12. † Viveca

Olen yrittänyt tehdä tätä postausta monia ja taas monia päiviä. En vain ole kyennyt siihen, mutta... nyt teen sen. Lupasinkin jossain postauksessa (Pupun?) kertovani mm. näistä poneista lisää.

Tämän postauksen päähenkilönä on siis valkoinen satuponi, Queen Star Of UK, eli Viveca. Viveca ja varsansa Cara, olivat hoito/liikutus/entiedämitä-ponejani suurinpiirtein vuodesta 2003 tai 4 loppukevääseen 2006. Kaikki lähti siitä, kun äitini selaili Hevostalli.netin Markkinoilta hoitajia vailla olevia poneja. Hänen silmiinsä hyppäsi ilmoitus parikymppisestä ponitammasta ja sen parivuotiaasta varsasta, joille etsittiin liikuttajia -ensisijaisesti tälle vanhemmalle tammalle. Äiti mitään minulta kysymättä vastasi ilmoitukseen, ja näin menimme katsomaan poneja Virpitalleille. Tunnistin tuon valkoisen ponin samantien! Olin ihaillut sitä ABCn katsomosta, kun sen edellinen liikuttaja ratsasti sillä. "Koeratsastuksen" aikana minä, siskoni, siskoni kaveri, sekä veljeni kävivät ponitamman selässä. Tamma oli haastava, mutta minä ja siskoni kaveri päätimme alkavamme hoitamaan ponia. Ponin omistaja asui (ja asuu kait edelleen?) Hollannissa, joten ponit olivat täysin meidän vastuulla. Meille ei tullut ongelmia päivien jakamisessa, sillä Annella oli paljon enemmän menoja ja kiireitä, kuin minulla. Parhaimmillaan kävin katsomassa poneja seitsemänä päivänä viikossa, jonka lisäksi kävin kerran tai kahdesti viereisellä ABC-tallilla tunneilla.

Vasemmalla Caramella 4v ja oikealla Queen Star Of UK 19v

Se poni... Niin hieno, niin... täydellinen. Saatoin viettää tunteja ja taas tunteja istumassa ponien karsinan edessä, katsomassa niin täydellisiä pieniä turpia ja karvakorvia. Saatoin harjata poneja tunteja, tunteja ja taas lisää tunteja, laskea niiden rehuannokset pelletti kerrallaan, kantaa litran kauhalla satalitraisen saavin täyteen kolmenkymmenen metrin päässä sijaitsevalta hanalta. En tiennyt mitään parempaa, en tuntenut sanaa "kiire". Aivan kuten Pupenkin kanssa, myös Vivellä ratsastin lähes poikkeuksetta ilman satulaa. Sen sijaan maastossa en käynyt kuin muutaman kerran vuosien saatossa, vaikka aivan ihanat metsäreitit lähtivätkin suoraan tallin pihasta -tuo poni nimittäin oli täysin kaheli. Ei mitään kontaktia, eikä varsinkaan maastossa. Yleensä jouduin pysäyttämään ponin maneesin seiniin, varsinkin jos ponilla oli ollut yksikin lepopäivä. Osallistuin ponilla kerran kisoihinkin, puomiluokkaan. Olimme omistajan kanssa sopineet, että menen radan ravilla. Joopajoo sanoi Vive, joka heitti ensimmäisen puomin jälkeen laukalle ja pysähtyi vasta radan mentyämme. Tarrasin harjasta kiinni ja ohjasin uudelle puomille ohjat kaulaa vasten hölskyen. Lopulta sijoituimme toisiksi. Äitiä pelotti...

© äiti 5/2006, jostain syystä meistä ei löytynyt muuta kuin käyntikuvia...

Viveca oli tosiaan ensimmäinen virallinen hoitoponini; olin kyllä ominut siskoni hoitohevosen, mutta omistajatkaan eivät siitä tienneet. Vive inhosi aivan kaikkia hevosia, jokaista muuta paitsi Caraa. Pieni ponitamma veti aina minua perässään pitkin tallin pihaa, käyden uhittelemassa kolme kertaa suuremmille hevosille aidan takaa. Suupielet korvasta korvaan taluttelin täysin 6-0 kusettavaa ponia, mikään ei haitannut, koska poni vain oli niiiiiiiin ihana. Vivellä oli myös erittäin paha puhkuri, joka oli ainut, mikä sai ponin hidastamaan. Yskäkohtauksen tullessa poni kyllä pysähtyi, mutta se ei ollut kivaa kuunneltavaa. Tamma oli jatkuvalla Ventipulmin-kuurilla, ja olikin välillä todella hyvässä kunnossa. Myös karvanlähtöaika oli varsin... Mielenkiintoista. Tai pelottavaakin, etenkin ensimmäisenä keväänä. Poni nimittäin pudotti karvat laikuittan; ensiksi kaulasta, sen jälkeen lautasilta, leviten vähitellen kylkiin ja tadaa -koko poni oli kesäkarvassa. Ensiksi epäilimme ponille kaikkia mahdollisia sairauksia, mutta poni oli ihan yhtä pirtsakka itsensä, ja kesäpukukin päällä muutaman viikon kuluttua.

© äiti 5/2006, eikä mikään ole muuttunut; en vieläkään osaa pitää poneja kiinni...

Vivecan ansiosta pääsin myös hoitamaan Puppea; eräs Pupen hoitajista, joka kävi myös Virpitalleilla, pyysi minua hoitamaan hänen vuorollaa Pupua, "kun pärjäät tuollekin pirulle". Mutta nuo ponit... niin hienoja, niin ihania. Ne tunnistivat meidän silloisen auton äänen, ja rupesivat aina kiljumaan ja juoksemaan ympäri tarhaa. Kävellessämme tarhalle ponit juoksivat hirnuen portille, vaativat rapsutuksia ja herkkuja. Yleensä otin Vivecan, ja äiti kroonisesta kaviokuumeesta kärsivän Caran. Ponit pääsivät harjattaviksi, jonka jälkeen äiti lähti Caran kanssa metsäkävelylle taluttaen, ja minä menin Viven kanssa maneesiin rodeoratsastukselle. Jossain vaiheessa äiti jätti Caran "päiväkotiin", eli muutaman shettiksen ja erään russin kanssa samaan tarhaan, ja tuli kauhistelemaan maneesiin sitä hullua valkoista ponia.

© äiti 5/2006

Tuli alkukesä 2006. Olimme omistaneet Koon muutaman kuukauden, olin lopettanut Pupun hoitamisen vähän aikaa sitten. Ponit lähtivät tapansa mukaan muualle kesälaitumelle, mutta tiesin, etteivät ne enää tulisi koskaan takaisin. En pääsisi taas syksyllä katsomaan poneja, en enää koskaan voisi vain haluta kyytiä tallille ja lähtä taluttamaan poneja. Ei koskaan. Ponit vaihtoivat osoitettaan neljänsadan kilometrin päähän, Polleparkkiin Laukaalle. Kävimme kerran poneja katsomassa, kesäkuussa 2007. Ponit olivat täysin.. erilaisia. Eivät omia itsejään, seisoivat ja söivät, eivätkä välittäneet mistään. Cara hankasi muutaman kerran päätään minuun, mutta siinä kaikki. Tarkoituksenamme oli käydä nyt tulevana kesänä Jyväskylän-reissulla katsomassa poneja, mutta...

© isä 6/2007, viimeinen tapaamisemme

Maanantaina, istuessani tuttuun tapaan tietokoneella, äiti huuteli olohuoneesta, että olenko kuullut Viven kuolleen. Vastasin itku kurkussa ja alahuuli väpättäen, että en. Seikkailin Sukupostiin, ja kyllä. "Syntynyt 6.9. 1986 (kuollut 29.9.2011)" Ja minä romahdin. Istuin kylmälle lattialle, kaivoin käsiini kehystetyn kuvan näistä kahdesta pienestä ponista. Olin koko ajan tehnyt lähtöä tallille, jonne meno oli taas entistä vaikeampaa. Tiesin ajautuvani taas muistelemaan Puppea, mutta ei, vielä pahempaa. Ajauduin ajattelemaan puolentoista vuoden päähän, päivään, jolloin minulla ei enää ole ketään. Ei Kootakaan. Koo lähtee luotani, kunhan suoritan peruskoulun loppuun. Siinä siis kiitos "ahkerasta" opiskelusta..? Tiedän, että niin on parempi kaikille. En minä pysty opiskelijana ylläpitämään ponia, kun hädin tuskin saan itselleni ruokaa. Vanhemmat eivät tuon ponin kuluja maksa, kun tästä talosta poistun -mutta Oulun seudulla kun ei ole minulle mitään. Poni lähtee siis tädilleni Ruotsiin, vajaan 900 kilometrin päähän nykyisestä olinpaikastani. Ja kun joka tapauksessa joudun etelämpään lähtemään, myös välimatka pitenee. Tiedän, että poni pääsee siellä pihattoon, kahden ruunan luo. Ensi kesänä menen katsomaan, ehkä ponin kanssa, sen tulevaa kotia.

Vivecan kuolinsyytä en tiedä, omistajansa kirjoitti Facebookissa tamman kunnon romahtaneen täysin yllättäen. Olen yrittänyt kirjoittaa hänelle sähköpostia, mutten ole vielä pystynyt siihen.

Lepää rauhassa, pieni valkoinen poniini. <3

© isä 6/2007