Päivän fiilikset kuvina

Eilinen, keskiviikko, oli loistava; kävimme siskoni Ronjan kanssa ajamassa Mailalla pidennetyn version hiittilenkistä, ja Ronja ratsasti kuulemma varsin reippaan Koon minun tehdessäni iltatallia ja kylmätessäni puten kinttua. Tiistaina en käynyt ollenkaan tallilla ja Koo oli täten päivän rasvaamatta, mutta keskiviikkona se ei ollut hangannut ollenkaan -ihan parasta! Tänään taas...

"Käytiin vuorikiipeilemässä, kerettiin kaksi ison mäen tarpomista kunnes Pippuri & co. meni ohi, ja Maikki hetken kyttäämisen jälkeen alkoi pomppia. Koikka loikka ja naps. Oe ilmassa, ei varaa painoa. Epätoivoinen yritys soittaa Tanjalle, ei vastausta. Vähitellen putte alkaa laskea jalkaa, ja päästään hitaasti könkäten talliin. Poni pesarille letkuihn, juoksujalkaa kentälle ilmoittamaan Tanjalle, mental breakdown ja Niagaran putoukset. Voi vittu. Illan aikana kylmäsin oe 2x, ve kerran, plus superlinimentti. Iltatalli, Koon hoito + syöttely + sorkkavuolu."

Nyt aamu- ja päivätalliin kuuluu kintun kylmäys kerran molempiin, 

minä kylmään iltaisin niin monesti kuin ehdin. Argh.

Miten paljon voi pientä ponityttöä vituttaa? Tosiaan, kävimme tapamme mukaan kävelemässä viereisellä mäellä, olimme kiivenneet haastavimman mäen kahdesti ja hengailimme tien puoleisella tasanteella. Tietä pitkin menivät naapuritalliin muuttaneet Pippuri sekä Sandra kärryjensä kera, Maila tuijotti kärryponeja hetken, kunnes sai pomppukohtauksen, tai itse asiassa parikin. Viimeisin loikka päättyi siihen, että poni pysähtyy kuin seinään, eikä laske oikeaa etujalkaansa -sitä, jota olen koko kesän kylmännyt ja kytännyt ja varjellut. Asia oli sillä sekuntilla selvä; hankkari on venähtänyt. Taas. Toivottavasti venähtänyt, toivottavasti ei tuhoutunut. Koko kesän tamma kinttuineen on ollut niin hyvä, parempi kuin aikoihin -vuosiin. Juuri aiemmin katselimme Roosan kanssa, että poniin on alkanut vähitellen tulla muotoja; lapa erottuu, selkäranka ei ole läskikerroksen sisällä. Ja sitten käy näin. Poni oli hetken ihan kolmijalkainen, koitin soittaa omistajalleen joka ei vastannut, ja kun Maila alkoi vähitellen laskemaan jalkaansa, lähdimme könkkäämään takaisin tallille. Luojan kiitos olimme vain tuossa lähimäellä, emmekä missään kauempana reissussa -yhtään tuon pidempää matkaa en olisi jaksanut ponia pitää pystyssä ja hidastella. Tamma oli niin raasu, katsoi vain, että tulisin kyllä ja mieluusti, mutta mä en ihan oikeasti pysty. Selvisimme talliin ja pesupaikalle, vettä jalkaan laskiessani tuntui se selvästi ponin mielestä aivan ällöttävältä. Kipaisin kierroksen kentällä kertomassa omistajalle tilanteen, ja takaisin talliin päästyäni romahdin. Tsekkasin, että letku on pysynyt paikoillaan, ja lähdin pihalle. Koo ulos tarhasta tallin pihaan laiduntamaan, ja Minkan kanssa vuorotellen itkimme ja päivittelimme ponien tilannetta. Koo talliin, Maila letkuista 20 minuutin jälkeen karsinaan hetkeksi, omistajat kävivät katsomassa tilanteen "jaa se on jo alkanut turvottamaan". Koon harjaus, kavioiden vuolu ja ihottumahoidot, iltatalli, ja Maila takaisin letkuihin ja omistajilta taas lohduttavia sanoja "... ja kunnolla ontuukin". 20 minuuttia kylmää oikealle ja saman verran myös vasemmalle jalalle. Superkylmäävää linimenttiä kinttuihin, itkujen saattelemana kotimatkalle jolla häiriköin kavereita itkemisilläni. Käväisin Bloggerissa josko olisi jotain kivaa luettavaa, ensimmäinen klikkaamani postaus oli tämä, joka kasvatti ahdistusta entisestään -Koo on ollut pelkkien lantanäytteiden varassa 2-3 vuotta, kaikki näytteet puhtaita. Ottaakko riski ja madottaa, mahdollisesti menettää poni matojen joukkosurmaan, vai ottaakko riski ja jatkaa näytelinjalla ja odottaa, että poni kuolee matojen armeijajoukkoihin..? Suunnitelmissa oli viettää viikonloppu etsien Oulusta kylmäyssuojia sekä itkeä klinikalta matolääkettä, mutta ostinkin jo vedessä aktivoitavat kylmäyssuojat. Jos eivät toimi, tapan kaikki. Oikeasti. Ei riitä että muu maailma kaatuu niskaan, nyt ponijututkin kusevat päälle ja pahasti.

Huuda "Pudii! Poseeraa!" kesken ponin ruokailun, saat kauhistuneen ilmeen. Hups.

Masentavaa

En tykkää kesästä. En sitten yhtään. Yh. Mene pois. Tyhmä kesä, tyhmät ötökät, tyhmä kutina. Tyhmintä kaikessa on se, että tuo poni on kaikilta muilta osin ehdottomasti maailman paras eläin, ainoastaan terveysongelmat, ja etenkin tämä jokakesäinen kutina, on, noh, aivan saatanasta. Olen sen verran kypsä koko asiaan, että olen täysin vakavissani miettinyt, lähestulkoon päättänyt, että tämä on Koon viimeinen kesä. Talvet menee ihan helposti jos poni saa olla pihalla, joten on hyvinkin suuri mahdollisuus, että meidän tarinamme loppuu ensi keväänä. Mitä loistavin 18-vuotislahja, menettää elämänsä hevonen ja paras ystävä, mutta tämä on ihan oikeasti syömässä mielenterveyteni. Tai ne viimeisetkin rippeet siitä, mitä olen saanut kynsin ja hampain pideltyä itselläni. 

Asiaa helpottaisi, jos olisi vaadittavat resurssit; oikeanlaiset tilat erityishoitoa vaativan eläimen pitoon, tajuttomasti henkistä jaksamista ja ehtymätön rahasampo. Niillä pääsisi jo erittäin pitkälle. Olisi hiekkatarha kera pimeän pihaton jonka oviaukossa tuuletin puhaltamassa ötökät pois, se sijaitsisi tuulisella ja kuivalla alueella. Olisi lämmin vesi ja kunnollinen pesupaikka. Olisi tarhakaverit, jotka eivät riko loimia. Olisi poni, joka pitää päähuput päässään. Olisi jaksamista, ihan oikeasti motivaatiota eläimen hoitamiseen. Ja olisi sitä rahaa, millä ostella superkalliit loimet, vielä kalliimmat hoitotuotteet, kaikki. Mutta ei. On talli, joka ei ole missään nimeessä ötökät pihalla pitävä, on peltopohjainen tarha jonka vieressä suuri oja ja muilla suunnilla pienemmät sekä sitä ympäröi puusto, on kylmä vesi ja hevonen on pestävä pihalla, tarhakaverit silppuavat loimen päivässä riekaleiksi, ja polttiaisallerginen huppunsa hajoittava poni on myös pölyallerginen, joten sitä ei voi seisottaa tallissa. Ja on 17-vuotias tyttö, jonka vanhemmat ostivat hänelle ja isosiskolleen 8 vuotta sitten ponin, josta tuli vuosien saatossa nuoremman tytön paras, toisinaan myös ainoa, ystävä -terapeutti, opettaja, kaikki samassa.

Ilman Koota en olisi se ihminen, joka nyt olen. En todellakaan. Ilman kaikkia ylämäkiä en olisi päässyt nauttimaan alamäen ihanasta vauhdista, ilman näitä vuosia en olisi kasvanut tällaiseksi. Ilman jokailtaisia itkuja en tietäisi, miltä tuntuu kun kaksi elävää luottavat toisiinsa ja kulkevat oikeasti yhdessä. En voi sanoa, että ilman Koota en olisi hengissä -minulla olisi ehkä ollut joku toinen tukipilari, olisin ehkä hukuttanut murheeni päihteisiin, en välttämättä olisi enää tässä. Enkä todellakaan kirjottaisi tätä, tässä ja nyt, tähän blogiin. Jos hevostelisin, en olisi tällainen, kulkisin valtavirran mukana. En olisi tutustunut niihin ihmisiin joita Ituhipeiksikin kutsutaan, en olisi saavuttanut elämässäni mitään näin merkittävää, joka ehkä muiden silmissä on pientä, mutta minulle koko maailma. En olisi minä.

En tule enää koskaan löytämään eläintä, joka on puoliakaan siitä, mitä Koo on. Kukaan ei tule koskaan tietämään niin paljon salaisuuksiani kuin Koo. En ole vuodattanut minkään asian takia näin paljoa verta, hikeä ja kyyneleitä, sanonnan kaikissa merkityksissä, kuin Koon takia. Tuo pieni pyöreä poni on ehdottomasti parasta mitä minulle on koskaan tapahtunut ja olen sille enemmän kuin elämäni velkaa. Olen kuitenkin siinä pisteessä, että joudun päättämään lähdenkö minä vai poni. En jaksa. En jaksa korjata loimia sormenpäät verta tippuen, huomatakseni seuraavana päivänä loimen olevan taas riekaleina. En jaksa pestä ja rasvata ja öljytä ja myrkyttää ponia tunti tolkulla, nähdäkseni seuraavana päivänä ponin hankaavan itseään aitoihin. En jaksa nähdä parasta ystävääni tuskaisena päivä toisen perään, todetakseni, että olen tehnyt kaiken oloasi helpottavan mihin pystyn. En jaksa itkeä itseäni uneen ilta toisen jälkeen. "Älä koskaan sano 'en koskaan'", mutta en koskaan enää halua kesäihottumaista hevosta. Ponin pitäminen on palkitsevinta ja opettavaisinta koskaan, kesäihottumaisen pitäminen on masentavinta koskaan.

Kärryponiprojekti II

Eilen raahasin taas kärryt heinävajasta tarhaan ja sain Veeran kamerajalaksi. Kamalasti muuta kerrottavaa sitten ei olekaan, ärsyttää ihan suunnattomasti koko puolituntinen ja aargh. Poni oli ihan liian kiinnostunut heinistä, koska omg säilöä omnomn niin hyvää ja koskaan ei ole ruokaa nähnytkään, ja osin kameramiehen painostuksesta, osin omasta typeryydestäni johtuen aloin vaatimaan ponilta liikaa ihan liian nopeasti. Yritin siis saada ponia aisojen väliin oikein päin koska naama penkkiä kohti mennessä poni lukitsi korvansa ja söi kuuntelematta minua lähes pätkääkään. Suoraan peruuttaminen oli mahdoton tehtävä, sivukautta aisan yli mennessä poni sai aisan vuohisensa päälle ja panikoi siitä, eikä sen jälkeen suostunut jalkojaan aisojen lähelle asettelemaan. Lievästi sanottuna vtuttaa, enkä tästä johtuen jaksa kirjoittaa enempää enkä jaksa katsoa muita kuin nuo alkuosan videot, mutta piti silti tulla tänne kirjaamaan tämä pettymys josko joskus taas etenisimme ja voin myöhemmin naureskella tälle ranteiden aukomiselle. Kone vammaa kun en taaskaan ole pariin päivään tätä avannut enkä muutenkaan tykkää kirjoitella ei-niin-onnistuneista päivistä, joten jääkööt tämä tähän. Tänään voisin katsella taas ponin kanssa öö jotain, huomenna ja lauantaina olisi tarkoituksena mennä pikkuputtea tapaamaan, ja Sohvinkin luona pitäisi ehtiä käväistä viikonlopun aikana.

Kiimingissä seikkailuvideot

En tiedä onko muilla tätä ongelmaa, mutta minä en vaan saa aikaiseksi avata konetta. Tänään piti etsiä parit kuvat ja sitä varten käynnistää vanhus, mutta edellisen kerran olen tässä sängyn laidalla istunut edellistä postausta kirjoitellessani. No mutta, tässä kuitenkin ne lupaamani videot. Koneeni ei vieläkään pyöritä videoita kunnolla, joten tungin vain kaikki peräkkäin -pahoitteluni, jos siellä on paljonkin turhaa ja tylsää katsottavaa.

Tieto lisää tuskaa, sanotaan, ja voin taas vaihteeksi allekirjoittaa sen. Olen viime aikoina taas paneutunut netissä oleskelevaan kaviomateriaaliin ja totesin, etten ainakaan tässä vaiheessa laita sitä vuoluvideotani julkiseksi -enkä edes kasaa sitä. Hain koko talven normaaliakin enemmän hevosteluinnostusta, totta puhuakseni jouduin repimään itseni joka ilta tallille ja se tuntui aina kamalalta pakkopullalta. Siihen yhdistettynä huonoluminen talvi, ja, noh, Koon kaviot eivät näytä siltä miltä ne voisivat näyttää. Kivarin maaperä on tosiaan ilmeisesti liian hapan ja siellä viihtyy bakteerit ja sienet, joka taas on tarttunut mm. Koon kavioihin, ja jota on täysin turha yrittääkään sulan maan aikaan hoitaa pois. Hyvänä talvena kaviot saa kivaan kuntoon, mutta viime talvi ei valitettavasti kuulu kyseiseen määritelmään.

Pohdintaa tästä hetkestä ja tulevasta

Olen kyseistä aihetta pyöritellyt jo vuosia päässäni, ja viimeiset pari viikkoa mietiskellyt asiaa myös ystävieni kanssa. Ja kukaan ei osaa sanoa oikein mitään, en edes minä. Joten päätin kirjoittaa asian julkiseksikin, josko joku olisi joskus ollut samassa tilanteessa -tai olisi tälläkin hetkellä?

Asia koskee siis lähinnä Koota, ja sen loppuelämää. En todellakaan tiedä, mitä teen sen kanssa. Faktahan on se, että poni ei ole kunnossa. Suurin todennäköisyys on nivelrikolla ainakin oikeassa takasessa; polvessa tai vuohisessa -enkä ihmettelisi, vaikka sillä olisi muissakin nivelissä vikaa. On pieni mahdollisuus, että ponilla olisikin jotain muuta, jotain vähän lievempää.

Toinen fakta on se, että meidän rahatilanne on heikko. Minulla olisi varaa maksaa ponin kuvautus, mutta ihan totta puhuakseni, en ole yhtään innostunut laittamaan viiden vuoden säästöjä (tulevaa kämppää, autoa tai muuta sellaista varten) vain siihen, että hyvin hyvin suurella todennäköisyydellä eläinlääkäri toteaa, että ponilla on kuin onkin nivelrikkoa kintuissa, eikä sille voi tehdä yhtään mitään. Nivelrikko ei nimittäin parane, ei koskaan, eikä sen kehittymistäkään saa oikeastaan pysäytettyä. Hevosen voi saada käyttökuntoon kipulääkkeillä ja tukiravinteilla, mutta tuo ensimmäinen sotii minun etikkaani vastaan niin pahasti, ettei se ole missään nimessä vaihtoehto.

Kolmas fakta taas on se, etten voi elää ilman tuota ponia. Ihan mahdoton ajatus. On joitain päiviä, ehkä kerran kuukaudessa, kun ajattelen, että sehän olisi vain helppoa, suorastaan helpotus! Minulla olisi kerrankin varaa ostaa jopa itsellenikin jotain, koko perheen elämä helpottuisi huomattavasti, minun elämä olisi huomattavasti stressittömämpää ja kaikkea muutakin. Voisin keskittyä vaikka niihin autoihin, ollakseni edes vähän katu-uskottavempi automaalari. (kaksoispiste-isodee lainausmerkeissä tähän) Mutta mitä ihmettä tekisin ilman tuota? Mihin tuhlaisin kaiken vapaa-aikani? (ja rahani) Kenen luokse voisin juosta vaikka keskellä yötä, kun tulee paha mieli?

Koon poistumisen jälkeen jää minun hevosharrastukseni kokonaan. En voi hevostella ilman omaa. En kestä katsoa, kuinka omistaja ei huolehdi hevosestaan riittävän hyvin -ja jos taas huolehtii, ei hänellä ole mitään tarvetta lisäkäsille. Maalaisjärjen käyttö näyttää unohtuneen ainakin täkäläisiltä hevosen omistajilta, joko vedetään ihan överiksi esimerkiksi loimittamisen ja ruokinnan suhteen, tai kaikki tehdään hällä väliä-asenteella -enkä siedä kumpaakaan. (tähän toinen kaksoispistedee) Uutta hevosta en hanki, en ainakaan vuosiin. En kestä tätä stressin määrää. Jos joskus vielä kavioeläimen hankin, se tulee omaan pihaani. En enää koskaan lähde pitämään hevosta vuokratallilla, ei vain pää kestä meininkiä niillä -nykyisessä talli on kiva, omistaja on kiva, mutta hevosten omistajat on jotain niin ARGH! Saadakseni pihaton pihaan, vaaditaan tosiaan sitä pihaa, huomattavasti enemmän kuin tässä tuhannen neliön taajamatontilla. Maalle isolle tontille muuttamiseen taas vaaditaan sitä rahaa, ihan kiitettävästi.

Ajatus hevostelun lopettamisesta taas tuntuu lähinnä... oudolta. Sellaiset 11 vuotta olen tätä tehnyt ja rakastanut, viimeiset vajaan kahdeksan vuotta oman ponin kanssa ja sitä ennen muutama vuosi lainaponeillen ja tunneilla käyden. Onko oikeasti olemassa elämää ilman jokapäiväistä tallilla käyntiä?!

Tilanne Koon osalta ei ole mitenkään kriittinen, se elää (ainakin lähes) kivuitta hevosenelämää isolla laitumella ystäviensä kanssa -totuutta siitä, onko sillä lepotilassakin kipuja, en tiedä, poni ei ole tähän päivään mennessä minulle puhunut. Liikutukseen tuo kuitenkin oireilee.

Kävin jokunen päivä sitten ihan normaalisti iltatallia tehdessäni ruokkimassa ponin, mutta se väkipakolla tunki mukaani. Otin vesitonkat, heinäpussit ja ruokakupit mukaani, avasin laitumen langat ja lähdin kävelemään talliin -kavio-otus kipitti ihan kannoillani. Keräsin talliasukeilta kupit, suljin valot ja ovet, ja lähdin takaovesta pihalle poni edelleen kannoillani. Suljin viimeisenkin oven, ja hyppäsin ponin kyytiin puulaatikon päältä.
  Ohjasin sen tallin pihan ja pyörätien liittymäkohtaan, maiskautin ponin liikkeelle ja suljin silmäni. Poni kääntyi oikealle, käveli reippaan verkkaista vauhtia merelle päin, kääntyi taas oikealle ja meni polkua alaspäin. Käveli polun loppuun, kiipesi ylös, kääntyi vasemmalle ja kurvasi kotimme pihaan. Itketti ja nauratti, ihana poni! Jätin ponin pihalle kuin Lucky Luke Jolly Jumperinsa konsanaan, hain sille muutamat porkkanat ja jatkoimme matkaa.
  Ohjasin sen tiemme alkuun, jossa se valitsi kääntyvänsä vasemmalle takaisin polulle päin. Polulla oli kuitenkin jotain hyvin jännittävää, eikä poni voinut sinne mennä, vaan kääntyi takaisin kotiani kohti. Ja toisti sen muutamaan otteeseen, kunnes sanoin, että mennäänpä toista kautti. Takaisin päätien pyörätielle päästyämme poni kuitenkin ehdotti kääntymistä oikealle suoraan (=tallille päin) menemisen sijaan. Kävimme sitten heittämässä 1,6 kilometrin lisälenkin, jonka aikana myös ravasimme noin viisi askelta ja laukkasimme ehkä saman verran. Kaikkiaan reissu oli noin 3 kilometrin mittainen, ja tuon teimme vajaaseen tuntiin -eli hyvin verkkaisesti, olkoonkin, että jonkun aikaa vietimme pysähdyksissä pihallamme.
  Päästin ponin laitumelle, ja se lepuutti sitä oikeaa takastaan lähes koko ajan. Huoh. Ei kuitenkaan mitään aristusta, vieläkään, ja liike oli ihan normaalia.

Nyt tässä pohdin, että jos joku tietäisi jonkun, joka kaipaisi hevoselleen pihattotoveria Haukiputaan seudulla, voi meistä vinkata eteenpäin. Talliin tuota ei voi asuttaa, tai se yskii keuhkonsa pihalle, (ja minä revin hiukset päästä) ja poni on muutenkin huomattavasti parempikuntoinen pihalla asuessaan. Kulkeminen kun ei enää ole niinkään ongelma, kun olen vihdoin päässyt tästä pienestä kylänosasta eteenpäin ja jopa ihan Haukiputaan kylälle saakka kouluun!
  Poni on ehkä maailman helpoin eläin ikinä, pysyy villalanka-aidoissa, (tai irtikin) on tullut tähän mennessä toimeen noin 20 eri hevosen kanssa (kaikki, joiden kanssa samaan tarhaan on laitettu) ja on etenkin perustoimenpiteissä niin helppo, ettei kukaan voi joutua ongelmiin tuon kanssa. Omistajakin purkaa turhautumisensa ihan vaan kotona, tallilla ollessaan on kiltisti suu kiinni ja yrittää aiheuttaa mahdollisimman vähän vaivaa. ;)

Mutta katsellaan. Blogin tulevaisuus on ihan yhtä vaakalaudalla, kuin hevosenkin -saa nähdä, milloin keksin jotain kirjoitettavaa, nykyarjesta Koon kanssa ei nimittäin ihan yhtään mitään tipu, vaikka kuinka yrittäisin puristaa viimeisetkin mehut hyvin jännästä elämästämme. Muutama haaste pitäisi tehdä, joten nähkäämme taas niissä merkeissä?

Sen voin sanoa, että aika monta ja muutaman muunkin nenäliinapaketin olen tämän vuoksi kaupasta kotiin kantanut.

Laitoin muuten nyt kommenttien valvonta-ominaisuuden päälle, sillä tiedän, että tämä postaus tulee jakamaan mielipiteitä hyvinkin paljon. Asiahan ei hankaloita itse kommentointia yhtään, kommentit ainoastaan julkaistaan viiveellä.

Armotonta angstausta koska kesäihottuma

Varoitan jo tässä vaiheessa; kuvat voivat järkyttää herkimpiä katsojia. Ja valokuvaajia. Ja kuvafriikkejä.

Kesäihottuma, tuo Saatanan lahja hevosmaailmalle. Oikeasti. En vain keksi mitään lievempää ilmaisua kyseiselle taudille, en ainakaan tällä hetkellä. Aloittakaamme eilisestä.

Tulen tallille, ja jo ovella Elli ja Veera sanovat, että älä mene katsomaan poniasi. "Joojoo oli se eilenki reikänen", ja hetken päästä talutan ponia talliin -ja manaan kaiken mahdollisen alimpaan mahdolliseen koloon. Ponille päitset ja naru naamaan, minä ja Veera kyytiin (apua, ylitimme juuri ponin painorajan, ja minulla on ihan oikeasti huono omatunto tästä vieläkin!) ja kohti kotiani. Tosin jo alkumatkasta piti irroittaa naru päitsistä ja siirtää se kaulalle, koska ei matkantaittamisesta, tai lähinnä ponin ohjaamisesta muuten tullut yyyhtään mitään. Oikoreittiä kotipihalle, jossa poni laidunsi hetken, ja kävin hakemassa sisältä shampoota, vauvaöljyä ja pari pyyhettä.

Tallilla öljysimme Veeran kanssa ponin vauvaoljyllä, vuolin etukaviot ja pesimme hevosen läpikotaisin yrttishampoolla, joka olikin ensimmäistä kertaa testissä. (8 in 1 Herbal Shampoo -Kärkkäiseltä koiraosastolta -50% eli muutaman euron purkki. Koo on about aina pesty joko Probilla/Pioneerilla [sopii kaikille ihmisistä norsuihin] tai koirashampoilla -sille on kerran ostettu ihan ikioma aloe vera-heppashampoo Ruotsista.) Pesun ja kuivauksen jälkeen poni hukutettiin erinäisiin rasvoihin, jotka esittelen myöhemmin, ja poni päästettiin loimitettuna takaisin pihalle.

Välissä tasan 7 vuotta, 10 kuukautta ja 20 päivää -hävettää myöntää, että poni 

on nyt melkein jopa kamalemmassa kunnossa kuin tuolloin... Onpa ponista

muuten tullut vanha, merkit levinneet ihan mielettömästi!

Tänään menin sydän hakaten tallille, ja olin aivan varma, että vastaan portille kävelee entistäkin reikäisempi eläin. No ei paha, vähän harjaa hangannut lisää ja siinä se. Kuorin ponin loimestaan, harjasin pahimmat pölyt pois ja aloitin kutinanpoisto-operaation. Edellisenä päivänä ilmestynyt kudosnestettä vuotava hankauskohta paljastui tänään jouhia ja roskia ympäriltä nyppimällä vaaleaa töhnää vuotavaksi. Sillä on parina edellisenä kesänä ollut vähän tuon tyyppisiä, ikäänkuin finnejä, joita puristamalla tulee talia, tai jotain likaa. Tämä kuitenkin oli ihan auki ja verestävä ja laaja, yh. Heitin ponille Pioneerit häntään ja jalkoväliin, ja aloin huuhtomaan niskan takana olevaa koloa ruiskulla. Ensiksi ruiskuttelin ihan pelkällä vedellä, ja sen jälkeen Betadine-liuoksella. Rasvoja, rasvoja ja taas niiiin paljon rasvoja koko poni täyteen. Kutinanpoisto-operaatiossa kuluikin rattoisasti tunti illastani, jee. Otin myös kuvia, joita alla. Pahoittelen kovasti kuvien laatua, mutta mukanani oli vain videointiobjektiivi, jolla en todellakaan tykkää kuvata, ja jonka valovoima riittää vain salamaräpsyihin. Ja joo, tosiaan, ponilta lähti ne viimeiset kymmenen jouhta otsatukastakin, säälitti sen katsominen...

Toisessa kuvassa näkyy haava, ja vaaleana arpi, kun korva oli ihan verillä vielä hetki sitten...

Kaula- ja otsareikiä.

Niskareikä

Haaroväli, häntä, haaroväli, etujalkojen väli. Hvt on oikeasti ihan auki tuosta "pussista",

 en saanut kameraa kohdistettua oikein. Hyih.

Kaula rasvattuna & käyttämäni aineet + välineet; Abilar-pihkavoide, halpis-Bepanthen, sinkkivoide, 

Helosan, Pioneer-saippua, Betadine, vauvaöljy, ruisku + kuppi, sekä vanulappuja.

Miettikää ihan oikeasti kahdesti, ennenkuin ostatte hevosen tietäen, että sillä on kesäihottuma. Joo, ei Koollakaan ole tämä näin paha ollut... seitsemään vuoteen? ja viime kesän jouhikuvat löydät vaikka täältä. Edes loppusyksyllä ponnyn tilanne ei juurikaan pahemmaksi muuttunut, vähän hankaili muttei yhtään radikaalisti. Ja mistäkö erottaa kesäihottumaisen ja normihankaajan? Kesäihottumaisen hankauskohta on selvästi lämpimämpi kuin muu hevonen, oikeasti kuumottava. Sen iho menee helposti "norsunnahalle", eikä hankaaminen lopu, kun karvat on hangattu, vaan hevonen voi hangata itsensä aivan vereslihalle saakka. Nämä ovat helpoimmin tunnistettavat merkit. Koolla esimerkiksi koko kaulan yläosa on käteentuntuvasti kuuma, norsunnahalla (ei pahasti, eikä kovettunut rasvauksista johtuen) ja rei'illä, osittain jo haavoilla ja kudosnesteellä.

Tämä on viimeinen kesäihottumainen hevonen, jonka tietentahtoen omistan. Poikkeuksena voin sanoa kesäihottumaisen, jonka kanssa olen elänyt monta kesää ja jonka oireet tiedän -ja tiedän, että ne saa pois. Minun pääni ei kestä tätä, ja jos (luultavasti) huomenna saapuva Prob-paketti ei auta, pakkaan ponin, marsut ja koiran laukkuun, ja muutamme Huippuvuorille jääkarhusyöteiksi polttiaisia karkuun.

Kyseessä on ihan järjettömän ärsyttävä sairaus, sekä hevoselle, että omistajalle. Rahaa palaa ihan järjettömiä summia joka ikinen kesä. Kannat selkä vääränä sadan euron ihottumaloimia kotiin paikattavaksi ja pestäväksi. (ei, ne 200-400 euron Bucasin ja ties minkä loimetkaan eivät kestä yhtään tämän enempää ihottumaisella, se rikkoo kaiken) Metsästät pitkin laitumia tiputettuja ja silputtuja kymmenien eurojen huppuja. Kannat kädet särkien biotiinia kaupasta. Yrität kaikkesi, ja hevonen jatkaa hankaamista. Hevonen ei ole koskaan kesällä edustuskunnossa, ja minua hävettää riisua siltä loimi pois tallissa, jos siellä on joku muu minun seuranani Ellin tai Veeran lisäksi. Olen aivan varma, että osa tallilaisista jeesustelee, kuinka en (taaskaan) hoida ponia, ja kuinka se kärsii niin mahdottomasti. Sen voin kuitenkin sanoa, että kaikkeni olen yrittänyt, mitä näillä resursseilla voin. Seuraava askel olisi heittää poni Ökozon-kuurille, mutta ihan oikeasti, ei minulla ole varaa maksaa noin 450 euroa kuukauden-kahden yrtti-shampoo-öljy-kuurista, joka ei myöskään välttämättä toimi.