Eilen, torstaina, toissapäivänä, miten vain, kävimme Koon kanssa maastossa. Pitkästä aikaa kahdestaan, edellisestä kerrasta kerroin täällä. Tuo reissuhan päättyi kyynelien nieleskelyyn ja oli kaikin puolin harvinaisen inhottava. Torstainakin ajatuksenani oli käydä kiertämässä hiittilenkki, vaikka käynnissä jos poni ei muita askellajeja tappelematta kulje. Viime aikoina olen ollut turhan kiireinen Koon kanssa ja poni itsessään on jäänyt oikeasti taka-alalle muutenkin, kun sen kutinanpoisto-operaatioihin uppoaa niin paljon aikaa ja ajatusta ja henkistä jaksamista -ja jos kutinat ovat jonain päivänä hyvinkin vähissä, käytän tilanteen hyväksi käyttämällä sen ajan kavioiden vuolemiseen, joka ei sekään ole ponille mieluisinta tekemistä. Olen toki jutellut ja rapsutellut ponia, sekä tehnyt kaikkia pieniä ponille hyvin helppoja harjoituksia hoitamisen ohella, poni on aina käytävällä irti ollen täten kykeneväinen poistumaan halutessaan ja niin edelleen, ne nyt menevät siinä sivussa. Mutta oikeasti yhdessä oleminen, ponin mielipiteen kuunteleminen ja meidän välinen vuorovaikutus on jäänyt lähes kokonaan. Tätä asiaa lähdin korjaamaan.
Vielä hevosreitillä...
Lauman luota ponin poistettuani lähdimme kävelemään kentän läpi pienelle aidatulle viheriölle, joka kulkee tästä eteenpäin nimellä laidun. Poni aitojen sisäpuolelle ja portin virittely kiinni, aluksi ajatuksenani oli mennä talliin valmistelemaan iltatallia tai muuten käyttää aika hyödyksi "oikeasti järkevään" tekemiseen. Poni kuitenkin meinasi, ettei yksin sinne jää, kun rekat olivat muokkaamassa hevosten kiipeilymäkeä ja ääntelivät epäilyttävästi -ja olihan kamala tuulikin, mitä lie hajuja puoliaavikkoponin nokkaan leijaili! Koo uskaltautui toisinaan kauemmaskin laiduntamaan, mutta aina ravasi takaisin luokseni, ja rauhoittui syömään ilman turhaa liikkumista vasta, kun asetuin ponin ja monstereiden väliin. Silloinkaan poni ei kyllä turhan kauas poistunut. Hyvän tovin laitumella hengailtuani ajattelin, että riittää jo, ja lähdin irroittamaan porttina toiminutta riimunnarua. Naru irti, itse ulos aidoista, "no niin, riittää, mennään talliin", "no kun mä vielä vähän voisin syödä...", "mennään talliin, käydään joku lyhyt lenkki kävelemässä ja sit pääset takas syömään", "no okei, mä tuuuuun, mut vielä nää korret"-dialogi, ja ponin kanssa talliin. Hoito tapahtui tuttuun tapaamme hoitopaikalla a.k.a. välikössä, harjailujen ja Pioneerilla suihkimisen jälkeen varustin ponin kukkiksilla sekä yksikahvaisella terapiavyöllä, johon ihastuin jo silloin edellisen kerran Mailaa hoitaessani. Olen pienesti hysteerinen Koon selän (ja jalkojen ja vähän joka ruumiinosan) hyvinvoinnista, jonka vuoksi sillä ei ole ratsastettu paljoakaan, eikä varsinkaan painavemmalla lastilla -lännensatulan paksu padi on parhaiten painoa jakava huopa jota tallilta löytyy, (en toki muiden yksityisten hevosten varustetilannetta tiedä, veikkaan kuitenkin, ettei niiltäkään parempaa löydy) ja sen parhaiten paikallaan pitää terapiavyö. Ja siis oikeasti, jos olisin varakkaampi, ostaisin tuollaisen yksikahvavyön heti itselleni! Aivan loistava väline.
Ihan Oikeaa Metsää!
Poni sai kävellä irti tallista, aina terassille saakka, ja siinäkin ohjasin ponin pelkällä kehollani paikoilleen. Aika siistiä, viimeiseen n vuoteen en ole pahemmin oikeasti maastakäsinasioita Koon kanssa tehnyt temppuiluja ja arkipäivän juttuja lukuunottamatta, ja olen hosunut kaikki päivät kropallani miten sattuu, vaan silti nyt poni liikkui katseesta tai hartioiden liikuttelusta. Poni paikalleen, kuski kyytiin, muutama askel käyntiä ja puhelin tipahtaa kentälle roikotettuani sitä hetken kuulokkeiden johdosta. Kuski alas, kännykkä mukaan, poni takaisin terassin viereen ja kuski takaisin kyytiin. Tarkoituksena oli tosiaan kiertää hevosreitti, vaikka vain puoliksi ja vaikka pelkästään käynnissä, kunhan ei joka askelta tarvitsisi ponista ulos kaivaa. Kello oli puoli seitsemän kun tallilta lähdimme, joten aikaa oli vielä reilusti, ennen kuin pitäisi olla iltatallia tekemässä. Menimme mäen takaa menevältä uudelta reitiltä hevosreitin uudelle pitkälle suoralle, jossa sain vuoden parhaan idean; mennään reitin yli vanhalle autotielle, ja siitä reiteille, joita pitkin samosimme silloin kahdeksan vuotta sitten kun edellisen kerran Virpiniemessä asuimme! Tokikin Kellostakin olemme tuolla kulkeneet, mutta varsin vähissä määrin. Ensimmäinen polku vasemmalle olikin vanha laukkasuora. Ja kyllähän poni sen tunnisti... Alkureissusta varsin nihkeästi raviin siirtynyt ruuna kasvoi parikymmentä senttiä ja kyseli, että saako mennä, jookoooo, olis niiiiiin kiva? Mitä sitä kieltelemään, pieni maiskautus merkiksi myöntymisestäni ja poni ampaisi laukkaan. Valitettavasti joka ikinen noin päin kulkeva polku on katkottu vähintään kertaalleen autoteiden vuoksi, ja toiseen suuntaan kulkevat ovat huonompia pohjaltaan, joten muutaman kilometrin laukkasuoria ei enää ole -onnekseni Koolla on kuitenkin toimivat jarrut ja ylitimme auto- ja pyörätien käynnillä. Takaisin polulle päästyämme poni ehdotteli taas reippaampaa menoa, enkä vieläkään nähnyt syytä ponia himmailla. Jos 18-vuotias normaalisti eteenpäin lahjottava poni haluaa itse rälläillä, niin antaa juosta sydämensä kyllyydestä! Mäki ylös, jossa tuli stoppi. Hui, toinen hevonen! Ohitimme vastaantulevan ratsukon, Koo ehdotteli aluksi, että lähdettäisiin noiden seuraksi, vaan varsin suosiolla jatkoi matkaansa tallilta poispäin. Maahan kaadettu kyltti oli aika hurja, muuten jatkoimme matkaa kävellen tai tarmokkaasti ravaten.
Rälläbaana edessä!
Taas kääntyminen teiden katkomalle polulle, jossa hetken ravuriravia kirmailtuamme päätin laukan olevan huomattavasti helpompaa meille molemmille, ja taas laukattiin hiekka pöllyten ja hiukset hulmuten, (tai ponilla letit kaulaa hakaten, miten vain) ohjat kahvan taakse laitettuina. Poni päätti taas vaihteeksi itse reittejä, ja äkkikäännökset lujassa laukassa kinttupoluille eivät olleet aivan kuskin mieleen -mielellään liikkuva poni kylläkin, joten antaa mennä vaan. Tuo ryöstävän hevosen tunne olisi hirvittänyt ihan millä tahansa muulla hevosella, mutta Koo saa toisinaan juosta allani niin lujaa kuin haluaa. Sen saa aina pysäytettyä kymmenessä metrissä sievästi, ja hätätilanteen sattuessa muutamassa metrissä ei-niin-nätisti. Männyt vilisivät silmissä, hiekkapilvi seurasi perässä ja ihana, ihana poni rummutti hiekkapolkua tasaiseen tahtiin. Parasta! Polkuja pitkin seikkailtuamme aloin vähitellen ehdotella, josko valuisimme kohti vanhoja sorakuoppia. Matkalla montuille näkyi vielä toinenkin ratsukko, joiden arvelin suuntaavan myöskin kohti monttuja. Kiersimme siis Koon kanssa toista reittiä, kunnes yllä oleva näkymä oli edessämme. Aivan parasta! Pieniä nyppylöitä, iso mäki, ja lopuksi suurin ylösnousu joka näkyy jossain tuolla kaukaisuudessa. Kahdesti kipitimme ensimmäisiä nyppylöitä, kunnes toinen ratsukko poistui takametsiin ja pääsimme rälläämään koko suoran.
Vuoren valloittajat
Suurin mäki kiivettiin kolmesti; kerran käynnissä ja kahdesti laukassa. Ponille olisi kelvannut useampikin kerta, vaan ajattelin parhaaksi alkaa vähitellen valumaan kotia kohti. Lyhyt ravipätkä, ja loppumatka käyntiä tallille puhelin kourassa. Reissuun meni aikaa noin tunti ja 50 minuuttia, näistä noin 70 minuuttia kului kävellen vaikken käyntiosuuksia pahemmin maininnutkaan, jonkin verran ravia ja melko paljon laukkaa. Ponin ravi oli vain jotain tuskaisinta ikinä, sillä oli niiiiin meno päällä ettei ehtinyt ajatella kuski-parkaa ollenkaan! Mutta aivan parasta, olin jo ehtinyt kehitellä kaikki kauhuskenaariot vanhenneesta ja kipuilevasta ponista. Tällöin poni oli kyllä ihan kaikkea muuta kuin vanha tai kipeän oloinen. Allani oli taas se 10-vuotias Koo -ainoana erona se, ettei poni ryöstänyt kertaakaan, ja menimme minun haluamassani askellajissa tallin pihalle saakka. Totesinpahan vain, että luomupullani ei arvosta tasaista ja lanattua hevosreittiä. Se haluaa juuria ja kantoja joita väistellä, mutkia joissa notkistella itseään, ylä- ja alamäkiä, upottavampaa ja tasaisempaa pohjaa, kivikkoa ja hienoa hiekkaa, monipuolisuutta. Ihan harmittaa miten vähän olemme täällä maastoilleet, Virpiniemen maastot kun ovat oikeasti kadehdittavat ja hevosille sallittuja reittejä on edelleen harvinaisen paljon uusista autoteistä huolimatta. Mutta loppuaika maastoillaan kyllä, niin paljon kuin ponilla vain riittää mielenkiintoa tähän!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kiitos kommentistasi jo etukäteen, ne piristävät aina päivää! Kommenttien valvonta on päällä, joten hyväksyn ne ennen julkaisua -älä siis ihmettele, jos kommenttisi ei tule heti näkyviin. :) Halutessasi voin olla julkaisematta kommenttisi, kunhan ilmoitat siitä minulle.