Jälleennäkeminen

Pahoittelen jo tässä vaiheessa mahdollisia kirjainpuutoksia tekstissä, kone-vanhukseeni on ilmeisesti iskenyt vanhuusiän kriisi eikä se halua toimia jouhevasti. Osasyynä sekin, ettei tämä ole ollut päällä sitten... No, en edes muista. Kuvat on muuten otettu puhelimilla, jotenka... niin. Niin, ja ennen kuin unohdan taas mainostaa; osallistukaa ihmeessä ulkoasukisaan jos yhtään siltä tuntuu, turhan montaa osallistujaa ei vielä ole tullut. Sunnuntaihin näin ensisijaisesti aikaa, mutta jos koette tarvetta lisäajalle, saa sitä lähestymällä minua jollain tavalla. Ja tosiaan, saa osallistua vaikka kymmenellä versiolla jos siltä tuntuu. ;)

  Torstai-iltana harjasin ja letitin ponin viimeisen päälle, perjantaiaamuna starttasimme Volvon kohti Keski-Suomea ja iltapäivällä olimme perillä tehtyämme välillä parin tunnin mutkan Raahessa. Minulla perjantai- ja lauantai-iltapäivät menivät Lutakossa keikoilla, lauantaina kävimme Pandalandiassa hakemassa kasan lakua sekä tuliaiset kotiinjääneille + ponin hoitajalle, ja sunnuntaiaamuna lähdimme takaisin kotia kohti. Olin jo perjantaina lähestynyt entisten hoitoponieni omistajaa Facebookissa, mutta kun vastausta ei siihen tullut, laittoi äiti tekstiviestin omistajalle kysyen, saisiko jäljellejäänyttä ponia käydä moikkaamassa matkalla. Myöntävän vastauksen ja ajo-ohjeet saatuamme käynnistimme navigaattorin ja suuntasimme Savoa kohti. Reilun tunnin matkan jälkeen bongasimme tarhassaan olevan Caran jo autotieltä ja kurvasimme pihaan. Tamma asui hirmuisen mukavassa ja sympaattisessa paikassa, viiden islanninhevosen kanssa pihatossa. Juttelimme tallin omistajan kanssa niitä näitä parin tunnin ajan, tai no minä lähinnä rapsuttelin poneja ja suunnittelin, miten saisin viimekesäisen aivan mielettömän ihanan issikkaorin sujautettua takakonttiimme omistajan huomaamatta, kunnes jatkoimme kotimatkaa. Oli aivan ihana nähdä seitsemän vuoden jälkeen taas Caraa, vaikkei Viveca enää kuvioissa olekaan. Tuo paikka oli myöskin vähintään yhtä ihana, voi että, tuollaiseen kun Koonkin saisin... Ja ette uskokaan mitä tämä pari tuntia ponilauman keskellä hengaaminen teki pikkuponikuumeelleni...

Kotiin päästyämme ja hetken kotona istuttuani lähdin Koota katsomaan, ja poni oli taas varsin tuohtunut kun olin Hänet kehdannut toisten (Veeran) hoidettavaksi jättää! Lepyyttelin ponia pitkällä harjauksella, leipäpaloilla ja piiiitkällä kävelylenkillä, jonka tahdin poni sai ihan itse päättää. Koo kulki suurimmaksi osaksi matkan irti, joko vierelläni, vähän edellä tai vähän takana, miten halusi. Joitain kohtia kirmailimme ravatenkin, mutta pääasiassa tosiaan kävelylenkki, ja lenkin jälkeen ponin "hyi kamala sinä, hylkäsit minut, yhhh, mene pois, en ala"-asenteesta ei ollut enää näkyvillä hiukkaakaan.

Eilen koulusta tullessani huomasin, että Kivareiden vinkka oli tallin edessä auton perässä, ja kipitinkin pikimmiten tallille utelemaan, että onko Elli lähdössä jonnekkin vai tulossa vai mitä, ja kun sain vastaukseksi että olivat harjoitelleet Sypen kanssa lastausta, kysäisin, saisiko Kookin käväistä kyydissä. Myöntävän vastauksen saatuani virittelin ruokakupin trailerin etuosaan kiinni, kippasin leipäpaloja kuppiin ja hain ponin tarhasta naruriimun ja koulutusköyden kera. Tallin eteen päästyämme poni pysähtyi tuijottamaan vinkkaa ja tiesi jo, mitä sille oltiin seuraavaksi kaavailtu, ja kyseli että oikeastiko lähemmäs pitäisi kävellä. "Joo joo, tuu vaan", ja poni marssi reippaasti perässäni lastaussillan eteen. Asetuin sillan viereen ja osoitin, että menehän kyytiin. Ehkä minuutin poni mietti ja pohti lastautumista, mutta vakuuteltuani, että perille käveltyäsi saat herkkua eikä matkan varrella kukaan tai mikään sinua syö, sinne se asteli. Ehkä kymmenisen sekuntia sisällä seisottuaan pyysin ponia peruuttamaan. Hetken levättyämme lähetin ponin kyytiin toisen kerran ja poni asteli suorilta sisään. Taas hetken päästä peruutus ulos, kävelimme ympyrän ja lähetin ponin kyytiin kauempaa kyytiin -jälleen kerran poni kipitti sisälle ensimmäisellä yrittämällä suoraan. Koo sai loput leipäpalat ja paljon kiitoksia ja kehuja ja pääsi takaisin tarhaansa. Siinä poni, jota muutama vuosi sitten lastattiin tunti tolkulla kyytiin, hyvällä ja pahalla, ja nyt se menee viiden minuutin sisällä kolmesti lähettämällä, lähes olemattomalla paineella...

Tänään sain taas paketteja jeejee! Iän kertyminen, mikä ihana tekosyy ostaa itselle tavaroita... Yllä Janikalta tilaamani kaulanaru sekä molemmat kirjekuoret. Enää ei tarvi meidänkään käyttää riimunnaruja tai muuta, jos vielä joskus selkään innostun kiipeämään. Alla taas se, mitä lähetin Jessille...

... ja seuraavassa paluupostina tulleet tuotteet.

Ai että tykkääään! Ensimmäisen kerran jouhikoruihin tutustuin vuonna 2007 Oulun Pokaalissa eräässä kojussa, jossa näitä esiteltiin ja pystyi tilaamaan. Siitä lähtien olen pyöritellyt mielessäni, että haluan kyllä Koosta joskus jouhikorun, mutta tilaaminen on aina tökännyt ammattilaisten hintoihin -vaikka erittäin hienoja ovatkin, ei meikäläisen varoista tuollaista osuutta vain pysty laittamaan yhteen rannekoruun. Nyt onnekseni Jessi innostui korujen punomisesta, ja lähetin hänelle Koolta häntäjouhia, sekä säälittävän tupsun Pupen harjaa. Lopputulokseen olen enemmän kuin tyytyväinen, ai että! Näissä kuvissa korut eivät todellakaan ole edukseen, Jessin blogista löytyy pari parempaa kuvaa minunkin koruista.