Meillä on ollut Koon kanssa parisuhdekriisiä meneillään, joten blogin päivittely on jäänyt taka-alalle. Tänään aamutallin jälkeen hautasimme sotakirveet ja saimme sovinnon aikaiseksi, ainakin toistaiseksi. Perjantainen rälläysreissu oli totaalinen farssi, jonka jälkeen vannoin että tuo poni lähtee ja vaihdan hamstereihin ja/tai postimerkkien keräilyyn. Olihan muuten tallin omistajalla hauskaa kun vuorostani minä itkin toimimatonta hevostani, aiemmin roolit ovat olleet toisinpäin... Torstaina Koolla muuten alkoi antihistamiinikuuri, poni syö tällä hetkellä 10 Histeciä päivässä, saa nähdä kuinka korkealle pitää annostusta nostaa...
Lauantain molemmat ponit saivat hengata omissa oloissaan, mutta tänään karsinat siivottuani hain Koon talliin, harjasin oikein pitkän kaavan mukaan ja hengailimme pahat vibat pois, jonka jälkeen rasvasin ja loimitin ponin ja päästin sen tallin ovelta laiduntamaan hakeakseni Sandran talliin. Vaihdoin Sutturan narun liinaan ja otin juoksutusraipan mukaan ja suuntasimme kentälle, jolloin Kookin käveleskeli perässä laiduntamaan hiekka-alueen reunalle. Alkuperäisenä tarkoituksenani oli vain rälläyttää Sandralta turhat energiat ettei se olisi ihan mahdoton huomisissa terapioissa, mutta sainkin idean kokeilla, mitä poni tuumaa esteistä. Muutaman puomin poni on viisivuotisen elämänsä aikana ylittänyt, mutta tietääkseni estettä ei koskaan. Tuttuun tapaansa Sandra ei tätäkään ihmetellyt, sen kun rallitti yli, ja välillä imi esteelle kummallisista suunnista vaikkei tarkoituksena olisikaan ollut hypätä tätä. Jaksoin hakea kameran tallista videoimaan vasta tässä vaiheessa, kun olin käppyräpuomeista (jotka ovat ehkä puolet normaalipuomien painosta, joten niitä voi kantaa vaikka neljä kerrallaan) rakentanut ravipuomit. Niitä kirmasimme nuo kerrat mitkä videollakin näkyvät, loppuun muistuttelimme vielä siirtymisiä ääniavuin ja Sandrakin pääsi laiduntelemaan. En tiedä saako videosta muuta irti kuin huonon olon, ponilla kun jalat tikittävät mahdotonta vauhtia kameran pysyessä paikallaan. Mutta siinä pätkä tämän päivän tekemisistä! En tiedä mikä ongelma Bonazalla taas oli, mutta se tosiaan rälläsi pierupukkilaukkaa pitkin tarhaa ties kuinka kauan, ja nämäkin tallentuivat kameralle...
Edellispostauksen lopulla mainitsinkin, että blogin poppoo, ulkonäkö ja nimi muuttuvat. Tässä tämänhetkinen, banneri on tosiaan Veeran käsialaa.
Edellinen ulkoasu, jota katseltiin kymmenen kuukautta, oli tämä:
Huomattavan yksinkertaisempaan tyyliin palattiin siis taas, olikinhan tuo edellinen melkein liiankin hieno meille puskajusseille!
Senni taas on hevonen, joka ei muistaakseni ole vielä koskaan tässä blogissa esiintynyt; Veeralla ylläpidossa oleva 15-vuotias oldenburgtamma. Hölmönnäköisellä päällä varustettu, mutta mahdottoman mukava otus! Veeran äidin hevonen Velmu sekä Senni muuttivat alkuvuodesta Virpiniemeen, joten hevosia ja omistajiaan on tullut nähtyä jos ei päivittäin, niin ainakin useamman kerran viikossa. Viime kuussa sain ylipuhuttua Veeran tuomaan vielä kovin pörröisen Sennin kameran eteen, kun aina aiemmin Veera oli kiljunut että noin kummallisennäköisestä hevosesta hän ei kuvia halua. Kamera tekikin taikoja, tammahan näyttää kuvissa ihan söpöltä poniinihevoselta! Senni onkin myös ehkä miellyttävin kuvattava sitten Paparazzien; tamma katselee korvat hörössä vuoroin kameraan ja vuoroin vähän sen ohi, pysyy kiltisti paikoillaan eikä hermostu vaikka sitä siirrellään paremman valon luomiseksi.
Keskiviikkoiltana Veera kysyi josko ehtisin käydä kuvaamassa ratsukkoa kentällä, ja ennen iltatallia käväisinkin kamerani kera mutkan naapurissa. Kirosin aurinkoa, joka ei osannut päättää pysyykö se pilvessä vai paistaako paljaalta taivaalta ja yritin parhaani mukaan saada edes jotain aikaiseksi. En onnistunut tehtävässäni kehuttavanlaisesti, kun ylläoleva kuva on aikalailla päivän onnistunein...
Tästä lähdettiin...
Hyvän tovin tuuppailtuaan Veera kysyi, haluanko minä käydä selässä. Yritin pistää vastaan, mutta kohta olinkin vaihtanut punaiset kumisaappaat ratsastussaappaisiin, työtahmahanskat Roeckeleihin ja lämpimän DIY-pipon Charles Oweniin.
... ensimmäinen laukannosto näytti tältä... ("Sun ohjat lärpättää!")
Edellisen kerran olin hevosen selässä viime kesäkuussa, mikäli tallimme suomenhevosta, jolla olen muutamat maastot rällännyt ja pari kertaa kentälläkin ilman satulaa höntsäillyt, ei lasketa. Kulttuurishokki oli lievästi sanottuna suuri. Ei tuollaisessa höykkyytyksessä voi istua. Kaiholla muistelin aikoja kun ratsastin Syylää säännöllisesti ja olin kykenevä istumaan lähes minkä tahansa hevosen kyydissä hytkymättä tai keskittymättä pelkästään siihen, etten pompi metriä ilmaan joka askeleella.
... ja vähän tämän jälkeen lopetimme.
Veera yritti huudella jotain ohjeita, mutta puolet menivät ohi ja loppuja en voinut toteuttaa kun kaikki keskittyminen meni siihen, etten nyi hevosta suusta, tai hakkaa sen selkää ahterillani. Sennillä oli kuitenkin hauskaa, kerrankin sai höntsäillä menemään vähän miten sattuu, kun oli niin aloittelijakuski kyydissä! Veera paljasti lopuksi ettei ollut uskonut että Senni suostuisi edes kääntymään kanssani, mutta niin vaan pyörittelimme kaiken maailman ympyröitä ja voltteja molempiin suuntiin. Tamma oli kuitenkin mitä rehellisin otus, teki kaiken mitä osasin oikein pyytää muttei mitään ilmaiseksi, eikä hermostunut vaikka kuski tuskaili ja töpeksi minkä ehti.
Koon tukkatyyli 20.-21.5, perjantaina se oli jo auennut alhaalta.
Ponien pikakuulumiset vielä loppuun etten seuraavaan postaukseen mennessä näitä unohda. Koo on hangannut nyt ensimmäisen kerran, perjantaina. Mene kesä pois. Molemmat ovat laihtuneet, Sandran leveydestä on lähtenyt ainakin kymmenen senttiä pois ja Koolla pysyy satula paikallaan ilman geeliä. En uskonut tämän päivän saapuvan koskaan, mutta lauantaisen kahdeksan kilometrin ravi-laukkapätkän jälkeen kysyin Lauralta, että laitoitko muuten alempaa geeliä, kun perjantaina Janita pesi sen ja vei kuivaushuoneeseen. Tallilla tarkistimme asian -geeli ei ollut ponin selässä, vaan edelleen siellä kuivaushuoneessa. Paremmat läskileirikuulumiset tulevat kunhan saan poneista kuvia, mutta voi vitsit miten siistiä! Ponien kunto on myös aivan uskomattoman kova tähän treenimäärään verrattuna -molemmat ihan tosissaan ravasivat ja laukkasivat tuon kahdeksan kilometriä putkeen varsin reipasta tahtia, ainoastaan teiden ylitykset kävelimme. Palautuminen oli nopeaa, eikä kumpaakaan tarvinnut missään vaiheessa pyytää eteenpäin, ja molemmilla oli tallin pihassakin kepeä askel ja edelleen melkein liikaa virtaa. Oho. Perjantaina ponit puolestaan kävivät rälläämässä kuutisen kilometriä niin, että molemmat pääsivät hikien huuhtelulle tallille päästyämme.
Yksi keskiviikon lenkin pätkistä. Sandrankin maastorällät hoituvat muuten nykyään riimulla, taisin lukea muuan suututkimustulokset ja ahdistua. Onneksi Suttu on niin hippiheppa että tamma toimii näin jopa paremmin kuin yksilläkään kuolaimilla.
End? No, the journey doesn't end here. Death is just another path, one that we all must take. The grey rain-curtain of this world rolls back, and all turns to silver glass, and then you see it.
Piilotan blogin huomenna, takaisin palaamme toivottavasti tämän viikon aikana uudella poppoolla, uudella nimellä ja uudella ulkonäöllä. Siihen saakka maratoonaan Taru Sormusten Herraa yhä uudestaan ja uudestaan.
Sunnuntaina pääsin tosiaan seuraamaan seitsemän valjakon työskentelyä Rimpiläisen Leenan silmien alla, sekä osallistumaan itse Sandran kanssa. Koo oli blogin poneista ensimmäisenä, itse toimin kameramiehenä ja ponin taustojen kertojana Lauran hoitaessa ohjastuspuolen. Poni oli taas vaihteeksi mahdottoman fiksusti, ei se turhia ilmaiseksi antanut mutta teki kaiken mitä pyydettiin. Ohjasajajien päivän teemana oli ensiksi saada hevonen kulkemaan suoraan, pysähtymään ja lähtemään liikkeelle pyydettäessä, kulkien neliöllä.
Tämän sujuessa kahdelle sivulle alettiin tekemään ympyrät, molemmat metsää päin eli toinen vasempaan ja toinen oikeaan kierrokseen. Näissäkään ei ruunan kanssa pahemmin ongelmia näyttänyt olevan, jossain välissä tajusimme ottaa raipan Lauran käteen ja poni alkoi liikkua huomattavasti reippaammin -välillä jopa itse ravia tarjoten!
35-minuuttisen valmennustuokion viimeinen tehtävä oli pyörittää hevosia ympyrällä ravissa niin, että ohjastaja kulkee huomattavasti sisäpuolella. Tämä on Koolle varsin tuttua, juoksutin ponia kahdella ohjalla jokunen vuosi (kun liikutin ponia aamuin illoin) sitten lähes päivittäin. Siinä vaiheessa kun ohjastaja oppii pitämään tuntuman tasaisena, alkaa poni automaattisesti kulkea paljon paremmin, kuin se on koskaan minun ratsastaessani liikkunut.
Ihan loppua en ehtinyt katsoa kun siirryin talliin varustamaan Sandraa ajotuokiolle. Kärryjä perään viritellessäni olivat vanhempani saapuneet katsomaan, joiden käsialaa allaoleva materiaali on. Tallista päästyämme huomasin, ettei edellispäivän reilun puolentoista tunnin maastorälläys ollut pahemmin ponin menohaluja vienyt, aisojen välissä oli taas tamma, jolle ei olisi käynti maistunut sitten millään. Tunnin parin saavuttua kentälle pääsimme aloittamaan, ensiksi haeskeltiin taas sopivaa tuntumaa ja hyvää tahtia käynnissä, ja sen löydyttyä siirryimme raviin.
Meidän aluettamme laajennettiin isommaksi suorakulmioksi, jonka päihin piti tehdä pienet ympyrät, jotka meillä tosin lähes aina venyivät hyvinkin suuriksi... Toiselle pitkälle sivulle laitettiin kartioita kierreltäviksi, jolloin ajettava ura oli kaareva niin, että kävimme aina keskellä pitkää sivua mutkan keskempänä kenttää. Vastaavasti toisella pitkällä sivulla piti pidentää ravia, keskiravi ajatuksena mutta toteutus ei sille tasolle riittänyt.
Leena siirteli taas kartioita ja haki välillä lisääkin, tehden meille tarkkuusradan. Alkuun ajelimme kartioiden väleistä satunnaisessa järjestyksessä, ajatuksena katsoa sopiva ajolinja kullekin kartioparille. Kaikki kartiovälit läpikäytyämme Leena kertoi järjestyksen, ja vauhdiksi rauhallisen ravin.
Molempien suoritettua radan kertaalleen oli aika lisätä vauhtia, tämä kierros menimme vielä ravilla, vaikka yritinkin yhdellä suorahkolla pätkällä nostaa laukkaa. Sandra päättikin keilata siihen väliin...
Rata mentiin molempiin suuntiin ainakin kerran tai kaksi ravilla, kunnes oli aika rällätä. Parimme suoritti radan edelleen ravilla, mutta Suttura pinkoi laukalla. Alla videolla viimeiset radat, siis sama rata molempiin suuntiin.
En olisi koskaan uskonut, että poni olisi noinkin ketterästi taipunut kurveihin laukassa, tai että se ylläpitäisi laukkaa noinkin hyvin! Pidemmät laukkapätkät on nimittäin edelleen suoritettu metsässä eli käytännössä suoralla, ja oikeastaan löysin ohjin. Ja tuo 1:08-1:12 -kohta! Sandra_vaihtoi_laukan! Ensimmäistä kertaa koskaan ajaessa, selästäkäsin tuolla ei ole edes ikinä laukattu. Takajalat vähän jäljessä, mutta voi vitsit että olen ylpeä tuosta pullerosta! Muutenkaan ei voi kyllä kuin kehua, ihan mahdottoman fiksu viisivuotias tuo on. Kerrassaan loistava otus. Niin joo, tuosta toiseksi viimeisestä kartiovälistä ei ollut tarkoitus mennä, ravissa siihen vielä ponin käänsin mutta tuo videolla näkyvä (1:29) häppeninki oli ihan ponin oma päätös radankulusta, itse yritin ehdottaa että kiertäisimme ulkokautta...
Kovin on taas blogin osalta hiljaisesti elelty menemään, vaan ensi viikon jälkeen voin taas hyvällä omallatunnolla roikkua kotona (=koneella) päivät pitkät. Siitä lisää myöhemmin, nyt puhelimen tyhjennys viimeisen viikon kuvista.
Sandran ja Koon kanssa kolmistaan lenkillä
... ja ponit kärryjen perästäpurkamisen jälkeen -aina välillä nämäkin osaavat olla harvinaisen vaivattomia otuksia!
Koolla ensimmäistä kertaa kärryt perässä, ja toinen aisa lenkissään! Kyllä siitä vielä kärryponi tulee...
Maila vaahtokylvyn jälkeen.
Ponien ja korvaamattoman apukäsiparin kanssa lenkillä
Aina yhtä ihana seurata tämän parin touhuja, kun poni on hyvin lyhyessä ajassa ottanut hoitajansa kaverikseen ja yhteiselo on (lähes) mutkatonta!
Taas vaihteeksi pari ponia metsässä
Ja kärryponi-Koo!!! Molemmat aisat lenkeissä ja vain yksi turvahenkilö, ja kärrytkin sai tuoda suoraan perään. Voi pojat että allekirjoittanut on muuten pikkusen innoissaan!
Huomenna Leena Rimpiläinen saapuu taas näille leveyksille ohjasajo- ja valjakkovalmennusten merkeissä, koukaten meidänkin tallilla kahdeksan(!!!) valjakon takia. Minä ja Sandra kärryttelemme viimeisessä parissa naapurin arabiruunan kanssa, sekä Koo ja Laura harjoittelevat maastakäsin juuri meitä ennen. Ruunahan ei ole valmentautunut sitten... marraskuun 2009, mutta kulttuurishokkia minimoidaksemme aloittelemme näillä kotikenttävalmennuksilla. Eipä sitä tiedä mihin tuotakin aletaan rahtaamaan tämän jälkeen!
Esikuvana muuan Koo-poni, toteuttajana Pekka Pörhö ja mallina korjailtu googlelöydös.
Siinä Matti, paranneltu (ja vielä varsin verinen...) versio eräästä ruunikosta ruunasta. Ensimmäinen poni oli ainoa vaihtoehto ensimmäiselle tatuoinnille, tästä onkin hyvä jatkaa ei-niin-merkittäviin leimoihin. "Haluun sarjakuvaponin mun ponin värisenä" oli idea, toteutuksesta tykkään kyllä kovin. Ja ei, sen ei ole tarkoituksenakaan olla täysin Koon näköinen, eikä välttämättä kenenkään tarvi kyseistä ponia tästä kuvasta löytää. Joka tapauksessa, tuo on leima Koolle -maailman hienoimmalle ponille joka todellakin muutti minut kokonaan. (leimahan tosiaan sijaitsee pohkeessa ja on aikalailla tasan käteni kokoinen.)
Aivan mahdottomasti kaiken maailman häppeninkiä ollut viimeaikoina. Olisi miljoona tarinaa kerrottavana ja tuhansia kuvia esiteltävänä (no, ehkä läpikäymisen jälkeen niitä on kymmenen, eikä tarinoitakaan välttämättä romaaniksi saakka) mutta vieläkään ei ole sopiva hetki siihen. Tätä postausta puhelimella kirjoittaessani istun OnniBussissa kohti Helsinkiä, josta matka jatkuu lauantaiaamuna kohti Lontoota ja sunnuntaina olen perillä kohteessani, Brightonissa. Ei, siellä ei ole mitään festareita nyt, (paitsi ruokafestarit! Siellä ajattelin kyllä joku päivä käväistä) minulla ei ole siellä tuttuja eikä oikeasti järkevää syytä visiitille ole. Haluan vain nähdä paikan, josta olen kuullut paljon ja josta tulee mm. maailman parasta musiikkia. Takaisin kotona olen seuraavana perjantaina, vain kääntyäkseni marsun ja koiran luona suunnaten seuraavaksi napututtamaan kuvaa nahkaani.
Tosiaan, blogiin saakka ei aikaa ole millään löytynyt vaikka kovin olisin halunnut ja tosiaan materiaaliakin löytyisi. Mutta tästä se taas kohta lähtee, torstaina loppuivat työt ja olen nyt kesälomalainen ennalta arvioimattoman ajan. Koo-ponnyn työnteko vasta alkoi ruunan tienatessa yhä isomman osan tallipaikastaan, ja poni onkin päässyt viimeisen parin viikon aikana toimimaan useamman asiakkaan ensiravien ratsuna. Ratsastusterapeuttimme on yhä ihastuneempi tähän otukseen, ja lähes jokaisen terapian jälkeen toteaa, että tämä poni on kyllä ehdottomasti tallin paras ratsu tälle asiakkaalle. Ja vastaavasti ruunalta on poistettu hankalampia asiakkaita, joilla ei esimerkiksi riitä tasapaino jotakuinkin suorassa istumiseen, ja nämä asiakkaat on siirretty takaisin tallin poneille.
Sandraa olen liikuttanut edelleen niin usein kuin millään ehdin. Poni on päässyt toimimaan asiakkaillakin kärryponina, ja ai että tuo viisivuotias vaan osaa olla viisas eläin! Minun kanssa, etenkään jos on vielä poniseuraa, Sandra ei kävele kärryjen edessä vapaaehtoisesti askeltakaan. Kun kärryihin istutetaan viereeni pikkulapsi, poni kulkee juuri sitä askellajia juuri sillä temmolla kuin siltä pyydetään. Eräällä lenkillä pistin huomiolle, että poni ei nostanut kuin vasemman laukan -se kyllä nousi varsin nätisti "imutuksesta". Jätimme metsälenkin kesken ja jäimme pyörimään läheiselle parkkipaikalle. Ensiksi vasempaan kierrokseen, asetus, "imutus" ja vasen laukka nousi. Kiemurtelua ja suunnanvaihto oikeaan, taas asetus, imutus ja nosto. Oikea laukka. Jee! Eipä ollut hankalaa tämäkään, ja kyseisen minitreenin jälkeen poni on nostanut joka kerta pyytämäni laukan.
Erään kerran ajettuani Sandralla jo useampana päivänä peräkkäin päätin varustaa Koon, hypätä sen kyytiin ja napata kirjavan käsiponiksi. Kerran tai pari aiemminkin olemme näin olleet liikenteessä, ja matka sujuikin varsin kivasti, joskin melko verkkaiseen tahtiin. Vanhalle autotielle päästyämme ja vähän matkaa hölkkäiltyämme käänsin ponit ja karautimme laukkaan -reippaaseen, mutta molemmat ponit lapasessa. Kaikki sujui varsin hyvin, kunnes Koo pomppasi sekunniksi reunempaan Sandraa päin, tamma väisti ja jatkoi samaa uraa eteenpäin, kiertäen erään männyn toiselta puolelta. Koo ei tietenkään puolessa sekunnissa pysähtynyt, joten päästin Sandran irti. Tamma huomasi vapautumisen heti, juuri kun sain jalkani koskemaan maata oli Suttura jo ohittanut meidät ja laukkasi häntä kaarella tallia kohti. Hetken aikaa talutin Koota, kunnes hyppäsin takaisin kyytiin ja huusimme vuorotellen Sandran perään. Ei näkynyt valkoisesta takapuolesta enää vilaustakaan, sahasimme pitkin Virpiniemeä ja karautimme aina vaan takaisin tallin pihaan. Ei mitään ääntä, ei vilaustakaan, olin aivan varma että pieni poni olisi kintut katkenneena ojan pohjalla. Kolmannen kerran tallilta poistuttuamme mietin, että olisikohan Sandra juossut talliin sisälle, käänsin ratsuni ja länkkärifilmien tavoin laukkasimme ohjat hölskyen tallille, ravilla ovesta sisälle ja siellähän se, ruokaa metsästämässä. Eipä tosiaan tullut jostain syystä ensimmäisenä moinen mieleen, muut tallin hevoset karatessaan jäävät pihalle juoksuttamaan tarhalaisia. Koo sai ihan superhyperkiitokset, on se vaan niin fiksu ja mutkaton tyyppi kun tilanne moista vaatii. ♡
Aiemmmin samana päivänä nykäisin ponilta etukengät pois, ja taas saa vuolla neljän päivän välein jos haaveilee pitävänsä sorkat kurissa. Tänään ruuna pääsi vuoden ensimmäiselle pesulle ja viettää ainakin tämän viikon ötökkätamineissaan että saan edes siltä osalta mielenrauhan. Poni on kyllä varmasti hyvässä hoidossa hoitajansa käydessä tämän loppuviikon ja siskoni hoitaessa alkuviikon.