Kohtaa pelkosi

Näinhän sitä jokaiselle sanotaan -tuntuu, että etenkin ratsastajille. Pelkäätkö hyppäämistä? Ei muuta kuin luotettavan hevosen kyytiin ja esteille! Pelkäätkö hevosia? Laita silmät kiinni ja kävele luokse.

Viimeksi pari viikkoa sitten katselin Hannah Hartin videota aiheesta, ja totesin, että ihan hyvä elämänohje, mutta kun en pelkää kuin yhtä asiaa. Asiaa, jonka tiimoilta olen nähnyt vuosien saatossa aivan liikaa painajaisia, ja jonka varalle minulla oli suunnitelma päässä, joka muuttui aina kun elämäntilanne vaihtui vähänkään. Mitään muuta en ole pelännyt sitten mörköiän, en edes muista milloin viimeksi olisin kokenut pelkoa. Ennen maanantaita.

Menin sovitusti kahdeksi taluttamaan terapioita tallille. Veera heitti minut mopollaan kun olin vaihtanut tallivaatteisiin. Kahden ensimmäisen talutuksen jälkeen mietin, että onpa nälkä, mutta onneksi kohta pääsee kotiin syömään, ja popsin pari porkkanaa ponilta. Laiteltiin terapiaponi yhdessä kuntoon, talutin ruunan terassille ja näin, että pikkuveljeni soittaa kello 16:29. Vastaan, puhelimessa on äiti. "Meidän talo palaa." "Häh mitä vittua ootko tosissas mitä tapahtu?!" oli selkokiellistetty vastaukseni. "En tiiä, paloautoja ei näy ei kuulu", epämääräistä sönkkäystä puolin ja toisin ja puhelu katkaistiin. Tähän mennessä olin istuutunut terassille ja tyrkännyt Sypen narun terapeutille, joka sanoi, että miehensä on juuri lähdössä kotiin ja voi nakata minut samalla. Vähän vaatetta mukaan ja matkaan. Viisi kilometriä ei ole koskaan ollut noin pitkä matka. Virpiniementieltä päästyämme näin paksun savun. "Voi vittu se on NOIN.." ja itseni kokoamisyritys, vieressäni oli nimittäin kolmivuotias lempilapseni. En ole koskaan ennen kironnut asiakkaan enkä pikkulasten edessä. En koskaan. Autosta tiputtauduin Kiviniementiellä, oululaiseen tapaan katsojia tapahtumapaikalla oli massoittain, ja kirmasin lähemmäs. Palomiehillä ei ollut aikomustakaan pysäyttää matkaani nähtyään, että olen selvästi sikäläisiä reaktiostani johtuen.

Lopputuloksena koko talo, melkein 18 vuoden aikainen koti, meni. Kirjaimellisesti savuna ilmaan. Henkilövahingoilta selvittiin, äiti urhoollisesti uhrasi henkensä ja pelasti marsunikin, joka viettelee nyt leppoisan lihavia päiviä Sofian hoidossa kunnes asuntoasiat saadaan hoitoon. Kolmivuotiasta gerbiiliäni äiti ei enää alkanut kaivamaan purujen seasta, mutta olen enemmän kuin kiitollinen ja onnellinen Pippinin pelastamisesta. Ihana kummisetäni ajeli tiistaina Espoosta apukäsiksi ja aivan korvaamattomaksi avuksi, pelastaen samalla kovalevyt -niin ulkoiset, kuin läppäreidenkin. Yksikään tietokone, tai mikään muukaan sähkölaite, ei selvinnyt, mutta samainen setä toi mukanaan kasan miniläppäreitä, jollaiselta nytkin tihrustelen ja raapustelen. Tämä on pahempaa kuin kaikki painajaiset yhteensä ikinä, mutta tästä kun selviän, selviän mistä vain. Ja nukun. Nukun koko syksyn.

Päivät ovat kuluneet nopeasti. Ihan järkyttävä määrä asioita tehtävänä ja selvitettävänä, blogin aiheisiin kuuluvista mm. ponille uusien rekisteripaperien sekä varaihottumaloim(i)en hankkiminen. Tuhoutunutta irtaimistoa ylöskirjatessa on kulunut useita päiviä, samalla väliaikaisvuokra-asuntoa etsien. Ja ettei tämä turhan helppoa olisi, minun ja Koon osoite vaihtuu. Aloitan elokuussa opiskelut Porvoossa. Asuntoa ei ole, paitsi ponille tietenkin hankin heti ensimmäisenä hyväksymispaperit lähetettyäni, on pitänyt soitella ympäri maata pyydellen uusia versioita kaiken maailman lippusista ja lappusista. Onneksi on maailman parhaat ystävät, naapurit ja sukulaiset, jotka majoittavat meidät, ottavat karvaisia perheenjäseniä hoitoon, metsästävät uusia tavaroita tuhoutuneiden tilalle, toimivat taksikuskeina, lainaavat peräkärryään tavaroiden säilyttämiseen ja luovat toivoa paremmasta huomisesta. Onneksi Koo on maailman paras Koo, jonka kaula ei kulu halailusta, jonka korvien välistä on maailman parasta katsella maisemia, jonka selässä unohtuu kaikki huolet hetkeksi, jonka laidunnusta voi pysähtyä katselemaan, ja jonka seurassa voi taas hymyillä.

Palaan blogin ääreen viimeistään muuton jälkeen. Siihen saakka toivottelen mennyttä parempaa kesää. Halatkaa läheisimpiänne, ette koskaan tiedä mitä puolen tunnin päästä tapahtuu.