torstai 9. maaliskuuta 2017

2 vuotta sitten tänä päivänä


Facebookissa kiersi Hevoshaaste, jossa piti kertoa viidestä elämänsä hevosesta. Itse kerroin vain neljästä, joista neljännen ajattelin julkaista täälläkin samoine kuvineen. Aina välillä ikävä on aivan kamala ja riistävä. Sain ilmoituksen tästä muistosta kesken työpäivän ja lukaisin sen kommentteineen läpi enkä voinut kuin miettiä, miten asiat ovat muuttuneet. Kahdessa vuodessa. Huh...


Hevoshaaste 4/5

Maila. 

Maikin olen tiennyt lähes koko hevosteluhistoriani ajan. Ensimmäiset vuodet vain yksi Takkuloiden hevosista, sen jälkeen sitruunanniellyt törppöpäinen putte jota näin Bonazassa käydessä, ja viimeiset vuodet ehdottomasti yksi opettavaisimmista ja hienoimmista hevosista johon olen koskaan saanut tilaisuuden tutustua. Ei hieno sillä perinteisimmällä tavalla, kun jo ponin askellajitkin ovat mitä kummallisimmat, muista "hienouksista" tai niiden olemattomuudesta puhumattakaan. Alkuun ihan äärimmäisen haastava, sillä pidin tätä herkkää yhdellä sormella ohjailtavissa olevaa hevosta juntturana, kun tamman paineensietokykyalue on vain niin pieni -alle sietokyvyn ja poni ei tee mitään, yli sen ja tamma muulittaa vastaan.


Maila noin vuonna 2005

Keväällä 2010 Tanja ehdotti, että ottaisin Mailan ja lähtisimme Sofian ja Papun kanssa maastoon. En varmaan koskaan unohda Tanjan lausahdusta "se varmasti sopii sulle, ootte ihan samanlaisia"... Aiemmin olin tosiaan vain taluttanut ponia tallista tarhaan tai toisinpäin, tai nakellut sille ruuat ovenraosta. Sofia vielä neuvoi että "se on sellanen suomalainen muija, sen kanssa on turha alkaa tappeleen". Ensimmäisestä ratsastuksesta ei ole yhtään mitään muistikuvia, olin luultavasti hyvin pihalla kaikesta -tuo pieni pahkasika kun on kaikkea muuta kuin mihin olin tottunut. Tammassa oli kuitenkin sitä jotain joka iski ja lujaa, ja loppukesä menikin pitkin Virpiniemen metsiä painatellessa kirjava perässä tai kirjavan perässä. Joitain kertoja Sofia piti meille tuntia, ja muistan erään iltaratsastuksen kuin eilisen, jolloin Sofia tuijotti keskellä kenttää ja huusi "mitä sille ponille tapahtu?!". Palaset olivat loksahdelleet paikoilleen ja pieni brabantinhevosen rakenteella varustettu otus kantoi itseään, pyöreänä ja pitkällä käynnillä. Ihan muutaman askeleen, mutta sitä voittofiilistä ei voi unohtaa, sillä normaalisti putte puksutti menemään lapa edellä, muistuttaen lähinnä erittäin huonosti opetettua ravihevosta. 


Papu vaihtoi tallia seuraavana vuodenvaihteena ja Maikkeilut jäivät siihen, että näin tamman karsinassa Bonazassa käydessäni, tai kun tamma tuli parina kesänä Kivariin pariksi päiväksi hoitoon. Viime huhtikuussa ajauduin taas Takkuloiden katon alle, josta lähtien kävin ainakin kerran viikossa nimenomaan tätä putilasta hoitamassa. Kesällä valjastimme Roosan kanssa tamman kärryjen eteen ja tamma alkoi päästä ajolenkeille aina, kun sain apukuskin mukaan ambulanssinsoittajaksi. Ambulanssille tai soittajalle ei ilmentynyt tarvetta, joten aloimme käymään lenkeillä kahdestaan. Tamma aiheutti toisinaan sydämentykytyksiä loikkimalla ohitustilanteissa tai alkamalla muuten vain liikkua enemmän ylös- kuin eteenpäin, mutta kuskilta ei hymy hyytynyt! Kesän aikana kävimme myös useasti merellä haaveena ahkera kilojenkaristus, jossa onnistuimmekin ihmeen hyvin. 28.9. olimme talutuslenkillä viereisellä mäellä, kuten tavallista, kun tietä pitkin kulki naapurin raviponit. Maila alkoi, kuten jälleen tavallista, loikkimaan. Hetken pomppimista katsottuani totesin, että nyt riittää, ja koitin saada ponia pitämään jalat maassa. Kävelimme pois päin poneista, mutta heti valjakkojen osuttua näköpiiriin tamma alkoi taas loikkia ympärilläni. Koikka loikka, naps ja pomppiminen loppui kuin seinään. Oikea etunen ilmassa, tamma ei varannut sille painoa ollenkaan. Itkua pidätellen yritin soittaa Tanjalle, joka ei vastannut, ja hetken ihmettelyn jälkeen lähdin taluttamaan tammaa takaisin tallille. Tämän hevosen kanssa on tapahtunut paljon asioita joita tuskin tulen unohtamaan koskaan, ja tämä kotimatka on yksi niistä. Sadan metrin matkaan kului varmaan vartti, pesupaikalle ponin saatuani juoksin kentälle kertomaan kuulumiset ja äkkiä takaisin talliin, hana auki ja kinttua letkuttamaan. Tärinä, kyyneleet, "voi vitun vitun vittu" ja silmissä turpoavan jalan tuijottaminen. Ei ollut ensimmäinen, eikä myöskään viimeinen kerta kun tuon ponin etujalkoja kylmäsin. Siitä lähti kylmäysrumba kuudesti päivässä, alkuun poni seisoi pelkästään karsinassa mutta viikon päästä putte pääsi vähitellen talutteluille. Jos käyntilenkit maastakäsin olivat keväällä, vuoden seisomisen jälkeen hankalia, puolen vuoden kunnonkohotus/läskinpudotusurakan ja sen jälkeen viikon seisomisen ansiosta poni oli todellakin tikittävä aikapommi. Vähitellen jalka kuntoutui ja tamma pääsi taas liikenteeseen, taas vähitellen pituutta ja ravipätkiä lisäten. 


Päivää vaille kuukausi siitä olimme jälleen ajelulla, Koo käsihevosena, kun lenkin lopussa ravista käyntiin hidastaessani Maila käveli kuopasta. Loppureissun kyttäsin ponin liikkeitä sen takaa, ja tallin pihassa Hanna vahvisti, etten nähnyt näkyjä vaan poni niiasi tällä kertaa vasemmalle etuselle. Vamma ilmeni kuitenkin pelkäämääni huomattavasti lievemmäksi, sillä tallustelimme vain viikon Hiittikujaa, sen jälkeen pari päivää reilua kilometriä ja 12 päivän päästä kuoppaan astumisesta putte oli taas kärryjen edessä. Kyseiseltä päivältä kirjoitin seuraavan tekstin, johon on hyvä päättää tämä tarina tässä, ja tämä haaste -vaikka hienoja persoonia (Papu!) ja loistavia harrastuskavereita (Lassi, Sandra, Syylä...) on matkan varrelle löytynyt, ei näistä jäljelle jää yhtä jota nostaa muita tärkeämmäksi. Minun ja Mailan tarina itsessään ei kuitenkaan ole vielä ohi, käyn edelleen tarpomassa tamman mukana pitkin metsiä ja vietämme useita tunteja harjaillen. Vaikka Koosta on muovaantunut vuosien saatossa minun käsiini soveltuva yksilö, Maila on ollut sellainen alusta lähtien. Olkoonkin, että ponit ovat todellakin vastakohdat toisilleen. Tässä on hevonen, jonka ansiosta olen tajunnut elää päivä kerrallaan -koskaan ei tiedä, mitä seuraavaksi tapahtuu. 


"Maila oli vaatimattomasti maailman paras. Toivon todella, että jokainen löytää jossain vaiheessa elämäänsä sellaisen hevosen, kuin tuo pieni pahkasika minulle on. Elämä on niin paljon mukavempaa; ei haittaa vaikka sataa vaakasuoraan eikä kypäräkään meinaa tuulen takia pysyä päässä, kun on se otus, joka saa läsnäolollaan hymyn huulille. Kiersimme vähän oiotun hiittilenkin, koko matkan propellikorva tepsutti tasaista, hyvin pitkää käyntiä eteenpäin -eikä itse asiassa edes ollut propellikorvana, vaan höröversio. Istuin kärryillä hymyillen, nauttien, ja välillä pyykkinaruina roikkuvia ohjia liikutellen tammaa kääntääkseni. En tiedä, kumpi meistä oli onnellisempi, mutta tätäkin kirjoittaessani eivät silmät tahdo pysyä kuivina. Maikki on maailman hienoin, ja sen se sai kuulla tänäänkin niin usein, että tuskin jäi epäselväksi."


Kaksi vuotta sitten poneilin oikeasti aamusta iltaan. Tein 8 tunnin työpäiviä tallilla, joiden ohella hoidin Koon, Mailan ja Sandran liikutuksista. Nyt kaksi vuotta myöhemmin olen iloinen, jos pääsen tallille kolmesti viikossa, yksin käydessäni hoidan Koon ja Siinan, Minkan päästessä samana päivänä tallille hoidamme joko omamme tai ristiin. 8 tunnin työpäivät ovat vaihtuneet 12-14 tunnin päiviksi. (en saisi nytkään olla koneella, pitäisi olla jo nukkumassa) Asuin Oulun syrjäkylässä omakotitalossa perheeni luona eläintarhan keskellä, nyt asun Porvoon keskustan laitamilla ystäväni kanssa luhtitalossa ilman ainoatakaan talossa asuvaa eläintä. Ja tiedän, että jos Maila olisi vielä hengissä, asuisin edelleen Oulussa, olisin kuljetusalan sijaan hevosalalla ja olisin ostanut Sandran omaksi, kuten vielä lähes puolitosta vuottakin sitten haaveilin. Tykkäsin kahden vuoden takaisesta elämästäni, mutta on todettava, että pidän tästäkin valtavasti, vaikka niin erilaista onkin.


Kiitos kuvanneille; Jessi (ensimmäinen kuva), Janita (toinen kuva), Ronja (kolmas kuva) sekä Minka (seitsemäs kuva).

lauantai 4. maaliskuuta 2017

Mäntsälä mielessäin...


Viime viikon sunnuntaina, 26. päivä helmikuuta, aloitimme aamun trailerinhakureissulla. ABCltä kurvaus jälleen kerran Mäntsäläntien kautta (vaikka noin minuutti ennen risteystä kerroimme jälleen kuskille, että EI Mäntsälään vaan Hinthaaraan) tallille, jossa lähdin hakemaan Siinaa heiniltään. Muutaman askeleen käveltyään tamma totesi että en lähde, joten Minka tuli Koon riimun kanssa ja kauempana olleen ruunan otettua ensimmäisen askeleensa kohti porttia Siina käveli nätisti edeltä ulkopuolelle. Harjailin yllättävän puhtaita poneja vähän edustavemmiksi, joskin aina lumet toiselta puolen ponia harjattuani oli toinen puoli taas valkoinen. Tavaroiden ollessa kasassa ja kopin ollessa valmiina lähtöön aloitimme ponien lastaamisen, Siina taas ensin. Tamma tapojensa vastaisesti ei mennyt ihan suorilta kyytiin, mutta pienellä pyörimisellä ja lahjomisella Siina oli kopissa. Kookin oli päättänyt olla hankala, sen kanssa pyörimme myös tovin kunnes lopulta ruunakin oli kopissa. Luukut kiinni ja matkaan, lastaukseen meni vartti vaan olimme silti juuri aikataulussa auton startatessa yhdeksältä pihasta.

Mie meen nyt t. Siina

Alkumatkasta kopista kuului toisinaan hyvin tarmokasta kolinaa jomman kumman tai molempien kuopiessa, jossain kohti Mäntsäläntietä koppi alkoi heilua ja huojua niin, että autokaan ei enää kulkenut suoraan. Sopivalla pysähdyspaikalla pysäytimme yhdistelmän, renkaiden vielä pyöriessä olimme Minkan kanssa ulkona autosta ja kurkkaamassa, ettei kumpikaan ole keikkumassa etupuomin varassa. Ovesta kurkkasi kaksi hieman huolestunutta, mutta neljällä jalalla puomien ja seinien oikealla puolella seisovaa kaviokasta, joten ovi kiinni ja matka jatkui. Siinä samassa jatkui keinuminenkin, melkein perille Jatilan tallille saakka.


Perillä meillä olikin todellinen haaste edessä -Siina ei suostunut poistumaan trailerista. Poissuljimme kaikki mahdolliset häiriötekijät, joiden vuoksi tamma ei peruuttaisi -takapuomi maahan, kuolaimien viikset eivät olleet verkossa kiinni, hevonen ei osunut mihinkään, silta ei ollut liukas... Tamma ei vaan halunnut peruuttaa, pyytäessäni sitä taaksepäin se syöksähti eteen niin, että pelkäsin todella saavani 155 senttiä hevosta syliini jos etupuomi pettäisi. Siispä tallilaisten avustuksella poistimme ensiksi Koon kyydistä, avasimme väliseinän ja yritimme kääntää tamman. Eihän se siellä kunnolla mahtunut kääntymään, mutta tällä tyylillä tamma suostui liikkumaan ja lähti kyydistä. Tilannetta ihmetellen taluttelimme poneja, Koo oli tapansa mukaan hyvin cool köpötellessään pää alhaalla ja Siina sinkoili toisinaan hyvinkin päättömästi, kunnes kello alkoi lähennellä yhtätoista sellaisella vauhdilla, että sekä tamma että minä saimme ratsastusvarusteet ja suuntasimme maneesiin. Arpomisen ja pohtimisen jälkeen totesimme, ettei kuskin tarvi jäädä pitämään Koolle seuraa, vaan lähdemme koko porukalla maneesiin -jos ruuna ei mahdu sisälle, se jääkööt oven ulkopuolelle.


Maneesissa oli kuitenkin etualalla katsomon ja valkoisten aitojen välissä vain tuomarikoppiauto verryttelyalueen ollessa toisessa päässä maneesia, joten Koo hengaili kiltisti maneesin nurkassa henkisenä tukena. Taluttelin Siinaa ympäri rata-aluetta, jälleen tamma otti muutamat lähdöt ja kerran potkaisi maneesin seinää. Samaan aikaan maneesissa poukkoili muistaakseni viisi muuta ratsukkoa sekä jonkin verran toimihenkilöitä, eli härdelliä riitti -sen lisäksi maneesi oli pressukaarihalli, jonka katolta tippui tuon tuosta lunta säikytellen niin Siinaa kuin paria muutakin ponia. (Koo saattoi kääntää korvaansa.)


Tovin käveltyämme nousin selkään ja lähdimme ravailemaan. Ohjaus oli hyvin karkeaa, ratsu oli melkoisen räjähdysherkässä tilassa, mutta pysyi silti kiltisti lapasessa. Ohituksiin pysäytin tamman suosiolla, niistä se ei välittänyt mitään. Luultavasti tovin aikataulusta myöhässä muut ratsukot siirtyivät maneesin toiseen päähän, saimme lähtömerkin ja aloimme puksuttaa raviohjelmaa läpi. Siina huiteli sen verran missä sattuu, ei todellakaan pohkeiden ja käsien välissä, että muutaman yrityksen jälkeen kävelimme tervehtimiseen, joskin sekin oli lähempänä pohkeenväistöä kuin suoraan kävelemistä. Pysähdyksen jälkeen siirryimme kuitenkin jo raville, muistaakseni keventelin valtaosan ja harjoitusravissa suoritimme vain ne osuudet, joissa Siina ei tuntunut sinkoavan alta. Täyskaarto oli ehkä radan onnistunein kuvio, Siina kääntyi kiltisti eikä lähtenyt poikittamaan. Suoraan täyskaarrosta alkava voltti sen sijaan ei sujunut oikein ollenkaan, tällöin tamma ei kääntynyt eikä ravannutkaan.
  

Kävelimme käyntiosuuden alkuunkin saakka, pysähdys oli tamman tapaisesti varsin mallikas vaan peruutus ei sujunut senkään vertaa mitä edellisenä päivänä. (harjoitellessamme harjoitusravia ja peruutuksia tarkoituksellisesti ensimmäistä kertaa vähänkään pidempijaksoisesti) Sen jälkeen tulikin radan onnistunein osuus, harjoitusravia lyhyen sivun ajan -ja se oli tosissaan harjoitusravia, ei ollut tarvetta keventää. Kokorataleikkaalle poni ei lähtenyt, se vain poikitti, mutta muutaman mutkan jälkeen pääsimme kevennellen vastakkaiseen kulmaan. Tuomaripäädyssä voltti, joka oli hyvin pieni mutta harvinaisen kulmaton, muutama käännös vasempaan, jotka tamma suoritti viimeiseen saakka kiltisti, kunnes lähti poikittamaan, vaan pysähtyi taas kiltisti. Vinoon, mutta kiltisti. Saimme vielä luvan suorittaa jonkin pätkän, jotta pääsemme lopettamaan onnistumiseen. Pienen hyvän pätkän jälkeen kiitin tammaa ja tulin selästä, jonka jälkeen siirryimme ensiksi maneesin etuosaan ja lopulta ulkopuolelle odottelemaan papereita.

Kumpikaan ei näytä kamalan selviltä, vaan mitään ei oltu otettu...

Ulos päästyään tamma oli jo sen verran väsähtänyt, että jopa seisoi välillä kiltisti paikoillaan tai käveli rauhallisesti perässäni, ei enää päättömiä sinkoiluja. Arvostelun saatuamme lähdimme takaisin trailerille, jossa tamman varusteet vaihdettiin kuljetusvermeisiin ja aloitimme lastausurakan. Kumpikaan ei mennyt kyytiin tavalla eikä toisella, joten tallilaisten toimesta ponit avustettiin liinoilla koppiin. Koo ensin, sille liinaus on valitettavasti hyvinkin tuttu tapa, muutaman jumittamisen jälkeen se kävelikin kiltisti sisälle. Siinaa ei koskaan ollut vedetty liinoilla kyytiin, mutta se on sen verran tottunut kaikenlaiseen paineeseen kaikkialla ettei senkään osalta vaaratilanteita odotettu. Pieni paine taakse ja tamma harppoi kyytiin. Omasta mielestäni on tietenkin parasta, jos hevonen menee kyytiin suorilta lähettämällä tai taluttaen, mutta liinoilla avustaminen on huomattavasti parempi vaihtoehto kuin tuntikausia jatkuva kaikkia osapuolia stressaava soutaminen ja huopaaminen. Kyytiin päästyään hevoset huokaisivat ja alkoivat nyhtää heinää. Siina heijasi muutaman kerran, joten löytyi syy huojuvalle kopillekin -tamma oppi kutomisen eräällä tallipaikalla stressaannuttuaan, ja on sitä tehnyt stressaavissa tilanteissa. Paluumatkalla yhdistelmä pysyi huomattavasti paremmin urillaan.


Kotitallille päästyämme oli taas purettava ponit samalla tavalla, sillä Siina ei taaskaan peruuttanut, muttei myöskään rynninyt eteenpäin. Kuski osoitti erinomaisia ponipojan elkeitä taluttaessaan ruunan trailerilta tallin seinustalle ja sitoessaan sen siihen kiinni -olihan hän toki saanut olla tolppana Mäntsälässäkin samaiselle ponille. Ponit tarhaan, koppi ja auto tyhjäksi, traileri takaisin huoltoasemalle ja kotiiiiiin! Huh, olipa seikkailu. Meillä on suuri epäilys, että joku auto olisi roikkunut menomatkalla aivan trailerin perässä kiinni tai takana on tapahtunut jotain muuta, jota Siina alkoi pelkäämään -sillä kun oli aivan selvästi paniikki trailerin takaosasta. Koo puolestaan ei selvästikään nauttinut huojuvasta menomatkasta, eikä täten halunnut lähteä takaisin tallillekaan -ei voi ponia ihmetellä, sen verran epämiellyttävää se oli autoonkin... Nyt pitää saada jostain traileri lainaan vaikka joksikin viikonlopuksi, tai mieluusti ostettua vaikka oma, ja alkaa kopittaa poneja urakalla. 12. päivä olisi meidän seuran järjestämät estekisat, joita varten tarvitsisi saada lastautuminen helpoksi ja käytyä maneesilla katsomassa puomeja -jos saamme nämä kuntoon, ajattelin kysyä josko Siina saisi osallistua ulkopuolisena ja vaikka ravailla maapuomien yli. Minkaa olen yllyttänyt osallistumaan Koon kanssa, se nyt suorittaa 60 sentin radan ongelmitta jos vaan pääsee hyppimään esteitä edes kertaalleen ennen sitä. Seuraavana sunnuntaina olisi myös samalla tallilla eri seuran järjestämänä estekilpailut, joiden matalin luokka on myös tuon 60cm.

keskiviikko 1. maaliskuuta 2017

Ponikulut 2/12


- tallivuokra 250€
- Mountain Horse Excellence saappaanvarret 80€
- CRW Seaton jodhpurit 42,90€
- Springyard Renov Oil-suihke 11,50€
+ BestGrip nastat palautus 45€
- trailerivuokra 50€
- BestGrip nastat 20kpl 24,90€
- 2x sukat 4€
- maneesivuokra 20€
- seurajäsenyys Porvoon Mustang 72€
- Racing D-vitamiiniliuos 17,90€
- Supreme Horse Care monivitamiini 19€
- nylonnauha 2€
- karhunlanka 7,60€
- osallistuminen rataharjoitukset 15€
= -616,80€ + 45€ = -571,80€
  
Nyt pitäisi pysyä Snuggyn häntäläpän kiinni, ainakin hetken aikaa...

Ratsastuskenkiä, joko kengät + varret tai saappaat, olen kaivannut jo tovin -edelliset tuhoutuivat puolitoista vuotta sitten kotimme palaessa. Kävimme Veeran kanssa Oulussa ollessani paikallisen hevostarvikeliikkeen loppuumyynnissä, josta löysin nuo saappaanvarret alennuksesta. Siitä kurvailimme Hööksiin, josta etsimme kengät ilman mitään vetoketjua tai muuta takana että saappaanvarret menisivät kiinni. Seatonit olivat vaihtoehdoista kivoimmat, niihin lähti mukaan tuo hoitosuihke ja kassalla selvisi, että kaikki Hööksiin kantamani eurot ovat oikeuttaneet viiden euron etuseteliin, edun vähensin tähän laskelmaan tuosta suihkeesta.

Kenkien sisäänajoa ja tossujen nastoitusta

Nastojen laitto-ongelma ei johtunut kovista bootsinpohjista, vaan siitä, että kyseinen paketti oli viallinen. Saimme 21 nastaa paikoilleen vähäisellä tai kohtuullisella vaivalla, sen jälkeen kyllästyimme ja kävin Motonetissä. Kyseisessä liikkeessä ei ollut sillä hetkellä BestGripejä ollenkaan, joten infosetä kiltisti hyvitti koko paketin ostosumman. Parin päivän päästä hain 20 nastan paketin, joista jokainen meni suoraan kiinni, (samoiten Siina sai tossut, joista nastattomat nastoitettiin 20llä ongelmattomalla BestGripillä) sekä parit vaarisukat Koon takatossuihin koska Cavallon S-koon säärystimet ovat turhan pienet.

ELBt nastoineen

Traileri- ja maneesivuokra olivat toissasunnuntaiselle maneesivierailulle. Viime viikolla oli Porvoon Mustangkin muistanut jäsenmaksulaskuilla, pääseepähän kisaamaan 1-tasollakin jos siltä tuntuu. Hain Koolle vitamiineja Hankkijalta, monivitamiinia se saa lipittää nyt karvanlähdön tueksi, pelkkä D-vitamiini on kesäksi. Käyn hakemassa vielä lähempänä kesää luonnollisen E-vitamiinin, josko nuo lisät auttaisivat ihoon. Olen korjaillut ja tuunaillut ponin loimia melkoisen kasan, niitä varten olen hakenut taas vähän ompelutarvikkeita.


Niin, ja viimeisenä nuo viime sunnuntain koulurataharjoitukset Mäntsälässä, joihin minun tililtäni lähti osallistumismaksu. Ja ne dieselit, joiden laskeminen ihan oikeasti alkaisi jo vaikuttaa huomattavasti ponikuluihin, mutta jätetään ne tänäkin vuonna laskematta. Mitään turhaa ei siis tullut hankittua, jee!

Koo täytti lauantaina 21 vuotta. Auringonnousu oli poikkeuksellisen värikäs, ja töistä tallille päästyäni poni paistatteli valossa.