Peltoponi

1.

Sunnuntain tallireissuun lähdimme Minkan kanssa kahdestaan, ensiksi Siinan luo ja varsan kirmailtua hurautimme "naapuriin" (välimatkaa talleilla on parisen kilometriä) Koota moikkaamaan. Tallihuoneeseen päästyämme työnjako oli selvä, joten haimme ponin tarhastaan, kuorimme takistaan ja yritimme saada harmaantunutta ponia vähän ruskeammaksi taas.

2. & 3.

Ponin ja kuskin varustettuamme lähdimme etsimään taustaltaan ja valoltaan sopivaa paikkaa, vaan olikin käynyt ne perinteiset; Siinaa kuvatessa olisimme halunneet erään varjoisan pellon valaistuksi, joka oli nyt auringon kohteena, ja Koon kuvaukseen ajattelemani kohdat olivat varjossa. Tietenkin. Päädyimme kuitenkin suhailemaan peltotiellä, kierrosten kasvaessa turhan suuriksi jatkoimme matkaa autoteitä pitkin. Sen verran hölmönä oli ruuna sielläkin, että täytynee lähipäivinä päästä sen kanssa baanattamaan joku kunnon laukkamaasto -kunhan nyt lumet pysyisivät maassa ja pakkaset piilossa.

4. Jalat olivat kevyet ensimmäisistä askeleista lähtien!

5. Välillä liike-energia vei meitä enemmän ylös-...

6. kuin eteenpäin.

7. Ohjat kiristyivät ponin kierrosten tahdissa.

8. Tallilta poispäinkään ei tarvinnut enää kuin hidastaa!

9. Viimeisellä peltolaukannostolla poni sanoi ÖRH ja lähti laukkaan loikaten.

Aina välillä on parempi antaa kuvien vain puhua puolestaan, nyt on mielestäni sellainen tilanne. Toisaalta tämä päivä on muutenkin vetänyt vähän sanattomaksi, maailman parhaan pappakoiran jättäessä jälkeensä suuren suuret tyhjät saappaat. Lapsuuteni alkaa nyt virallisesti olla ohi, tuon koiran kanssa tutustuin koiraharrastuksiin, viipotin tukka putkella pitkin kyliä, istuin pulkassa ja heitin palloa koiran vetäessä minua kyyneleet silmistä valuen, sekä kasvoin nelivuotiaasta vaahtosammuttimesta täysi-ikäiseksi ei-ihan-niin-kääpiöksi. Voidaan siis unohtaa yksi edellisen postauksen toiveista, eikä tämän pidemmälle vuodessa päästy. Lepää rauhassa Hessu.