Tallitontun blogihaaste

Villitti, tai ehkä ennemmin Jessi, haastoi meidät tarinoimaan joulusta mukavan kirjoiteltavan ja kuvitettavan merkeissä. Vuokon kehittelemän haasteen säännöt menevät näin;

Aloita haaste ainakin yhdellä jouluisella kuvalla.

Kerro, mitä joulu sinulle merkitsee ja miten sitä vietät.

Miten hevoset näkyvät joulussasi?

Mikä on ikimuistoisin talvinen hevoskokemuksesi?

Valitse mielestäsi paras talvinen tai jouluinen hevoskuvasi ja kerro, miksi juuri se kuva viehättää.

Haasta valitsemasi määrä muita hevosbloggaajia, joiden luona tallitontut eivät ole haasteen kanssa vielä vierailleet.

Aikalailla kaikki jouluiset hevoskuvat ovat blogissa jo aiemmin nähtyjä, joten joulukuvaksi valikoitui todistusaineistoa Yoda-koirani jouluhengestä viime aatolta. Minulle joulu on yhdessäoloa perheen kanssa, ruuan syömistä ja hetki, jolloin on vain aika pysähtyä. Saunoa pitkän kaavan mukaan, hengata koko päivä rennoissa vaatteissa ja pitää hiukset kiinni. Tänä jouluna kaikki on toisin. Tai ei kaikki. Ensimmäistä kertaa sitten joulun 1997 minulla ei ole kotia jossa jouluilla, ensimmäistä kertaa ikinä matkustan lähes 700 kilometriä päästäkseni perheeni luo, ensimmäistä kertaa ikinä meistä kuudesta vain kolme asuu samassa osoitteessa, ensimmäistä kertaa kymmeneen vuoteen vietän joulun ilman hevosia. Tai Koota ainakin. Olen yhdeksänä jouluaattona mennyt tallille, syöttänyt ponille pipareita ja omenoita, rapsutellut ja hengaillut tovin. Useana aattona olen ripustanut tonttulakin Koon korvalle roikkumaan, ottanut vuotuiset joulukuvat joko yksin tai siskoni tai isäni avustuksella. Aina säiden salliessa olen joulupäivänä käynyt maastossa.

© Jessi

Talvi on aina ollut minulle kunnon hevosteluaikaa. Aikaa ei mene ylimääräiseen, eli ponin kutinan hoitoon ja hurjana kasvavien kavioiden lyhentelyyn, kuten kesällä, joten voin keskittää kaikki voimavarani ponin kanssa hengailuun. Ponin asuessa kolme talvea aivan kotimme vieressä kävimme usein myöhään illalla, tai jopa yöllä, seikkailemassa pitkin kylää. Poni pystyi lenkkeilemään mukanani irti, kun lumi peitti herkut alleen eikä ruunalla ollut houkutuksia jäädä matkan varrelle -mitään päinvastaista ongelmaa kun tuon kanssa ei vuosiin ole ollut. Maailman parasta on kuunnella hiutaleiden narsketta kengittämättömien kavioiden alla, ponin tasaista hengitystä ja ajoittaista pärskimistä. Ei ole parempaa ääntä eikä hetkeä. Erään kerran otin yhden äidin koirista mukaan, koira ärsytti ponia yrittämällä napsia takajaloista tai roikkua hännässä, kunnes poni sai tarpeekseen. Ruuna kääntyi kannoiltaan, ajatti koiran oikoreitti-metsäpolulle ja kotimme pihaan minun juostessa perässä, poni kääntyi jälleen ympäri ja käveli luokseni kuin kysyen, että jatketaanko matkaa. Muistan elävästi myös viime vuoden lokakuisen perjantain, jolloin tein aamutallia ensilumen sataessa maahan ja Maila pääsi pitkän kesän jälkeen taas tarhaan. Myös ratsastukset niin syvässä puuterilumessa, että jalkani jättävät jäljen hangen pintaan, sekä Jessin ensimmäinen vierailu luonamme, joka pääsi tätä osiota kuvittamaan, ovat jääneet erittäin hyvin mieleen.

Valitsin sekä lempi joulu- että talvikuvan. Joulukuvaksi arpoutui niinikään viime aaton kuva, ajalta jolloin kaikki oli loistavasti. Kolme rakasta ja karvaista ponia päivittäisessä elämässä mukana, aivan loistava työ tallilla, suurin huoli oli päästä sängystä ylös tarpeeksi aikaisin.

© Jessi

Lempitalvikuvani on yksi lempikuvistani koskaan, mutta esiintynyt niiiiiin usein täälläkin (mm. tämän postauksen viimeinen) että piti etsiä joku toinen! Vähänkään vanhempia kuvia minulla ei kaiketi ole edes täällä Porvoossa, vaan vanhempieni luona Oulussa, mutta ulkoista kovalevyä selaillessani törmäsin tammikuisiin kuviin Jessin luota ja totesin ääneen että siinä! Tykkään tuosta kovin, Vilma on niin söpönä, tausta on sievä ja näyn itse tarpeeksi pienenä ettei ilmeellä tai muullakaan ole väliä...

Tontut jatkavat matkaansa seuraaviin blogeihin: Flight Of The Bumblebee, my little pony, Skyfighter sekä Ulutusta.

Loppuun ajattelin tunkea vielä pari jouluista kuvaa; K5 ja maailman söpöin Paparazzie.

Hevosen omistajuus -haaste

Raipe heitti minua mukavalla haasteella, jonka tekeminen onnistuu nytkin kun tallillakäynti on ollut aika vähäistä.

Haasteen tehtävinä oli valita neljä kuvaa, jotka kuvaavat sanoja luottamus, onnistuminen, epäonnistuminen ja todellisuus, sekä viidenneksi vapaavalintainen kuva siihen sopivalla sanalla. Ja tietenkin viiden henkilön haastaminen.

Luottamus.

Olisin voinut tunkea tähän minkä tahansa kliseisen laukataan-kaulanarulla-pitkin-metsiä -kuvan, mutta kun Koon kanssa luottamus on kaikkea muutakin kuin sitä, että tiedän sen jarrujen toimivan. (koska olen vahvistanut sitä satoja ja satoja kertoja) Ja yleensä ratinkin. Voin luottaa Koohon. Että se ei tee yhdellekään lapselle, koiralle, kissalle, tai ylipäätään yhtään kenellekään mitään pahaa ellei siihen ole oikeaa syytä. Että se tilanteen vaatiessa liimaa kavionsa maahan ja pysyy tasan sillä paikalla mihin sen asetan, kunnes saan muut tekijät haltuun ja kuntoon. Että sen kanssa on kenen tai minkä tahansa turvallista tutustua hevosiin, hoitoon, ratsastukseen, mihin vaan. Ja että ponikin voi luottaa minuun, siihen etten koskaan satuta sitä tahallani, että kuuntelen poninkin mielipiteitä eikä sen tarvi enää koskaan vaihtaa omistajaa.

Onnistuminen.

Tämä olikin sitten hankalin. Ihan vain siksi, että koen onnistuneeni Koon kanssa. Ihan ylipäätään, koko kokemus ja matka on ollut varsin onnistunut. Olen onnistunut saamaan ponin kuorestaan, ja siitä kehkeytynyt villiponikin on nykyään taltutettu. Ei ole tilannetta jossa olisin tuntenut onnistumista suurimmillaan, ei ole sanaa parhaiten tarkoittavaa kuvaa. Mutta ehkä tuolla EASEL-kurssilla demoillessamme tajusin sen, että ihan oikeasti olen onnistunut tämän ponin kanssa. Että meistä on ihan oikeasti tullut jotain, jotain hyvää.

Epäonnistuminen.

Tästä en voi muuta sanoa, kuin että jos hevosesi muuttuu radikaalisti huonompaan suuntaan muuton yhteydessä, vaihda tallia. Jos hevosesi on päivästä toiseen tyytymätön mennessäsi tallille, vaihda tallia. Jos maailman kiltein hevosesi potkaisee toiselta jalkaan murtuman, vaihda nyt herranjumala sitä tallia. Kunpa olisinkin kuunnellut ponia paremmin. Nyt olemme paikassa, jonka pitäjä sanoi ettei ole koskaan nähnyt näin rauhallista, kilttiä ja luottavaista hevosta. Kuulostaa ihan siltä Koolta jonka olen vuosikymmenen tuntenut, mutta oli kadoksissa pari kuukautta.

Todellisuus.

Meidän(kin) tapauksessa kesäihottuma, jonka muistamiseen ei tähän aikaan vuodesta tarvi kyllä muistutteluja, on vain yksi niistä murhekryyneistä ja harmaiden hiuksien aiheuttajista. Niin paljon huolta, murhetta, stressiä ja ahdistusta tästä poninpidosta tulee. Sitten kaiken itkun keskeltä taivas selkenee, yhden päivän ajan kaikki on hyvin. Tallilta lähtee hyvällä mielellä, kaikki tuntuu sujuvan, ja taas hetken puhumme täysin samaa kieltä. Ja sillä yhdellä onnistuneella jaksaa aivan mahdottoman pitkälle.

Mahdollisuus.

Koon pito on niin mahdollistanut kuin estänytkin kaikenlaista poneilua. Ihan ensinnäkin tapasin netin ja erittäin oleellisesti Koon kautta aivan loistavan sakin ihmisiä -muiden muuassa sellaisen, jonka olin tuntenut netin kautta ehkä kuuden vuoden ajan, en koskaan tavannut, ja silti pystyin jättämään ponin hänen hoidettavakseen tunnin "perehdytyksen" jälkeen. Niin, ja Lauran, joka oli viimeisen vajaan vuoden verran aivan uskomattoman korvaamaton lisä tiimiimme -meillä on ikävä sinua! Olen tavannut hevosia, joihin tuskin olisin törmännyt jos en olisi siirtänyt ponia näiden hevosten kanssa samoille talleille. Viimeisimpinä, ja ehkä myös hevoshistoriani tärkeimpinä, Mailan uudelleennäkeminen sekä Sandraan tutustuminen. 

Olipas harvinaisen supermukava haaste! Olisin voinut tarinoida ties miten paljon jokaiseen, vaikka alkuperäinen tarkoitus oli kaiketi vain laittaa kuvat ja niille sanat? 

Haastan tähän ponin virallisen omistajan, (joka saa puolestani kertoa vaikka koirien omistamisesta jos ei ponista halua tarinoida) Sofian, Pauliinan, Anun sekä Minnan.

Mää, mää, mää!

Eksyin tänään isän ja veljen pelikoneelle kuvankäsittelyn merkeissä, joskaan en saanut kuin kahden viimeisimmän päivän tuotokset läpikäytyä, kunnes epätoivo ja -varmuus iski. Kertokaa ihmeessä jos tämän postauksen kuvat ovat aivan erinäköisiä kuin blogissani on aiemmin ollut, nämä meinaan näyttävät aivan eriltä tuolla pelikoneella kuin tällä minun lainaminiläppärilläni. Muun muuassa ihan järjetön kasa merihevoskuvia jäi edelleen läpikäymättä muutaman viikon takaa, ne ovatkin kaikin puolin vaativampia käsitellä kun en itse ole niitä ottanut.

Maanantaina suuntasimme Lauran kanssa tallille, alkuperäisenä ajatuksena käydä Koon ja Sandran kanssa mahdollisesti viimeinen yhteislenkki. Sandralla oli kuitenkin ensimmäinen asiakaspalveluhetki lähes pariin kuukauteen juuri siihen aikaan kun tallille kiireehköllä aikataululla saavuimme, joten Koon harjailujen jälkeen Laura otti Saga-koiransa ja minä Koon narun, tallin pihalle reittiä sumplimaan. Jalat veivät meidät Terapiamäelle, jossa oli ensimmäinen Sagan kuvausoperaatio eli Koon syömishetki. 

Seuraava stoppi oli varsin puskittuneella entisellä turkistarhalla, jossa Koo sai taas vaihteeksi syödä ja aina välillä ihmetellä maailman menoa ruohonkorret suupielistä roikkuen. Sagan kontoille laskeutui taas virallinen malleilu.

Kahden stopin jälkeen kello alkoi näyttää lukemia, joiden mukaan oli parempi palailla vähitellen tallille -varsin verkkaisen lenkin pituudeksi tuli siis puolisentoista kilometriä, joka on neljäsosa meidän pikalenkistä ja kuudesosa normaalilenkistä. Hups. Tallilla Koo valjastettiin ja poni sai ensimmäistä kertaa kärryt perään tallin käytävän ulkopuolella, eli siis kentällä Lauran hoitaessa pysäytykset, liikkeellelähdöt ja namittamiset, minun ja Veeran kävellessä molemmilla puolin aisoista kiinni pitäen. Aisojen "yli" vetäminen oli vähän hurjaa, mutta kylkiin koskemiset eivät aiheuttaneet mitään reagointia. Kävellessä kolisevat ja rämisevät kärryt olivat vähän epäilyttävät myös, vaan urhoollisesti poni käveli pätkissä yhden sivun, vedin kärryt pois, ponille hurrrjan isot kehut, loimi päälle ja tarhaan.

Tiistaina pakkasimme Serafiinan puoliomistajan kanssa pikkutammat traileriin ja hurautimme parinkymmenen kilometrin päähän hänen mökilleen. Sandra ja Serafiina lähtivät ainakin heinäkuuksi laiduntamaan jo viime kesäksi tutuksi käyneeseen paikkaan, kolmen lampaan naapureiksi. Ylläolevasta kuvasta päätellen Sandra ehti lihoa puolessa tunnissa 50 kiloa -en ihan oikeasti tajua miten se näyttää noin lihavalta, kun kyseessä on (oli) kuitenkin kääpiöksi harvinaisen solakka yksilö.

Ponit eivät huomanneet lampaita ennen iltaa, jolloin vahtivuoroon jääneeltä tuli viestiä, että Sandra oli karannut bongattuaan määkit hänen lähdettyä taluttamaan poneja, ohessa oli myös kuva kahdesta pallerosta silmät lautasen kokoisina tuijottamassa lammaslaitumelle. Nuo lampaat ovat kyllä ihan mahdottoman hurmaavia otuksia, heti aidan takana määkimässä jos huomaavat kaksijalkaisten liikehdintää. Alla oleva musta lambi, jonka nimen unohdin, oli kaikista rohkein ja juoksi vaikka syliin saakka.

Sain kutsun käydä poneilemassa niin paljon kuin haluan, valitettavasti en ole kuitenkaan vieläkään saanut ajokorttia joten kulkeminen on kovin hankalaa. Koo sai myös kutsun laiduntamaan, ja ajatuksenani olikin että kunhan tuon ajokoulutuksen saa siihen malliin että ponilla on ajettu ilman taluttajaa, saa se lähteä laitumelle vaikka muuttopäivään saakka.

Kutinakuulumisia vielä loppuun; jos olen oikein pysynyt laskuissa, poni ei ole hangannut viikkoon. Tämänpäiväinen aamuHistec oli jäänyt saamatta kun yötäpäivää tarhaavia hevosia ei ilmeisesti kuppiruokita enää kuin iltaisin, joten kauhulla odottelen kuinka pahasti kutiseva poni on huomenna vastassa -tänään nimittäin loppui puolentoista vuorokauden sadejakso, joten ötököitä on ihan kiitettävästi ja vähän enemmänkin...

Ponien kuulumisia

Sekä Sandra että Koo rokotettiin eilen, joten ainakin juhannus kuluu niillä tuoretta ruohoa mussuttaen ja ehkä joitain kävelylenkkejä käyden. Torstaiaamuna laitoin kyllä kellon soimaan ja löysin itseni tallilta kymmenen jälkeen valjastaakseni Sandran aisojen väliin, ajatuksena ehtiä käydä vielä yksi hikilenkki ennen rokotuslomaa. Koon nappasin vierelle juoksemaan kiriavuksi, ja ponithan muuten juoksivat! Ei juuri tarvinnut taaskaan kuin pidätellä, molempia, ja Sandra oli suuntaamassa toiselle kierrokselle mutta rokotusajan lähestyttyä käänsin ponit tallia kohti. Juuri melkein kärryt perästä purettuani kurvasikin eläinlääkäri pihaan ja juoksujalkaa talutin ponit talliin. Hoidettuani tallin viidelle hevoselle rokotukset kysäisin, josko eläinlääkäri pystyisi tuikkaamaan Koollekkin kun sillä nyt ei ole niin justiinsa milloin rokotteet laitetaan, ja niin sai ruunakin piikin kaulaansa. Koolle iski piikistä placeboväsymys ja otus hoiperteli takaisin karsinaan -ilmeisesti raspaus kerran vuodessa on liian hurjaa tälle, kun kaikki piikit alkavat tuntua rauhoittavilta.

Keskiviikkona Veera voivotteli kuinka ei millään jaksaisi tuuppailla Sennillä, joten ehdotin maastolenkkiä. Tuuppauduin Koon kanssa mukaan, ja Virpitallien eteen ponia ratsastaessani poni ilmaisi olevansa hyvin pörhöllä päällä -joka kivi ja kanto oli kammottava! Mäen jälkeen puristin jalat kiinni että nyt poni mennään, ei tuo kaatunut puu päälle hyökkää, johon poni totesi että kyllä muuten hyökkää, löi liinat kiinni ja kääntyi takaisin tulosuuntaan. Seuraavaksi löysin itseni maasta nauramasta kippurassa -olisihan tuo pitänyt osata ennakoida, mutta ei, sieltä lennettiin kuin leppäkeihäs! Loppumatkan talutin ponia nauran, kunnes Virpitallien pihalla lainasin penkkiä ja loikkasin takaisin kyytiin. Vietimme tunnin ja neljäkymmentä minuuttia metsissä seikkaillen, välillä aivan järkyttävää vauhtia laukaten ja poneihin kontrollin kadottaen, välillä kävellen useita kilometrejä putkeen. Loppupäässä ratsut olivat hiessä korvia myöten, eivätkä kuskitkaan turhan fresheiksi oloja tunteneet. Koosta on tullut ihan mahdoton reippailla maastoillakin, jarrut häviävät lähes täysin, mutta onneksi se ei kulje ensimmäisenä eikä mene edellä olevista ohi, joten antaa juosta. Välillä kauhistutti että tajuaakohan poni katsoa ollenkaan jalkoihinsa, mutta juuren yli täydessäkin laukassa näppärästi loikattuaan vierähti puolet kivestä sydämeltä ja tarrasin harjasta tiukemmin kiinni.

Maanantain ja tiistain ponit liikahtelivat kevyesti, terapioiden ja vastaavien muodossa. Sunnuntaina veimme Lauran kanssa ponit taas leikkimään merelle, josta viimeisintä lukuunottamatta kaikki postauksen kuvat ovat. Sandrasta huomasi, että se kyllä tiesi jo mihin huvipuistoon tietyltä metsäpolulta mennään, hyvä että pysyi nahoissaan! Kengät riisuttuamme lähdimme kahlailemaan, Sandra aloitti merimursuilun samantien, Koota vähän ällötti, mutta veden räiskimisellä siitä päästiin yli. Lauran Saga-koira oli taas mukana, sen hukkumista ennaltaehkäistääksemme pysyttelimme alkuun lyhyen matkan päässä rannasta, johon pentu jaksoi varmasti uida. Muutaman uimiskerran jälkeen Saga tyytyi kahluumatalassa vedessä oleiluun ja ponit suuntasivat syvemmälle.

Sandra kävi jo tässä vaiheessa kertaalleen uimassa, Koo jatkoi kuopimista ja itse olin kastunut lähes kainaloihin saakka. Koin paremmaksi vaihtoehdoksi viedä kamerankin rantaan, samalla ponit (ja uittajat...) saivat huilata hetken kuivalla maalla ruohoa syöden, ja Sagakin sai meistä seuraa.

Ilman elektroniikkalaitteita suuntasimme syvempiin vesiin. Sandraa ei juuri tarvinnut kuin ohjata vähän kauemmas minusta kun se jo ui menemään ympärilläni, mutta yllätyksekseni ruunakin uskaltautui polskimaan! Eikä kerran, vaan peräti kahdesti! Koohan on uinut tasan kerran aiemmin meillä ollessaan, mutta taisi pelästyä sitä niin, että on pysytellyt jalat pohjassa tähän saakka. Merellä vietimme aikaa reilun tunnin, kaikkiaan reissun päällä olimme parisen tuntia.

Lauantaina kävimme myös maastossa, Laura Koon kyydissä ja minä toisen yksityisponin. Olin varautunut verkkaiseen tahtiin kun molemmat ovat enemmän vähän lyllertäjiä, mutta nuo vallan villiintyivät. Vesi valui silmistä laukkapätkillä ja käyntipätkien jälkeen ohjia kerätessä ponit alkoivat tepsuttaa että mennään jo!

Tämän pidemmälle en liikutuksia enää muista. Itselläni juhannus menee taas tallilla, ensi viikon ponit liikkuvat ahkeraan ja viimeistään sunnuntaina Sandralta lähtee kengät ponien suunnatessa laitumelle.

Ponit pitkin ohjin

Perjantaina Leena Rimpiläinen kurvasi taas meidän tallin pihaan vetämään valjakko- ja ohjasajotreenejä. Olimme Sandran kanssa taas kärryillä parinamme naapurin arabiruuna, tällä kertaa ajokit laitettiin ensimmäiseksi ryhmäksi kuskien selkiä säästääksemme. Aloitimme taas tekemällä pääty-ympyröitä, temmonvaihteluita ja keskityimme käsien käyttöön. Nämä kuntoon saatuamme Leena haki keilat ja niiden kanssa jatkoimme kääntelytehtävillä sekä loppuun taas tarkkuusradalle -alkuun hitaammalla ravilla, sen jälkeen temmonmuutoksilla ja viimeisellä kerralla laukkapätkien kera. Kuulemma huomattavaa edistystä viime kertaan, etenkin teistä ja käsistä sain kehut. 

Päästimme seuraavan parin kentälle ja lähdimme kävelyttämään Sandraa, jonka jälkeen purin ponin valjaista ja päästin syömään, ruvetakseni varustamaan seuraavaa potilasta. Sandran ponitoveri Serafiina osallistui aiempaankin valmennukseen ohjasajaen omistajansa kanssa, mutta hänen tulonsa estyttyä kysyttiin minulta josko kävisin ponin kanssa harjoittelemassa. Mikäs siinä! Edellisellä kerralla kävelin yli puolet valmennuksesta ponin vierellä, narun kanssa tai ilman, ja olin varautunut vastaavaan stoppailuun tälläkin kertaa. Tamman harjattuani ja varustettuani talutin sen kentälle, pyörimme hetken muiden hevosten seassa, kunnes sain kahdeksanmetriset ohjat ja lähdin ohjasajamaan. Alkuun edessäni oli melkoinen mittarimato, joka liikkui jokaiseen ilmansuuntaan yhtä aikaa eikä hetkeäkään suorassa. Tovin käveltyämme ja juttua muisteltuamme Serafiina yllättikin sekä minut että Leenan, jälkimmäinen totesi ettei uskoisi samaksi poniksi, ja omistajalle illalla kertomusta kirjoitellessani ei hänkään ollut uskoa lukemaansa ja myöhemmin videoista ja kuvista näkemäänsä. Siinä missä edelliskerta meni siihen, että yritimme saada ponin tajuamaan liikkumaan eteenpäin, (sekä tajuamaan takaa tulevat ohjas- ja ääniavut) tämänkertainen sessio sisälsi temmonvaihteluita, muodon korjaamista ja kaikenlaisia kiemuroita. Tamma ei kytännyt keilojakaan yhtään, reippaasti käveli niiden välistä ja vierestä. Ponin takana kävellessä oli vain todettava, ettei tämä ihan oikeasti ole enää mikään pikkuponi... Pysähdykset eivät alkuun maittaneet, mutta lopputunnista tamma pysähtyi ja lähti liikkeelle napakasti lähes pelkin ääniavuin.

Tämän postauksen kuva- ja videomateriaalista kiitos äidille, joka urheasti istui terassilla itikoiden syötävänä! Myöhemmin perjantai-iltana tuore SM-pronssimitaliratsukko saapui Ypäjän reissulta, ja kokkailin ponille, jolla olen maastoillutkin nyt reilun kuukauden aikalailla viikottain, allaolevan kakun -ratsastaja sai loput kukista ja kortin. Oli kuulemma ihana yllätys pitkän ajomatkan jälkeen!

Ponikuvia

Kuvan ottanut Janita

Kuvan ottanut Janita

Sandran kärryloma on nyt ohi. Valjastin eilen varsin virkeän ponin aisojen väliin ja suuntasimme kohti kenttää, harjoitellaksemme viime valmennuksen juttuja. Ihan alkuun piti rällätä muutamat kierrokset ravissa ja laukassa kenttää ympäri että ponin sai jota kuinkin pysymään halutussa askellajissa. Ensiksi Janita oli kärryillä mukana, kunnes usutin rakentamaan meille tehtäviä. Kohta yhdeltä sivulta löytyikin monenlaiseen kiemurteluun ja siksakkiin soveltuva palikkamuodostelma, jota suoritimme aina nousevalla temmolla, väliin kävellen tai turhia virtoja pois laukaten. Sandra ei ollut kykeneväinen keskittymään haluamallani tavalla, joten poistuimme kentältä kohti hiittilenkkiä.

 

Kaksi ensimmäistä kuvaa ottanut Janita

Kiersimme lähes koko hiittilenkin, eli noin 3,5 kilometriä, alkupätkän laukaten ja lopun ravaillen. Tallin pihassa purimme kärryt pois, pesupaikalla loput varusteet ja hikisen ponin huuhteluun. Päästin Sandran karsinaansa syömään, jonka aikana haimme Koon harjattavaksi ja kutinatarkistukseen. Poni ei ole hangannut nyt kahteen päivään ollenkaan, kiitos suuren määrän Histeciä! Laiskuuden iskettyä nappasimme ponit mukaan ilman Koon liikutteluja ja suuntasimme kentän vierellä sijaitsevalle ruohopläntille. Ylemmälle lohkolle päästyämme laskimme ponit vapauteen, Sandra sai pitää riimun päässään oltuaan taas kerran yliaktiivinen ja vähän sillä tuulella, että saattaisi lähteä kirmailemaan.

Ja mitä vielä... Sinne jumahtivat, Sandra vähän käveleskeli, Koo vain sen mitä oli pakko ruohomättäältä toiselle tallustaa.

Koo keskeytti ruokailun tuijottaakseen traktoria, jonka aikana Sandra vielä tallasi kepin (toinen kuva) ja kyllä pientä nysvää jänskätti! Sekunnin päästä näistä kuvista poni tosin laski naamansa takaisin maahan eikä sitä enää nostanut.

Ponien laidunnettua taas hyvän tovin keräsimme ponit, riimut ja Koon loimen mukaan, ponit tarhoihin ja tytöt pyörien päälle reippailemaan kotia kohti.

Vieläkö on villiponeja?

Aina välillä vahingossa täälläkin on aurinkoinen sää, lämmin ilma ja sopiva tuuli pitääkseen ötökät loitolla. Silloin kesä tuntuu ihan kivalta, kameraa on mukava ulkoiluttaa kun ruskea poni on ruskea ja taivas sininen tasapaksun harmaan sijaan, ja ponien laidunnusta voisi katsella vaikka koko päivän.

 

Kuvat uittoreissupäivältä

Ponit ovatkin laiduntaneet oikein urakalla. Tallin ollessa hiljainen lasken ensiksi Koon irti ja ohjaan kentän vierelle, jonka jälkeen kirmaamme Sandran kanssa paikalle ja ponit pääsevät harrastamaan maailman parasta lajia -syömistä. Muut hevoset katselevat kateellisina aidan takana, mutta sen siitä saa kun ei ole luottoponi jonka pystyy päästämään tontille laiduntamaan tietäen, ettei rajaa ylitetä tai lähdetä karkuun kun on aika luopua villiponin roolista.

Rikkaruohojen kitkemistä

"Noni Sandra, tuuhan tännepäin", ja poni kirmaa luo. Sydänsilmäemoji tähän väliin.

Mitäpä muuta meidän päiviin kuuluu? Sandralla ei ole ollut kärryjä perässä nyt muistaakseni kahteen viikkoon, ihan vaan ettei se ehdi kyllästyä siihen. Poni on liikkunut liinassa, ohjasajaen sekä talutusreissuilla. Huomiseksi kaavailin kärryreissua, ponilla alkaa olla turhan kevyet jalat juostakseni enää vierellä. Sitä paitsi perjantaina on toivottavasti taas valjakkovalmennus, eikä sinne viitsi aikoihin ajamattomalla ponilla mennä!

 

Kävin torstaina moikkaamassa Sofian laumaa, josta konkreettisena muistona on vain Vividan lahjoittama mustelma reidessä. Kalimelta suuntasimme Takkulaan Sohvin treenatessa koulukisoihin, jolloin pääsin taas pitkästä aikaa kuvailemaan ratsukkoa.

Ranareenailujen jälkeen otimme Lauran kanssa Koon ja Sandran, Laura kiipesi ruunan kyytiin ja itse siirryin tamman taakse ohjasajamaan. Minä olen mahdottoman huono treenaamaan mitään asioita muuten kuin ohimennen, (sarjaa metsäpolulla siirtymisiä, laukannostojen erittelyä tai lisäyksiä) eikä siitä tälläkään kertaa mitään tullut. Hetken tosissaan treenattuamme kirmailimmekin kenttää ympäri kunnes allekirjoittanut ei enää jaksanut, poni sai suorittaa loppuverryttelynsä liinassa ja laskin ponin vapauteen, Koon seuratessa kohta perässä.

Lauran koiranpentu oli taas mukana tutustelemassa tallielämään ja poneihin, ja nämä kaksi otusta ovat kyllä mitä parhaimpia koirienkin kanssa, kun niiden elämiä ei juuri heilauta mukana pyörivä pikkuotus. Saga käväisi, taas kerran vapaana laiduntavan, Koon kyydissäkin, eikä poni turpaansa maasta nostanut. On nuo vaan niin mahdottoman hienoja ja fiksuja poneja!