Bloggaamisen plussat ja miinukset

Taas yksi niistä aiheista jota olen pyöritellyt päässäni piiiitkään, ja nyt kun ajattelin yhdeltä istumalta oksentaa kaikki aivoistani sormiin ja sormista pikseleiksi, tulen vaikka huomenna tätä lukiessani huomaamaan, että unohdin noin kaksi kolmasosaa siitä, mitä tähän piti laittaa. No mutta, yrittänyttä ei laiteta ja silleen.

Ihan ensiksi haluan kuitenkin kiittää blogini lukijoita. Teitä kaikkia siellä; olit sitten rekisteröitynyt lukija, anonyymi tai satunnaisvierailija. Blogissani käy parhaimmillaan päivässä yli sata vierailijaa, jos siis jaetaan kuukauden kävijämäärä kolmellakymmenellä. Postauksen julkistamisen jälkeen tilastoihin plärähtää vuorokaudessa parisataa kävijää. Enkä ole tähän päivään mennessä saanut yhtään ainutta vähänkään negatiivista kommenttia. En yhtään. Olen poistanut blogistani, jossa kaiken kaikkiaan kommentteja on vajaa 600, noin kolme kommenttia -niistä jokainen on ollut minun kirjoittamani, ja esimerkiksi kirjoitusvirhe on häirinnyt elämääni sen verran pahasti että olen joutunut vastaamaan lukijan kommenttiin uudestaan. Hyväksyntää odottamassa on yksi kommentti, ja sitä ei ole julkistettu tasan siitä syystä, että Anutus lähetti junasta kommentin, ei tiennyt lähtikö se, ja lähetti toisenkin, enkä halua tuota poistaakaan. Voin kuitenkin sanoa, että olen joka päivä valmistautunut paskamyrskyyn tai edes yhteen "ilkeään" kommenttiin, ja jos nyt kihertelet siellä ja odotat pääseväsi hyökkäämään minua vastaan verbaalisesti, ole hyvä ja tee se. Tiedän miten asiat ovat, tiedän ettei Koolla tai yhdellä ainoallakaan muulla käsittelemälläni hevosella ole mitään hätää, ja tiedän, että tiedän tilanteestani, ja siitä mistä kirjoittelen, huomattavasti enemmän kuin sinä. Tiedän myös sen, että Sinä et olisi kykeneväinen tekemään esimerkiksi Koon kanssa yhtään mitään enempää kuin korkeintaan taluttamaan sitä tallin pihassa ellen minä olisi mukana. Jos edes saisit sen tarhasta kiinni. ;)

Tuosta syystä olenkin nyt keräillyt tätä postausta kuvittamaan muutamia ihanimpia, mukavimpia ja kannustavimpia kommentteja. Bloggasin muuten kaksi vuotta ilman ainoatakaan anonyymikommenttia mikäli kysymypostausta ei lasketa, joka lienee saavutus sekin, ja silloinkin rekisteröityneitä lukijoita oli viitisenkymmentä, etten ihan pelkille kavereille kirjoitellut silloinkaan. Nykyään jos huomaan lukijalistassani muutosta, aina vähän säikähdän että jokokohan tännekin eksyi ihminen joka ei minua ja tapojani ymmärrä, mutta tähän mennessä sitäkään ei ole tapahtunut, josta olen myös hyvin iloinen. 

Tilanne ei kuitenkaan ole sama kaikilla. Viimeksi tällä viikolla eräs hevosbloggaava kaverini piilotti bloginsa ja mahdollisesti lopetti bloggaamisen kokonaan. Vain ja ainoastaan omien lukijoidensa vuoksi. Ei ole ensimmäinen ihminen, ei ole ensimmäinen kerta. Eikä tällä menolla viimeinenkään. Olen lisäksi seurannut, kun pitkäaikainen hyvä ystäväni selvästi pahoittaa mielensä ihan muutamasta kommentista -taitohan se on toki sekin, että saa muutamalla sanalla pilattua jonkun ihmisen koko viikon. Kuinka hyödyllinen taito sekin on, no, se onkin sitten ihan eri asia. Minä kestän haukkumisia ja arvostelua ihan mielettömän hyvin, mutta kaikki eivät. Joillekin raja tulee aiemmin vastaan. Joillakin on blogin ulkopuolisessa elämässä jo tarpeeksi rasitteita, ja tämä ihminen haluaisi istahtaa hetkeksi tietokoneensa ääreen, kirjoittaa ihanasta ja rakkaasta hevosestaan ja unohtaa muut murheet. Palatessaan Bloggeriin näkyy uuteen kirjoitukseen tulleen muutama uusi kommentti; joku kiva, ja joku sellainen, missä joko kaivetaan vinossa olevasta karvasta järkyttävä show, muuten vain lynkataan ihminen tai hänen hevosen pito- tai käsittelytapansa, arvostellaan hevosta selvästi negatiivisessa ja ei-rakentavassa mielessä. Selvästi tarkoituksena vain aiheuttaa paha mieli ihmiselle. Te ette voi koskaan tietää mitä kirjoittajalle kuuluu blogijuttujen ulkopuolelta. Ette koskaan. Sama ihminen, joka nyt kirjoitti kuinka kävi maastossa hevosensa kanssa ja kirjoitti, kuinka hevonen oli niin kiltti ja rauhassa käveli maisemia katsellen, oikeasti itki juuri kuolleen isovanhempansa perään ja meni tallille nollaamaan tilannetta, ja jätti kirjoituksestaan tuon itkuosuuden pois. Sama ihminen, joka kirjoitti hyvin menneestä kilpailusuorituksestaan, taisteleekin sisällään asuvaa demoniaan vastaan ja on vakavasti sairas. Sama ihminen, joka lisäsi ihanan videon hevosestaan, kärsii alkoholistivanhemmistaan. Et voi ikinä tietää, ellet ihan oikeasti tunne kyseistä ihmistä. Ja jos tunnet, älä herranjumala mene toisen blogiin levittämään noita asioita, vaan jos et kestä kyseistä ihmistä, katko välit.

Vaikka kirjoitankin suhteellisen syvällistä blogia ja kerron päivistämme tarkemmin kuin "Tänään oli valmennus, poni meni hyvin, mutta tiputti lopuksi yhden puomin väsähdettyään alkutreenien harjoituksista. Tässä kuvia tältä päivältä."-tyylisesti, (jossa ei btw ole mitään vikaa, minä vain tykkään kirjoitella ja lukea) on tämäkin vain pienen pieni pintaraapaisu meidän, ja etenkin minun elämästäni. Mietin jokaisen sanani enemmän tai vähemmän tarkasti, riippuen kellonajasta, selitän kaiken että miksi ja miten ja perustelen lähes kaiken, ja pyrin oikolukemaan ja -luetuttamaan kirjoitukseni ainakin pariin otteeseen ennen sen julkaisua. Kaikki sen takia, ettei joku pystyisi vääntämään ja kääntämään sanojani, ja ihan vain ehkäistääkseni väärinymmärryksiä.

Ilkeiden kommenttien lisäksi itse tunnistan miinukseksi sen, että jostain syystä stressaan postaamista. Pakko saada jotain täytettä blogiin, pakko postata edes kerran kuukaudessa, pakko pakko. Mutta kun ei ole, mutta kun en tajua sitä. Tätä ongelmaa tuskin on kaikilla, mutta ihan oikeasti joskus tulee vain sellainen olo, että sama poistaa koko blogi kun en jaksa päivitellä tarpeeksi usein pitääkseni lukijoita mielenkiinnossa meitä kohtaan. Hetken hakattuani päätä seinään totean, että kirjoitan tätä kyllä ihan vaan edelleen itselleni, jotta voin helposti palata ajassa taaksepäin ja muistella joitain kohokohtia muutenkin kuin pelkkien kovalevyille tallennettujen kuvien avulla.

Bloggaamisen hyödyistä taas ihan heti ensimmäisenä tulee mieleen se, että löytää samanhenkisiä ihmisiä. Täysin blogin ansiosta olen löytänyt Annikan sekä Adelen, blogien ja Toisinhevostelijoiden kautta Bessien ja Anutuksen, ja blogien ja Petsien avulla Jessin, Raipen, Minkan, Sandran, sekä muita, mahdollisesti jo blogiharrastuksen lopettaneita ihmisiä. Lähes kaikkien kanssa olen viettänyt mahdollisesti useitakin tunteja jutellen, tai vähintäänkin vaihtanut muutamia kommentteja. Nämä ihmiset yhdessä muutaman muun kanssa ovat auttaneet jaksamaan, kun toisinaan tuntuu, että olen ihan yksin tässä maailmassa kummallisine hevostelutapoineni. 

Näiden lisäksi olen saanut tietoon joitain asioita Koon menneisyydestä, olen löytänyt hevosia joita minä tai siskoni olemme hoitaneet vuosia sitten, olen viettänyt tunteja ja taas tunteja koneen ääressä kun olisin voinut olla tekemässä jotain typerämpääkin (tai järkevämpää...) ja saanut niin järjettömän ihanaa palautetta että saan tälläkin hetkellä kylmiä väreitä kun muistelen niitä. Vaikka lukijakuntani on suhteellisen pieni, olen onnistunut eksyttämään tavattoman ihania ihmisiä tänne, jotka osaavat sanoa juuri oikeat sanat jos mieleni tekee nakata hanskat tiskiin, nostaa kädet ilmaan ja lopettaa hevostelu. Tätä postausta varten luin kaikki kommentit, ja voi että niistä tuleekin hyvälle mielelle! Oli siellä kyllä ihan jäätävääkin settiä, terkkuja vaan Veeralle, Sohville ja Ronjalle...

Joten mieti. Omilla sanoillasi, muutamalla kirjainyhdistelmällä, voit joko pilata toiselta mahdollisesti koko harrastusinnostuksen, tai voit pelastaa jonkun päivän. Sanat ovat voimakkaita, ja sinä itse päätät miten niitä käytät.