Kuuntelin juuri Kaktun talli-podcastin uusimman jakson, 14. Repen tarina, osa 1. Siinä Kaktu avaa fiiliksiään traumaattisen tapahtuman jälkeen. Olen tunnistanut itseni useasta aiemmastakin jaksosta, on ollut aika hurjaa huomata miten paljon samanlaisia kokemuksia ja ajatuksia voikaan olla ihmisen kanssa joka on kuitenkin elänyt aivan erilaista elämää. Mutta tämä viimeisin kolahti, ja kovaa.
Olen aina ollut se ihminen, joka ei ole koskaan pelännyt hevosia. Olen ollut ensimmäinen ratsastaja nuoren selässä, tai kiivennyt sairaslomalta palaavan tikittävän aikapommin kyytiin. Olen pyydystänyt aidoista läpijuosseen huonosti käsitellyn orin ja vienyt sen karsinaansa, saaden siltä vielä riimun pois vaikka se hyppi kirjaimellisesti pitkin seiniä -välillä näytti siltä, että kavio jää karsinan seinän päälle jumiin. En ole koskaan jäänyt toimettomaksi, eikä itsesuojeluvaisto ole iskenyt päälle. Koo kiikutti minua ensimmäisten vuosien aikana lukemattomia kertoja maastosta kotitallille täyttä laukkaa, ja olen pelännyt vain sitä, että ponin jalka katkeaa kuin laukkahevosella konsanaan. Tai että se ei väistä autoja tarpeeksi nopeasti. Tänäkään päivänä en pelkää tarttua villiintyneen hevosen riimunnaruun tai kiivetä vieraan hevosen selkään. Mutta pelkään kolmea varsin arkista tilannetta Malinin kanssa. Niitä tilanteita, jolloin sekä minulta että ponilta katosi kontrolli siinä hetkessä täysin -poni toimi sataprosenttisesti vaistojen varassa enkä voinut kuin katsoa vierestä.
6.5.2020, muutettuamme nykyiselle tallille 1,5 viikkoa aiemmin, koitti meidän ensimmäinen ajokerta uudella tallilla. Malin oli jo varsin pätevä ja luotettava ajoponi, se oli ehtinyt asua kahdella tallilla joissa pääsimme ajamaan, ja molemmissa paikoissa pystyin valjastamaan sen missä vaan. Laitoin valjaat ponille tallin käytävällä, pyöräytin sen kentällä ympäri ja oviaukkoon kahdelta puolen kiinni, turpa kohti tallia, aivan kuten teimme edelliselläkin tallilla. Hain vaunut Malinin perään, sain aisan vasemmalta puolelta aisalenkkiin ja varmistusremmin (meidän vaunuissa ei ole looppeja, vaan aisa kiinnitetään nahkaremmillä aisalenkkiin) kiinni. Siirryin toiselle puolelle kun ponilla vain napsahti päässä. Senhetkinen diagnoosini oli, että poni ”säikähti” häntäremmiä, se on varuste mistä Malin ei tykkää yhtään mutta yleensä sietää sen ilman ongelmia. Välillä poni kuitenkin nykii häntäänsä koipien väliin ja säpsyy, kun häntäkappa painaa hännän alta. Nykyään en voi kuitenkaan varmaksi sanoa mikä tämän aiheutti. Malin hyppi vuorotellen pystyyn ja neljällä jalalla ilmaan, se riuhtoi ja repi ja potki ja loikki kunnes pääsi irti. Malin lensi etuperinvoltilla tallin käytävälle makaamaan, nousi ylös ja oli varsin järkyttynyt.
Selvittiin melko pienillä vaurioilla; Malin menetti pieniä alueita karvaa ja nahkaa, mäkivyön pikalukko vääntyi ja yksi ohjasavain osoitti väärään suuntaan. Poni liikkui puhtaasti, joten soitin poikaystäväni kotoa apuun. En halunnut missään nimessä jättää tilannetta tähän -olin pitkästi yli vuosikymmenen haaveillut omasta ponista jolla voisin ajaa, ja nyt olin saanut sen. Ei ajokammoa, ponille tai minulle, kiitos. Poikaystäväni saapui, oli mukana rauhoittelemassa ponia kun valjastin sen uudestaan aisojen väliin ja katsoi maasta kun ajoin muutaman kierroksen kentällä käyntiä ja hölkkää. Malin toimi kuten aina ennenkin, korvat hörössä ja varsin kuuliaisena.
Vajaan kuukauden päästä, 4.6.2020, olimme ajaneet jo useamman kerran tällä tallilla. Kaikki meni ihan hyvin, myös tuon päivän ajolenkki, se oli tosi mukava ja poni oli reipas. Palasimme tallille, purin varusteita normaaliin tapaan. Vaunut olivat jo omalla paikallaan, avasin häntäremmin, sen jälkeen pujotin rintaremmin pois kaulasta kuten aina, ja Malin lähti.
En tiedä miksi se päätti poistua paikalta, mutta varsin pian tuli selväksi että ihmisillä ei ole enää mitään väliä. Ponin häntäremmi, jossa on siis kiinni mäkivyöt ja potkuremmikin, tippui selän päältä jalkoihin ja se aiheutti aivan suunnattoman paniikin. Malin ei nähnyt mitään eikä kuullut mitään, paikalla ollut ihminen juoksi talliin hakemaan rehukippoa mutta silläkään ei ollut mitään vaikutusta. Poni juoksi aikansa pitkin tallin tonttia, välillä kolmella jalalla kun neljäs oli jumissa remmeissä, kunnes se häipyi. Juoksimme metsän läpi sen perässä, koittaen bongailla kavionjälkiä. Alkoi näkyä valjaiden paloja siellä täällä, kyläläiset osoittivat suuntaa ja parinkymmenen minuutin vapaanaolon jälkeen Malin oli juossut laitumelleen jonka portin lähellä asuva tallilainen kävi sulkemassa. Se oli juossut edestakaisin aidan vieressä vaikka tallilainen koitti saada sitä ruuan kanssa rauhoittumaan, mutta ei. Vasta kun poni näki minut, se hörisi ja pysähtyi. Se oli liikuttava hetki, ja tiesin tehneeni edes jotain oikein kun poni loppujen lopuksi pystyi tukeutumaan minuun. Tällä kertaa varusteet kokivat isompia vaurioita ja poni joutuikin ajotauolle kunnes sain uudet varusteet hajonneiden tilalle. Poni sai taas vaan muutaman haavan.
10.10.2020 lähdimme match show’hun Haminaan. Malin matkusteli koko kesän ahkerasti, se vei ja haki muita tammoja oriasemalle, käytiinpä me kesäkuussa mätsärissäkin. Kerran kävimme kahdestaan ajelulla, Hyvinkään hevosklinikalla, sinne lähdössä oli vähän ongelmia kun lähetin ponin traileriin jossa oli etulastaussilta auki mutta etupuomi kiinni, ja se tuli ponille yllätyksenä. Selvisimme kuitenkin stressihikoilulla tämän reissun. No, tuo Haminan reissu... Pääsimme Sipoosta Kotkaan, matkaa oli jäljellä enää joku kymmenisen minuuttia, kun yhdistelmä alkoi heilua aivan järjettömästi. Tiesin, että kaikki ei ole kunnossa, ja käskin autoa kuljettaneen poikaystävän vetää tien sivuun. Ajattelin, että Malin keikkuu etupuomin päällä.
Äkkiä autosta ulos kun se oli jotenkuten pysähdyksissä, huusin ulkoa ponille olevani tulossa ja avasin oven. Malin oli kyllä puomien välissä ihan oikeassa kohtaa, mutta potki takaseinää ja -puomia molemmilla jaloilla yhtä aikaa, aivan kunnon sonnipotkuja. Menin traileriin rauhoittelemaan ponia, joka oli täysin poissa tolaltaan. Silmät kiiluivat päässä, mutta sain ponin lopettamaan potkimisen aika nopeasti. Seuraavaksi selvittelimme kuumeisesti missä Malinin voisi turvallisesti purkaa trailerista. Kartasta löytyi raskaan kaluston korjaamo suurella pihalla, jonne toivoimme mahtuvamme -olihan nyt lauantai, niin tuskin olisi suurta ruuhkaa. Matka sinne tuskin kesti kauaa, mutta tuntui ikuisuudelta. Matkustin Malinin kanssa sitä rauhotellen, se potki vielä muutaman kerran takasillaan mutta muuten piti kaikki neljä jalkaa maassa. Näin jo matkan aikana verta ponin jaloissa ja banaaniksi muotoillun takapuomin. Korjaamon pihalle päästyämme pihalla oli hyvin tilaa, pyysin juoksutusliinan ja hanskat ja purimme ponin etukautta ulos. Malin käveli hallitusti ja asiallisesti ulos, huokaisi, ravisteli ja alkoi etsiä ruohoa syötäväksi. Siinä sitä sitten oltiin, jonkun kotkalaisen korjaamon pihalla, syöteltiin ja juotettiin ponia ja mietittiin, että mitä ihmettä nyt. Pyydetäänkö eläinlääkäri rauhoittamaan poni että saadaan se turvallisesti kotiin, löytyisikö kävelymatkan päästä talli jonne poni voisi mennä vaikka yhdeksi yöksi rauhoittumaan, vai lastataanko poni kyytiin ja toivotaan parasta. Päädyimme ehkä tunnin pohdiskelujen jälkeen viimeisimpään vaihtoehtoon. Malin lastautui ihan hyvin, oli vähän huolestunut kopissa mutta kykeni syömään porkkanaa. Sydän huolesta syrjällään lähdimme kotimatkalle, joka meni kuitenkin yllättävän hyvin.
Tästä reissusta kotiintuomisiksi tuli kipeä poni. Se lomaili 4,5 kuukautta, jonka aikana sitä tutkittiin ja tutkittiin, kolmen eläinlääkärin toimesta. Mahantähystyksessä diagnosoitiin varsin lievä mahahaava, jota lähdettiin lääkitsemään. Neljä viikkoa Malinia lääkittiin kolme kertaa päivässä, omepratsolilla ja Antepsinilla, ilman pienintäkään vastetta. Tuossa vuodenvaihteen aikoihin olin valmis luovuttamaan, kun kukaan ei löytänyt ponista vikaa mutta se oli aivan uskomattoman kipeä. Viikkoa ennen kontrollitähystystä päätin tehdä eläinkokeen; syötin ponille toiselta hevoselta jääneen Metacam-pullon pohjat pois, siitä riitti kolmeksi päiväksi 400kg annostukseen ja neljänneksi päiväksi 200kg hevosen annos. Jos oireet pahenisivat, vika olisi mahassa, ja jos lieventyisivät, vika olisi jossain muualla. Kolmantena päivänä kiukkuisesta ja epäluotettavasta Malinista muuttui se ihana, lempeä, ”joka tytön unelmaponi” kuten eräs tallitytöistä sanoi, jonka tunsin. Ja sellaisena se on edelleen pysynyt, nyt tuosta kipulääkityksestä alkaa olla viisi kuukautta. Kukaan ei tiedä mistä poni oli kipeä, tai miksi ja miten se parani noin pienellä kuurilla. Malin on tämän kuluvan vuoden aikana kasvattanut lihaksia (etenkin ylälinjaan) enemmän kuin sitä edeltävän kahden vuoden aikana jonka olen ponin tuntenut, joka saa minut epäilemään, että se on ollut kipeä jo pidempään.
Olen ajanut noiden kesän välikohtausten jälkeen kymmeniä kertoja, ja joka ikinen kerta huokaisen helpotuksesta kun istun vaunuille onnistuneen valjastamisen jälkeen, tai kun saan varusteet pois ponin ympäriltä ajolenkiltä palattuamme eikä se ole karauttanut horisonttiin villisti pukitellen. Malin matkusti trailerissa ensimmäisen kerran tuon lokakuisen reissun jälkeen toissapäivänä, lauantaina. Minua ahdisti koko viikon, jonka ajan tuota reissua suunnittelimme. Oksetti. Kun poni käveli traileriin ja matka alkoi, kädet hikosivat rattiin kiinni ja koko keho oli krampissa. Selvisimme perille Porvoon raviradalle, ja huokaisin jälleen helpotuksesta kun sammutin auton. Vieraassa paikassa valjastaminen, ajaminen ja varusteiden purkaminen. Paluumatka tallille, Malin oli levoton vain tallitien ajan, joka on erittäin kuoppainen. Selvisimme. Sunnuntaina teimme uuden reissun raviradan vieressä sijaitsevalle ratsastuskentälle, tällä kertaa lastasimme ponin tallitien päässä ettei sen tarvitsisi kärsiä noiden kuoppien ajan kyydissä. Taas pääsimme perille, tärisevin käsin. Jälleen ponin varustus, ajo ja purkaminen vieraassa paikassa, Malin oli valjastuksessa jännittyneempi kuin edellisenä päivänä ja näin sieluni silmin kuinka se karauttaa jalkapallokentän läpi autotielle vaunut puoliksi kiinnitettyinä perässä roikkuen. Mutta mitään ei tapahtunut, poni seisoi hievahtamatta koko ajan, ja oli tosi kiva ajaa. Kotimatka ahdisti taas, vähemmän kuin kolme aiempaa kopin vetoa, mutta silti. Molempina päivinä meidän groomi/tallinpitäjä Mira ajoi takana pakettiautolla, ja kun Mira moottoritien loppuvaiheilla ohitti meidät mennäkseen ensin tallille, olin ihan varma että nyt poni sekoaa kun ollaan kaksin. Mutta ei, hyvin meni, tällä kertaa myös purimme ponin tallitien päässä ennen kuoppia.
En tiedä kuinka monta kymmentä onnistunutta ajolenkkiä tarvin, että nuo kaksi mörköä siirtyvät taka-alalle. Tai kuinka monta sataa onnistunutta kuljetuskilometriä meillä on edessä ennen kuin en enää jännitä ja stressaa sitä aivan liikaa. Olemme toivottavasti matkalla kohti sitä päivää, kun en enää pelkää hevoseni valjastamista, valjaista purkamista tai kuljettamista, mutta se matka on selvästi aika pitkä. Malin on kaikkina muina päivinä ollut mitä järkevin, luotettavin ja ystävällisin hevonen, ehkä siksi tuollaiset tapahtumat kolahtavat näin pahasti. Postauksen kuvituskuvat ovat muuten eiliseltä kenttävierailulta. Malin on luonteeltaan aivan ihana, mutta on se myös melko hieno hevonen.
