että aika monta ja muutaman muunkin nenäliinapaketin olen tämän vuoksi kaupasta kotiin kantanut.

Laitoin muuten nyt kommenttien valvonta-ominaisuuden päälle, sillä tiedän, että tämä postaus tulee jakamaan mielipiteitä hyvinkin paljon. Asiahan ei hankaloita itse kommentointia yhtään, kommentit ainoastaan julkaistaan viiveellä.