Maakuntamatkailua

Kiirettä pitää jonka vuoksi hiljaiseloa elellään kaiken mahdollisen osalta, mutta viikonlopun jälkeen pitäisi helpottaa. Kuulumisia olisi taas vaihteeksi enemmän kuin mistä on aikaa kirjoittaa, ehkä nekin materiaalit saan joskus sylkäistyä ulos. Eilen suuntasin taskurakettini keulan kohti pohjoista hakemaan laastaria sielua taas viime aikoina raastaneelle Maikki-ikävälle, sekä toteuttamaan muutenkin suunnitelmissa olleen reissun Jessin (lauman) luo. 

Autosta päästyäni olikin jo muuan rautias parivaljakko näköpiirissä, enkä voinut kuin todeta Violan kasvaneen ihan törkeästi sitten viime näkemän. Aitalankojen välistä tammojen puolelle pujoteltuani ei kyllä yksinään tarvinnut olla! Vuoronperään nuoltiin käsiä, nuuhkittiin naamaa, kerjättiin omppuja tai tyyrättiin takamusta rapsutettavaksi. Muutamat omenat puttetammoille syötettyäni ja epätoivoisesti hirnuvaa Maisaa moikattuani haimme Nestan ja Vilman laitumelta, jotta Viena ja Viola vuorostaan pääsisivät laiduntamaan. Tai kuka laiduntaa ja kuka on, noh, Villitti...

Yritimme saada Violasta ravikuvia kirmailemalla itsekin sinne tänne, vaan Violalla oli kaksi vaihetta; Ihmetti (kummalliset ihmiset) ja Pukitti (laukaten). Mustikoiden päälle varsa ei ymmärtänyt, onneksi kaksijalkaisten ja isomman punaisen mahoissa oli vielä tilaa ja kykenivät uhrautumaan marjojen mutusteluun.

Pienten tovereiden löydettyä meidät alkoi Vienalla vähitellen kuppi kupsahtaa nurin, eikä ininä mieluista musiikkia meidänkään korviin ollut, ja suuntasimme takaisin pihalle. Villitistä oli kirmailujen ansiosta kuoriutunut Väsytti, joka suoriutui poseeraustuokiosta edellistä yritystä huomattavasti paremmin. Lommoisen peltilehmäni läsnäolo oli kuitenkin melkoisen kauhistuttavaa, epäluuloisesti tuijotellen ja korvia heilutellen kävimme Vompattia moikkaamassa, kunnes Viola totesi että parempi poistua ennenkuin hyökkää kimppuun.

Seuraavina käsittelyyn pääsi nuoriso. Epätoivoisten harjausyritysten jälkeen suitsimme matalat ratsumme ja yritimme suunnata pellolle Maisa edellä, Vilma perässä. Maisa meinasi, ettei pihasta ole poistumista ja jumitti pää maassa laiduntamaan. Juupas-eipäs -väittelyn voitin minä ja pikkumusta kipitti kiltisti loppumatkan pellolle. Siihen loppuikin kilteys, jalkojen alla vilisevä ruohikko oli aivan liian houkuttelevaa ja Vilma aivan liian tylsää seuraa. 

Reissusta selvittiin kuitenkin loppujen lopuksi vain yhdellä kaulaliukumäenlaskulla ja parillakin onnistuneella ravipätkällä! Kiltti Vilmis johdossa saavuimme takaisin pihaan, jossa räpsin todistusaineistoa ratsu-Vilmasta ja Maisuli sai laiduntaa pitkin tonttia. Sekä kauhistuttaa Violaa olemalla kummallinen mörökölli.

Loppuilta menikin näppärästi Violaa pussaillessa ja Vienaa rapsutellessa. Konkreettisena muistutuksena Villitin kasvusta toimi yllänäkyvä prinsessariimu, jonka viimeksi vieraillessani varsalle vein, ja joka meni silloin niskasta viimeiseen reikään. Nyt riimu oli jo ensimmäisessä reiässä, eikä välissä ole kuin puolisentoista kuukautta. Hui!

"Voisin ajella tiistaina mutkan siellä" osoittautuikin kevyeksi yhdeksän tunnin reissuksi hevosenkarvoja topissa ja hilsettä kynsien alla. Ja ai että miten paljon nuo kaksi pientä punaista puttea muistuttavatkaan edesmennyttä sukulaistaan -juuri sopivasti samanlaisia, mutta silti tarpeeksi erilaisia.