lauantai 31. elokuuta 2013

Pohdintaa tästä hetkestä ja tulevasta

Olen kyseistä aihetta pyöritellyt jo vuosia päässäni, ja viimeiset pari viikkoa mietiskellyt asiaa myös ystävieni kanssa. Ja kukaan ei osaa sanoa oikein mitään, en edes minä. Joten päätin kirjoittaa asian julkiseksikin, josko joku olisi joskus ollut samassa tilanteessa -tai olisi tälläkin hetkellä?

Asia koskee siis lähinnä Koota, ja sen loppuelämää. En todellakaan tiedä, mitä teen sen kanssa. Faktahan on se, että poni ei ole kunnossa. Suurin todennäköisyys on nivelrikolla ainakin oikeassa takasessa; polvessa tai vuohisessa -enkä ihmettelisi, vaikka sillä olisi muissakin nivelissä vikaa. On pieni mahdollisuus, että ponilla olisikin jotain muuta, jotain vähän lievempää.

Toinen fakta on se, että meidän rahatilanne on heikko. Minulla olisi varaa maksaa ponin kuvautus, mutta ihan totta puhuakseni, en ole yhtään innostunut laittamaan viiden vuoden säästöjä (tulevaa kämppää, autoa tai muuta sellaista varten) vain siihen, että hyvin hyvin suurella todennäköisyydellä eläinlääkäri toteaa, että ponilla on kuin onkin nivelrikkoa kintuissa, eikä sille voi tehdä yhtään mitään. Nivelrikko ei nimittäin parane, ei koskaan, eikä sen kehittymistäkään saa oikeastaan pysäytettyä. Hevosen voi saada käyttökuntoon kipulääkkeillä ja tukiravinteilla, mutta tuo ensimmäinen sotii minun etikkaani vastaan niin pahasti, ettei se ole missään nimessä vaihtoehto.

Kolmas fakta taas on se, etten voi elää ilman tuota ponia. Ihan mahdoton ajatus. On joitain päiviä, ehkä kerran kuukaudessa, kun ajattelen, että sehän olisi vain helppoa, suorastaan helpotus! Minulla olisi kerrankin varaa ostaa jopa itsellenikin jotain, koko perheen elämä helpottuisi huomattavasti, minun elämä olisi huomattavasti stressittömämpää ja kaikkea muutakin. Voisin keskittyä vaikka niihin autoihin, ollakseni edes vähän katu-uskottavempi automaalari. (kaksoispiste-isodee lainausmerkeissä tähän) Mutta mitä ihmettä tekisin ilman tuota? Mihin tuhlaisin kaiken vapaa-aikani? (ja rahani) Kenen luokse voisin juosta vaikka keskellä yötä, kun tulee paha mieli?

Koon poistumisen jälkeen jää minun hevosharrastukseni kokonaan. En voi hevostella ilman omaa. En kestä katsoa, kuinka omistaja ei huolehdi hevosestaan riittävän hyvin -ja jos taas huolehtii, ei hänellä ole mitään tarvetta lisäkäsille. Maalaisjärjen käyttö näyttää unohtuneen ainakin täkäläisiltä hevosen omistajilta, joko vedetään ihan överiksi esimerkiksi loimittamisen ja ruokinnan suhteen, tai kaikki tehdään hällä väliä-asenteella -enkä siedä kumpaakaan. (tähän toinen kaksoispistedee) Uutta hevosta en hanki, en ainakaan vuosiin. En kestä tätä stressin määrää. Jos joskus vielä kavioeläimen hankin, se tulee omaan pihaani. En enää koskaan lähde pitämään hevosta vuokratallilla, ei vain pää kestä meininkiä niillä -nykyisessä talli on kiva, omistaja on kiva, mutta hevosten omistajat on jotain niin ARGH! Saadakseni pihaton pihaan, vaaditaan tosiaan sitä pihaa, huomattavasti enemmän kuin tässä tuhannen neliön taajamatontilla. Maalle isolle tontille muuttamiseen taas vaaditaan sitä rahaa, ihan kiitettävästi.

Ajatus hevostelun lopettamisesta taas tuntuu lähinnä... oudolta. Sellaiset 11 vuotta olen tätä tehnyt ja rakastanut, viimeiset vajaan kahdeksan vuotta oman ponin kanssa ja sitä ennen muutama vuosi lainaponeillen ja tunneilla käyden. Onko oikeasti olemassa elämää ilman jokapäiväistä tallilla käyntiä?!

Tilanne Koon osalta ei ole mitenkään kriittinen, se elää (ainakin lähes) kivuitta hevosenelämää isolla laitumella ystäviensä kanssa -totuutta siitä, onko sillä lepotilassakin kipuja, en tiedä, poni ei ole tähän päivään mennessä minulle puhunut. Liikutukseen tuo kuitenkin oireilee.

Kävin jokunen päivä sitten ihan normaalisti iltatallia tehdessäni ruokkimassa ponin, mutta se väkipakolla tunki mukaani. Otin vesitonkat, heinäpussit ja ruokakupit mukaani, avasin laitumen langat ja lähdin kävelemään talliin -kavio-otus kipitti ihan kannoillani. Keräsin talliasukeilta kupit, suljin valot ja ovet, ja lähdin takaovesta pihalle poni edelleen kannoillani. Suljin viimeisenkin oven, ja hyppäsin ponin kyytiin puulaatikon päältä.
  Ohjasin sen tallin pihan ja pyörätien liittymäkohtaan, maiskautin ponin liikkeelle ja suljin silmäni. Poni kääntyi oikealle, käveli reippaan verkkaista vauhtia merelle päin, kääntyi taas oikealle ja meni polkua alaspäin. Käveli polun loppuun, kiipesi ylös, kääntyi vasemmalle ja kurvasi kotimme pihaan. Itketti ja nauratti, ihana poni! Jätin ponin pihalle kuin Lucky Luke Jolly Jumperinsa konsanaan, hain sille muutamat porkkanat ja jatkoimme matkaa.
  Ohjasin sen tiemme alkuun, jossa se valitsi kääntyvänsä vasemmalle takaisin polulle päin. Polulla oli kuitenkin jotain hyvin jännittävää, eikä poni voinut sinne mennä, vaan kääntyi takaisin kotiani kohti. Ja toisti sen muutamaan otteeseen, kunnes sanoin, että mennäänpä toista kautti. Takaisin päätien pyörätielle päästyämme poni kuitenkin ehdotti kääntymistä oikealle suoraan (=tallille päin) menemisen sijaan. Kävimme sitten heittämässä 1,6 kilometrin lisälenkin, jonka aikana myös ravasimme noin viisi askelta ja laukkasimme ehkä saman verran. Kaikkiaan reissu oli noin 3 kilometrin mittainen, ja tuon teimme vajaaseen tuntiin -eli hyvin verkkaisesti, olkoonkin, että jonkun aikaa vietimme pysähdyksissä pihallamme.
  Päästin ponin laitumelle, ja se lepuutti sitä oikeaa takastaan lähes koko ajan. Huoh. Ei kuitenkaan mitään aristusta, vieläkään, ja liike oli ihan normaalia.

Nyt tässä pohdin, että jos joku tietäisi jonkun, joka kaipaisi hevoselleen pihattotoveria Haukiputaan seudulla, voi meistä vinkata eteenpäin. Talliin tuota ei voi asuttaa, tai se yskii keuhkonsa pihalle, (ja minä revin hiukset päästä) ja poni on muutenkin huomattavasti parempikuntoinen pihalla asuessaan. Kulkeminen kun ei enää ole niinkään ongelma, kun olen vihdoin päässyt tästä pienestä kylänosasta eteenpäin ja jopa ihan Haukiputaan kylälle saakka kouluun!
  Poni on ehkä maailman helpoin eläin ikinä, pysyy villalanka-aidoissa, (tai irtikin) on tullut tähän mennessä toimeen noin 20 eri hevosen kanssa (kaikki, joiden kanssa samaan tarhaan on laitettu) ja on etenkin perustoimenpiteissä niin helppo, ettei kukaan voi joutua ongelmiin tuon kanssa. Omistajakin purkaa turhautumisensa ihan vaan kotona, tallilla ollessaan on kiltisti suu kiinni ja yrittää aiheuttaa mahdollisimman vähän vaivaa. ;)

Mutta katsellaan. Blogin tulevaisuus on ihan yhtä vaakalaudalla, kuin hevosenkin -saa nähdä, milloin keksin jotain kirjoitettavaa, nykyarjesta Koon kanssa ei nimittäin ihan yhtään mitään tipu, vaikka kuinka yrittäisin puristaa viimeisetkin mehut hyvin jännästä elämästämme. Muutama haaste pitäisi tehdä, joten nähkäämme taas niissä merkeissä?

Sen voin sanoa, että aika monta ja muutaman muunkin nenäliinapaketin olen tämän vuoksi kaupasta kotiin kantanut.

Laitoin muuten nyt kommenttien valvonta-ominaisuuden päälle, sillä tiedän, että tämä postaus tulee jakamaan mielipiteitä hyvinkin paljon. Asiahan ei hankaloita itse kommentointia yhtään, kommentit ainoastaan julkaistaan viiveellä.

sunnuntai 18. elokuuta 2013

Terveisiä nuhanenältä!

Viimeiset kolme päivää olen ollut aika pitkälti sängyn ja flunssan oma, mitä nyt poni on pitänyt käydä toki kumisaappaat jalassa hoitamassa. Tänään sain vihdoin oltua koneella sen verran, että sain koottua tuon viime lauantaisen maastoreissun videon, ja the masterpiece alla.


Metsämöngerrysvideoista suurkiitos Veeralle, joka urhoollisesti jaksoi juosta perässäni kamera kädessään.

Ja miksikö kumisaappaat jalassa? Kumisaappaat, erinäisine lisäsanoineen, kuten "vihreät hai kumisaappaat", "kumisaappaat jalkaan", "kumisaappaat jalassa", "hai kumisaappaat" jne ovat "krrsu.blogspot.fi"-hakusanan jälkeen suosituin. Mitä_ihmettä?! Monestiko olen kumisaappaista kirjoitellut..? En tietääkseni kovinkaan useasti, mutta ehkä minun täytynee vaihtaa poniblogi kumisaapasblogiksi. Onhan minulla sentään ehkä maailman hienoimmat punaiset kumisaappaat -eivät kylläkään Hait.

torstai 15. elokuuta 2013

Armotonta angstausta koska kesäihottuma

Varoitan jo tässä vaiheessa; kuvat voivat järkyttää herkimpiä katsojia. Ja valokuvaajia. Ja kuvafriikkejä.

Kesäihottuma, tuo Saatanan lahja hevosmaailmalle. Oikeasti. En vain keksi mitään lievempää ilmaisua kyseiselle taudille, en ainakaan tällä hetkellä. Aloittakaamme eilisestä.

Tulen tallille, ja jo ovella Elli ja Veera sanovat, että älä mene katsomaan poniasi. "Joojoo oli se eilenki reikänen", ja hetken päästä talutan ponia talliin -ja manaan kaiken mahdollisen alimpaan mahdolliseen koloon. Ponille päitset ja naru naamaan, minä ja Veera kyytiin (apua, ylitimme juuri ponin painorajan, ja minulla on ihan oikeasti huono omatunto tästä vieläkin!) ja kohti kotiani. Tosin jo alkumatkasta piti irroittaa naru päitsistä ja siirtää se kaulalle, koska ei matkantaittamisesta, tai lähinnä ponin ohjaamisesta muuten tullut yyyhtään mitään. Oikoreittiä kotipihalle, jossa poni laidunsi hetken, ja kävin hakemassa sisältä shampoota, vauvaöljyä ja pari pyyhettä.

Tallilla öljysimme Veeran kanssa ponin vauvaoljyllä, vuolin etukaviot ja pesimme hevosen läpikotaisin yrttishampoolla, joka olikin ensimmäistä kertaa testissä. (8 in 1 Herbal Shampoo -Kärkkäiseltä koiraosastolta -50% eli muutaman euron purkki. Koo on about aina pesty joko Probilla/Pioneerilla [sopii kaikille ihmisistä norsuihin] tai koirashampoilla -sille on kerran ostettu ihan ikioma aloe vera-heppashampoo Ruotsista.) Pesun ja kuivauksen jälkeen poni hukutettiin erinäisiin rasvoihin, jotka esittelen myöhemmin, ja poni päästettiin loimitettuna takaisin pihalle.

Välissä tasan 7 vuotta, 10 kuukautta ja 20 päivää -hävettää myöntää, että poni 
on nyt melkein jopa kamalemmassa kunnossa kuin tuolloin... Onpa ponista
muuten tullut vanha, merkit levinneet ihan mielettömästi!

Tänään menin sydän hakaten tallille, ja olin aivan varma, että vastaan portille kävelee entistäkin reikäisempi eläin. No ei paha, vähän harjaa hangannut lisää ja siinä se. Kuorin ponin loimestaan, harjasin pahimmat pölyt pois ja aloitin kutinanpoisto-operaation. Edellisenä päivänä ilmestynyt kudosnestettä vuotava hankauskohta paljastui tänään jouhia ja roskia ympäriltä nyppimällä vaaleaa töhnää vuotavaksi. Sillä on parina edellisenä kesänä ollut vähän tuon tyyppisiä, ikäänkuin finnejä, joita puristamalla tulee talia, tai jotain likaa. Tämä kuitenkin oli ihan auki ja verestävä ja laaja, yh. Heitin ponille Pioneerit häntään ja jalkoväliin, ja aloin huuhtomaan niskan takana olevaa koloa ruiskulla. Ensiksi ruiskuttelin ihan pelkällä vedellä, ja sen jälkeen Betadine-liuoksella. Rasvoja, rasvoja ja taas niiiin paljon rasvoja koko poni täyteen. Kutinanpoisto-operaatiossa kuluikin rattoisasti tunti illastani, jee. Otin myös kuvia, joita alla. Pahoittelen kovasti kuvien laatua, mutta mukanani oli vain videointiobjektiivi, jolla en todellakaan tykkää kuvata, ja jonka valovoima riittää vain salamaräpsyihin. Ja joo, tosiaan, ponilta lähti ne viimeiset kymmenen jouhta otsatukastakin, säälitti sen katsominen...

Toisessa kuvassa näkyy haava, ja vaaleana arpi, kun korva oli ihan verillä vielä hetki sitten...

Kaula- ja otsareikiä.

Niskareikä

Haaroväli, häntä, haaroväli, etujalkojen väli. Hvt on oikeasti ihan auki tuosta "pussista",
 en saanut kameraa kohdistettua oikein. Hyih.

Kaula rasvattuna & käyttämäni aineet + välineet; Abilar-pihkavoide, halpis-Bepanthen, sinkkivoide, 
Helosan, Pioneer-saippua, Betadine, vauvaöljy, ruisku + kuppi, sekä vanulappuja.

Miettikää ihan oikeasti kahdesti, ennenkuin ostatte hevosen tietäen, että sillä on kesäihottuma. Joo, ei Koollakaan ole tämä näin paha ollut... seitsemään vuoteen? ja viime kesän jouhikuvat löydät vaikka täältä. Edes loppusyksyllä ponnyn tilanne ei juurikaan pahemmaksi muuttunut, vähän hankaili muttei yhtään radikaalisti. Ja mistäkö erottaa kesäihottumaisen ja normihankaajan? Kesäihottumaisen hankauskohta on selvästi lämpimämpi kuin muu hevonen, oikeasti kuumottava. Sen iho menee helposti "norsunnahalle", eikä hankaaminen lopu, kun karvat on hangattu, vaan hevonen voi hangata itsensä aivan vereslihalle saakka. Nämä ovat helpoimmin tunnistettavat merkit. Koolla esimerkiksi koko kaulan yläosa on käteentuntuvasti kuuma, norsunnahalla (ei pahasti, eikä kovettunut rasvauksista johtuen) ja rei'illä, osittain jo haavoilla ja kudosnesteellä.

Tämä on viimeinen kesäihottumainen hevonen, jonka tietentahtoen omistan. Poikkeuksena voin sanoa kesäihottumaisen, jonka kanssa olen elänyt monta kesää ja jonka oireet tiedän -ja tiedän, että ne saa pois. Minun pääni ei kestä tätä, ja jos (luultavasti) huomenna saapuva Prob-paketti ei auta, pakkaan ponin, marsut ja koiran laukkuun, ja muutamme Huippuvuorille jääkarhusyöteiksi polttiaisia karkuun.

Kyseessä on ihan järjettömän ärsyttävä sairaus, sekä hevoselle, että omistajalle. Rahaa palaa ihan järjettömiä summia joka ikinen kesä. Kannat selkä vääränä sadan euron ihottumaloimia kotiin paikattavaksi ja pestäväksi. (ei, ne 200-400 euron Bucasin ja ties minkä loimetkaan eivät kestä yhtään tämän enempää ihottumaisella, se rikkoo kaiken) Metsästät pitkin laitumia tiputettuja ja silputtuja kymmenien eurojen huppuja. Kannat kädet särkien biotiinia kaupasta. Yrität kaikkesi, ja hevonen jatkaa hankaamista. Hevonen ei ole koskaan kesällä edustuskunnossa, ja minua hävettää riisua siltä loimi pois tallissa, jos siellä on joku muu minun seuranani Ellin tai Veeran lisäksi. Olen aivan varma, että osa tallilaisista jeesustelee, kuinka en (taaskaan) hoida ponia, ja kuinka se kärsii niin mahdottomasti. Sen voin kuitenkin sanoa, että kaikkeni olen yrittänyt, mitä näillä resursseilla voin. Seuraava askel olisi heittää poni Ökozon-kuurille, mutta ihan oikeasti, ei minulla ole varaa maksaa noin 450 euroa kuukauden-kahden yrtti-shampoo-öljy-kuurista, joka ei myöskään välttämättä toimi.

lauantai 10. elokuuta 2013

Lastenponit ja superpitkä postaus

Meillä oli pidennetyn viikonlopun kylässä erään koiramme sekä marsujeni kasvattaja perheineen. Perheen tytöt halusivat käydä poneilemassa, ja pääsivätkin mukaani tallille sunnuntaina ja maanantaina. Lauantaina kävin juoksuttamassa ponia pellolla kaikissa askellajeissa molempiin suuntiin, ja pari viikkoa maasta- ja toisen hevosen selästäkäsin käynti-pikkuhölkkä-liikutettu poni liikkui puhtaasti, joten tytöt saivat luvan käydä ponin selässäkin.


Sunnuntai-iltana kipitimme tallille porkkanapussin kera, haimme varusteet hoitopaikalle ja ponin talliin. Siellä Koo sai hyvän harjauksen pikkutytöiltä, porkkanoita, sekä yllensä päitset ohjilla ja juoksutusliinalla. Tytöistä nuorempi talutti ponin kentälle ja vanhemman punttasin ensimmäiseksi kyytiin. Poni oli liinassa, ettei se juoksisi koko ajan joko minun luokseni tai kentän reunalle syömään, mitä se teki viime vuonna tyttöjen yrittäessä ohjata. Opetin, miten ohjia pidetään käsissä, miten ponia liikutetaan sivuttaissuunnassa pienentämään ja suurentamaan ympyrää, miten sen askelia hidastetaan ja nopeutetaan, miten ravi nostetaan ja korjailin pahimpia istuntavirheitä, kuten etukenoa ja korkealla olevia käsiä. Vanhempi tyttö oli oikeinkin innokas ravaamaan! Kasasin kolmen puomin jonon, jota menimme aluksi kerran tai kaksi käynnissä ja pariin otteeseen ravissakin.


Puolisen tuntia ratsastettuaan vaihdoimme kuskia, ja nuorempi pääsi ponin kyytiin. Hänelle samat opit ponin ohjaamisesta. Tämä parivaljakko viihtyi paremmin käynnissä, mutta ottivat muutamat ravipätkät. Menimme myös puomisarjaa. Korotimme keskimmäistä puomia noin viidentoista sentin korkeuteen, jota myös tulimme käynnissä. Kävimme myös kiipeämässä kentän vierellä olevan vallin. Kun nuorempikin oli ratsastanut puolisen tuntia, ratsasti vanhempi ilman talutusta kun kannoin puomit ja tolpat takaisin estevarastoon.


Ihan lopuksi kävimme pellolla ottamassa vähän yhteiskuvia tytöistä ja ratsusta, jonka jälkeen vanhempi tyttö talutti ponin talliin jossa hoidimme ponin loppuun, teimme ruuat ja veimme ponin iltapuuroineen pihalle.

Ponilla oli hieman hankaluuksia lukea noin pieniä kuskeja, mutta suoriutui kuitenkin tehtävästään loistavasti.


Maanantaille saimme Syppeäkin lainaan, joten haimme ponit ja kupit talliin, ja tytöt alkoivat harjaamaan ratsuja. Taas kerran perusteellisten harjausten jälkeen hevosille varusteet päälle; Koolle päitset ohjineen ja Sypelle hackamoresuitset yläohjilla sekä satula. Nuorempi valitsi ratsukseen Koon, ja vanhempi Sypen, joten tytöt taluttivat ratsunsa kentälle ja autoin kuskit kyytiin.


Syppe toimi pienen kuskin kanssa kuin olisi ikänsä alkeisratsuna ollut! Koo käveli verkkaista tahtia vieläkin pienemmän kuskin kanssa, eikä sillä tosiaan ollut kiire yhtään mihinkään. Opastin taas tyttöjä vähän istunnan kanssa, ja molemmat saivat varsin hyvin ohjattua ratsunsa siihen suuntaan, mihin oli tarkoituskin. Eniten hankaluuksia tuotti ehkä se, etten minä tajunnut, etteivät tytöt tiedä paljoakaan hevossanastosta; maiskutus ei ole ohjien heiluttamista, ratsastusreitit olivat ihan hukassa ja päädyimme tekemään vain ympyröitä ja niitä pisaran mallisia suunnanmuutoksia ym. Vanhempi ravasi Sypelläkin, nuorempi halusi jatkaa vain käynnillä.



Jossain vaiheessa vaihdoimme ratsuja. Vanhemmalla ja Koolla ei ollut mitään ongelmia taaskaan, poni kipitti varsin tyytyväisenä pitkin kenttää kuskin haluamaan suuntaan kuskin haluamalla temmolla. Mikä lie sille tullut, ennen se on vain kuskannut pikkukuskeja pitkin kenttää täysin oman mielensä mukaan... Syppe taas ei halunnut pysyä hetkeäkään paikoillaan, mutta Koon jäädessä seisomaan Sypen eteen, se seisoi paikoillaan sen verran, että sain pienen kuskin kyytiin. Kuskia vähän jännitti, joten kuljin ratsukon vierellä muutaman kierroksen ajan, ja vaihdoimme taas ratsut.


Tytöt ratsastelivat vielä jonkin aikaa kentällä, ja loppukäynneillä menimme vallin kautta kaupoille, kaupoilta soratietä kentän viereen, ja peltolenkin kautta talliin. Molemmat ratsureimat halusivat jäädä pellolle syömään, joten viimeisessä vaiheessa kesti melko kauan aikaa... Talliin päästyämme hevoset saivat harjaukset, herkut ja hoidot, ja pääsivät takaisin tarhaan. Ratsastuskertoja tytöillä on takana ehkä kymmenisen kappaletta -kyllä sitä saa taas olla ylpeä perusjärkevistä punaruunikoista, joihin voi lähes aina luottaa!


Tiistaina kävimme parin tunnin käyntipainotteisen maaston Janitan ja Tufferin kanssa. Kyseinen parivaljakko asustaa siis tallilla, mistä siirryimme Kivariin marraskuussa 2010, ja jossa vietimme neljä vuotta. Oli ihanaa nähdä Tuffer, 31-vuotias ponipappa, ihan mielettömän hienossa kunnossa! Koo jäi jopa sen jälkeen joillain pätkillä... Kävin myös näyttämässä Janitalle kahluupaikan, jossa ponit pääsivät myös vähän kuopimaan ja syömään vesikasveja. Tiistaina tuli muuten tasan kuusi viikkoa siitä, kun edellisen kerran istuin Koon kyytiin! Menipä aika nopeasti, luulin, että olin ratsastamatta ehkä kolme-neljä viikkoa...


Keskiviikkona kävinkin enemmänkin ponin kyydissä, nimittäin kävin ensimmäistä kertaa kuuteen viikkoon ja yhteen päivään ratsastamassa ponilla kaulanarulla. Ja voi Vilijonkka, tuo hevonen ei koskaan ole ollut noin mahtava! Se toimi... noh, täydellisesti. Ihana, ihana poni! Ja teimme sitäpaitsi suhteellisen haastaviakin tehtäviä; laukkaympyröitä keskellä kenttää, superpientä kavaletti/puomisarjaa, temmonvaihteluita ravissa ja laukassa, laukanvaihtoja, taivutuksia ja ties mitä. Niin se vaan toimi, mielettömän hyvin. Tietenkin juuri sellaisena harvinaisena päivänä, kun en kameraa ottanut tallille mukaan -mukana ollut Veera olisi voinut kuviakin ottaa... Loppuun harjoittelimme vielä vähän agilitya, josta poni ei vieläkään ole kovin innostunut, mutta hyppäsi muutamaan otteeseen kymmenen sentin korkuisen esteen lähettämällä.


Torstaina poni pääsi juoksemaan kentälle vapaana Sypen kanssa, saan Elliltä ehkä jossain vaiheessa kuvia... Tänään perjantaina en käynyt kuin ruokkimassa ponin, huomenna olisi tarkoitus käydä kaulanarumaastoilemassa.


Tuosta takakintusta vielä sen verran, että se on nyt tosiaan ollut lauantaista saakka täysin oireeton. Poni on liikkunut niin puhtaasti kuin kukaan koskaan voi, ja hirmu mielellään. Nyt olisikin tarkoitus taas hiljalleen alkaa liikuttelemaan ponia, ja jos se vielä alkaa oireilemaan, niin vaikka talutan sen klinikalle kuviin. Kumma kyllä, ponin kunto on pysynyt oikeastaan ennallaan, eikä se hikoa tai hengästy yhtään sen helpommin kuin aiemmin. Tosiaan, sellaiset kahdeksan viikkoahan tuo on lähinnä kävelyliikunnalla ja tarhailulla ollut.


Ja ihan oikeasti yritin saada tästä tiiviin ja lyhyen postauksen... Ei ilmeisesti onnistunut. Kuvissa näkyviä lapsia on muuten kielletty toimimasta ilman kenkiä kenenkään muun kavioeläimen kanssa, kuin Koon. Kuvista sunnuntaiset ovat Iidan & Sagan ottamia, loput minun. Nyt voin hyvillä mielin toteuttaa suunnitelmani, ja alkaa pitämään 4Hn ponikerhoa, kun ponikerhoponihevoset ovat virallisesti lapsiystävällisiksi testattuja! Kymmenen pistettä ja ilmainen kauranjyvä muuten sille, joka huomaa, mitä ponille on käynyt...


Loppuun vielä sellainen infon poikanen, että Bessie kiltisti lainasi Metal in the Mouth-kirjansa minulle, ja tulen mitä luultavimmin kirjoittamaan siitä jonkin sortin tekstin tänne blogiin. Kunhan saan sen luettua ensin... Ensivaikutelma on varsin hyvä. (ja kamala...) Piti ilmoittaa syystä, että saan sen postauksen todennäköisemmin tehtyä, kun sen olen julkisesti luvannut.

Maailman paras poni!