Pohdintaa tästä hetkestä ja tulevasta

Olen kyseistä aihetta pyöritellyt jo vuosia päässäni, ja viimeiset pari viikkoa mietiskellyt asiaa myös ystävieni kanssa. Ja kukaan ei osaa sanoa oikein mitään, en edes minä. Joten päätin kirjoittaa asian julkiseksikin, josko joku olisi joskus ollut samassa tilanteessa -tai olisi tälläkin hetkellä?

Asia koskee siis lähinnä Koota, ja sen loppuelämää. En todellakaan tiedä, mitä teen sen kanssa. Faktahan on se, että poni ei ole kunnossa. Suurin todennäköisyys on nivelrikolla ainakin oikeassa takasessa; polvessa tai vuohisessa -enkä ihmettelisi, vaikka sillä olisi muissakin nivelissä vikaa. On pieni mahdollisuus, että ponilla olisikin jotain muuta, jotain vähän lievempää.

Toinen fakta on se, että meidän rahatilanne on heikko. Minulla olisi varaa maksaa ponin kuvautus, mutta ihan totta puhuakseni, en ole yhtään innostunut laittamaan viiden vuoden säästöjä (tulevaa kämppää, autoa tai muuta sellaista varten) vain siihen, että hyvin hyvin suurella todennäköisyydellä eläinlääkäri toteaa, että ponilla on kuin onkin nivelrikkoa kintuissa, eikä sille voi tehdä yhtään mitään. Nivelrikko ei nimittäin parane, ei koskaan, eikä sen kehittymistäkään saa oikeastaan pysäytettyä. Hevosen voi saada käyttökuntoon kipulääkkeillä ja tukiravinteilla, mutta tuo ensimmäinen sotii minun etikkaani vastaan niin pahasti, ettei se ole missään nimessä vaihtoehto.

Kolmas fakta taas on se, etten voi elää ilman tuota ponia. Ihan mahdoton ajatus. On joitain päiviä, ehkä kerran kuukaudessa, kun ajattelen, että sehän olisi vain helppoa, suorastaan helpotus! Minulla olisi kerrankin varaa ostaa jopa itsellenikin jotain, koko perheen elämä helpottuisi huomattavasti, minun elämä olisi huomattavasti stressittömämpää ja kaikkea muutakin. Voisin keskittyä vaikka niihin autoihin, ollakseni edes vähän katu-uskottavempi automaalari. (kaksoispiste-isodee lainausmerkeissä tähän) Mutta mitä ihmettä tekisin ilman tuota? Mihin tuhlaisin kaiken vapaa-aikani? (ja rahani) Kenen luokse voisin juosta vaikka keskellä yötä, kun tulee paha mieli?

Koon poistumisen jälkeen jää minun hevosharrastukseni kokonaan. En voi hevostella ilman omaa. En kestä katsoa, kuinka omistaja ei huolehdi hevosestaan riittävän hyvin -ja jos taas huolehtii, ei hänellä ole mitään tarvetta lisäkäsille. Maalaisjärjen käyttö näyttää unohtuneen ainakin täkäläisiltä hevosen omistajilta, joko vedetään ihan överiksi esimerkiksi loimittamisen ja ruokinnan suhteen, tai kaikki tehdään hällä väliä-asenteella -enkä siedä kumpaakaan. (tähän toinen kaksoispistedee) Uutta hevosta en hanki, en ainakaan vuosiin. En kestä tätä stressin määrää. Jos joskus vielä kavioeläimen hankin, se tulee omaan pihaani. En enää koskaan lähde pitämään hevosta vuokratallilla, ei vain pää kestä meininkiä niillä -nykyisessä talli on kiva, omistaja on kiva, mutta hevosten omistajat on jotain niin ARGH! Saadakseni pihaton pihaan, vaaditaan tosiaan sitä pihaa, huomattavasti enemmän kuin tässä tuhannen neliön taajamatontilla. Maalle isolle tontille muuttamiseen taas vaaditaan sitä rahaa, ihan kiitettävästi.

Ajatus hevostelun lopettamisesta taas tuntuu lähinnä... oudolta. Sellaiset 11 vuotta olen tätä tehnyt ja rakastanut, viimeiset vajaan kahdeksan vuotta oman ponin kanssa ja sitä ennen muutama vuosi lainaponeillen ja tunneilla käyden. Onko oikeasti olemassa elämää ilman jokapäiväistä tallilla käyntiä?!

Tilanne Koon osalta ei ole mitenkään kriittinen, se elää (ainakin lähes) kivuitta hevosenelämää isolla laitumella ystäviensä kanssa -totuutta siitä, onko sillä lepotilassakin kipuja, en tiedä, poni ei ole tähän päivään mennessä minulle puhunut. Liikutukseen tuo kuitenkin oireilee.

Kävin jokunen päivä sitten ihan normaalisti iltatallia tehdessäni ruokkimassa ponin, mutta se väkipakolla tunki mukaani. Otin vesitonkat, heinäpussit ja ruokakupit mukaani, avasin laitumen langat ja lähdin kävelemään talliin -kavio-otus kipitti ihan kannoillani. Keräsin talliasukeilta kupit, suljin valot ja ovet, ja lähdin takaovesta pihalle poni edelleen kannoillani. Suljin viimeisenkin oven, ja hyppäsin ponin kyytiin puulaatikon päältä.
  Ohjasin sen tallin pihan ja pyörätien liittymäkohtaan, maiskautin ponin liikkeelle ja suljin silmäni. Poni kääntyi oikealle, käveli reippaan verkkaista vauhtia merelle päin, kääntyi taas oikealle ja meni polkua alaspäin. Käveli polun loppuun, kiipesi ylös, kääntyi vasemmalle ja kurvasi kotimme pihaan. Itketti ja nauratti, ihana poni! Jätin ponin pihalle kuin Lucky Luke Jolly Jumperinsa konsanaan, hain sille muutamat porkkanat ja jatkoimme matkaa.
  Ohjasin sen tiemme alkuun, jossa se valitsi kääntyvänsä vasemmalle takaisin polulle päin. Polulla oli kuitenkin jotain hyvin jännittävää, eikä poni voinut sinne mennä, vaan kääntyi takaisin kotiani kohti. Ja toisti sen muutamaan otteeseen, kunnes sanoin, että mennäänpä toista kautti. Takaisin päätien pyörätielle päästyämme poni kuitenkin ehdotti kääntymistä oikealle suoraan (=tallille päin) menemisen sijaan. Kävimme sitten heittämässä 1,6 kilometrin lisälenkin, jonka aikana myös ravasimme noin viisi askelta ja laukkasimme ehkä saman verran. Kaikkiaan reissu oli noin 3 kilometrin mittainen, ja tuon teimme vajaaseen tuntiin -eli hyvin verkkaisesti, olkoonkin, että jonkun aikaa vietimme pysähdyksissä pihallamme.
  Päästin ponin laitumelle, ja se lepuutti sitä oikeaa takastaan lähes koko ajan. Huoh. Ei kuitenkaan mitään aristusta, vieläkään, ja liike oli ihan normaalia.

Nyt tässä pohdin, että jos joku tietäisi jonkun, joka kaipaisi hevoselleen pihattotoveria Haukiputaan seudulla, voi meistä vinkata eteenpäin. Talliin tuota ei voi asuttaa, tai se yskii keuhkonsa pihalle, (ja minä revin hiukset päästä) ja poni on muutenkin huomattavasti parempikuntoinen pihalla asuessaan. Kulkeminen kun ei enää ole niinkään ongelma, kun olen vihdoin päässyt tästä pienestä kylänosasta eteenpäin ja jopa ihan Haukiputaan kylälle saakka kouluun!
  Poni on ehkä maailman helpoin eläin ikinä, pysyy villalanka-aidoissa, (tai irtikin) on tullut tähän mennessä toimeen noin 20 eri hevosen kanssa (kaikki, joiden kanssa samaan tarhaan on laitettu) ja on etenkin perustoimenpiteissä niin helppo, ettei kukaan voi joutua ongelmiin tuon kanssa. Omistajakin purkaa turhautumisensa ihan vaan kotona, tallilla ollessaan on kiltisti suu kiinni ja yrittää aiheuttaa mahdollisimman vähän vaivaa. ;)

Mutta katsellaan. Blogin tulevaisuus on ihan yhtä vaakalaudalla, kuin hevosenkin -saa nähdä, milloin keksin jotain kirjoitettavaa, nykyarjesta Koon kanssa ei nimittäin ihan yhtään mitään tipu, vaikka kuinka yrittäisin puristaa viimeisetkin mehut hyvin jännästä elämästämme. Muutama haaste pitäisi tehdä, joten nähkäämme taas niissä merkeissä?

Sen voin sanoa, että aika monta ja muutaman muunkin nenäliinapaketin olen tämän vuoksi kaupasta kotiin kantanut.

Laitoin muuten nyt kommenttien valvonta-ominaisuuden päälle, sillä tiedän, että tämä postaus tulee jakamaan mielipiteitä hyvinkin paljon. Asiahan ei hankaloita itse kommentointia yhtään, kommentit ainoastaan julkaistaan viiveellä.