Epävakautta

Mä tuun kans t. Siina 16.11.2016

Paljon on taas tapahtunut sitten viime postauksen. Ehkä merkittävimpänä nämä hyvin epävakaat sääolosuhteet; lunta on tullut ja mennyt, kertaakaan tuon marraskuisen hankilaukkahetken jälkeen ei kuitenkaan ole ollut mahtavia puuteripeltoja. Lämpötilat ovat heitelleet aivan miten sattuu, viime viikonloppunakin illalla kymmenen maissa hain työauton kotiin ja mittari näytti -27, aamuyöllä vähän kolmen jälkeen töihin lähtiessäni ulkona oli parikymmentä astetta lämpimämpää. Koo on pysynyt yllättävän hyvin lämpötilanvaihteluissa mukana, mittarin näyttäessä pariakymmentä pakkasastetta ja tuulen ollessa riittävän kova on ruuna saanut toppatakin ylleen, räntäsateet ja muut poni on taas kestänyt palelematta.

28.11.2016

Aivan samalla lailla kuin olosuhteet ovat vaihdelleet, on ponienkin liikunta ollut hyvin epätasaista. Oli pari viikkoa, kun en edes ottanut Koota tarhasta pois, kun siellä on aina paras pohja eikä tarhan ulkopuolella olisi voinut tehdä mitään harjaamista kummallisempaa -joten poni sai harjauksensa aitojen sisäpuolella. Tekemättömyydestä aiheutunut turhautuminen niin ponien kuin omistajienkin osalta on ollut käsinkosketeltavissa, vaan on sitä taas saanut yllättyä kuitenkin ihmeen järkevistä otuksista.

18.12.2016

Ylläolevankin päivän ratsastelut jäivät muutamaan ympyrään Siinan kanssa -vaikka pohja vaikutti ihan käypältä, se oli sen verran epätasainen ja paikoin liukaskin, ettei Siina luottanut siihen yhtä suoraa lukuunottamatta ollenkaan. Oli niin turhauttavaa, kun tamma olisi selvästi halunnut pitkän lomailujakson jälkeen liikkua ja kunnolla, muttei vain kyennyt. Koon kanssa ei edes viitsitty kokeilla, vaan ruuna pääsi suoraan poseeraushommiin -ja mielestäni näistä tuli hyvinkin onnistuneita, poni on aivan mahdottoman söpönä!

18.12.2016

Kerroinko jo, että jaksan aina yllättyä ponien järkevyydestä? No niin yllätyin taas tuonakin päivänä, ei muuta kuin poni kerrallaan irti keskelle peltoa, vähän asettelua, "paikka", ja sen jälkeen kameramiehen taakse hyppimään toiveena saada korvat höröön ja ilme teräväksi. Siina sai parit palkat kesken kuvausten, Koo puolestaan sai tönöttää alusta loppuun ilman välinameja. Ja lopuksi vielä molemmat ponit keskelle peltoa irti, vähän enemmän asettelua, "paikka" ja taas korvia höröön. Pellolta takaisin tallille lähtiessä Siinan nahkapuku repesi ja tamma pisti loikkien, mutta eipä se mikään ihme ole, kun niin vähäisellä liikunnalla oli ollut.

25.12.2016 kuvan ottanut Jessi

27.12.2016 alemman kuvan ottanut Ronja

Seuraavana keskiviikkona lähdin viikon joululomalle Ouluun, jossa olikin niin lumiset ja talviset ja mahtavat maisemat, että tuli poneiltua ja kunnolla. Torstaina kävin Takkulassa pusuttelemassa Joosepin piloille, joulupäivän vietin Jessillä moikkaamassa mahti-Maisaa ja tuhma-Villittiä, tiistaina kävin kuvaamassa ja vähän muka ratsastamassakin Ronjan vuokrahevosta, ja lopuksi keskiviikkona ennen lähtöä kävimme Janitan kanssa käyttämässä Takkulan pappaponit Bonazan ja Sypen vauhtimaastossa ihanassa pakkassäässä.

28.12.2016, ratsukoilla oli sävy sävyyn takitkin. Vasemmanpuoleiset Janitan kuvaamia

Tuosta maastolenkistä tuli kyllä taas yksi lisää legendaaristen reissujen listalle. Vaan olipa ihanaa käydä Virpiniemen mahtavissa maastoissa tuulettamassa päitä, loistoseurassa ja huippuratsuilla -joskin aiemmilla kokoonpanoilla (minä Sandran ja Janita Koon kanssa, ja sitä ennen minä Koon ja Janita Tufferin kera) oli huomattavasti toimivammat jarrut... Lomalla ollessani tuli Minkalta videota Koosta maastossa, jossa näkyi Porvoon sula maa ja litisevät lätäköt. Vaan sinä yönä kun matkustin takaisin etelään oli pakkasta, ja taas turhan kovat maat maastoiluun. Vuoden vaihteeseen olin jo takaisin etelässä, rakettien paukkuessa tammat olivat seisseet keskellä tarhaa kasassa ja ruuna oli mussuttanut tyytyväisenä heinää verkoista. Kerroinkin tallin omistajalle, että poni on viettänyt kyllä useita uusia vuosia yksin tarhassa turpa heinäpaalissa, välillä nostaen päänsä vain ihaillakseen ilotulitteita -onni on raketeista välittämättömät eläimet.

3.1.2017

Kunnes tännekin tuli taas lunta, hetkeksi. Ja sitten se lähti ja tuli taas ja lähti uudestaan, aina välillä sulaen peilijääksi. Kirjoittamishetkellä maa on taas valkoinen, vaan lämpötila on plussan puolella. Olen itse siirtynyt taas kellon ympäri työskentelevästä opiskelijammaksi, (tällä viikolla ollut huimat 16 tuntia ja tänään käyn vielä testaamassa onko minusta vaarallisten aineiden kuljettajaksi tekemällä ADR-kokeen, joka lisää koulunkäyntiä tälle viikolle tunnilla -ensi viikolla minulla on kahtena päivänä koulua yhteensä 11 tunnin verran...) joten olen päässyt tallille myös valoisaan aikaan -ehdin jopa vuolla molempien ponien kaviot. Arkena! Maanantaina tosin tallilla olin vasta viiden maissa, mutten antanut sen häiritä vaan vuorasin meidät heijastimiin ja suuntasimme maastoon. Muuten olemme pyörineet pellolla. Sunnuntaina halusin vain käydä vähän tuulettelemassa päätä ilman satulaa siviilivaatteissa, ravatessamme keskivartalon lihakseni olivat jo tulessa, mutta laukannostojen innoittamien koikkaloikkien ja pukkisarjojen jäljiltä oli pakko luovuttaa siltä päivää.

3.1.2017

Koo on kyllä loistava eläin, viimeisen päälle luottoruuna. Eilen tartuin härkää sarvista tai Siinan narusta ja vein tammankin pellolle, tuskanhiestä märkänä palasin tallille ja päätin käydä palkitsemassa itseni uroteosta Koon kanssa. Oli kamala viima ja Koo vihaa yli kaiken jos korviin tuulee, joten se venyttää askeltaan, pyöristää itsensä kokonaan ja polkee alle kuin mikäkin kouluhevonen vastatuuleen ratsastaessa, joten suuntasin koko ajan ponin turvan kohti tuulta ja fiilistelin menemään. Kovin kauaa naamani ei tarennut viimassa olla ja laskeuduin selästä, päästäen ponin valitsemaan parhaan reitin takaisin tallille.

Mä lähen himaan t. K #notapproved

A video posted by @dis.epic on Jan 12, 2017 at 9:15am PST

KYMMENEN vuotta!

Hui. Ei mulla sitten muuta.

Mutta siis ihan hullua. Kymmenen vuotta olemme tallanneet toisinaan samaa, toisinaan viereisiä polkuja ponin kanssa, ihan papereissakin siis. Vuosipäivää juhlistimme käyntimaastolla -siis typerimmällä mahdollisella tavalla, jos ponilta kysytään, kun saman ajan olisi voinut käyttää tukka putkella laukkaamiseen tai vaihtoehtoisesti syömiseen. Syynä viettotapaan tosin on se, että kyydissä matkustellessani ja ajatusten lennellessä missä sattuu, laskin 1+1 yhteen ja tunnistin päivämäärän. 

Käyntimaaston jälkeen karkasin vieraisiin, Muulin luo nimittäin. Olipahan symppis tyyppi! Ja... jännä. Niin hevonen, mutta ei kuitenkaan. Toimin kameramiehenä räpsien sarjatulella sen verran kuvia että menee joku tovi niitä läpikäydessä, ja tarvittaessa leikin kaura-automaattia, vähän ehkä ihastelin viimekesäisiä aasivarsojakin. Aika söpöjä... Visiitin onnistuimme aikatauluttamaan juuri niin, että tallissa harjaamisen jälkeen aurinko paistoi kivasti loppuajan taivaalta -ei ollut moista ilmiötä näkynyt koko päivänä. Eikä pahemmin näkynyt sen jälkeenkään.

Ettei vuosipäivä turhan kiva olisi jo ollut, Koo klipattiin tänään toisen kerran elämässään. Poni ei ollut yhhhhtään innoissaan tästä, kahdesti keuli pystyyn naruja vasten ja etenkin kaulaa klipatessa nyki ja nakkeli niskojaan. Koneen sammuttua kelpasivat kyllä sekä minun että klippaajan rapsutukset, ja puomiin kiinnitettyäni pari leipää saanut poni oli koko episodin jo unohtanut.

Bloggaajan hevosena on rankkaa. Ensin kuvat, sitten leivät. Uskomatonta toimintaa t. Koo.

Sori poni, huomenna tehdään jotain kivaa. Paitsi jos on surkea sää.

Parasta poniarkea

Huomenna on jo viikko taas elelty sitä ponien täyttämää perusarkea eteläisessä Suomessa. Tai no, autoni lähti huoltoon ja tallille pääsin vasta torstaina, mutta kuitenkin. Maanantaina kävin kuitenkin vielä perinteisen kerran kahdessa kuukaudessa-visiitin Jessin luona, kauhistelemassa taas jälleen kerran niin kovin kasvanutta varsaa.

Pari päivää BMWni eteläänhakemisen jälkeen Volvoa etsinyt isäni oli hakenut itselleen samanlaisen, joskin vähän uudemman. Parasta, että voi ajaa taskuraketilla täällä ja Oulussa!

Viola alkaa oikeasti jo tuntua melkein hevoselta. Minne katosi se yhdentoista päivän ikäinen, ujosti emän takaa tuijotellut kainaloon mahtuva pieni hevosenalku? Nyt pusuja jakelee pieni putte, jonka ei tarvi enää kurkotella nenääni maistaakseen.

Pusuja ja rapsutuksia jaeltiin kyllä tasaisesti muillekin, pikkutammat pörräsivät ympärillä vapaiden rapsutuskäsien toivossa, Vienan odotellessa kauempana, sillä kyllähän häntä(ä) tullaan rapsuttamaan vaikkei tyrkyllä olisikaan.

Kaikki tammat pääsivät vuorollaan tarhasta, Viena kävi laajentamassa taas maailmankuvaansa isolla kirkolla eli tiellä naapurin tontin kohdalla, Villitin juostessa meidät kiinni ja kääntäessä meidät takaisin kohti kotipihaa. Maisan karkauspäivän karkuutusyritys epäonnistui, poni ei kovin kauaksi lähtenyt, eikäpä kyllä hippaakaan viitsinyt leikkiä. Nappasimme portin takaa hörökorvin katselleen Vilman mukaan ja lähdimme kävelylle, jolloin Maisa yritti vuorostaan saada minua juoksemaan hippaa.

Seuraavana päivänä kävin vielä ennen lentokentälle lähtöä Takkulassa moikkaamassa ihmisiä ja pusuttelemassa Joosepin kanssa. On siitäkin vaan tullut iso ja aikuinen hevonen!

Roksu on liikkunut nyt ahkerasti, jos en väärin muista niin torstaista sunnuntaihin joka päivä 6-9 kilometrin lenkkejä kaikissa askellajeissa. Ponilla on edelleen menohaluja ihan hirveästi. Sitä ei tarvi kuin jarrutella ja pyytää vaihtamaan askellajia välillä. Käynti ja ravi on ollut koko ajan ongelmatonta, laukan kanssa sai pari kertaa työstää että ponin sai pysymään suorana. Nyt laukkakin on onnistunut löysin ohjin, mikä laiskaa kuskia ei haittaa yhtään. Rocky osaa ja tekee laukanvaihdot itsestään varsin näppärästi, mutta sille pitää jossain vaiheessa alkaa kehittelemään eri käskyt vasemman ja oikean laukan nostamiseen.

Eilinen lähes sateeton sää oli yllyttänyt muutkin kyläläiset oven toiselle puolelle. Ei montaa sataa metriä tarvinnut kärrytellä kun jo vaihdoimme muutaman sanan vastaan potkutelleen mummelin kanssa, ja siitä parisataa eteenpäin niin jumahdimme vähintään puoleksi tunneksi juttelemaan ensiksi läheisessä talossa asuneen vanhemman rouvan kanssa. Juttelutuokion aikana kaksi nuorta miestä kävivät rapsuttelemassa ja halimassa Roksua, toisen todeten, että jää usein sanomaan hei vastaantuleville koirille, mutta poneja ei tule niin usein vastaan. Ruuna aiheutti ihastusta sekä miehissä että rouvissa, jotka alkuun väistelivät ja pelkäsivät ponia. Kelkkamummelin tultua kohdalle talonmummo sanoi, että ihan kiltti tämä poni on, olen sitä jo hyvän tovin tässä silitellyt, ja rapsutteli ponia. Tulipahan opittua tämän keskustelutuokion aikana muiden muuassa, että rupikonnat voivat elää 50-vuotiaiksi ja täysin valkoisia valkohäntäpeurojakin on olemassa. Ja mummo taas tietää nyt, miksi ravihevoset rikkovat laukalle, sekä eri hevosrotuja.

Pääsimme loppujen lopuksi vielä jatkamaan matkaa. Saatoimme uusiksi alkukäynneiksi vielä kelkkamummon kotiinsa, kunnes siirsin ponin hölkälle ja heitimme taas seitsemisen kilometrin lenkin reippaasti edeten. Takaisin tallille saavuttuamme purin tapani mukaan ponin varusteistaan, yritin ottaa vertailurakennekuvaa vaan siitä ei tullut mitään kun poni ei pysynyt paikallaan, kunnes päästin ponin piehtaroimaan. Takitus ja tarhaan heinien kera, tänään ruuna sai huilia.

Kookin on liikkunut joitain kertoja, sen kylällä vaan ei tiet ole niin hyvässä kunnossa että siellä viitsii yhtään reippaammalle lenkille lähteä -ja ruuna on oppinut taas, että kun lenkille lähdetään, siellä myös edetään. En halua tappaa ponille vihdoin löytynyttä eteenpäinpyrkimystä, joten elämme lomailukannalla nyt taas jonkun aikaa. Keskiviikkona ruunalle tuleekin hammaslääkäri käymään, ja perjantaina hieroja. Saapa nähdä mitä yllätyksiä löytyy... Itse etsin asuntoa lähempää Koon tallia, kesällä kun siellä on taas ehdottomasti kuljettava päivittäin ja nykyiseen matkaan menee melkein puoli tuntia suuntaansa.

Tätä mieltä prinsessaponi oli oikeasti tiarastaan...

Vuoden ensimmäinen

Paitsi postaus, myös pulkkaratsastus! Tänne Itä-Uusimaallekin tuprutteli parin päivän aikana minimäärä lunta, vaan sehän nyt tietenkin tarkoitti sitä, että haimme Minkan pikkusiskon pulkan ja suuntasimme pitkien narujen kera metsään. Tiellä luistoa testaillessa pulkasta alkoi jo nähdä läpi, vaan sehän ei menoa hidastanut. (paitsi ehkä vähän, vaan tulipa ainakin voimatreeniä samalla...) Peltotielle päästyämme pulkka alkoi luistaa lähes tulkoon rahisematta, jota sitten suttasimme edestakaisin, kunnes siinäkin pulkka jäi aina matkan varrelle. 20-vuotiaaksi kääntynyt poni oli melkoisen innoissaan ja jarruton, pulkka liirasi ihan minne sattuu ja lunta oli enemmän vaatteissa ja kenkien sisällä kuin ympäröivällä hehtaarilla maassa, mutta olihan meillä hauskaa! Uusintayritys otetaan kunhan lunta on taas vähän enemmän...

Pulkka pulkkailun jälkeen, Pönde laukkailun jälkeen

Viime viikon tiistaina kävin tosiaan Takkulassa, jonne minut kutsuttiin höntsäilemään. Höntsäilykaveriksi arpoutui Bonaza, jonka virtaisuus vaihtoi suunnittelemani kivan metsäkäyntilenkin kentällä humputteluun. Metsästä takaisin tallin pihaan saavuimme vuoroin paikoillaan laukaten, vuoroin piaffaten. eikä kentälläkään ponia tarvinnut eteenpäin puskea.

Näihin maisemiin ei kyllä kyllästy, ja jos jotain paikkaa pitäisi kodiksi sanoa, se olisi ehkä tuo...

Alla olevissa kuvissa on vuoden 2015 viimeinen ratsastus Koolla -vaikka voisi luulla, kuva ei ole huhtikuulta, vaan otettu 22.12., sekä vuoden 2016 ensimmäinen ratsastus päivämäärällä 3.1. Ehdittiin jo epäillä että hevoset pääsevät takaisin laitumelle joulukuussa. Eilen muuten olin perässähiihtäjä toisellekin ponille, tai no istuin Siinan kärryillä. Kolmevuotias varsa oli ensimmäistä kertaa aisoissa sitten muuton, jokunen kuukausi siis ollut taukoa, vaan sepäs olikin vallan fiksu otus!

Pakkaspäivän putteilua

Pohjoisen reissulleni on jo mahtunut monenmoista hevostelua; joulupäivänä kävin siskoni mukana katsomassa vuokrahevostaan ja leikin taas alkeisratsastajaa, sen jälkeen kävin moikkaamassa Sofian hevosia, sunnuntaina vierailin Takkulassa katsomassa hevosia ja ihmisiä (ja kunhan Volvo lämpiää, hurautan taas sinne) ja eilen kävin kauhistelemassa taas niin kovin kasvanutta Violaa ja hirveän karvaista Maisaa.

 

Rikkinäisiä Converseja lämpimämmät kengät Prismasta haettuani Vompatin keula osoitti kohti pohjoista, ja parin tunnin luistelun jälkeen tuttu tammalauma katseli aidan takaa. Tuttuun tapaan kävin ensimmäisenä moikkaamassa tammoja -Vilma ja Viola olivat portilla ensimmäisenä, mutta Viena ajoi molemmat pois ja tuli rapsutettavaksi. Maisa katseli tarhan perältä, että turha tuonne on yrittääkään tässä vaiheessa.

Sormien mustuttua ja hevosten harmaannuttua rapsuttelusta otimme Villitin ja Vienan mukaamme metsäretkelle. Molemmilla oli melkoisesti virtaa -Vienalla etenkin kotiinpäin kävellessämme ja Violalla muuten vaan. Villis esittelikin bravuuriliikkeitään ihmisten vuoronperään hihitellessä ja katsoessa poispäin kauhistellen. Ei enää edes niin kovin pieni putenpoikanen on kyllä vallan ketterä ja nopealiikkeinen!

Itsensä kuuraiseksi ja puuskuttavaksi juossut varsa pääsi tasaamaan hengitystään peltokävelylle, vaan varsan epäonneksi typerät ihmiset halusivat sen taas poseeraavan tylsästi paikallaan korvat hörössä.

Villis 6kk 13pv, 3kk 16pv ja 1kk 9pv

Ja ettei kuvasaldo vaan jäisi turhan pieneksi, joutui varsa vielä riimun vaihdon jälkeen poseeraamaan toista taustaa vasten rakenne- ja pääkuviin.

Auringon laskiessa kyseltiin jotain hevosista vapaaehtoiseksi poseeraajaksi, ainoa ilmoittautuja oli Maisa vaan niillä jaloilla ei valitettavasti ihan vaadittavalle korkeudelle päästä. Ihan vahingossa putet kävivät kuitenkin kuvattavana kun rapsutuksia oli mallille tarjolla.

Yläkuvan Villis menisi kyllä melkein yhdestä toisestakin lurppakorvaisesta paksukaulaisesta puttetammasta. Ja alkaapa se muutenkin muistuttaa sukulaisiaan kuukausi kuukaudelta enemmän, joka ei ainakaan minun mielestäni ole huono asia alkuunkaan.