Ponit maastossa

Tällä viikolla on vietetty suomenhevosen viikkoa, ja eilen suomenhevosen päivää. Kirjoittajan panostus on ollut varsin vähänlaista blogin saralla, mutta blogissa varsin tutuksi tullut kyseisen rodun edustaja on kyllä saanut tällä viikolla erityishuomiota meikäläiseltä -jo siksi, että jalka on lähtenyt kuntoutumaan erinomaisesti ja helpotus on valtava. Olemme napsineet kotimaisia omenoita pitkin viikkoa, viettäneet normaaliakin enemmän rapsutustuokioita, käärineet pinteliä kylmäpussin päälle jalkaan (Mailan pitää aina osallistua tähänkin toimintaan -isolla turvallaan kättäni tökkien, joka kerta sitä samaa pinteliä korvat hörössä tutkien. Eihän sitä tiedä, jos joskus pintelikin olisi porkkanan kätköihinsä piilottanut!) ja käveleskelleet, sekä tamma on nauttinut vihreästä ruohosta vielä kun voi. Pakko myöntää, etten ole koskaan ollut suomenhevosihminen. Olen aina arvostanut tätä kotimaista rotua ja ihaillut hienoja liinaharjoja, mutta silti kallistunut aina ponien suuntaan, ja mitä pienempi, sen parempi. Aiemmat suokkikontaktini ovat olleet ratsastuskoulun tuntipossuihin, jotka eivät todellakaan 7-vuotiasta tyttöä säväyttäneet; raskaita ja kädelle painavia, vähän juntturoita ja ennen kaikkea suuria. Joskin rautias ruuna Nopsa-Askel oli koulutunneilla aivan loistava valinta! Nopsa oppi aina tehtävät muutaman toiston jälkeen ulkoa, eikä ruunaa tarvinnut enää pysäyttää pitkän sivun keskelle tai kääntää hevosta voltille lyhyellä sivulla, se teki sen automaattisesti. Ratsastuskouluaikojen jälkeen, eli 2006 keväästä, Martta Malviina-niminen nuori suomenhevonen asui vuoden tai pari Koon kanssa samalla tallilla, ja Kivarissa ollessamme Koo tarhattiin aluksi Jatsi Tähti-ruunan kanssa samassa tarhassa ja aidan toisella puolen hengasi V.P. Vesteri. Rölliä ja Vesteriä kuskasin talliin tai tarhaan aamu- ja iltatallien aikaan, muuten en noina vuosina juurikaan kuin nähnyt suomenhevosia. Maila on kuitenkin muuttanut suhtautumiseni tähän rotuun täysin, kun tajusin, että niitä oikeastikin herkkiä yksilöitä on olemassa, ja tällä hetkellä haaveilenkin piensuokin kokoon jumahtaneesta, yhtä hienolla herkkyydellä varustetusta tammasta. Ehkä vielä joskus. Itse herkistä hevosista tykkäävänä pidän valitettavana sitä, kun niin suomenhevosia kuin shetlanninponejakin kuvaillaan kovapäisinä, juntturoina tai muuten kovaluonteisina. En ole nimittäin nähnyt noin suurella työmoraalilla varustettua hevosta kuin esimerkiksi Maila, Puppe tai Sandra, enkä ole vuosiin käynyt niin herkän hevosen selässä kuin Poni oli. Koen etenkin Mailan peilaavan ihmistä erittäin herkästi, ja sen paineensietokyky on varsin hieno; rajan ylitettyä poni jumittaa ja juntturoi. Maila ei ehkä ole tyypillisin suomenhevonen ja tämä lienee suikunsälliläisten tyyppiominaisuus, mutta haluan jaksaa uskoa, ettei valtaosa suomenhevosista ole syntyessään junttura vaan herkempi, ja vaatii ehkä varovaisempaa ja hienompaa käsittelyä kuin jonkin toisen rodun edustaja. En tiedä, mutta olen valmis antamaan Mailankin jälkeen suomenhevosille mahdollisuuden olla minun käsiini sopivia, herkkiä eläimiä.

K & Jatsi Tähti "Rölli"

Suomenhevosen päivä meni kuitenkin varsin ponimaisissa merkeissä Koon ja Pippurin (sekä Sofian) kanssa metsissä samoillen. Pippuri ja Sofia ehtivät tallin pihaan ennen kuin olin saanut Koon varustettua, mutta hetken tallin ulkopuolella odoteltuaan olimme mekin valmiita lähtöön. Koo ei meinannut uskaltautua Cavadeoksen ohi hiittilenkille, kun kävelytyskone oli pyörimässä ja siellä poni käveleskelemässä! Onhan se hurjaa. Poni mieluummin käveli tallin edestä menevältä tieltä kuin kauempaa, joten koukkasimme pienen lenkin jona aikana poni ehti nolata itsensä (ja minut) sooloilemalla. Kunniattomasti pääsimme kuitenkin hyvän tovin jälkeen hiittilenkille, jota kävelimme hetken vastapäivään ja koukkasimme tallien taakse menevälle polulle. Siitä uusia reittejä pitkin metsään, pientä mietiskelyä että mistähän pääsisimme kärryjenkin kanssa erään kinttupolkuosuuden toiselle puolen, ja lopulta päädyimme seikkailemaan metsiin pariksi tunniksi. Hups.

Lenkkimme oli varsin ravipainotteinen, ja taas vaihteeksi aluksi varsin nihkeänä ollut Koo innostuikin kirmailemaan hiekka pöllyten kun metsään saakka pääsimme. Pippuri-raukka kipitti tappijaloillaan minkä pääsi, ja välillä pysähdyimme odottelemaan pienempiä. Kerrankin näinkin päin, normaalisti Koo on se, jota odotellaan! Koo oli tapansa mukaan varsin ihastunut kääpiöponiin, se on jostain syystä ollut aina shetlanninponeja rakastava. Olen luvannutkin ponille, että jos joskus saan sen omaan pihaan, lupaan ostaa Koolle oman shettiksen. Tokikaan oma pikkuponifiksaationi ei vaikuta tähän ollenkaan... Kiersimme Virpiniemen metsistä Osmanlaaksontielle, josta kävelimme vanhaa autotietä takaisin Virpiniemeen ja hevosreittien uusista teistä takaisin talleille. Osmanlaaksosta Koo olisi halunnut jatkaa Kelloon, kohti 4 vuoden takaista tallipaikkaa, syystä tietämättömästä, ja tallien takana kulkevalle polulle päästyämme poni ihmetteli, kun ei käännyttykään kotiin, vaan kiersimme hiittilenkin kautta autotielle ja etupihalta talliin. Hevosreiteille päästyämme laskeuduin selästä ja talutin loppumatkan ponia, joka aiemmin kävellessämme oli jo vähän väsyneehkön oloinen, mutta piristyi kummasti jokaista tallia tavoittavaa askelta kohti. Pippurikin oli loppumatkasta melkoisen eteenpäinkannustettava, kunnes Sofia siirtyi sitä taluttamaan ja poni ei enää olisi malttanut kävellä ollenkaan. Ponit...

Minulla on viimeisen... reilun viikon? ajalta reilun tunnin verran kaikenlaista videomateriaalia joka pitäisi leikellä ja kasata, mutta musiikkiongelma on taas ollut luonani enkä löydä sopivaa kappaletta, yhyy. Nyt lähden tallille, josta takaisin päästyäni ajattelin kuitenkin alkaa purkamaan tuota liikkuvan kuvan patoutumaa.