366 päivää sitten

julkaisin tämän postauksen. Ylistyksenä Mailalle, maailman hienoimmalle suomenhevoselle -minun mielestäni ainakin. Vajaa kaksi vuotta sen jälkeen, kun Sofia ja Paparazzi vaihtoivat tallia, jolloin lopetin itsekin Bonazassa käymisen, ja Mailaa olin näiden vuosien aikana nähnyt ihan muutaman kerran.

Yritin kirjoittaa perusteellisempaa kertomusta siitä, miten päädyin tähän tilanteeseen. En onnistunut siinä avaamatta historiaani hevostelun ulkopuolella, joten jääkööt tyngäksi. Ja toteamiseksi, etten voi suunnitella elämäni. Ihan tosissaan en, mikään ei koskaan mene suunnitelmien mukaan. Mutta se ei ole monestikaan huono asia. Minun ei pitänyt aloittaa uutta koulua peruskoulun jälkeen -opiskelin vuoden automaalariksi, ja se oli valehtelematta kymmenestä kouluvuodestani ehdottomasti paras. Koon ei pitänyt elää viime kesää -jaksoin odottaa hetken ja sainkin sille paikan ötökättömämmältä tallilta, poni on edelleen täällä. Minun ei pitänyt enää oikeastaan koskaan viettää enempää aikaa Mailan kanssa kuin vilaukselta näkeminen -olemme viimeiset 7 kuukautta viettäneet erittäin tiiviisti yhdessä. Minun piti ostaa punainen Toyota Celica GT(-S) 2.0 moottorilla ja 1988-92-korilla -ostimmekin vuosimallin 2000 BMW 316'sen 1.9 moottorilla, punaisena tosin sekin. Ja tokikin monia muita asioita on mennyt aivan toista kautta kuin olen ajatellut ja suunnitellut, vaan ne eivät liity tähän blogiin pienintäkään vähää. Olenkin viimeaikoina keskittynyt lähinnä miettimään, että mihin suuntaan olisi ehkä kiva lähteä varovasti ohjailemaan elämää, ja mistä suunnasta käännyn heti takaisin päätielle. Ja etenkin ponien kanssa elän todellakin hetki, tai ainakin päivä kerrallaan.

P.S. Pippin-marsuni täytti eilen kaksi vuotta. En ikinä ajatellut tätä päivää näkeväni, kaikki marsuni ovat nimittäin olleet aivan järkyttävän sairaita. Vaan eipä sitä näköjään koskaan tiedä! Niin, ja kuvat ovat vain kuvituskuvia keskiviikolta. Aamuvuoroilunikin loppui, seuraavan kerran lantaa olen lappaamassa vasta ensi sunnuntaina, jee!