Luukku 7

Ihan ensialkuun on kyllä kehaistava tätä Bloggerin ajastustoimintoa; tämän postauksen julkaisemisaikaan käännän vielä mukavasti kylkeä, ja postauksen saavuttaessa suurimman osan lukijoista olen itse Oulussa jonottelemassa keikalle pääsyä.

Seitsemmännen luukun takaa paljastuu erään lukijan ehdotus; surkeimmat sattumukset. Meille ei pahemmin onnettomuuksia tai muutakaan sattunut, mutta aloittakaamme.

Ikimuistoisin ikinä on 31.5.2012 tapahtunut onnettumuus, kun poni upposi kylkiään myöten savivelliin. Ehkä elämäni surkeimpia päiviä, poni näytti niin kamalalta ja olin aivan varma, että sillä on jalka katkipoikki ja se joudutaan lopettamaan siihen paikkaan. Itkin, tärisin ja silittelin maailman parhaan ponin kaulaa ja kerroin kuinka paljon sitä rakastan. Loppujen lopuksi poni tosiaan saatiin ylös ilman ulkoisia vammoja, mutta tuo ponin alla puolisen tuntia ollut oikea takakinttu on oireillut mm. tänä kesänä -johtuuko tuosta vai jostain muusta, sitä en tiedä.

Poni onnettomuutta seuraavana päivänä

Kävin 2009 kesällä ensimmäistä kertaa ponilla maastossa ilman kuolaimia, nahkapäitsien, ohjien ja silloisen satulamme kanssa. Kävimme "Inkkaripolulla", ja yhden mutkan jälkeen poni kieltäytyi liikkumasta enää tallilta poispäin. Käänsin sitten ponin takaisin kotia kohti, kun se jo ampaisi täydelle laukalle, eikä kuunnellut yhtään mitään. Aikani yritin sitä pysäyttää, kunnes totesin kaikki äänet ja ohjista repimiset täysin turhiksi ja tyydyin keskittymään pelkkään selässä pysymiseen. Poni jatkoi laukalla aina isolle tielle saakka, jonka ylämäessä hidasti raville ja pääsin hyppäämään selästä alas. Jalkauduttuani poni oli ihan normaali ja käveli rauhassa -se tuskin oikeasti mitään säikähtikään, koska teki kyseisenä ja edeltävänä vuonna täysin samaa, oli sillä kuolaimet tai ei. Tämä kuitenkin jäi mieleeni, koska olimme eri metsässä kuin yleensä, ja kyseessä oli tosiaan ensimmäinen kuolaimeton maastoreissu. Eikö kuulostakin aivan samalta ponilta kuin tässä tai tässä?

Kesä 2008. Ihan surkea. En saanut ponia itse kiinni laitumelta, se vain juoksutti minua pitkin laidunta tunti toisen perään. En saanut ratsastettua, poni vain keuli ja jäkitti. En saanut talutettua ponia, se ryösti joka ikinen talli-laidun-matka vähintään viidesti, ja taas juoksutti minua pitkin kyliä. Olin valmis heittämään ponin teuraaksi, mutta tuolloin vielä siskonikin hoiti ponia ja se jäi meille. Aluksi yritimme selvittää ongelmia lisäämällä varusteita; ketju/kuolaimet ja raippa taluttaessa jne. Tämä kesä oli kuitenkin käännöskohta elämässämme, löysin luonnollisen hevosmiestaidon ja tajusin, että eläintä voi pitää ja kohdella aivan toisinkin kuin tähän saakka olin pitänyt. En tiedä, onko tämä kesä mahtava vai surkea, mutta menkööt nyt surkeisiin, koska kesä itsessään oli hevostelukesistäni kamalin.

Kesä 2009, ja asiat jo huomattavasti paremmin.

Näiden lisäksi erittäin epämieluisia ovat olleet ponin jokakesäiset silmävammat, mahaongelmat joiden takia käytiin 2011 helmikuussa klinikallakin ilman viisastumista, sekä nyt tämän vuoden jalkavammailut. Huoh.

Tällainen kiva yllätys odottelee vähintään kerran kesässä laitumella. Huoh.