Sunnuntaipulikoinnit

Jes, netti toimii taas! Alan vähitellen purkamaan kuvakansioita ja videoita ja tekstejä jaja... käänteisessä järjestyksessä, siis uusimmat tapahtumat ensin. Täten saan edes joistain kerroista kerrottua jotain yksityiskohtaisempaa, kuin pelkkä kuvien/videoiden varassa oleva muistelma.

Mutta asiaan, eli tähän tällä hetkellä vielä voimassa olevaan päivään. Siis sunnuntaihin, tarkemmin sanottuna illan puolelle.

Olin juuri saapunut Iisalmesta ja saanut leviteltyä vähän laukkuni sisältöä lattialle, kun päätin jo mennä katsomaan ponia -apua, vuorokausi edellisestä näkemisestä! Ajettuamme tallin ohi olin saada sydänkohtauksen kun ponia ei näkynyt tarhassa. Se olikin pidemmällä, laitumen portit oli avattu ja siellä se laidunsi onnellisena Papin vieressä. Soitin Sofialle josko hän haluaisi lähteä kameramieheksi ja lähdin tallustelemaan kohti tallia. Kävin etsimässä Ellin tallista, vein harjakassin ja suitset pihalle ja lähdin hakemaan punaruunikoita laitumelta Ellin lähtiessä hakemaan itselleen hupparia kotoaan. Koon uusi viritelmä, siis avaruusoliohupun kiinnittäminen loimen sisäpuolelle, on toiminut ihmeen hyvin, eikä vielä 8 vuorokauden jälkeen se ole kertaakaan saanut huppua kokonaan pois! Korkeintaan korva, joskus molemmat, ovat olleet verkko-osan sisällä, mutta ei muuta. (ja korva-osissa on muutama pieni reikä, mur...) Viime kesänä samanmallinen mutta kokoa pienempi hattu pysyi suurinpiirtein yhdessä osassa kaksi päivää -edistystä herrasein! Ponille päitset kaulalle, hölköttelyt toiselle puolelle laidunta ja Sypelle päitset, Koon kyytiin hyppääminen ja ponien hölkyttäminen tallin eteen. Vähän aikaa piti tapella Koon kanssa portin sulkemisessa, se on saanut sen niin monesti jaloilleen (koska herra ei tahdo liikuttaa jalkojaan, ja se turhanpäiväinen matelu on jotain ärsyttävintä ikinä. Pieni kolautus, ja poni liikkuu sen sijaan, että maanittelisin ja kiskoisin sitä perässäni puoli tuntia.) ettei tahdo pysyä paikoillaan jos suljen porttia...

Varustimme harjatut ratsumme ja lähdimme kävelemään kohti rantaa. Sofia tuli pian valkoisella Jopollaan meitä vastaan ja hylkäsin kamerani hänelle. Matka taittui nätisti muutaman ravi- ja laukkapätkän kera. Koo kulki lähes koko matkan ensimmäisenä, ihana poni! Se ei siis aiemmin ole oikein kulkenut yksin/johtoponina, mutta nyt sillä alkaa kaiketi vihdoin ruuvit löytämään paikkansa pääkopassa, eikä kaikesta tarvi vetää kilareita. Merelle päästyämme Koo meni suhteellisen nätisti veteen, ja vaikka kaasuttelimme tallille päin niin lujaa kuin ruunikoiden koivista lähti, pysähtyi Möhkiskin pyydettäessä. Kuovintaleikkejäkin poni halusi harrastaa, kastellen samalla minuakin...

Oli pakko kokeilla myös ponin toimimista ilman päävermeitä ei-niin-miellyttävässä paikassa. Kaasu ja jarru toimivat kuten suitsillakin, mutta ohjaustangon kanssa oli vähän ongelmia ja kaarrokset venyivät turhan pitkiksi...

Vaihdoimme jossain vaiheessa Ellin kanssa ratsuja, koska Syppe ei halunnut mennä syvemmälle Ellin kanssa. Hetken peruuteltuamme ja pohkeenväistöjä treenailtuamme Syppe ui muutaman vedon ja käänsin sen takaisin matalemmalle. Otimme muistaakseni kaksi tai kolme pientä uintipätkää, ja joka kerralla Sylpyrä meni nätimmin kohti aavaa merta. Vaihdoimme takaisin omiimme, ja Kookin kävi kastelemassa kylkiään. Eikä muuten sen jälkeen meinannut veteen mennäkään... Sain sen kuitenkin tulemaan perässäni melko syvälle, mutta koska omakaan uskallus ei riittänyt äkkisyvän toiselle puolen, (pelkään vettä kuollakseni, paitsi, jos olen hevosten kanssa merellä. Mutten kyllä silloinkaan mene kuin pakosta = selästä pudonneena yli kainaloiden yltävään veteen. Uinut en esimerkiksi ole kolmeen vuoteen, uimahalleissa enkä luonnonvesissä.) ei ponikaan sinne mennyt.

Loppumatka kului taas ripeästi, ja vajaat kaksi tuntia olimme taas liikkeessä. Ja koska laidunkausi, ei Koo joudu enää viettämään öitä yksin, vaan hänellä on Suuret Ruunat turvanaan. Kuvista ja videoista kiitos siis Sofialle!

Kolme sanaa; minä rakastan sinua. ♥