Bee & Koo osa 1

Nyt tulee kunnolla romaani, en muistakaan milloin viimeksi tällaisia olisi tässä blogissa näkynyt -ihan liian kauan sitten! Postaus on kuvitettu tämänpäiväisillä kuvilla, joita lisää seuraavassa osassa.

Lyhyt tiivistelmä Koon viimeajoista ensalkuun; täällä on ollut lievästi sanottuna ihan järkyttävän huonot säät ja pohjat, joiden takia ei ole tullut mieleenkään edes liikuttaa ponia tarhastaan suurimpana osana päivistä. Hyviä pohjia on heti tietenkin hyödynnetty, ja olemme lähteneet pyöräteille, pelloille taikka kentälle purkamaan energiaa. Uusi vuosi oli ja meni, poni vietti ensimmäistä kertaa koko vuodenvaihdeyönkin pihalla minun käydessä silloin tällöin sen tilannetta tarkistamassa. Noin kello 00:01 paukkeen ollessa aivan järkyttävää, puin pikavauhtia takin ja lakin päälle, nykäisin kengät jalkaan, tungin omenan taskuun ja juoksin tarhalle katsomaan ponia. Rytinä ja pauke oli oikeasti sellaista, että minuakin, jolle raketit on täysin neutraali meh-aihe, alkoi ahdistaa. Pyörätieltä näin jo, että poni oli aidoissa, ja voin sanoa, että muutama helpotuksen kyynel vierähti silmistä. Poni katseli meille kotiini päin, josta suunnasta näkyi selviten lähialueen ilotulitteet, aidan vierellä rauhassa seisoen. Halasin ponia, toivotin hyvät uudet vuodet ja tungin omenan sen suuhun, pidin sille jonkun kymmenen minuutin seuraa ja palasin kotiin. Toisinaan jaksan aina ihmetellä, että miten tuo voi ollakin noin perusjärkevä eläin?! Ei turhan moni hevonen pysyisi yksinään (sähköttömissä) lanka-aidoissa vuodenvaihdetta, täysin rauhallisena.

Joskus vuoden vaihteen aikaan Baronin (joillekin tuttu mm. tästä postauksesta, ponin oma blogi löytyy täältä) omistaja Emmi kyseli, josko kävisin taas katsomassa ponia, kun se on alkanut oikkuilemaan mm. tarhasta pyydystettäessä. Toinen päivä tätä vuotta, eli viime viikon torstaina, sain sitten aikaiseksi käydä tallilla lähes suoraan koulun jälkeen eli ei yömyöhään kuten tapanani on viime aikoina ollut, ja aloimme Emmin kanssa purkamaan ongelmavyyhtiä. Aloitimme tästä kiinniottamisongelmasta; ponilla on ollut tapana tulla jonkin verran vastaan korvat höröllä, sen jälkeen luimistaa, hyökätä kohti ja pahimmassa tapauksessa purra, potkia, hypätä niskaan, tai ainakin uhata tekevänsä näin. Emmi otti taskuihinsa parit porkkanat ja lähdimme tarhalle, josta hän nappasi myös ponin päitset naruineen olalle roikkumaan.

Aloitimme kiertelemällä pitkin tarhaa, siksakkia katse maassa, yrittäen saada Baronin huomio meihin -tai itse asiassa Emmiin. Poni katseli oudoksuen ja epäluuloisena, jatkaen kuitenkin naapureiden kanssa seurustelua. Syppe oli meistä enemmän kiinnostunut ja kulki toisinaan mukanamme. Päästyämme tarhan keskivaiheen toiselle puolelle, jossa ponikin kökötti, Baron alkoi kiinnostua meistä yhä enemmän. Vaati kuitenkin useamman ohikävelyn, että poni alkoi liikkua meitä kohti -tapansa mukaan ensin ystävällisesti, ja muutaman viimeisen metrin aikana korvat luimussa irvistellen.

Yhden kerran poni jatkoi minulle uhittelua päätyen tilanteeseen, jossa se totesi parhaaksi vaihtoehdoksi uhata päällekäymisellä; ensin hammaskalustollaan, mutta juuri edessäni vaihtaen kaviot aseekseen. Huomautin ponille olemassaolostani karjahtamalla "hei"t ja totesin, että käsi yksinään ei ole tarpeeksi pitkä pitämään ponia turvallisen välimatkan päässä. Kävin tallissa hakemassa meille molemmille metrin mittaiset kouluraipat kirjaimellisesti kädenjatkeeksi -niillä ei ollut tarkoitus koskeakaan poniin, eikä kosketukkaan, vaan pitää se turvallisen välimatkan päässä meistä kun ponin mielentila oli väärä ihmisen lähestymiseen.

Jatkoimme harjoitusta vähän turvallisemmin mielin, minun turvatessa Emmiä ja ollessa enemmän kaukokontaktissa ponin kanssa Emmin hoitaessa vain lähimmät kontaktit. Poni yritti tunkeilla meidän tilaamme murhailmeellä useaan kertaan, mutta pysäytin sen joka kerta vajaan parin metrin päähän osoittamalla ponia raipalla. Baron oli täysin hölmistynyt, kun se ei saanutkaan tahtoa läpi, eikä sille toisaalta myöskään raivottu tai huidottu. Vaati muutaman poislähetyksen saada poni ensiksi pysähtymään turvallisen välimatkan päähän meistä, ja sen jälkeen lähestyä meille turvallisella tavalla ja mielentilalla.

Jossain vaiheessa poni alkoi itse väistämään meitä ilman minun pyyntöäni sen tajutessa, ettei ihmisten luo mennäkään luimien ja hampaita vilautellen. Poni saattoi seistä siinä parin metrin päässä minusta, kohtisuoraan, mutta pää taivutettuna sivulle aina ponin luimistellessa, jolloin se ei suoranaisesti meille uhitellut. Tosin mitään asiaa parin metrin säteen sisälle sillä ei silloinkaan ollut. En tosin tiedä, saako tästä kukaan muu kuin Emmi mitään selvää. Valitettavasti ajankohta oli kovin myöhä ja pimeä emmekä täten saaneet minkään sortin kuva- taikka videomateriaalia, vaikka olisin kovasti sellaista halunnut.

Hengatessaan korvat hörössä turvallisen välimatkan päässä meistä poni sai kehuja ja annoin ponille luvan lähestyä meitä. Ei vaatinut montaa toistoa, että poni tajusi pääsevänsä meidän luo vain lempeällä ilmeellä ja olemuksella -silloin ponille annettiin vaivihkaa porkkana ja rapsutuksia kehujen kera. Poistuimme tilanteesta ennen kuin B alkoi ahdistua tai itse käskeä meitä poistumaan, ja otimme lähestymiset uudestaan muutamaan otteeseen.

Muutaman, ehkä viiden lähestymisen jälkeen pyysin Emmiä laittamaan ponille päitset päähän, mutta heittämään riimunnarun ponin selälle. Poni taapersi hetken meidän perässämme, välillä luimien ja tällöin ajoin sen kauemmas, mutta lähestyttyään taas nätisti, otimme sen kiinni ja poistuimme tarhan ulkopuolelle. Tallin pihassa teetätin parilla perinteiset talutusharjoitukset; poni kulkee pää ihmisen vierellä tai mieluummin vähän takana, pysähtyy kun ihminenkin, kääntyy kun ihminenkin, eikä missään vaiheessa lähde vetämään naru kireällä ihmistä pitkin pihaa. Tämäkään ei vaatinut turhan paljoa toistoja, ja pääsimme talliin.

Tallissa meillä olikin ihan eri poni; hörökorvainen ja hellyyttä janoava eläin, jota ei tuoksi tarhasession alun poniksi tunnistaisi, ellei tietäisi samaksi. Harjailujen jälkeen kyselin Emmiltä, olisiko hänellä jotain, mitä haluaisi kokeilla taikka tehdä. Kieltävän vastauksen jälkeen ajattelin, että Beenkin kanssa olisi kiva kokeilla jalkapallon pelaamista, kun se tykkää tökkiä turvallaan kaikkea mahdollista. Siispä jalkapallo ja muutamat leipäpalat kainaloon ja kintut kohti kenttää.

Poni jossain vaiheessa vaikutti tajuavan, mitä siltä halusimme, ja liikuttelikin toisinaan hyvin ahkeraan palloa jaloilla tai turvalla, mutta loppujen lopuksi kiihtyi leipäpaloista liikaa ja puhalsin pelin poikki. Loppuun talutussessiot pitkin kenttää, ja lähdimme talliin sulattelemaan itsemme.

Emmi on varmaan valehtelematta puoli vuotta halunnut kokeilla Koota selästäkäsin nähtyään minun viilettävän sillä kaulanarulla pitkin kenttää, ja ajattelin, että tänään olisi ehkä sopiva päivä -ponia ei ole liikutettu säännöllisesti eikä selästäkäsin ties-kuinka-pitkään-aikaan, mutta tuon eläimen tuntien tiedän, ettei sen liikuttamattomuus oireile vieraan kuskin alla muuten, kuin tottelemattomuudella. Siis sillä, ettei poni lähde luotani mihinkään, ja jos lähtee, se puksuttaa pitkin kenttää käynnissä, kääntymättä kun kuski sitä haluaisi. Minun alla poni osaa ja uskaltaa näyttää kamalimmat puolensa, enkä täten kovinkaan mieluusti ensimmäisinä liikutuspäivinä sen selkään kiipeä.

Kävin hakemassa ponin talliin harjaukselle, ja lähdimme kaulanaruvarustuksella kentälle, jossa punttasin Emmin kyytiin. Emmi pyysi ponia liikkeelle liian kovilla otteilla, Koo veti samantien palkokasvin syvälle hengitysteihinsä ja kääntyi takaisin luokseni todeten, ettei ala tämän kuskin kanssa millekään. Koitin selittää ponille, ettei kuski välttämättä ole tottunut näin herkkiksiin eläimiin, ja että sinun on ihan turvallista mennä kiertämään kenttää kuskin kanssa kahden. Mutta ei, Koo ei ollut kykeneväinen siihen, ja vaati minua mukaansa. Minun juoksennellessa edellä poni oli suostuvainen suorittamaan kaikki askellajit, pysähdykset, keulimiset ja kinttujen heiluttelut ilman vastalauseita. Edellisen kerran poni kyydissä on lainakuskeja keikkunut elokuun alussa, joten sallittakoot tämä kulttuurishokki hänelle.