5. Pupieww

Ehdottomasti elämäni tärkein shettis, ja tärkein ruuna, otsikkokuvan viimeisin. Poni on näistä neljästä vanhin tuttavuus, olihan se myös kylän tunnetuin poni.

© Reetta Ollila 15-06-2011

Ruuna kantoi virallista nimeä Tähti, mutta jossain vaiheessa ratsastuskouluponina ollessaan sai nimen Applegate Pepper, eli Puppe. Jos minulta kysytään elämäni tärkeintä eläintä, en tarvi puolta sekuntia vastatakseni siihen. Se on Pupu. Aloitin hoitamaan ponia vuonna 2003 tai 2004, jolloin poni oli 21-22-vuotias ja minä taas kuuden tai seitsemän. Puppe oli silloinkin koko kylän kauhu, tiesi kyllä tasan että miten ja mistä pääsee pois aidoista -tai miten pääset eroon taluttajasta, liekasta, ihan mistä vain. Kenellekään ei koskaan selvinnyt, miten poni läpäisi aidat joiden alin lauta on 40cm korkeudella ja ylin parissa metrissä, ja siinä välissä kolme lautaa, tai miten poni pääsi ketjuliekasta rikkomatta lukkoa tai päitsiä. Niin se vaan oli vähintään pari kertaa viikossa tien toisella puolen syömässä heinäpellolla. Taluttajasta taas päästiin eroon esimerkiksi hyppäämällä taluttajan käden päälle, jolloin käsi menee alas ja taluttaja hämääntyy, ja poni nykäisee äkkiä itsensä irti. Tadaa, ja taas poni syömässä pellolla. Ikinä poni ei tallin lähipiiristä lähtenyt, ja osasi katsoa autotietä ylittäessään sopivan ajan jolloin liikennettä ei ollut. Ponia oli aivan turha lähteä hakemaan pellolta ilman parempaa ruokaa; eräänkin kerran pellon viereisellä urheilukentällä oli ollut liikuntatunti, ja eräs hevosia harrastava tyttö oli tokaissut vievänsä ponin tallille. Tyttö pääsi noin viiden metrin päähän, jonka jälkeen Puppe luimisti korviaan varoituksena. Tyttö jatkoi matkaansa, jolloin poni potkaisi tytön maahan ja ravasi muutaman askeleen kauemmas. Puppe muuten karkaili laitumeltakin, jossa sillä oli ruokaa yllin kyllin. Mikäs siinä, kerta se niin mukavaa on... Pupi on muuten ainoa shettis jonka tiedän pystyvän 24/7 laiduntamiseen. Yhtään kaviokuumetta ponilla ei noiden 25-26 vuoden aikana, jonka Kivareilla asusti, ollut. Puppe muuten asui nuo kaikki vuodet samassa tallissa, samassa karsinassa!

©  äiti? 13-11-2005 aikaa, jolloin käytin vielä ratsastushousuja ja turvaliiviä. :) Tuossa vasemmalla asustelee muuten nykyään Koo, Pupen karsina on/oli perällä oikealla kurkistusluukulla varustettuna. En edes muista, että talli olisi tältä näyttänyt -nykyään seinätkin ovat erin väriset.

Äh, tästä postauksesta tulee täysin päätön ja hännätön, itkunsekaisin tunnelmin tätä kirjoittelen. Poni ei tosiaan kunnioittanut ihmistä muuta kuin ruuan tuojana. Tallilla kun ei tapana ollut, eikä ole vieläkään, päitsiä tarhassa pitää, jouduin aina pyydystämään ponin kauraämpärin kanssa. Kun poni tunki päänsä ämpäriin, piti äkkiä sujauttaa päitset korvien taa ja odottaa herran syömistä. Jos taas et saanut päitsiä ujutettua, nautiskeli herra kauransa ja käänsi takamuksensa -silloin piti hakea joku isompi ihminen ponin pyydystäjäksi. Jarruja ruunalla ei myöskään koskaan ollut, muistan eräätkin maastokerrat kun poni laukkasi allani, ja tajusin ison tien lähenevän. Tiellä ei silloin ollut edes pyörätietä, joten poni oli pysäytettävä nopeasti. Ketterästi loikkasin selästä alas ja tarrasin kaksin käsin ohjista kiinni. Satulaa en tosiaan tälläkään ponilla käyttänyt -etenkään maastoillessa...

©? vuosi 2004-6? Äiti pelkäsi ponia sen viimeiseen päivään saakka, ja piti ponia aina kiinni tiepätkät maastoon mennessä. Pahoittelen kuvan laaduttomuutta, luultavasti jollain puhelimella kuvattu.

Inhottavaa, ettei noilta ajoilta ole paljoakaan kuvia, vaikka äiti oli lähes aina mukana. Äiti tosiaan pelkäsi Puppea aivan hirveästi, eikä uskaltanut päästää minua yksin tallille. Pupen hoito jäi keväällä tai kesällä 2006, kun Koo ostettiin. Silloin minulla oli myös kaksi muuta ponitammaa hoidettavana, joista jossain muussa postauksessa lisää. Pupen hoito jäi siis muutamaksi vuodeksi, jolloin kävin vain pari kertaa katsomassa ponia. (tai lähinnä pyydystämässä sen uusille hoitajille ponia tarhasta...)

©  äiti? 13-11-2005

Vuodet vierivät, asia johti toiseen ja Koo muutti Kivariin -tallille, jossa Puppekin majaili. Pupella oli tuolloin vain yksi hoitaja, tai oikeastaan eräs nainen ja tämän lapsi, jotka hoitivat myös erästä toista Kivareiden ponia. Syynä tähän oli se, että poni oli selvästi rauhoittunut, kun koko ajan vaihtuvat pikkutytöt lakkasivat käymästä. Kirjailin nimeni Pupen hoitovuoroille, ja siitä se lähti. Hoidin ponia parhaimmillaan kuutena päivänä viikossa, samalla Koota 5-7 päivää. En enää ratsastanut ponilla, kerran taisin käydä selässä, mutta Pupu toimi yleisenä terapeuttina. Jos vitutti oikein kunnolla, upotin käteni ponin piiitkään karvaan ja halasin pienen ponin tuuheiden jouhien peittämää kaulaa.

© Reetta Ollila 04-01-2011 "hei kuuraparta.." ps vertaa postauksen ensimmäiseen kuvaan..

Minusta ja poneista tuli jonkinsortin... kuuluisuuskolmikko, kun kävelimme pitkin kylää. Pupelle päitset ja juoksutusliina, Koolle narupäitset ja pitkä köysi, ja eikun menoksi. Hankalinta siinä oli, kun Pupi halusi mennä lujaa täysillä ravia!!, ja Koo taas löntysteli takana kuin mikäkin aivokuollut sonni. Asiaa tosin helpotti tuo juoksutusliina, antoi Pupen ravata eteenpäin, ja kun liina loppui, palasi poni ravilla takaisin, ja taas uudestaan eteenpäin.

© Reetta Ollila 17/21-04-2011

Harjoittelimme ponin kanssa myös erilaisia temppuja; poni ehti oppia kumarruksen, lavan päälle nousemisen ja kavioiden ojentelut. Joinain iltoina kaivoin ponin valjaat esille, ja menin ohjasajamaan. Pupu oli aina niin innoissaan päästessään kävelylle, tai tekemään aivan mitä tahansa. Tuon työinnon kun saisin aivan kenelle tahansa hevoselle... Puppe oli myös äärettömän viisas, ja tajusi esimerkiksi pohkeenväistöt ohjasajaessa mielettömän nopeasti!

© Reetta Ollila 11-05-2011 eräältä reissultamme, pysähdyimme kotonani ruokatauolle

Tein Pupun kanssa tuon noin seitsemän kuukauden aikana paljon asioita, joita esimerkiksi Koon kanssa en koskaan ollut tehnyt -mutta myös aivan liian vähän, paljon jäi tekemättä. Emme päässeet koskaan yökävelylle, maahan menon opettaminen jäi kesken, olisin halunnut kokeilla niin paljon eri temppujen opettamista (koska poni oli sopivan kokoinen, eikä sillä kukaan ratsastanut tai tehnyt mitään, mitä nuo temput olisivat häirinneet) ja... olla sen kanssa enemmän, kauemman aikaa.

© Reetta Ollila 15-05-2011 K & P, huomatkaa samispäitset <3

Se poni oli täydellinen. Poni isolla peellä, luonteeltaan aivan kuin Polle.

Ja sitten tuli se päivä, jota en koskaan halunnut kohdata. Kivareiden toinen poni meni täysin kolmijalkaiseksi ja sai lopetustuomion. Puppe lähtisi sillä samalla kerralla. Sain tiedon 14.6.2011 illalla, eläinlääkäri tulisi 16.6. Siinäkö se oli? Kaikki nämä vuodet vierivät silmissäni, enkä saanut sanaakaan sanotuksi. Lähdin tallille, silittelin ja halailin ponia, otin muutamat kuvat. Tulimme vielä isäni kanssa illemmasta tallille, puin ponille viimeistä kertaa nuo punamustat päitset (jotka olin alunperin ostanut Koolle, jolle ne olivat liian pienet) päähän. Syötin muutaman keksin jotka olin kaapista varastanut, halasin ponia, upotin viimeistä kertaa kasvoni ponin pitkään karvaan. Isä otti meistä kuvia. Avasin päitsien lukon, liu'utin niskahihnan korvien takaa ja suukotin ponia otsalle. Kävelin tarhalta talliin, vein päitset Koon tavaroiden luokse. Itkua pidätellen kävelin isän kanssa tallilta kotiin ja hautauduin sänkyyni peittojen sekaan. Ei se voinut olla totta.
 Seuraavana päivänä menin tallille, näin Pupin ja Ronjan päitset heti oven vieressä. Se oli isku vasten kasvoja, jumalauta se oli totta.
 Suurinpiirtein kuukausi sitten toin tallilta kotiin pestäväksi tavaroita, myös nuo Pupella päässä olleet punamustat päitset. Niiden ompeleissa oli ponin pitkiä karvoja, mustia ja valkoisia. Ja täällä ne odottavat seuraavaa käyttäjäänsä, yhtä iloista ja ihanaa pikkuponia.

Pahoitteluni, Blogger ei halunnut olla yhteistyössä kanssani ja kuvat saattavat pissiä. Postaus on joo pitkä, ja myös ainoa Pupesta, joten antakaa anteeksi. Jos nyt saisin päättää, en olisi koskaan halunnut Koota. Olisin halunnut jatkaa pikkuponiratsastajana, olisin halunnut harrastaa toisten poneilla. Enää se ei ole mahdollista, koska Koo ja hippeilyni -sekä kokoni.

Ei luoja, että ikävöinkään tuota ponia. Kiitos Puppe.