2 vuotta sitten tänä päivänä

Facebookissa kiersi Hevoshaaste, jossa piti kertoa viidestä elämänsä hevosesta. Itse kerroin vain neljästä, joista neljännen ajattelin julkaista täälläkin samoine kuvineen. Aina välillä ikävä on aivan kamala ja riistävä. Sain ilmoituksen tästä muistosta kesken työpäivän ja lukaisin sen kommentteineen läpi enkä voinut kuin miettiä, miten asiat ovat muuttuneet. Kahdessa vuodessa. Huh...

Hevoshaaste 4/5

Maila. 

Maikin olen tiennyt lähes koko hevosteluhistoriani ajan. Ensimmäiset vuodet vain yksi Takkuloiden hevosista, sen jälkeen sitruunanniellyt törppöpäinen putte jota näin Bonazassa käydessä, ja viimeiset vuodet ehdottomasti yksi opettavaisimmista ja hienoimmista hevosista johon olen koskaan saanut tilaisuuden tutustua. Ei hieno sillä perinteisimmällä tavalla, kun jo ponin askellajitkin ovat mitä kummallisimmat, muista "hienouksista" tai niiden olemattomuudesta puhumattakaan. Alkuun ihan äärimmäisen haastava, sillä pidin tätä herkkää yhdellä sormella ohjailtavissa olevaa hevosta juntturana, kun tamman paineensietokykyalue on vain niin pieni -alle sietokyvyn ja poni ei tee mitään, yli sen ja tamma muulittaa vastaan.

Maila noin vuonna 2005

Keväällä 2010 Tanja ehdotti, että ottaisin Mailan ja lähtisimme Sofian ja Papun kanssa maastoon. En varmaan koskaan unohda Tanjan lausahdusta "se varmasti sopii sulle, ootte ihan samanlaisia"... Aiemmin olin tosiaan vain taluttanut ponia tallista tarhaan tai toisinpäin, tai nakellut sille ruuat ovenraosta. Sofia vielä neuvoi että "se on sellanen suomalainen muija, sen kanssa on turha alkaa tappeleen". Ensimmäisestä ratsastuksesta ei ole yhtään mitään muistikuvia, olin luultavasti hyvin pihalla kaikesta -tuo pieni pahkasika kun on kaikkea muuta kuin mihin olin tottunut. Tammassa oli kuitenkin sitä jotain joka iski ja lujaa, ja loppukesä menikin pitkin Virpiniemen metsiä painatellessa kirjava perässä tai kirjavan perässä. Joitain kertoja Sofia piti meille tuntia, ja muistan erään iltaratsastuksen kuin eilisen, jolloin Sofia tuijotti keskellä kenttää ja huusi "mitä sille ponille tapahtu?!". Palaset olivat loksahdelleet paikoilleen ja pieni brabantinhevosen rakenteella varustettu otus kantoi itseään, pyöreänä ja pitkällä käynnillä. Ihan muutaman askeleen, mutta sitä voittofiilistä ei voi unohtaa, sillä normaalisti putte puksutti menemään lapa edellä, muistuttaen lähinnä erittäin huonosti opetettua ravihevosta. 

Papu vaihtoi tallia seuraavana vuodenvaihteena ja Maikkeilut jäivät siihen, että näin tamman karsinassa Bonazassa käydessäni, tai kun tamma tuli parina kesänä Kivariin pariksi päiväksi hoitoon. Viime huhtikuussa ajauduin taas Takkuloiden katon alle, josta lähtien kävin ainakin kerran viikossa nimenomaan tätä putilasta hoitamassa. Kesällä valjastimme Roosan kanssa tamman kärryjen eteen ja tamma alkoi päästä ajolenkeille aina, kun sain apukuskin mukaan ambulanssinsoittajaksi. Ambulanssille tai soittajalle ei ilmentynyt tarvetta, joten aloimme käymään lenkeillä kahdestaan. Tamma aiheutti toisinaan sydämentykytyksiä loikkimalla ohitustilanteissa tai alkamalla muuten vain liikkua enemmän ylös- kuin eteenpäin, mutta kuskilta ei hymy hyytynyt! Kesän aikana kävimme myös useasti merellä haaveena ahkera kilojenkaristus, jossa onnistuimmekin ihmeen hyvin. 28.9. olimme talutuslenkillä viereisellä mäellä, kuten tavallista, kun tietä pitkin kulki naapurin raviponit. Maila alkoi, kuten jälleen tavallista, loikkimaan. Hetken pomppimista katsottuani totesin, että nyt riittää, ja koitin saada ponia pitämään jalat maassa. Kävelimme pois päin poneista, mutta heti valjakkojen osuttua näköpiiriin tamma alkoi taas loikkia ympärilläni. Koikka loikka, naps ja pomppiminen loppui kuin seinään. Oikea etunen ilmassa, tamma ei varannut sille painoa ollenkaan. Itkua pidätellen yritin soittaa Tanjalle, joka ei vastannut, ja hetken ihmettelyn jälkeen lähdin taluttamaan tammaa takaisin tallille. Tämän hevosen kanssa on tapahtunut paljon asioita joita tuskin tulen unohtamaan koskaan, ja tämä kotimatka on yksi niistä. Sadan metrin matkaan kului varmaan vartti, pesupaikalle ponin saatuani juoksin kentälle kertomaan kuulumiset ja äkkiä takaisin talliin, hana auki ja kinttua letkuttamaan. Tärinä, kyyneleet, "voi vitun vitun vittu" ja silmissä turpoavan jalan tuijottaminen. Ei ollut ensimmäinen, eikä myöskään viimeinen kerta kun tuon ponin etujalkoja kylmäsin. Siitä lähti kylmäysrumba kuudesti päivässä, alkuun poni seisoi pelkästään karsinassa mutta viikon päästä putte pääsi vähitellen talutteluille. Jos käyntilenkit maastakäsin olivat keväällä, vuoden seisomisen jälkeen hankalia, puolen vuoden kunnonkohotus/läskinpudotusurakan ja sen jälkeen viikon seisomisen ansiosta poni oli todellakin tikittävä aikapommi. Vähitellen jalka kuntoutui ja tamma pääsi taas liikenteeseen, taas vähitellen pituutta ja ravipätkiä lisäten. 

Päivää vaille kuukausi siitä olimme jälleen ajelulla, Koo käsihevosena, kun lenkin lopussa ravista käyntiin hidastaessani Maila käveli kuopasta. Loppureissun kyttäsin ponin liikkeitä sen takaa, ja tallin pihassa Hanna vahvisti, etten nähnyt näkyjä vaan poni niiasi tällä kertaa vasemmalle etuselle. Vamma ilmeni kuitenkin pelkäämääni huomattavasti lievemmäksi, sillä tallustelimme vain viikon Hiittikujaa, sen jälkeen pari päivää reilua kilometriä ja 12 päivän päästä kuoppaan astumisesta putte oli taas kärryjen edessä. Kyseiseltä päivältä kirjoitin seuraavan tekstin, johon on hyvä päättää tämä tarina tässä, ja tämä haaste -vaikka hienoja persoonia (Papu!) ja loistavia harrastuskavereita (Lassi, Sandra, Syylä...) on matkan varrelle löytynyt, ei näistä jäljelle jää yhtä jota nostaa muita tärkeämmäksi. Minun ja Mailan tarina itsessään ei kuitenkaan ole vielä ohi, käyn edelleen tarpomassa tamman mukana pitkin metsiä ja vietämme useita tunteja harjaillen. Vaikka Koosta on muovaantunut vuosien saatossa minun käsiini soveltuva yksilö, Maila on ollut sellainen alusta lähtien. Olkoonkin, että ponit ovat todellakin vastakohdat toisilleen. Tässä on hevonen, jonka ansiosta olen tajunnut elää päivä kerrallaan -koskaan ei tiedä, mitä seuraavaksi tapahtuu. 

"Maila oli vaatimattomasti maailman paras. Toivon todella, että jokainen löytää jossain vaiheessa elämäänsä sellaisen hevosen, kuin tuo pieni pahkasika minulle on. Elämä on niin paljon mukavempaa; ei haittaa vaikka sataa vaakasuoraan eikä kypäräkään meinaa tuulen takia pysyä päässä, kun on se otus, joka saa läsnäolollaan hymyn huulille. Kiersimme vähän oiotun hiittilenkin, koko matkan propellikorva tepsutti tasaista, hyvin pitkää käyntiä eteenpäin -eikä itse asiassa edes ollut propellikorvana, vaan höröversio. Istuin kärryillä hymyillen, nauttien, ja välillä pyykkinaruina roikkuvia ohjia liikutellen tammaa kääntääkseni. En tiedä, kumpi meistä oli onnellisempi, mutta tätäkin kirjoittaessani eivät silmät tahdo pysyä kuivina. Maikki on maailman hienoin, ja sen se sai kuulla tänäänkin niin usein, että tuskin jäi epäselväksi."

Kaksi vuotta sitten poneilin oikeasti aamusta iltaan. Tein 8 tunnin työpäiviä tallilla, joiden ohella hoidin Koon, Mailan ja Sandran liikutuksista. Nyt kaksi vuotta myöhemmin olen iloinen, jos pääsen tallille kolmesti viikossa, yksin käydessäni hoidan Koon ja Siinan, Minkan päästessä samana päivänä tallille hoidamme joko omamme tai ristiin. 8 tunnin työpäivät ovat vaihtuneet 12-14 tunnin päiviksi. (en saisi nytkään olla koneella, pitäisi olla jo nukkumassa) Asuin Oulun syrjäkylässä omakotitalossa perheeni luona eläintarhan keskellä, nyt asun Porvoon keskustan laitamilla ystäväni kanssa luhtitalossa ilman ainoatakaan talossa asuvaa eläintä. Ja tiedän, että jos Maila olisi vielä hengissä, asuisin edelleen Oulussa, olisin kuljetusalan sijaan hevosalalla ja olisin ostanut Sandran omaksi, kuten vielä lähes puolitosta vuottakin sitten haaveilin. Tykkäsin kahden vuoden takaisesta elämästäni, mutta on todettava, että pidän tästäkin valtavasti, vaikka niin erilaista onkin.

Kiitos kuvanneille; Jessi (ensimmäinen kuva), Janita (toinen kuva), Ronja (kolmas kuva) sekä Minka (seitsemäs kuva).