Olen ollut maanantai-illasta saakka aika pitkälti vuoteen oma, kerran päivässä käynyt ponin vesi- ja heinätilanteen tarkistamassa ja nakittanut päiväjuotot jollekin muulle. Tiistaina Sofia kyseli, josko Koo olisi kykeneväinen pieneen putputteluun, kun hänellä oli ikävä hevosen selkään. Suostuin tietenkin, ja seuraavana iltana suuntasimme kurssin kohti Kivaria. Menin edeltä, laitoin ponille jo heinät ja vedet valmiiksi ja kipitin takaisin talliin lämmittelemään ja odottamaan Sohvia. Haettiin poni tarhasta, Sofia harjasi ponin minun puhdistaessa kavioita, ja marssimme kentälle. Siirtäessäni kaulanarua poni mulkaisi minua luimistaen korviansa, ja aloin tunnustelemaan sen selkää. Poni aristi säkää molemmin puolin, ja vähän matkaa selkääkin. Ravuutin ponia, joka kulki puhtaasti ja mielellään, ja päästin sen vapaaksi. Poni laukkoi ja pukitteli pitkin kenttää innoissaan, kävi piehtaroimassa ja esitti komeita ravilisäyksiä. Jonkin aikaa sitä molempiin suuntiin ympärilläni pyöritettyä pyysin ponin luo, ja kävin selän taas läpi. Säkää se ei aristanut ollenkaan, mutta oikealta puolelta selkärankaa suurinpiirtein siitä kohti, missä ratsastaja istuu, kovastikin. Asiahan ei olisi näin kummallinen, jos ponilla olisi ratsastettu viime aikoina -minun tiedossani vaan ei sellaista ole, itse olen viimeksi liikuttanut ponin selästäkäsin likimain viikko sitten, sen jälkeen vain maastakäsin. Loimea sillä ei ole ollut sitten syyssateiden, mutta viime aikoina ei ole ollut normaalia kovempia pakkasia tai tuulia, eikä poni ole yhtenäkään päivänä ilmaissut palelevansa. Eilen en ollut kykeneväinen tallillakäyntiin ollenkaan, joten poni jäi liikuttamatta ja hieromatta ja venyttelemättä, mutta tänään olisi vakaana aikomuksenani päästä tallillakäyntikuntoon ja tutkimaan ponia.
Ottakaa tuosta vaikka kollaasi pöljistä eläimistä täyttökuvaksi, ettei ihan värittömäksi tämä postaus jää! Koosta ei tuoreita kuvia, ainakaan sellaisia joista saisi selvää, ole. Ei aina uskoisi, että puhelimeni on 2010-luvulta, kun kuvat on lähinnä ensimmäisten kamerapuhelinten sarjaa...
perjantai 31. tammikuuta 2014
sunnuntai 12. tammikuuta 2014
B & K osa 2
Tällä kertaa saattekin kunnon kuvapläjäyksen, kun minua on moitittu vähäkuvaisista postauksista. Tosin, edelliseenkin tungin huomattavasti enemmän kuin koskaa aiemmin -hui! Tänään otimme uusiksi Emmin kanssa poneilupäivän, varaten enemmän aikaa ja pakottaen minut heräämään ihmisten aikaan. Yhden aikoihin olin tallilla, hain Koolta takin ja vein sen talliin. Hetken päästä Emmikin saapui tallille, ja suunnittelimme vähän päivän kulkua. Päätimme aloittaa Baronin kanssa, joten lähdimme suorilta hakemaan sitä. Kävin rapsuttelemassa Papia ja Syppeä kun Emmi pyydysti poninsa -tai no, ei se enää mitään pyydystämistä ollut, kun poni käveli suoraan korvat hörössä tytön luo. Tunsin ehkä pienoista ylpeyttä. ;)
Emmi talutti ponin talliin harjattavaksi ja varustettavaksi. Ajattelimme ensiksi irtojuoksuttaa ponia ja kavuta sen jälkeen vuorotellen matkustelemaan kyytiin. Baron ei aluksi oikein meinannut juoksennella, mutta Emmin vähän kirmailtua edellä poni innostuikin pomppimaan ja laukkomaan -siitä maistiaisia viime postauksessa.
Ponin hetken verryteltyä punttasin Emmin kyytiin, joka ratsasteli jäätymispisteeseen saakka, enimmäkseen käynnissä ja ravissa muutamalla laukannostolla höystettynä.
Emmin syväjäädytettyä itsensä minä kiipesin Baronin kyytiin, ja järkytys oli suuri. Edellisestä Baronilla ratsastelusta oli aikaa kuukausia, ja olin jo ehtinyt unohtamaan ponin kapeuden -se on oikeasti ehkä kolme kertaa Koota kapeampi! Hetken holtittomasti heiluttuani löysin kuitenkin tasapainon ja puksutin menemään pitkin kenttää.
Yritin epätoivoisesti taivutella ponia puolelta toiselle ja etsiä sille ohjausnappeja, mutta totesin ponin niin kovin erilaiseksi ratsastaa kuin Koo tai Syppe, ja tyydyin vain matkustelemaan kyydissä kaikissa askellajeissa. Laukassa ja nostojen jälkeen myös ravissa poni vähän tahtoi innostua eikä ottaa hidastuspyyntöjä korviinsa, kunnes eräässä kulmassa ponilta petti tasapaino. Sen jälkeen kummasti taas kuunneltiin -ainakin hetken.
Laukat kirmailtuamme päätin armahtaa Emmin tallin lämpöön, hölkyttelin loppuravit pitkin ohjin ja talutin käynnit, jonka jälkeen suuntasimme kohti tallia.
Talliin päästyämme purin ponin varusteista, laitoin vedet kiehumaan ja kasasin vuolutarvikkeet käytävälle. Hain Koon talliin, tyhjensin sen kaviot ja sulatin, tai ainakin yritin, ne lämpimään veteen upottaen Emmin lämmitellessä itseään Baronin karsinan siivoamisen merkeissä.
Sain kummisedältäni joululahjaksi Dan Guerreran tuplaterävuolupuukon, joka pääsi tänään tulikokeeseen. Ensinnäkin, ihan luksusta, että vasenkätisenä sain toimivampaan käteeni oikeasti istuvan vuoluvälineen! Sen lisäksi tuo on oikeasti ihan eri planeetalta kuin aiempi noin kymmenen euron Puuilon halpispuukko. Kaartuvuudet niin terässä kuin kahvassakin on selvästi huolella suunniteltu, ja tuo upposi Koon kivikoviin sorkkiin kuin kuuma veitsi voihin.
Ja samasta syystä jouduin myös opettelemaan vuolutyylini uusiksi; ei enää peukalolla työntämistä tai nimetön-keski/etusormella itseen päin vetämistä. Eipä noin terävää puukkoa tarvikaan pahemmin tukea, sen opin tänään verenvuodatuksen kautta. Nätisti napsahti nahkahanskasta läpi upoten samalla useamman millin sormeni ihoon. Veeralta laastari sormeen ja takaisin sorv... sorkkien ääreen.
Kantakulmat kadotettuani ja etusorkat lyhennettyäni myös Koo sai osakseen harjauksen ja pääsi kentälle, jossa päätin tällä kertaa itse koeajaa ponin ennen Emmin selkään päästämistä. Totesin kuitenkin kentän herkkähipiähevoselleni liian huonokuntoiseksi, ja siirryimme viereiselle pellolle. Mieluummin kuitenkin todellakin ylivarovainen, entä kaikkeen läpi puskeva poni -ei enää kiitos savimäskiin tippumisia tai mitään muutakaan vastaavaa! Valitettavasti tässä välissä kuitenkin hämärä ehti laskeutua yllemme, ja kuvasaldo on sen mukaista.
Hetken perunapellon vieressä pyörittyämme totesin, että ehkä Koon tarhalaitumen viereinen pelto olisi paremmassa kunnossa, ja lähdimme selvittämään. Se olikin huomattavasti parempi, ja jäimme sinne pyörimään. Hetken ratsasteltuani päästin Emmin kameran takaa ponin kyytiin.
Tällä kertaa poni ei vaatinut minun taholta kuin muutamat ympyrälle lähetykset, pellolle palauttamiset ja henkiset tuet, että se alkoi Emmin kanssa millekään. Laukka ei taaskaan noussut ilman minun vetoapua, mutta eipä tee meikäläisellekään yhtään pahaa kirmailla pitkin peltoja.
Jätimme Koon matkalla tarhaansa, ja lähes heti talliin päästyäni tuli kutsu seuraavan haasteen ratkomiseen; Sypen lastaaminen. Jonkun tunnin sen kanssa itseäni palellutin, kunnes päätimme luovuttaa kun autolle tuli tarvetta, mutta toisinaan sain varsin kivojakin pätkiä aikaiseksi. Sormet umpijäässä valutin ponille vedet kuppiin ja kävin nakkaamassa vesikupin, heinät ja tarhacordeon tarhalle ja pääsin vihdoin kotiin.
Mitä mieltä olitte kuvarikkaammista postauksista, enemmän vaiko vähemmän tällaisia jatkossa? Niin, ja vastaisuuden varalle sikälimikäli tänne taas pskakelit rantautuvat, saa minulle heitellä postausideoita! Varsin mieluusti kirjottelisin vaikkapa mielipidepostauksia -mutta mistä?
Niin joo, ja tervetuloa uudet lukijat, hurjaa, että teitä on kerääntynyt jo näin paljon!
Emmi talutti ponin talliin harjattavaksi ja varustettavaksi. Ajattelimme ensiksi irtojuoksuttaa ponia ja kavuta sen jälkeen vuorotellen matkustelemaan kyytiin. Baron ei aluksi oikein meinannut juoksennella, mutta Emmin vähän kirmailtua edellä poni innostuikin pomppimaan ja laukkomaan -siitä maistiaisia viime postauksessa.
Ponin hetken verryteltyä punttasin Emmin kyytiin, joka ratsasteli jäätymispisteeseen saakka, enimmäkseen käynnissä ja ravissa muutamalla laukannostolla höystettynä.
Emmin syväjäädytettyä itsensä minä kiipesin Baronin kyytiin, ja järkytys oli suuri. Edellisestä Baronilla ratsastelusta oli aikaa kuukausia, ja olin jo ehtinyt unohtamaan ponin kapeuden -se on oikeasti ehkä kolme kertaa Koota kapeampi! Hetken holtittomasti heiluttuani löysin kuitenkin tasapainon ja puksutin menemään pitkin kenttää.
Yritin epätoivoisesti taivutella ponia puolelta toiselle ja etsiä sille ohjausnappeja, mutta totesin ponin niin kovin erilaiseksi ratsastaa kuin Koo tai Syppe, ja tyydyin vain matkustelemaan kyydissä kaikissa askellajeissa. Laukassa ja nostojen jälkeen myös ravissa poni vähän tahtoi innostua eikä ottaa hidastuspyyntöjä korviinsa, kunnes eräässä kulmassa ponilta petti tasapaino. Sen jälkeen kummasti taas kuunneltiin -ainakin hetken.
Laukat kirmailtuamme päätin armahtaa Emmin tallin lämpöön, hölkyttelin loppuravit pitkin ohjin ja talutin käynnit, jonka jälkeen suuntasimme kohti tallia.
Talliin päästyämme purin ponin varusteista, laitoin vedet kiehumaan ja kasasin vuolutarvikkeet käytävälle. Hain Koon talliin, tyhjensin sen kaviot ja sulatin, tai ainakin yritin, ne lämpimään veteen upottaen Emmin lämmitellessä itseään Baronin karsinan siivoamisen merkeissä.
Sain kummisedältäni joululahjaksi Dan Guerreran tuplaterävuolupuukon, joka pääsi tänään tulikokeeseen. Ensinnäkin, ihan luksusta, että vasenkätisenä sain toimivampaan käteeni oikeasti istuvan vuoluvälineen! Sen lisäksi tuo on oikeasti ihan eri planeetalta kuin aiempi noin kymmenen euron Puuilon halpispuukko. Kaartuvuudet niin terässä kuin kahvassakin on selvästi huolella suunniteltu, ja tuo upposi Koon kivikoviin sorkkiin kuin kuuma veitsi voihin.
Ja samasta syystä jouduin myös opettelemaan vuolutyylini uusiksi; ei enää peukalolla työntämistä tai nimetön-keski/etusormella itseen päin vetämistä. Eipä noin terävää puukkoa tarvikaan pahemmin tukea, sen opin tänään verenvuodatuksen kautta. Nätisti napsahti nahkahanskasta läpi upoten samalla useamman millin sormeni ihoon. Veeralta laastari sormeen ja takaisin sorv... sorkkien ääreen.
Kantakulmat kadotettuani ja etusorkat lyhennettyäni myös Koo sai osakseen harjauksen ja pääsi kentälle, jossa päätin tällä kertaa itse koeajaa ponin ennen Emmin selkään päästämistä. Totesin kuitenkin kentän herkkähipiähevoselleni liian huonokuntoiseksi, ja siirryimme viereiselle pellolle. Mieluummin kuitenkin todellakin ylivarovainen, entä kaikkeen läpi puskeva poni -ei enää kiitos savimäskiin tippumisia tai mitään muutakaan vastaavaa! Valitettavasti tässä välissä kuitenkin hämärä ehti laskeutua yllemme, ja kuvasaldo on sen mukaista.
Hetken perunapellon vieressä pyörittyämme totesin, että ehkä Koon tarhalaitumen viereinen pelto olisi paremmassa kunnossa, ja lähdimme selvittämään. Se olikin huomattavasti parempi, ja jäimme sinne pyörimään. Hetken ratsasteltuani päästin Emmin kameran takaa ponin kyytiin.
Tällä kertaa poni ei vaatinut minun taholta kuin muutamat ympyrälle lähetykset, pellolle palauttamiset ja henkiset tuet, että se alkoi Emmin kanssa millekään. Laukka ei taaskaan noussut ilman minun vetoapua, mutta eipä tee meikäläisellekään yhtään pahaa kirmailla pitkin peltoja.
Jätimme Koon matkalla tarhaansa, ja lähes heti talliin päästyäni tuli kutsu seuraavan haasteen ratkomiseen; Sypen lastaaminen. Jonkun tunnin sen kanssa itseäni palellutin, kunnes päätimme luovuttaa kun autolle tuli tarvetta, mutta toisinaan sain varsin kivojakin pätkiä aikaiseksi. Sormet umpijäässä valutin ponille vedet kuppiin ja kävin nakkaamassa vesikupin, heinät ja tarhacordeon tarhalle ja pääsin vihdoin kotiin.
Mitä mieltä olitte kuvarikkaammista postauksista, enemmän vaiko vähemmän tällaisia jatkossa? Niin, ja vastaisuuden varalle sikälimikäli tänne taas pskakelit rantautuvat, saa minulle heitellä postausideoita! Varsin mieluusti kirjottelisin vaikkapa mielipidepostauksia -mutta mistä?
Niin joo, ja tervetuloa uudet lukijat, hurjaa, että teitä on kerääntynyt jo näin paljon!
lauantai 11. tammikuuta 2014
Bee & Koo osa 1
Nyt tulee kunnolla romaani, en muistakaan milloin viimeksi tällaisia olisi tässä blogissa näkynyt -ihan liian kauan sitten! Postaus on kuvitettu tämänpäiväisillä kuvilla, joita lisää seuraavassa osassa.
Lyhyt tiivistelmä Koon viimeajoista ensalkuun; täällä on ollut lievästi sanottuna ihan järkyttävän huonot säät ja pohjat, joiden takia ei ole tullut mieleenkään edes liikuttaa ponia tarhastaan suurimpana osana päivistä. Hyviä pohjia on heti tietenkin hyödynnetty, ja olemme lähteneet pyöräteille, pelloille taikka kentälle purkamaan energiaa. Uusi vuosi oli ja meni, poni vietti ensimmäistä kertaa koko vuodenvaihdeyönkin pihalla minun käydessä silloin tällöin sen tilannetta tarkistamassa. Noin kello 00:01 paukkeen ollessa aivan järkyttävää, puin pikavauhtia takin ja lakin päälle, nykäisin kengät jalkaan, tungin omenan taskuun ja juoksin tarhalle katsomaan ponia. Rytinä ja pauke oli oikeasti sellaista, että minuakin, jolle raketit on täysin neutraali meh-aihe, alkoi ahdistaa. Pyörätieltä näin jo, että poni oli aidoissa, ja voin sanoa, että muutama helpotuksen kyynel vierähti silmistä. Poni katseli meille kotiini päin, josta suunnasta näkyi selviten lähialueen ilotulitteet, aidan vierellä rauhassa seisoen. Halasin ponia, toivotin hyvät uudet vuodet ja tungin omenan sen suuhun, pidin sille jonkun kymmenen minuutin seuraa ja palasin kotiin. Toisinaan jaksan aina ihmetellä, että miten tuo voi ollakin noin perusjärkevä eläin?! Ei turhan moni hevonen pysyisi yksinään (sähköttömissä) lanka-aidoissa vuodenvaihdetta, täysin rauhallisena.
Joskus vuoden vaihteen aikaan Baronin (joillekin tuttu mm. tästä postauksesta, ponin oma blogi löytyy täältä) omistaja Emmi kyseli, josko kävisin taas katsomassa ponia, kun se on alkanut oikkuilemaan mm. tarhasta pyydystettäessä. Toinen päivä tätä vuotta, eli viime viikon torstaina, sain sitten aikaiseksi käydä tallilla lähes suoraan koulun jälkeen eli ei yömyöhään kuten tapanani on viime aikoina ollut, ja aloimme Emmin kanssa purkamaan ongelmavyyhtiä. Aloitimme tästä kiinniottamisongelmasta; ponilla on ollut tapana tulla jonkin verran vastaan korvat höröllä, sen jälkeen luimistaa, hyökätä kohti ja pahimmassa tapauksessa purra, potkia, hypätä niskaan, tai ainakin uhata tekevänsä näin. Emmi otti taskuihinsa parit porkkanat ja lähdimme tarhalle, josta hän nappasi myös ponin päitset naruineen olalle roikkumaan.
Aloitimme kiertelemällä pitkin tarhaa, siksakkia katse maassa, yrittäen saada Baronin huomio meihin -tai itse asiassa Emmiin. Poni katseli oudoksuen ja epäluuloisena, jatkaen kuitenkin naapureiden kanssa seurustelua. Syppe oli meistä enemmän kiinnostunut ja kulki toisinaan mukanamme. Päästyämme tarhan keskivaiheen toiselle puolelle, jossa ponikin kökötti, Baron alkoi kiinnostua meistä yhä enemmän. Vaati kuitenkin useamman ohikävelyn, että poni alkoi liikkua meitä kohti -tapansa mukaan ensin ystävällisesti, ja muutaman viimeisen metrin aikana korvat luimussa irvistellen.
Yhden kerran poni jatkoi minulle uhittelua päätyen tilanteeseen, jossa se totesi parhaaksi vaihtoehdoksi uhata päällekäymisellä; ensin hammaskalustollaan, mutta juuri edessäni vaihtaen kaviot aseekseen. Huomautin ponille olemassaolostani karjahtamalla "hei"t ja totesin, että käsi yksinään ei ole tarpeeksi pitkä pitämään ponia turvallisen välimatkan päässä. Kävin tallissa hakemassa meille molemmille metrin mittaiset kouluraipat kirjaimellisesti kädenjatkeeksi -niillä ei ollut tarkoitus koskeakaan poniin, eikä kosketukkaan, vaan pitää se turvallisen välimatkan päässä meistä kun ponin mielentila oli väärä ihmisen lähestymiseen.
Jatkoimme harjoitusta vähän turvallisemmin mielin, minun turvatessa Emmiä ja ollessa enemmän kaukokontaktissa ponin kanssa Emmin hoitaessa vain lähimmät kontaktit. Poni yritti tunkeilla meidän tilaamme murhailmeellä useaan kertaan, mutta pysäytin sen joka kerta vajaan parin metrin päähän osoittamalla ponia raipalla. Baron oli täysin hölmistynyt, kun se ei saanutkaan tahtoa läpi, eikä sille toisaalta myöskään raivottu tai huidottu. Vaati muutaman poislähetyksen saada poni ensiksi pysähtymään turvallisen välimatkan päähän meistä, ja sen jälkeen lähestyä meille turvallisella tavalla ja mielentilalla.
Jossain vaiheessa poni alkoi itse väistämään meitä ilman minun pyyntöäni sen tajutessa, ettei ihmisten luo mennäkään luimien ja hampaita vilautellen. Poni saattoi seistä siinä parin metrin päässä minusta, kohtisuoraan, mutta pää taivutettuna sivulle aina ponin luimistellessa, jolloin se ei suoranaisesti meille uhitellut. Tosin mitään asiaa parin metrin säteen sisälle sillä ei silloinkaan ollut. En tosin tiedä, saako tästä kukaan muu kuin Emmi mitään selvää. Valitettavasti ajankohta oli kovin myöhä ja pimeä emmekä täten saaneet minkään sortin kuva- taikka videomateriaalia, vaikka olisin kovasti sellaista halunnut.
Hengatessaan korvat hörössä turvallisen välimatkan päässä meistä poni sai kehuja ja annoin ponille luvan lähestyä meitä. Ei vaatinut montaa toistoa, että poni tajusi pääsevänsä meidän luo vain lempeällä ilmeellä ja olemuksella -silloin ponille annettiin vaivihkaa porkkana ja rapsutuksia kehujen kera. Poistuimme tilanteesta ennen kuin B alkoi ahdistua tai itse käskeä meitä poistumaan, ja otimme lähestymiset uudestaan muutamaan otteeseen.
Muutaman, ehkä viiden lähestymisen jälkeen pyysin Emmiä laittamaan ponille päitset päähän, mutta heittämään riimunnarun ponin selälle. Poni taapersi hetken meidän perässämme, välillä luimien ja tällöin ajoin sen kauemmas, mutta lähestyttyään taas nätisti, otimme sen kiinni ja poistuimme tarhan ulkopuolelle. Tallin pihassa teetätin parilla perinteiset talutusharjoitukset; poni kulkee pää ihmisen vierellä tai mieluummin vähän takana, pysähtyy kun ihminenkin, kääntyy kun ihminenkin, eikä missään vaiheessa lähde vetämään naru kireällä ihmistä pitkin pihaa. Tämäkään ei vaatinut turhan paljoa toistoja, ja pääsimme talliin.
Tallissa meillä olikin ihan eri poni; hörökorvainen ja hellyyttä janoava eläin, jota ei tuoksi tarhasession alun poniksi tunnistaisi, ellei tietäisi samaksi. Harjailujen jälkeen kyselin Emmiltä, olisiko hänellä jotain, mitä haluaisi kokeilla taikka tehdä. Kieltävän vastauksen jälkeen ajattelin, että Beenkin kanssa olisi kiva kokeilla jalkapallon pelaamista, kun se tykkää tökkiä turvallaan kaikkea mahdollista. Siispä jalkapallo ja muutamat leipäpalat kainaloon ja kintut kohti kenttää.
Poni jossain vaiheessa vaikutti tajuavan, mitä siltä halusimme, ja liikuttelikin toisinaan hyvin ahkeraan palloa jaloilla tai turvalla, mutta loppujen lopuksi kiihtyi leipäpaloista liikaa ja puhalsin pelin poikki. Loppuun talutussessiot pitkin kenttää, ja lähdimme talliin sulattelemaan itsemme.
Emmi on varmaan valehtelematta puoli vuotta halunnut kokeilla Koota selästäkäsin nähtyään minun viilettävän sillä kaulanarulla pitkin kenttää, ja ajattelin, että tänään olisi ehkä sopiva päivä -ponia ei ole liikutettu säännöllisesti eikä selästäkäsin ties-kuinka-pitkään-aikaan, mutta tuon eläimen tuntien tiedän, ettei sen liikuttamattomuus oireile vieraan kuskin alla muuten, kuin tottelemattomuudella. Siis sillä, ettei poni lähde luotani mihinkään, ja jos lähtee, se puksuttaa pitkin kenttää käynnissä, kääntymättä kun kuski sitä haluaisi. Minun alla poni osaa ja uskaltaa näyttää kamalimmat puolensa, enkä täten kovinkaan mieluusti ensimmäisinä liikutuspäivinä sen selkään kiipeä.
Kävin hakemassa ponin talliin harjaukselle, ja lähdimme kaulanaruvarustuksella kentälle, jossa punttasin Emmin kyytiin. Emmi pyysi ponia liikkeelle liian kovilla otteilla, Koo veti samantien palkokasvin syvälle hengitysteihinsä ja kääntyi takaisin luokseni todeten, ettei ala tämän kuskin kanssa millekään. Koitin selittää ponille, ettei kuski välttämättä ole tottunut näin herkkiksiin eläimiin, ja että sinun on ihan turvallista mennä kiertämään kenttää kuskin kanssa kahden. Mutta ei, Koo ei ollut kykeneväinen siihen, ja vaati minua mukaansa. Minun juoksennellessa edellä poni oli suostuvainen suorittamaan kaikki askellajit, pysähdykset, keulimiset ja kinttujen heiluttelut ilman vastalauseita. Edellisen kerran poni kyydissä on lainakuskeja keikkunut elokuun alussa, joten sallittakoot tämä kulttuurishokki hänelle.
Lyhyt tiivistelmä Koon viimeajoista ensalkuun; täällä on ollut lievästi sanottuna ihan järkyttävän huonot säät ja pohjat, joiden takia ei ole tullut mieleenkään edes liikuttaa ponia tarhastaan suurimpana osana päivistä. Hyviä pohjia on heti tietenkin hyödynnetty, ja olemme lähteneet pyöräteille, pelloille taikka kentälle purkamaan energiaa. Uusi vuosi oli ja meni, poni vietti ensimmäistä kertaa koko vuodenvaihdeyönkin pihalla minun käydessä silloin tällöin sen tilannetta tarkistamassa. Noin kello 00:01 paukkeen ollessa aivan järkyttävää, puin pikavauhtia takin ja lakin päälle, nykäisin kengät jalkaan, tungin omenan taskuun ja juoksin tarhalle katsomaan ponia. Rytinä ja pauke oli oikeasti sellaista, että minuakin, jolle raketit on täysin neutraali meh-aihe, alkoi ahdistaa. Pyörätieltä näin jo, että poni oli aidoissa, ja voin sanoa, että muutama helpotuksen kyynel vierähti silmistä. Poni katseli meille kotiini päin, josta suunnasta näkyi selviten lähialueen ilotulitteet, aidan vierellä rauhassa seisoen. Halasin ponia, toivotin hyvät uudet vuodet ja tungin omenan sen suuhun, pidin sille jonkun kymmenen minuutin seuraa ja palasin kotiin. Toisinaan jaksan aina ihmetellä, että miten tuo voi ollakin noin perusjärkevä eläin?! Ei turhan moni hevonen pysyisi yksinään (sähköttömissä) lanka-aidoissa vuodenvaihdetta, täysin rauhallisena.
Joskus vuoden vaihteen aikaan Baronin (joillekin tuttu mm. tästä postauksesta, ponin oma blogi löytyy täältä) omistaja Emmi kyseli, josko kävisin taas katsomassa ponia, kun se on alkanut oikkuilemaan mm. tarhasta pyydystettäessä. Toinen päivä tätä vuotta, eli viime viikon torstaina, sain sitten aikaiseksi käydä tallilla lähes suoraan koulun jälkeen eli ei yömyöhään kuten tapanani on viime aikoina ollut, ja aloimme Emmin kanssa purkamaan ongelmavyyhtiä. Aloitimme tästä kiinniottamisongelmasta; ponilla on ollut tapana tulla jonkin verran vastaan korvat höröllä, sen jälkeen luimistaa, hyökätä kohti ja pahimmassa tapauksessa purra, potkia, hypätä niskaan, tai ainakin uhata tekevänsä näin. Emmi otti taskuihinsa parit porkkanat ja lähdimme tarhalle, josta hän nappasi myös ponin päitset naruineen olalle roikkumaan.
Aloitimme kiertelemällä pitkin tarhaa, siksakkia katse maassa, yrittäen saada Baronin huomio meihin -tai itse asiassa Emmiin. Poni katseli oudoksuen ja epäluuloisena, jatkaen kuitenkin naapureiden kanssa seurustelua. Syppe oli meistä enemmän kiinnostunut ja kulki toisinaan mukanamme. Päästyämme tarhan keskivaiheen toiselle puolelle, jossa ponikin kökötti, Baron alkoi kiinnostua meistä yhä enemmän. Vaati kuitenkin useamman ohikävelyn, että poni alkoi liikkua meitä kohti -tapansa mukaan ensin ystävällisesti, ja muutaman viimeisen metrin aikana korvat luimussa irvistellen.
Yhden kerran poni jatkoi minulle uhittelua päätyen tilanteeseen, jossa se totesi parhaaksi vaihtoehdoksi uhata päällekäymisellä; ensin hammaskalustollaan, mutta juuri edessäni vaihtaen kaviot aseekseen. Huomautin ponille olemassaolostani karjahtamalla "hei"t ja totesin, että käsi yksinään ei ole tarpeeksi pitkä pitämään ponia turvallisen välimatkan päässä. Kävin tallissa hakemassa meille molemmille metrin mittaiset kouluraipat kirjaimellisesti kädenjatkeeksi -niillä ei ollut tarkoitus koskeakaan poniin, eikä kosketukkaan, vaan pitää se turvallisen välimatkan päässä meistä kun ponin mielentila oli väärä ihmisen lähestymiseen.
Jatkoimme harjoitusta vähän turvallisemmin mielin, minun turvatessa Emmiä ja ollessa enemmän kaukokontaktissa ponin kanssa Emmin hoitaessa vain lähimmät kontaktit. Poni yritti tunkeilla meidän tilaamme murhailmeellä useaan kertaan, mutta pysäytin sen joka kerta vajaan parin metrin päähän osoittamalla ponia raipalla. Baron oli täysin hölmistynyt, kun se ei saanutkaan tahtoa läpi, eikä sille toisaalta myöskään raivottu tai huidottu. Vaati muutaman poislähetyksen saada poni ensiksi pysähtymään turvallisen välimatkan päähän meistä, ja sen jälkeen lähestyä meille turvallisella tavalla ja mielentilalla.
Jossain vaiheessa poni alkoi itse väistämään meitä ilman minun pyyntöäni sen tajutessa, ettei ihmisten luo mennäkään luimien ja hampaita vilautellen. Poni saattoi seistä siinä parin metrin päässä minusta, kohtisuoraan, mutta pää taivutettuna sivulle aina ponin luimistellessa, jolloin se ei suoranaisesti meille uhitellut. Tosin mitään asiaa parin metrin säteen sisälle sillä ei silloinkaan ollut. En tosin tiedä, saako tästä kukaan muu kuin Emmi mitään selvää. Valitettavasti ajankohta oli kovin myöhä ja pimeä emmekä täten saaneet minkään sortin kuva- taikka videomateriaalia, vaikka olisin kovasti sellaista halunnut.
Hengatessaan korvat hörössä turvallisen välimatkan päässä meistä poni sai kehuja ja annoin ponille luvan lähestyä meitä. Ei vaatinut montaa toistoa, että poni tajusi pääsevänsä meidän luo vain lempeällä ilmeellä ja olemuksella -silloin ponille annettiin vaivihkaa porkkana ja rapsutuksia kehujen kera. Poistuimme tilanteesta ennen kuin B alkoi ahdistua tai itse käskeä meitä poistumaan, ja otimme lähestymiset uudestaan muutamaan otteeseen.
Muutaman, ehkä viiden lähestymisen jälkeen pyysin Emmiä laittamaan ponille päitset päähän, mutta heittämään riimunnarun ponin selälle. Poni taapersi hetken meidän perässämme, välillä luimien ja tällöin ajoin sen kauemmas, mutta lähestyttyään taas nätisti, otimme sen kiinni ja poistuimme tarhan ulkopuolelle. Tallin pihassa teetätin parilla perinteiset talutusharjoitukset; poni kulkee pää ihmisen vierellä tai mieluummin vähän takana, pysähtyy kun ihminenkin, kääntyy kun ihminenkin, eikä missään vaiheessa lähde vetämään naru kireällä ihmistä pitkin pihaa. Tämäkään ei vaatinut turhan paljoa toistoja, ja pääsimme talliin.
Tallissa meillä olikin ihan eri poni; hörökorvainen ja hellyyttä janoava eläin, jota ei tuoksi tarhasession alun poniksi tunnistaisi, ellei tietäisi samaksi. Harjailujen jälkeen kyselin Emmiltä, olisiko hänellä jotain, mitä haluaisi kokeilla taikka tehdä. Kieltävän vastauksen jälkeen ajattelin, että Beenkin kanssa olisi kiva kokeilla jalkapallon pelaamista, kun se tykkää tökkiä turvallaan kaikkea mahdollista. Siispä jalkapallo ja muutamat leipäpalat kainaloon ja kintut kohti kenttää.
Poni jossain vaiheessa vaikutti tajuavan, mitä siltä halusimme, ja liikuttelikin toisinaan hyvin ahkeraan palloa jaloilla tai turvalla, mutta loppujen lopuksi kiihtyi leipäpaloista liikaa ja puhalsin pelin poikki. Loppuun talutussessiot pitkin kenttää, ja lähdimme talliin sulattelemaan itsemme.
Emmi on varmaan valehtelematta puoli vuotta halunnut kokeilla Koota selästäkäsin nähtyään minun viilettävän sillä kaulanarulla pitkin kenttää, ja ajattelin, että tänään olisi ehkä sopiva päivä -ponia ei ole liikutettu säännöllisesti eikä selästäkäsin ties-kuinka-pitkään-aikaan, mutta tuon eläimen tuntien tiedän, ettei sen liikuttamattomuus oireile vieraan kuskin alla muuten, kuin tottelemattomuudella. Siis sillä, ettei poni lähde luotani mihinkään, ja jos lähtee, se puksuttaa pitkin kenttää käynnissä, kääntymättä kun kuski sitä haluaisi. Minun alla poni osaa ja uskaltaa näyttää kamalimmat puolensa, enkä täten kovinkaan mieluusti ensimmäisinä liikutuspäivinä sen selkään kiipeä.
Kävin hakemassa ponin talliin harjaukselle, ja lähdimme kaulanaruvarustuksella kentälle, jossa punttasin Emmin kyytiin. Emmi pyysi ponia liikkeelle liian kovilla otteilla, Koo veti samantien palkokasvin syvälle hengitysteihinsä ja kääntyi takaisin luokseni todeten, ettei ala tämän kuskin kanssa millekään. Koitin selittää ponille, ettei kuski välttämättä ole tottunut näin herkkiksiin eläimiin, ja että sinun on ihan turvallista mennä kiertämään kenttää kuskin kanssa kahden. Mutta ei, Koo ei ollut kykeneväinen siihen, ja vaati minua mukaansa. Minun juoksennellessa edellä poni oli suostuvainen suorittamaan kaikki askellajit, pysähdykset, keulimiset ja kinttujen heiluttelut ilman vastalauseita. Edellisen kerran poni kyydissä on lainakuskeja keikkunut elokuun alussa, joten sallittakoot tämä kulttuurishokki hänelle.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)