Pikkuponi!

Sikälimikäli jollekin lukijoista on jäänyt epäselväksi, olen heikkona pikkuponeihin. Jos on käynyt niin surullisesti, etten ole kyseisiä otuksia tavannut hetkeen, joudun oikeasti kasaamaan itseni käyttäytymään asiallisesti. Pikkuponit on parhautta, shetlanninponit etenkin mutta myös muut, ja lisäpisteitä jos otus on nuori tai vähintäänkin edes vähän varsamainen. Shettikset tuppaavat onnekseni yleensä sellaisia olemaan. Ja onnekseni eräs työkavereistani on melkeinshettis; 3/4 shettistä ja loput welsh mountainia. Nelivuotias tamma, ja kaikin puolin aivan loistava tyyppi, voisin vaikka tuoda kotiini. Taidan kuitenkin tyytyä pitämään kainalossani ja rapsutella ponia aina kun on ylimääräistä aikaa.

Tästä päivältä on tulossa mahdollisesti toinenkin postaus jos se nyt onnistui. Nyt taidan poistua nukkumaan, tänään menin aamutalleilemaan kahden-kolmen tunnin yöunilla ja kotiin päästyäni romahdin sänkyyn enkä noussut ennen kuin oli ihan pakko. Reippaana iltatalliin ja sen jälkeen Koon luokse. Muistin muuten ottaa puukon kotiin! Huomenna voisin silputa loput kaviot jos vain ehdin.

Iltatalliin saapuessani näky oli tällainen. Naurattaa tuo varis Joosepin turvassa...

Ruuti-poni

Pikku-Syppe

Yks, kaks ja kolmetoista hevosta

Niin ne vaan juhannushoidokit lisääntyvät. Osa hetkeksi, osa koko viikonlopuksi. Aluksi piti olla vain Koo, sitten suunnittelin käyväni Maikkia moikkaamassa, tämän jälkeen minua pyydettiin tekemään tallivuoroja Maikkilasta, aiemmin viikolla minut palkattiin tekemään Kivarissakin huominen aamutalli, ja aamulla oli tullut Elliltä viesti, että voisinko tänään illasta ruokkia + loimittaa Sypen ja Papin ja aamulla riisua loimet. Eipä tunnu tässä hevostelumäärässä enää missään tuollainen. Enkä voi valittaa, ei ainakaan tarvinnut keksiä huonoja tekosyitä juhlimattomuuteen. Eikä tässä seurassa ole mitään vikaa, päin vastoin, mitä loistavimpia otuksia kaikki!

Lähdin Kivariin kahden jälkeen ja käsittelyyn pääsivät Koon kaviot. Tai no takaset, koska olen aaaaina unohtanut puukon tallille ja se on tässä puolessa vuodessa tylsynyt jo ihan kiitettävästi, eikä pure enää hirveän hyvin Koon betonisorkkiin. (Unohdin sen muuten nytkin. Huoh. Huomenna pakko muistaa!) Konsultoituani kollegoitani Koon vasemmassa takasessa olevasta halkeamasta, uskalsin ensimmäistä kertaa tehdä itse alusta asti seinämään isomman kolon. Viime talven lumettomuus näkyy nyt aivan liian hyvin ponin kavioissa, koskaan ne eivät ole olleet näin huonona. Pitää toivoa ensi talvesta pitkälumista, että saadaan taas sienet kuriin ennen sulan maan aikaa. Kavioiden yltiömäinen kasvaminen on taas alkanut, ja viiden päivän vuoluväli on aivan liikaa. Toisinaan tekisi mieli heittää kesäksi kenkään ettei tarvitsisi noista itse huolehtia, mutta olen kyllä nykyään ihan liian hysteerinen ponin kavioistakin, enkä varmaan kelpuuttaisi yhdenkään kengittäjän vuolua. Mutta joo, tiedostan kavio(ide)n ongelmat, kuten liian syvällä olevan valkoviivan, surkean säteen, flare-efektin ja muut, niistä en tarvitse huomautuksia. Mietin kauan, että laitanko näitäkään kuvia tänne, mutta toivon, että osaatte käyttäytyä tälläkin kertaa. Osaa lukijakunnastani kaviojutut kiinnostavat kovastikin, ja haluan heillekin pitkästä aikaa jotain tarjota.

Kinttujen vuolun jälkeen harjasin, letitin, Pioneerasin ja rasvasin ponin, laitoin huput ja takit ja ponin tarhaan. Hain kolmikon ruuat ja hevosten yötakit, sain huudeltua nuo kolme tarhan puolelle ja laitoin kulkuaukolle portiksi lankun, sillä myös Baron oli vielä pihalla. Lyyli on sekoittanut vanhojen ruunanrupukoiden päät ja huuteli tällöinkin poikia luokseen. Koo sujahti lankun ali laitumelle (syömään, se on luovuttanut Lyylin suhteen koska hullu nainen iik miksi se ääntelee noin apua älä örise!) ja Syppe juoksi tarhan laitumenpuoleisessa päässä, ainoastaan Papi tajusi ruokakupit ja tuli ilta-aterialleen, tarkistettavaksi ja loimitettavaksi. Tovin kirmailtuaan Syppekin halusi osingoille ja saikin oman kuppinsa sekä loimensa ja tarkastuksensa. Koon ruokin laitumelle, Baron olisi halunnut myös tutkailla kupin sisältöä mutta kahdesta poistumiskehoituksesta luovutti ja palasi liehittelemään tammaa.

Vaikka tosiaan minua pyydettiin nytkin vain antamaan kupit hevosille ja nakkaamaan loimet niskaan, (ja aamulla pois) tarkastan aina hevosen tai hevoset jotka "vastuulleni" on annettu. Liikkuminen vähintään käynnissä ja ravissa, (isot ruunat olivat tänään kilttejä ja esittivät ne oma-aloitteisesti; Papi käveli ja ravasi kupille tullessaan, Syppe kirmaili kaikissa askellajeissa) haavattomuus ja jalkojen tilanne, sekä yleinen olemus. Onnekseni hevoset, joita vähänkään hoidan, ovat kaikki jo pidemmältä ajalta tuttuja ja olen viettänyt tunteja niitä katsellessa, ja niiden normaalit ilmeet ja eleet ovat jo tuttuja. Olen neuroottinen, mutta toivon, että kun pyydän jotain katsomaan Koon perään, hänkin tekee kuten minä. Yleensä vielä laitan hevosen omistajalle viestiä, vaikka kaikki olisikin täysin kunnossa, sillä itsekin haluan tietää että palleroni on hyvin pumpuliin käärittynä ei kun...

Kivarista lähtiessäni poikkesin kotona hakemassa kengät ja tallille välipaloja aamuvuoroja varten. Pyörän kyytiin hyppäsin vähän ennen kuutta, ja kamalasta vastatuulesta johtuen matkaan meni parisenkymmentä minuuttia. Laitoin ruuat turpoamaan ja otin Mailan käytävälle harjattavaksi. Ja voi että tamma taas tykkäsikin! Käytävä täyttyi taas punaisista karvatupoista, ja aluksi vähän hapan putte muuttui taas sitä hörökorvaisemmaksi mitä enemmän sitä rapsuttelin ja kyhnyttelin.

Ensiksi laitoin tammalle puuvillanarun, koska ajattelin, että aiemmat talutussulkeiset olisivat porautuneet pidempiaikaiseen muistiin. Pääsimme tallista ulos ja muutaman metrin, kunnes tamma alkoi taas kirmailla kuin nelivuotias oripoika keväällä. Ei todellakaan siten, miten 14-vuotiaan puolieläkeläisen terapiakäytössä olevan puttetamman kuuluisi. Pyörähdimme kentälläkin hetken, ja totesin, että kaikille helpompaa kun haemme sen ketjulla varustetun narun mukaan. Enkä katunut päätöstä! Tamma oli varsin virtaisa, ja sai ensimmäiset slaagit autosta. Raukka, koskaan varmaan ole elämänsä aikana normaalia henkilöautoa nähnyt... Toisen tallin pihalla kävelevä ihminen oli jännä, vinttikoirien moottorivieheen ääni oli jännä, mutta ravihevoset! Siinä kilahti puten nuppi, eikä tuosta käpylehmästä heti uskoisi, että moisiakin liikkeitä voisi esitellä. Vaan näköjään pystyy... Enkä voi edes sanoa että "olisipa ollut kamera", kun se kyllä oli, mutta kädet oli kirjaimellisesti täynnä pientä puttea. Ravihevosista selvittiin, raviradan kiertämisestä selvittiin, ja sen jälkeen tamma malttoi maistella vihreääkin. Ja minä totesin, että tarvitaan pidempi naru tai lyhyempi objektiivi. Tällaiset asiat aina unohtaa, kun oman palleron voi huoletta päästää irti poseeraamaan. Saatika sitten syömään...

Loppumatka sujui taas varsin nätisti, olkoonkin, että olin ohjata meidät ojaan kun koitin kuvata tohottavaa tammaa kävellessäni. Lenkin lopulla putte sai syödä horsmaa ja muita herkkuja, kunnes palasimme talliin. Huppari oli taas liioittelua, tuon tamman kanssa kävellessä tulee aina lämmin! Tallissa Maikki pesupaikalle, hieno letkuviritelmä, ja ajan tehokäyttöä; pesaisin kaikki tallin yhteiskäytössä olevat harjat. Hertan syöttelyä, iltatalli loppuun, hepoille hyvät yöt ja muutama paskahalvaus. Aluksi en ollut löytää kaurasäkkiä josta ämpäri täytetään, ja sen jälkeen unohdin tallin turvajärjestelmän koodin. Hohhoi. No, hengissä selvittiin, hälytysjärjestelmä saatiin päälle ja pääsin kotiin. Taas tuli vietettyä yli seitsemän tuntia poneilemassa, ja huomenna tätäkin pidempi päivä. Nyt nukkumaan, että jaksan herätä ennen kuutta pirteänä kahteen aamutalliin. Normaalisti olen hyvällä tuurilla menossa nukkumaan tuohon aikaan, vaan kait se on minullakin aika palata taas ihmisten vuorokausirytmiin.

Hyvää Juhannusta meiltäkin, ja muistakaa pitää (eläin)kaverista huolta juhlimisenkin keskellä!

Vieraissa saappaissa

Pfft huijasin, ihan oli omat Converset räpylöissä. Kävin tosiaan siskoni mukana katsomassa hänen vuokrahevostaan, enimmäkseen kameran takana mutta käväisinpä selässäkin. Kyseessä on siis nuori estetamma, joka osoittautui varsin sympaattiseksi ja fiksuksi otukseksi. Katselin jo maasta tamman laukkaa ja totesin, että en kyllä enää ihmettele miksi tämä estekäyttöön ostettiin, ja kokeiltuani sitä selästä tunsin oloni märäksi rätiksi. Tamma ei kuskannut ja oli varsin nätisti kontrollissa, mutta laukassa (hevosessa) oli niin paljon voimaa, että oloni oli varsin pieni ja mitätön. Ratsastaahan en osaa, varsinkaan hevosella, saatika täydessä varustuksessa olevalla, mutta tamma suoriutui puskaponeilijan kuljetuksesta mitä loistavimmin. Huolestuttavaa on se, että näytän kuitenkin noin sopusuhtaiselta tamman kyydissä, kun kyseessä on kuitenkin ihan hevosen kokoinen ja ei-mitenkään-turhan-kevyt eläin. Koolla on huomennatänäänmitenvain vuolupäivä ja joudun aukomaan siltä yhtä kavioa, huihui. Muutakin jännää ja blogikirjoituksen arvoista voisimme puuhailla, siitä mahdollisesti lisää sitten myöhemmin.

Meinaa naurattaa kun ei meinaa onnistua...

Miekat ilmaan nnyt!

Olen nähnyt viimeiset n viikkoa lähes joka yö unta, jossa joko sanon Koolle viimeiset hyvästit, tai sille nasautetaan pultti otsaan, toisinaan lastaan ponin vinkkaan, istun autoon ja tuijotan auton takalasista vinkkaa kyyneleet silmistä valuen. Jokainen liittyy kuitenkin ponin menettämiseen. Ja jokaisesta olen saanut tulokseksi, että en ole valmis luovuttamaan. En ole valmis sanomaan hyvästejä. En vielä, ellei ole ihan pakko. Ja jos Koo ei pärjää näillä nykyisillä hoitomenetelmillä, mikä sanoo, ettei se pärjäisi jollain muulla tyylillä? Sitä uutta tyyliä lähden siis nyt etsimään. Ensimmäisenä uusintaan lähtee suojapuku. Sitä paitsi, vuoden päästä minulla on toivottavasti auto ja kortti ja pääsen kulkemaan kauemmaskin ponia hoitamaan ja täten tallipaikkamahdollisuudet kasvavat. Kahden vuoden päästä lähdemme toivottavasti ihan eri puolelle Suomea, ja siellä voi olla ties mitä paikkoja -siellä ei välttämättä ole polttiaisia nimeksikään. Tottakai mitä tahansa voi matkan varrella tapahtua, voi olla että Koota ei ole enää huomenna, mutta kuka hevosihminen ei itselleen ja hevoselleen minkään sortin tulevaisuudensuunnitelmia tekisi..? 

Kobelix. Koita ottaa kuva ponista, joka vain seuraa perässä...

Viime päivät ovat olleet mitä loistavimpia! Ihana tuuli ja viileys, ei ötökän ötökkää, (okei, yksi sääski tuli pörräämään, kun olimme tuulensuojassa tallin kulmassa) ja poni on saanut olla loimetta sen ajan, mitä olen tallilla. Voisi olla enemmänkin, mutta en ota riskejä. Ruunalauman laidunkausi on alkanut, muut odottavat vielä loppujen lankojen laittamista ja sähköjen asennusta. Koo on saanut Sypen ja Papin kaverikseen myös öiksi, ainakin nyt, kun ei ötököitä ole eikä isojen hevosten tarvi kävellä ötöjä karkuun. Kootahan ei tosiaankaan inisijät kiinnosta kunhan on ruokaa.

Tänään oli taas ponilla pesupäivä, ja tällä kertaa suihkuilu onnistuikin ilman isompia ongelmia. Muutkin hevoset pysyivät hallittuina, vesi oli taas ällöä, mutta siitä selvittiin heppanamien avulla. Tuo Everglade onkin osoittautunut varsin päteväksi hupuksi. Tähän mennessä se on ollut päässä 5 vuorokautta, eikä yhden ainoaa reikää! Horzen niskasuoja-hupunriekale on viime aikoina hajoillut varsin nätisti, joten leikkelin ja ompelin tänään ja eilen tuon niskasuojan kaulaosan Evergladen reunaan kiinni. Edelleen on niska peitossa, ja tämä viritelmä onkin huomattavasti edellistä parempi.

Muitakin hyviä uutisia on kerrottavana; Koon anturat ovat uusiutuneet ja jokakeväinen kiviongelma on taas taltutettu, jeij! Tosiaan, sillä uusiutuu aina keväisin kaviot (säteet ja anturat) ja vanha antura on pehmeää haperoa, johon uppoutuu kivet. Jos en putsaa päivittäin supertarkasti kavioita, voi kivi alkaa porautua syvemmälle, aina uuteen, superkovaan anturaan saakka. Sieltä ei ole kiva kaivella pikkukiviä pois...

Perjantaista alkaa superheppailujaksoni kun suoritan kesätyösetelituntini. Tällä kertaa en mene Kivariin kuten viime kesänä, vaan Mailan tallille. Pikkuputtejuttuja ja mahdollisesti muutakin siis luultavasti luvassa!

Eilen kursin loimea ja huppua takaisin kasaan ja Veeran hoidettua jo Lyylin kysyin, että haluaako olla avuksi ja päästää meidät nopeammin kotiin harjaamalla ja letittämällä Koon. Veera katosi pihalle (ja luulin hänen jo hylänneet minut, yhyy!) ja ehkä puolen tunnin päästä soitti, että tuo kuminauhoja. Otin mukaan myös kutinanpoistoaineet, ja pihalle mennessäni näin ponin tekemässä temppuja Veeran pitäessä ruohotupsua kädessään. Poni oli harjattu ja osittain letitetty (ne letit, joihin oli ehjät kuminauhat ponin harjassa) tarhassaan vapaana, se iloisena ojenteli jalkojaan ja nousi takasilleen ruohotupsun toivossa ja ajattelin, että en ihan oikeasti löydä enää mistään näin mahtavaa otusta. Ei tätä voi päästää käsistään typerän kutinan takia. Kuten kollegani kanssa eilen puhuimme, olemme julistaneet sodan kesäihottumaa vastaan. Taisteloon!

Kädet ilmaan nnyt!

Kuva otettu samana päivänä edellisen postauksen kuvien kanssa mutta hupelimella.

Voi miten positiivinen tästä blogista onkaan tullut! Tänään vietimme Veeran kanssa kolmisen tuntia lankarullan ja neulan kanssa tallilla Koon loimea ja niskasuojaa parsiessa. (eikä saatu edes parsittua kaikkia reikiä loimesta) Kuinka masentavaa -ihan sama teenkö mitään vai teenkö kaikkeni, niin seuraavana päivänä poni on taas hangannut ja suojapuvussa on taas lisää reikiä. Eläinkokeeni tulos on, että tuo valkoinen huppu ei kestä sitten mitään. Se oli vuorokaudessa auottu vähän korvalta ja silmän päältä olevasta tukikaaresta, tällä hetkellä huppu on kotona ja sen toinen korva on täysin auki. Koo näyttää ihan samalta; sen korvat ovat auki, sen häntä on auki, sen niskajouhet ovat sutussa, se rapsuttelee jatkuvasti jalkojaan ja kylkiään, sen haaroväli on auki. Kaikki poninhoitoenergiat menevät ihottuman kurissapitoon, joka on pois kavioiden hoidosta, ponin liikutuksesta ja muuten tyytyväisenä pidosta, kaikesta. En jaksa.

Huppukaupoilla

Tänään kävimme tosiaan Haaparannan Hööksillä katselemassa hupputarjontaa -ja varsin hyvä että kävinkin paikan päällä, enkä tilaillut netistä. Alunperin kaavailin tätä Koolle, mutta katsottuani huppua huomasin siinä olevan ehkä maailman typerimmän asian -otsatukkareikä. Argh. Ehkä toimii epäihottumaisille, mutta ei kutiaville -otsatukan jos laittaa hupun ulkopuolelle, katoaa se varsin nopeasti, ja jos sen jättää sisäpuolelle, on ötököillä mitä mahtavin kulkuaukko hupun sisäpuolelle. Voin vain kuvitella sen turhautumisen määrän, kun ötökkä pörrää hupun sisällä... Niin, ja aukko on siis salmiakkikuution mallinen, eli sitä ei voi ommella kiinni ellei kiinnitä lisäkappaletta siihen.

Sain vielä rajan toisella puolen Veeralta puhelun jossa kerrottiin ruunien karanneen laitumelle (ai niin, olen kaiketi jättänyt mainitsematta -Koo tarhaa taas kolmikon kanssa. Siitä lisää kunhan jaksan ne viime aikojen kuvat laitella) ja kysyttiin, että jääkö Koo Papin ja Sypen kanssa laitumelle, vai meneekö Baronin kanssa tarhaan -Baronia kun ei uskalleta jättää sähköttömiin lankoihin. Koo jäi hevosten kanssa laitumelle, ja kotiuduttuani lähdin ponia sieltä hakemaan. Isot ruunat tulivat lähes tulkoon heti portille eivätkä halunneet jäädä enää laitumelle, joten riimutin kaikki ja lähdimme kohti tallia. Matkalla tiputin hevoset tarhaan ja Koon kanssa lähdimme talliin. Tallissa harjailujen, Pioneerien ja letitysten jälkeen kokeilin uusia huppuja.

Ensimmäisenä sovitin Equi-Guard Everglade-nimeä kantavaa härpäkettä. Siinä on tiheää verkkoa silmissä ja turvalla, korvissa vähän isompisilmäistä verkkoa, kangasta leuan alla, kiinnitys leuan alta kahdella hyvin jämäkällä tarralla (sain ne tarttumaan Koon letteihin, ja, noh, jumahti nätisti) ja teddyvuoraus tuossa otsasaumalla ainakin, saattoi olla muuallakin. Ostin M-kokoisen, tälle olisi ollut hyvät mittataulukotkin paketin takana mutta se nyt ei siinä vaiheessa lohduttanut kun poni oli 120 kilometrin päässä. Jos joku suunnittelee tämän hupun hankkimista eikä tiedä minkä koon valitsisi, voin laitella tuon mittataulukon! Mutta tosiaan, kuten ehkä kuvastakin huomaa, ei tämä ole Koolle sopiva malli; selvästi M-koko on cob-kokoisille hevosille tai muille pitkäpäisille yksilöille. Sypen naamalle tämä istui nimittäin ihan loistavasti. Koolle taas S on mitä luultavimmin liian kapea otsalta ja niskasta, joten taittelen tai leikkaan ja ompelen tuon turpaosan lyhyemmäksi. Jouduin ottamaan kuvankin hirmu nopeasti, koska poni alkoi heti pärskiä ja heiluttaa päätään, selvästi inhottavan tuntuinen.

Toinen mukaan tarttunut huppu on Horsepower Kentucky II. Tämä on huomattavasti edullisempi vaihtoehto, ja ilman tuota turpahärpäkettä. Teddypehmuste otsasaumalla, tiheää verkkoa silmissä, isompisilmäistä korvissa, kangasta leualla kera myös varsin hyviltä vaikuttavien tuplatarrojen. Niskassa on myös lenksu, josta voi laittaa riimun niskahihnan tai ihottuma- tai kärpäsloimen kiristysremmin läpi, jos sellainen löytyy. Tämä jäi Koon naamalle nyt, saa nähdä monessako osassa näen sen huomenna.

Tämänhetkinen pukeutumisrituaali on ylläolevan kaltainen, tosin huppuja mallaillessani totesin, että Kentucky kannattaa ehkä laittaa alle. Tuo kaulakappaleellinen osa on sitä varten, että loimi valuu aina alaspäin (säkää kohti) jättäen niskan paljaaksi, joten tuo hupunraato toimii nyt sitä kohtaa varjelemassa. Kyseessä on siis Horzen M-koon ihottumahuppu, (Eczema) josta olen leikellyt silmäverkon (poni hankasi sen viime kesänä rikki) ja korvakohdat (rikki ja ahdistivat ponia, ilmeisesti liian ihonmyötäiset) irti. Ajan kanssa selviää kuinka toimiva tämä yhdistelmä on. Niin, ja niskasuoja pitää laittaa ensimmäisenä, koska se kiinnitetään loimen sisäpuolella sään kohdalla olevaan klipsuun. Kentuckyn saa kuitenkin helposti vielä niskasuojan alle avaamalla niskasuojan ensimmäiset tarrat.

Ajattelin, että voisin samalla tehdä yhteenvedon kaikista hupuista mitä meillä on tähän mennessä ollut, jotka muistan ja joihin löydän kuvat.

Kuva (c) HevosVarikko

Ensimmäinen mieleeni tuleva huppu on Horse Comfortin lätsä, joka tuli Horse Comfortin loimen mukana. Siinä oli kolmesta kohti klipsukiinnitys loimen kaulakappaleeseen. Huppu kesti noin kaksi päivää, loimi kesti noin kaksi viikkoa kunnes oli totaalisen riekaleina. Tästä on aikaa noin seitsemän vuotta, nykyinen HCn loimi on kaiketi varsin pätevä tehtävässään, esimerkiksi Lyylillä on tällainen(kin) takki, eikä se ole silppuna. Silloinen loimi oli väriltään ruskea, eikä se tosiaankaan kestänyt yhtään mitään -normaalisti meillä loimet kestävät vuoden-kaksi ykkösloimena, ja senkin jälkeen vuoden-kaksi-kolmekin varaloimena. (riippuen montako varaloimea on) Parempaa kuvaa hupusta on esim. täällä.

Kuva (c) Hööks

Seuraavaksi meille tuli Hööksin loimet ja Thermomasterin ihottumahuppu. Silloinen huppu oli myöskin ruskea eikä harmaa, mutta muuten samanlainen, ja jos olen oikein hiplaillut, ei materiaalikaan ole muuttunut. Kesti suhteellisen käyttökelpoisena alle viikon, sen jälkeen totaalisen silppuna. 

Kuva (c) Horze

Jossain vaiheessa hankin Agrimarketista Horzen verkko-lycrahupun. Näitä saa aikalailla joka paikasta; ainakin Iin sekä Oulun Kärkkäisiltä, Hööksistä, mistä lie. En usko näiden versioiden eroavan toisistaan juurikaan, mutta meidän oli tosiaan Agrista. (ja siellähän myydään Horzen tuotteita) Tähän mennessä huonoin kokeilu. Ikinä. Ensimmäisen vuorokauden jälkeen rei'illä, siitä seuraavana päivänä löytyi laitumelta täysin silputtuna. Kahden päivän ja kahdentoista euron huppu, jota Koo selvästi inhosi. Myös pukeminen on tuskaa jos hevonen ei ole huppujen suurin ystävä -tuo tosiaan pujotetaan pään läpi.

Jotain muita huppuja saattoi ehkä olla tässä välissä. Tai sitten ei. Ei voi muistaa, dementia iskee itse kullekin ja ponin takia murehtiminen harmaannuttaa hiusten lisäksi myös aivosolut.

Kuva (c) Horze

Lopulta olemme siirtyneet käyttämään Horzen Eczema-loimia, koska istuvat Koolle varsin hyvin, muita (lähinnä se Horse Comfort jonka surkeuden muistan varmaan kuolinvuoteellanikin. Ja Thermomastereista venähtää kuminauhat nopeammin, jotka taas ovat melko, öh, oleellinen osa loimen peittävyyttä) kestävempiä ja varsin kukkaroystävällinen vaihtoehto. Niin, ja niitä saa Agrista, josta suuret plussat -se kun on aikalailla ainoa suhteellisen fiksun ajomatkan päässä oleva paikka, josta ihottumatuotteita ylipäätään saa. Loimi ei sovi kuitenkaan kuin siroille otuksille. Täten siirtymä myös Eczema-huppuihin oli luonnollinen, ja niiden kanssa on viimeiset kolme kesää pelattu. Siirtymä ei kuitenkaan ollut niin vaivaton kuin se voisi olla. Näitä huppuja on modattu, aina, enemmän tai vähemmän. Kaikkiin loimiin on vaihdettu huppuun sopivat lukot sisäpuolelle, koska en vain tajua, miksi huppu pitäisi laittaa loimen päälle -huomattavasti suojaavampaa ja tiiviimpää, jos hupun jättää loimen alle. Enkä voi tajuta, miksi pitää laittaa kolmen kokoisia pikalukkoja yhteen loimeen -saman kokoiset isot lukot mahakappaleessa ja jalkalenkeissä, keskikokoinen sään kohdalla ulkopuolella, ja pieni sään kohdalla sisäpuolella. Lisäksi kuminauhoja on pitänyt siirrellä, verkkoa asetella ettei se osu silmiin, turpakuminauhakohtaa pehmustaa ettei se hankaa naamaa auki, ja korvakohdat olisivat vaatineet laajennusta koska Koo ahdistuu niiden... ahtaudesta. Ja kaiken kukkuraksi myös tuo hupun kaulakappale tai hupun ja loimen yhdistävä kuminauha on liian lyhyt. Koolle. Joka ei todellakaan ole mikään kirahvikaula. Sitä on aina pitänyt pidentää, vaikka hupun jättäisi loimen ulkopuolellekin.

     Nämä ovat kestäneet vaihtelevan ajan, joskus viikon, joskus kauemmin.

Kuten ehkä voitte laskea, Koo on ollut suurimman osan kesistä huputta koska ne eivät ole yksinkertaisesti kestäneet. Tähän mennessä en ole löytänyt yhtään ainoaa huppua, joka täyttäisi vaatimukseni. Pitkä kaulaosa, (mitä pidempi, sen parempi; loistavin olisi koko kaulan peittävä ja lapasuojuksen tavoin etujalkojen taa kiinnitettävä) isot korvakohdat, verkko silmillä, ja mieluusti vielä peittää leuanalusen hyvin. Lähin tätä on Snuggyn kaulakappale-päähuppu-combo, mutta 120 euron hinta on jättänyt sen edelleen verkkokauppoihin -sekin kun vaatisi toisen hupun, että saadaan silmät suojaan. En luota pelkkiin hapsuihin. Jos käy hassusti ja loppukesä sujuu alkukesää helpommin ja poni saa ensi kevättä pidemmäs elinaikaa, Koo pitää huput ehjinä, Kuun asento on oikea ja pihan pikkulinnut laulavat Paranoidia, hankin ensi kesäksi Snuggyn.

Masentavaa

En tykkää kesästä. En sitten yhtään. Yh. Mene pois. Tyhmä kesä, tyhmät ötökät, tyhmä kutina. Tyhmintä kaikessa on se, että tuo poni on kaikilta muilta osin ehdottomasti maailman paras eläin, ainoastaan terveysongelmat, ja etenkin tämä jokakesäinen kutina, on, noh, aivan saatanasta. Olen sen verran kypsä koko asiaan, että olen täysin vakavissani miettinyt, lähestulkoon päättänyt, että tämä on Koon viimeinen kesä. Talvet menee ihan helposti jos poni saa olla pihalla, joten on hyvinkin suuri mahdollisuus, että meidän tarinamme loppuu ensi keväänä. Mitä loistavin 18-vuotislahja, menettää elämänsä hevonen ja paras ystävä, mutta tämä on ihan oikeasti syömässä mielenterveyteni. Tai ne viimeisetkin rippeet siitä, mitä olen saanut kynsin ja hampain pideltyä itselläni. 

Asiaa helpottaisi, jos olisi vaadittavat resurssit; oikeanlaiset tilat erityishoitoa vaativan eläimen pitoon, tajuttomasti henkistä jaksamista ja ehtymätön rahasampo. Niillä pääsisi jo erittäin pitkälle. Olisi hiekkatarha kera pimeän pihaton jonka oviaukossa tuuletin puhaltamassa ötökät pois, se sijaitsisi tuulisella ja kuivalla alueella. Olisi lämmin vesi ja kunnollinen pesupaikka. Olisi tarhakaverit, jotka eivät riko loimia. Olisi poni, joka pitää päähuput päässään. Olisi jaksamista, ihan oikeasti motivaatiota eläimen hoitamiseen. Ja olisi sitä rahaa, millä ostella superkalliit loimet, vielä kalliimmat hoitotuotteet, kaikki. Mutta ei. On talli, joka ei ole missään nimeessä ötökät pihalla pitävä, on peltopohjainen tarha jonka vieressä suuri oja ja muilla suunnilla pienemmät sekä sitä ympäröi puusto, on kylmä vesi ja hevonen on pestävä pihalla, tarhakaverit silppuavat loimen päivässä riekaleiksi, ja polttiaisallerginen huppunsa hajoittava poni on myös pölyallerginen, joten sitä ei voi seisottaa tallissa. Ja on 17-vuotias tyttö, jonka vanhemmat ostivat hänelle ja isosiskolleen 8 vuotta sitten ponin, josta tuli vuosien saatossa nuoremman tytön paras, toisinaan myös ainoa, ystävä -terapeutti, opettaja, kaikki samassa.

Ilman Koota en olisi se ihminen, joka nyt olen. En todellakaan. Ilman kaikkia ylämäkiä en olisi päässyt nauttimaan alamäen ihanasta vauhdista, ilman näitä vuosia en olisi kasvanut tällaiseksi. Ilman jokailtaisia itkuja en tietäisi, miltä tuntuu kun kaksi elävää luottavat toisiinsa ja kulkevat oikeasti yhdessä. En voi sanoa, että ilman Koota en olisi hengissä -minulla olisi ehkä ollut joku toinen tukipilari, olisin ehkä hukuttanut murheeni päihteisiin, en välttämättä olisi enää tässä. Enkä todellakaan kirjottaisi tätä, tässä ja nyt, tähän blogiin. Jos hevostelisin, en olisi tällainen, kulkisin valtavirran mukana. En olisi tutustunut niihin ihmisiin joita Ituhipeiksikin kutsutaan, en olisi saavuttanut elämässäni mitään näin merkittävää, joka ehkä muiden silmissä on pientä, mutta minulle koko maailma. En olisi minä.

En tule enää koskaan löytämään eläintä, joka on puoliakaan siitä, mitä Koo on. Kukaan ei tule koskaan tietämään niin paljon salaisuuksiani kuin Koo. En ole vuodattanut minkään asian takia näin paljoa verta, hikeä ja kyyneleitä, sanonnan kaikissa merkityksissä, kuin Koon takia. Tuo pieni pyöreä poni on ehdottomasti parasta mitä minulle on koskaan tapahtunut ja olen sille enemmän kuin elämäni velkaa. Olen kuitenkin siinä pisteessä, että joudun päättämään lähdenkö minä vai poni. En jaksa. En jaksa korjata loimia sormenpäät verta tippuen, huomatakseni seuraavana päivänä loimen olevan taas riekaleina. En jaksa pestä ja rasvata ja öljytä ja myrkyttää ponia tunti tolkulla, nähdäkseni seuraavana päivänä ponin hankaavan itseään aitoihin. En jaksa nähdä parasta ystävääni tuskaisena päivä toisen perään, todetakseni, että olen tehnyt kaiken oloasi helpottavan mihin pystyn. En jaksa itkeä itseäni uneen ilta toisen jälkeen. "Älä koskaan sano 'en koskaan'", mutta en koskaan enää halua kesäihottumaista hevosta. Ponin pitäminen on palkitsevinta ja opettavaisinta koskaan, kesäihottumaisen pitäminen on masentavinta koskaan.

Pulleron pesupäivä

Jokohan nyt olisi blogilomatkin lusittu... Viime aikojen kuulumiset sitten seuraavassa postauksessa, kunhan saan loputkin aiempien päivien kuvat käsiteltyä ja/tai koneelle. Tänään paksukainen pääsi, joutui, miten vain, suihkuun, ja se nyt ei ole Koon lempipuuhiin lukeutuva asia. Kuppi kippasi täysin nurin kuitenkin siinä vaiheessa, kun Velmu päätti lähteä yksinään tutkailemaan kylän menoa, eikä poni meinannut päästä tästä yli sitten mitenkään. Mikä lie iskenyt, kun eräänkin kerran joku vuosi sitten tyrkkäsin kaulanarulla varustetun ponin täysin sille tuntemattoman ihmisen käsiin eikä niin mitään ongelmia -nyt meinasi lähteä seinästä laudat irti, ja varsin nätit piaffitkin sain Koon esittämänä nähdä. Ei siitä sitten sen enempää, poni saatiin pestyä, tallin seinärakenteet ovat edelleen paikoillaan, eikä mikään muukaan hajonnut. Niin, ja Velmu saatiin pyydystettyä, ehjänä sekin. Loput päivän tapahtumat saatte kuvateksti-tyylisesti.

1. Pesun jälkeen kävimme kuivattelukävelyllä Veeran ja Lyylin kanssa.

2. Pienen lenkin jälkeen kiipesimme vallille tehokkaaseen tuuli-aurinko
-kuivaamoon Lyylin ja Veeran kävellessä sillä välin kentällä.

3. Vaikka poni pesussa varsin typeränä olikin, ei ohi ajanut bussi saanut ponia 

tolaltaan -vielä muutama vuosi sitten poni teilasi sekä minut että siskoni ojaan,

kun yritimme sitä yhdessä pidellä suurinpiirtein käsissä bussin ajaessa ohi.

4. Kesän ainoa hyvä puoli loman lisäksi on tajuttoman onnellinen poni, 

kun se saa mahan täydeltä Ihan Oikeaa Hevosenruokaa.

5. Lyyli pääsi ensimmäisenä kameralla osoteltavaksi, Koo parkkeerattiin pellon laidalle.

6. Ilta, hyttysherkkä ja musta hevonen sekä kuvaustilanne eivät ole mikään paras yhdistelmä...

7. ... mutta hirnuva vieras hevonen sai Lyylinkin hetkeksi pysähtymään.

8. Tamma talliin ja puolien vaihto.

9. Koo olikin, taas jälleen kerran, huomattavasti helpompi tapaus -sitä ei jaksa hyttysarmeija kiinnostaa.

10. Välillä rapsutuksia hienolle miehelle, että se jaksaa vielä hetken poseerata.

11. Hirnuvan hevosen kuunteleminen yhä uudelleen alkaa naurattaa jo vähän jokaista.

12. Lopussa Koo pönötti vielä hetken yksinään kameran edessä.

Tällä kertaa numeroinkin kuvat kun näitä vähän *köh* kertyi, kertokaa ihmeessä suosikkinne!