Itku lyhyestä ilosta

Kävellessäni tallille minun piti kirjoittaa tänne löytämistäni hirven jäljistä. Hiittilenkille ponien kanssa päästyämme minun piti kirjoittaa näkemästäni huuhkajasta. Vähän matkaa kärryteltyäni ajattelin kertoa kypäräkameran hankkimisesta. Entä nyt? Masentaa, vituttaa, itkettää, ärsyttää. Miksei hevosille saa varaosia? Miksen voi vaihtaa Koolta kinttuja Mailalle? Se on muutenkin vanhempi, pidemmällä vikalistalla varustettu ja minun käsiini soveltumaton hevonen -kuinka pahalta tämä kuulostaakaan, mutta tällä hetkellä siitä luopuminen ei olisi läheskään niin paha asia, kuin Mailasta.

Maailman Paras Putte perjantaiajelulla

Eilen olin soittamassa Koolle paloittelijaa. Ajattelin, että jatkan Mailan (ja Sandran) kanssa. En jaksa Koota, joka ei kiinnostu mistään muusta kuin syömisestä. Aivan sama mitä ponin kanssa yritän, se on aina haistavittu-fiiliksellä mukana. Joissain tilanteissa poistuu paikaltakin. Eilen kävin taluttamassa poneja edellistä yhteislenkkiä pidemmän reissun, olin varautunut Mailan kanssa ketjunarulla siltä varalta, että se ei pysy lapasessa. Päädyin kuitenkin vaihtamaan ponien naruja -olin raahannut yli puolet matkasta Koota perässäni. Kirjaimellisesti raahannut. Vetänyt sitä jokaisen askeleen eteenpäin. Laitoin ketjun turvan yli, poni käveli jopa joka toisen askeleen löysemmällä narulla. Ponin paikalla ei ollut väliä; kokeilin sitä vierelläni, Mailan takana, Mailan toisella puolella, takaviistossa minuun nähden, takaviistossa Mailaan nähden, takanani... Ja poni vain jatkoi laamailua.

En jaksa hevosta, jota pitää jatkuvasti kannustaa tai vetää liikkeelle -mieluummin hyssyttelen ja hidastelen kuin maiskuttelen ja pyydän siirtämään kinttuja reippaammassa tahdissa. Joissain tilanteissa, kuten maastoillessa, Koo innostuu puolen tunnin tai kolmen vartin päästä. Siihen saakka matka on ollut täynnä itkua ja tappelua. Maila on aina valmis kaikkeen tekemiseen -vaikkei se tajua maastakäsittelystä yhtään mitään, se on aina hörökorvin katselemassa, että hassu tyttö pyörittelee narua, ja tunkee päänsä syliini. Talutuslenkille? Jep, sopii! Ratsastukselle? Loistavaa! Merelle? Mennään jo! Ajolenkki? Parempaa ei olekaan! Ratsastusterapia? Kelpaa sekin! Olen muutaman kerran hinannut ponin ruohomättäältä eteenpäin, muuten tamma kulkee löysällä narulla vierellä tai vähän edellänikin. Olemme samoilleet tunteja pitkin metsiä, se ei kyllästy koskaan. Olen hoitanut tamman jalkoja tunteja, kesän aikana kymmeniä, ellen jo yli sata tuntia. En kyllästyisi siihen koskaan, jos sillä saisin pidettyä tamman kivuttomana.

Päivää vaille kuukausi sitten Maila nyrjäytti oikean etujalkansa. Toukokuusta lähtien olin tammaa kävelyttänyt ja tuota, toisinaan molempia etusia, kylmännyt. Heinäkuusta lähtien lähes päivittäin, kun sain ponit samalle tallille. Toukokuussa kävin kerran selässä, heinä-elokuussa muutaman kerran merellä, viimeisen kerran elokuun alussa. Tänään tamma rikkoi vasemman etujalkansa. Sen, mistä jalkavammailut vuosia sitten alkoivat.

Olin hakenut Koon ja kärryt talliin, harjannut ponit ja varustanut asiaankuuluvilla varusteilla; Koolle naruriimu ja koulutusköysi, Mailalle silat ja suitset tykötarpeineen. Mailalle kärryt perään, Koo kärryjen perään, seurue tallista ja hyppäys kärryille. Cavadeoksen ohi hiittilenkille. Ensimmäisen suoran keskivaiheilla tuli naapurin supermukava ravisetä lämminverisensä kanssa takaa ohi, pysäytin ponit. Koota pelotti, Maila olisi halunnut lähteä perään. Vaihdoimme muutamat sanat sedän kanssa, jatkoimme matkojamme; ravuri reipasta ravia, Maila reipasta käyntiä ja Koo nöpöhölkkää. Raviradan taakse päästyämme Maikki alkoi ehdotella ravia, mutta pyysin sitä edelleen kävelemään. Kävimme mutkan vanhalla autotiellä, palasimme takaisin hiittilenkille. Pitkän suoran puolivälin jälkimmäisellä osalla tamma edelleen ehdotti ravia, joten annoin sen hölkätä muutaman askeleen. Ponia hidastaessani putte kävi polvillaan, nousi heti ylös ja jatkoi käynnillä. Kyttäsin jalkoja, olin huomaavinani, että vasen jalka ottaa erilaista askelta ja tamma ehkä vähän nyökkää vasemman askeleelle. Kyttäsin edelleen, aina tallin pihaan saakka, jonne päästyämme pihassa olevat tallilaiset totesivat, että epäpuhdas on. Ja nimenomaan vasen. Ponien purku, tammalle kylmää, Koon hoito ja tamman liikkeiden tarkistus. Jalassa ei näkynyt talliin päästyämme eikä kylmäyksenkään jälkeen mitään. Ei lämpöä, ei nestettä, ei mitään. Kylmäyksen jälkeen liike oli ehkä vähän parempaa, mutta epäpuhdas edelleen. Tamman omistajilta loppui huumori tähän. Muutaman viikon olen jo saanut kuunnella, että seuraavasta jalan rikkomisesta ponista tulee paisti. Ei tarvinnut kauaa tätä odotella. 

Sanoinko jo, että vituttaa? Toivon, toivon niin paljon, että huomenna jalka olisi parempi. Molemmat jalat. Kunnossa. Niin kunnossa, kuin rikkinäinen jalka vaan voi olla. Toivon, että se vain nyrjähti pienesti. Tai tärähti. Toivon, että Maila voi käydä ensi viikolle merkityt terapiansa. Toivon, että etujalkojen pintelöinti auttaa tästä lähtien. Toivon, että joku viisas mies keksisi, miten hevosten jalat voi korjata. Tuollaisetkin, syntyjään huonoilla asennoilla olevat. Huomenna olen taas viisaampi. Tai en viisaampi, mutta tiedän ainakin sen hetkisestä tilanteesta enemmän. Ainiin. Koo hankaa taas. 24/7 loimitus jatkukoon. Se ei jaksa edes aiheuttaa suurempia tunnetiloja, ei kiinnosta. Tällä hetkellä joku typerä pieni kutkailu ei tunnu missään.

Maybe we're meant to lose the ones we love,

but I'll fight for you 'til then.