♥

Tiedättekö sen tunteen, kun kaikki menee vaan täydellisesti? Kaikki on täydellistä, ja välillä vaan miettii, että oonko oikeesti tässä, onko tää vaan mun kuvitelmaa, voiko joku hetki olla vaan näin... täydellinen. Näissä merkeissä vietin just äsken tunnin -ehdottomasti yhen elämäni parhaista.

Ilta alko varsin normaalisti; mietin koko päivän, että voisin mennä ihmisten aikoihin tallille, ja voitais käydä ponin kans kentällä pyörähtään. Kuten tavallista, löysin itteni vielä vähän ennen yheksää kotoa, kunnes raahauduin ulko-ovesta pihalle. Päivällä olin tarkistanu ponin vesitilanteen, ja koska vettä oli arviolta 50 litraa jäljellä, tiesin ettei mulla oo talliin mitään asiaa ja tän takia en alkanu ruoskimaan itteäni koska myöhäinen kellonaika. Laitoin puhelimen Spotifysta yhden ehdottomasti lempibändini uusimman levyn, johon en ollu "ehtinyt" tutustua, pyörimään ja kipitin tallille aivan armottomassa tuulessa. Laitumet oli kuivat, joten oikasin niiden kautta. Koo hengaili lähes portilla, mutta nähtyään mut, lähti tarmokkaasti tarpomaan mua vastaan. Poni ehti melkein laitumen päähän kunnes olin sen luona, moikkasin sitä ja lähdettiin portille. Heitin cordeon porttitolppien välissä hengaavan ponin kaulalle ja lähdettiin kohti Koon tarhan takana olevaa peltoa -sitä, jossa me yleensäkin leikitään. Päästin portin kohdalla ponin irti, annoin sen tutkia peltoa rauhassa ja lähdin vähitellen käveleen kohti toista, tasasta päätä. Koo tuli omaan tahtiin mun perässä, ja päämäärän saavutettua pyysin ponia mun ympärille. Se ei jaksa pitää käynnissä liikkuessa uraa pyöreenä, joten pyysin samantien pikkuravia. Muutama askel kerrallaan sain sen juokseen yhen suhteellisen säännöllisen ympyrän mun ympärillä, päästin ponin luo ja palkkasin sen. Kirmailtiin hetki pitkin peltoa, käytiin läpi apuvälineitä tarvitsemattomat temput (koipien nostelut, keulimiset ja niiaus) ja oltiin vaan. Jonkun aikaa hengailtiin ja lähdin juokseen, ensiks laitsoille päin ja sit tallia/muita peltoja kohti. Poni tuli pukitellen ja loikkien mun perässä, välillä suhahtaen ohi mut jääden heti oottaan mua. Juoksin kohti pellon päätä, ylitin ojan ja olin toisella, isolla pellolla. Katoin sivusilmällä Koota, joka tuli muutaman metrin päässä, arpo lähestymistä ja loikkas ojan yli. Koo, jota ei muutama kesä sit saanu mitenkään päin ylittään mitään ojaa! Mun oli pakko pysähtyä, oottaa ponia luokse ja kietoutua sen kaulaan. Voi kuulostaa ehkä jonku korvaan ihan tajuttoman pieneltä ja säälittävältä asialta, mut mulle -meille- se on ihan törkeen iso edistys, et poni ylitti isommanpuoleisen ojan vapaaehtosesti ja irti ollessaan. Jatkettiin matkaa, juoksin niin lujaa ku lompsuvilla skeittareilla pääsin, Koo hyppi ja pomppi ja pukitteli ja keuli mun vierellä. Se ei koskaan lähteny parin metrin säteen ulkopuolelle, ja ku pysähdyin, se oli sekunnissa hönkimässä lämmintä ilmaa mun naamalle, ihan mun vieressä. Käännyttiin takas tarhalle ja tallille päin, eka kävellen ja vaikka Koosta ois sokeekin nähny että se haluis vaan räjähtää ja singota joka suuntaan, se pysy käynnillä ja mun vierellä. Vaikka se säikky tuulessa lepattavia pressuja ja ties mitä, se sinkos vaan ylöspäin eikä koskaan lähteny mun luota. Vedin henkeä, juoksin taas niin lujaa ku pystyin, kohti tuota ojaa. Nauroin, hymyilin, juoksin ja itkin. Ja ne kyyneleet ei johtunu siitä vastatuulesta, vaan onnesta ja ilosta -Koosta. Hyppäsin ojan yli, näin Koon ylittävän sen mun oikeelta puolelta, jatkettiin viel hetki juosten ja laukaten, kunnes pysähdyin ja upotin itteni ponin kaulaan. Keräsin itteni, kiitin ponia, ja lähdettiin kohti tarhan porttia. Tässä vaiheessa poni yleensä pistää stopin ja sanoo et ei ku juostaan ja leikitään vielä, emmä viel haluu mennä tarhaan hengaan. Mut tänään lähetin ponin tarhaan niin, et se meni lankkujen yli (normaalisti laitan sen lankkujen ali, ja jos menee yli, sen pitää loikata ~20 sentin korkeuteen) ekalla yrityksellä, käänty samantien aitojen sisäpuolelle päästyään ja tapitti mua.

Viimistään tänään mä tajusin, mihin pisteeseen me ollaan edistytty. Viimistään tänään mä tajusin, et ykskään näist vuosist ei oo menny hukkaan. Viimistään tänään mä tajusin, et tuo poni ihan oikeesti on maailman paras -se ei ehkä oo mitään kellekkään muulle, mut mulle se on kaikkea. Se on mun elämä, se on mun paras ystävä, se on syy miks poistun neljän seinän sisältä joka päivä muutenki ku kouluun. Mä tiedän, et meille tulee viel hetkiä millon kaikki tää työ tuntuu turhalta. Mä tiedän et mä tuun viel haluun luovuttaa, lyödä hanskat tiskiin ja nostaa kädet pystyyn, todeta et mä en pysty tähän. Mä tiedän, et meidän yhteinen matka on hyväl tuuril puolivälis -huonol tuuril käveltiin äsken viimiset yhteiset metrit. Mä tiedän, et ihan sama mitä meille tulee viel vastaan, me selvitään siitä, niin kauan ku me saahaan tehä se yhessä. Mä tiedän mihin me pystytään, mä tiedän et mitä ikinä tapahtuuki, me voidaan viel palata tälle tasolle -tai pidemmälle. Ja mä tiedän, et en tuu koskaan löytään Koolle arvostaan seuraajaa, ja mä tiedän et mun hevostelus ei oo enää mitään järkee sen päivän jälkeen ku Koo vetää viimisen henkäyksen. Mä oon tolle hevoselle elämäni velkaa, ja pienin vastapalvelus mitä voin tehä, on taata sille hyvä loppuelämä -oli meillä sit kuukausi tai kymmenen vuotta yhteistä aikaa.

Pallonaama ja laamanaama keskiviikkona