Luukku 17

Tekniikka vastustikin minua entistä pahemmin, ja puhelin jätti minut herättämättä -hauska herätä puoli yhden aikaan, kun koulu alkoi yhdeksältä... Vastusteluista johtuen suurin osa kuvista on jotain ihan muuta kuin niiden pitäisi olla.
   No mutta, vastapainoksi seitsemännen luukun surkeimmille sattumuksille on tietenkin saatava mieleenpainuvimmat ja mukavimmat muistot.

EASEL-kurssi. Paitsi hevoselämän, myös ihan koko elämäni ehdottomasti parhaita päiviä! Itku ja hymy oli herkässä, tyydyin kuitenkin vain hymyilemään kovin leveästi. Niin ihania sanoja, niin ihania hetkiä, että edelleen saan huononakin päivänä olon kohenemaan -olen oikeasti onnistunut jossain.

Kuva ei liity, tämä lienee vuodelta 2011? ja loistavaa videolaatua.

Ensimmäinen kaulanaruratsastus. Oliko edes siistiä?! Aikaa, jolloin vielä vain Nevzorovit, Honza Bláhat ja kumppanit ratsastivat varusteitta tai cordeolla, tai ainakin laittoivat materiaalinsa nettiin julkiseksi. Olimme entisen tallin kentällä, ja sain vain päähänpiston, että nyt olemme harjoitelleet tarpeeksi ja kokeilen muuten ilman päävermeitä. Ja poni toimi, aivan ihmeen hyvin! Tämä tapahtui tosiaan kesällä 2010.

Ensimmäinen kaulanaruratsastus kentän ulkopuolella. Jännitti, aivan kamalasti, poni ei kulkenut mitenkään turhan hyvin, mutta molemmat säilyimme vahingoittumattomina tempauksestani. Tämän merkkipaalun saavutimme jonkin aikaa edellisen jälkeen.

Ensimmäinen iso este. Oli kesä 2006, asuimme siis vielä ABCllä, ja isäni tuli joku päivä mukaani tallille. Hyppelin iloisesti ristikoiden ja 60cm pystyjen yli, kunnes isä nosti esteen 80-90 senttiin ja pyysi (yllytti) meitä ylittämään tuon. Juuri ennen estettä nakkasin ohjat vapaaksi, tartuin satulan etukaaresta kiinni ja suljin silmät. Ihana poni ylitti esteen rumalla tyylillään, lensin ponin kaulalle ja nauroimme isän kanssa. Tätä päivää ennen olin tosiaan hypännyt korkeintaan tuota kuuttakymmentä senttiä.


Kaulanarumaastot. En muista milloin tämän lajin ensimmäinen "suoritus" tapahtui, mutta muistan sen, että olin maailman onnellisin tyttö. Olin saanut kesytettyä ponin, joka aiemmin kuskasi minua pitkin kyliä vaikka suussa olisi ollut mitä ja kaverina apuohjat tai kahdet. Kotiinpäin käännyttyämme pelkäsin jokaista askelta, jokaista nykäisyä, kunnes olimme tallin pihassa. Allani ei ollut maailman rennoin hevonen, (no en olisi minäkään, jos kuski olisi keikkunut selässäni viimeiset pari kilometriä paskanjäykkänä täristen) mutta se käveli. Koo ei ole koskaan ryöstänyt kaulanarulla, ei edes kavereiden kanssa maastoillessa. Koo on paras.

Yksi siisteimmistä tapahtumista koskaan oli myös se, kun sain ponin ensimmäistä kertaa laukkaamaan vapaana perässäni. Pysähdyin, poni pysähtyi viereeni "mitä nyt?"-ilmeellä, ja polveni tutisivat.

Samoiten se keväinen iltapäivä vuonna 2011, kun poni ensimmäistä kertaa juoksi ympärilläni ilman aitoja tai varusteita useamman kierroksen. Käynnissä, ravissa, laukassa, viimeisessä myös pukitellen. En meinannut uskoa silmiäni! Tuo onkin yksi harvoja kertoja, ainakaan viimeiseen vuoteen poni ei ole jaksanut jäädä ympärilleni vaan on lähtenyt kipittelemään pitkin kenttää.

Ehkä silmiäavaavin muisto on se, kun tajusin, ettei poni voi luottaa minuun, jos minä en luota siihen. Siitä alkoi ylämäki, poni oli huomattavasti entistä rennompi, eikä kumpikaan ole enää säpsynyt tai hätkyillyt turhia. Se, joka meinaa nyt tulla jeesustelemaan, että yhyy hevonen on saaliseläin ja toimii vaistojensa varassa yhyy ei niihin saa luottaa, voi samantien painaa raksia. Minua ei kiinnosta. Tiedän, että tuo voi aivan hyvin karata hallinnastani ja laukata häntä tötteröllä horisonttiin, luotan siihen silti enemmän kuin keneenkään tai mihinkään muuhun. Luotan, ettei se tahallisesti koskaan satuta minua. Ja se riittää.

Muistakaahan muuten heitellä kysymyksiä ja osallistua kyselyyn & arvontaan -ensimmäiseen on mahdollista heitellä kysymyksiä vielä kolme päivää, ja jälkimmäisen arvontaan voi osallistua enää kuuden päivän ajan! Kyselyä saa täyttää tämän jälkeenkin.