Kaksi viikkoa

Kuvan ottanut Sofia

Kaksi viikkoa sitten katsoin, kuinka eläväinen, jopa yliaktiivinen tamma rauhoitettiin. Rauhoitus ei poikennut marraskuisesta raspauksesta vielä tässä vaiheessa, mutta tuntemani ja rakastamani hevonen oli jo poissa. Samaan aikaan ikuisuudelta ja mahdottoman lyhyeltä tuntuneen ajan päästä olin sanonut "heippa Maikki", halannut viimeisen kerran ja kuunnellut kuinka pahkasika rymähti maahan. Odottanut eläinlääkärin sanovan "Maila on nyt pois", itkenyt kehoni kuiviin ja tuntenut kahdenkymmenen kilon kiven vierähtävän sydämeltäni. Silittänyt tamman kaulaa kunnes sen ruumis alkoi viilentyä, ottanut päitset mukaani ja todennut tamman omistajalle että olen valmis. Seuraavan yön nukuin paremmin kuin kertaakaan puoleen vuoteen.

Kuvan ottanut Janita

Ensimmäistä kertaa en ole itkenut menettämäni ystävän perään sen jälkeen kun poistuimme klinikan pihasta, vaikka Maila oli ehdottomasti kaikista edesmenneistä ystävistä tärkein. Päätös oli oikea. Mitään ei jäänyt tekemättä, mitään ei jäänyt sanomatta. Vuosi sitten en ajatellutkaan meidän yhteisen aikamme olevan loppusuoralla. Kesän me elimme niin täysillä. Elokuun jälkeen jokainen päivä oli siunaus, vaalin jokaista hetkeä ja nautin niistä pienistä arjen tapahtumista. Kerjäävästä tammasta, propellikorvista, pienistä kävelyretkistä -tuon päivän jälkeen tamma ei tarkoituksellisesti ravannut, saati laukannut kertaakaan. En ajatellutkaan, että pääsisin vielä tuon jälkeen katsomaan punaista keikkuvaa pyllyä kärryiltä, saati käväisemään nojatuolimaisen pehmeässä selässä. Vuodenvaihteen jälkeen tamma rauhoittui. Valitin omistajalle, kuinka Maila kulkee nykyään löysällä narulla perässäni eikä tohota menemään. "No mutta ekkö oo just tota halunnukki?", ja joo, halusin. Mutta se ei ollut normaalia. Tamma oli kuitenkin aina reippaasti lähdössä lenkille, oli kyseessä sitten terapia tai talutuslenkki, aivan viimeiseen päiväänsä saakka. Huhtikuussa poni alkoi stoppailemaan. Vartin, joskus parikymmentäkin minuuttia Maikki harppoi menemään, mutta sen jälkeen alkoi pysähtely, huokailu ja tallille päin vilkuilu. Minun kanssani tämä naamioitui yleensä ruokatauoiksi, terapioiden tapahduttua teillä ei tammalla tähän mahdollisuutta ollut. Se ei enää laskeutunut parinkymmenen sentin pudotusta, vaikka ylös ruohikolle kyllä kiipesi edelleen. Tää on kipee. Lähtölaskennan alettua, 11.5. lähtien tamma oli taas normaali. Oliko minun käytöksessäni muutos, vai tiesikö tuo varsin fiksu tamma taas? Jessin käydessä kuvausvisiitillä kävimme pidemmällä kävelyllä kuin aikoihin, ja 15-vuotias tamma oli se kamala riiviö johon viisi vuotta sitten rakastuin. Talloi varpaat, puski lavallaan, ei pysynyt hetkeäkään paikallaan ja harppoi järjetöntä vauhtia eteenpäin. Viimeisenä päivänään tamma karkasi karsinastaan ja klinikalla liikkeitä esittäessään lähti koikkaloikkapossupassiin, kuitenkin ultran kertomia muutoksia kumoamatta. Se oli kipeä, ja rikki.

Oli outoa nähdä Syppe Mailan karsinassa. Nähdä Charlotte, tallin uusi poni, Mailan vakioasiakkailla. (Maila oli tunnettu tallilla sinä "aasinnäköisenä", "törppöpäänä", "sitruunannieleenä", ja Mailan ykkösasiakkaan toimesta "plyysisohvana".) Mutta vain muutaman päivän. Maila on edelleen kännykkäni taustakuvana, tamman riimu roikkuu seinälläni ja kasa jouhia odottaa tallilla koruuntumista. Odotan seuraavaa visiittiä Jessille, jotta saisin Mailasta täysikokoisia kuvia, joista teettää taulu ja kehystää se seinälleni. Olen selannut blogia, Youtube-tiliäni ja ulkoista kovalevyä, törmäten jatkuvasti tammaan. Olen hymyillyt, nauranut, muistellut. Ikävöinyt menneitä hetkiä, ikävöinyt tamman läsnäoloa. Sitä, kun saan upottaa naamani tamman harjaan, rapsuttaa sitä sä'ästä kunnes sormenpääni ovat harmaana hilseestä ja leikkiä meidän kahden yhteisiä leikkejä. Mutta tiedän, että tammalla on nyt kaikki hyvin. Maila saa juosta ja loikkia niin paljon kuin haluaa, se saa syödä hiekkaa eikä kukaan kiellä. Maila on vapaa. En usko taivaaseen, mutta uskon, että hevosille on varattuna laidun tuolla jossain, ja siellä on hyvä olla.

Kuvan ottanut Sofia

Kuvan ottanut Jessi

Don't cry because it's over

Smile, because it happened